2 Partikkeleista
2.1 Partikkelit ja vuoronalkuisuus
Iso suomen kielioppi (ISK) on paitsi viimeisin ja laajin suomen kieliopin kuvaus myös ainoa, joka käsittelee kirjoitetun kielen lisäksi puhuttua kieltä. Siinä partikkeli määritellään taipumattomaksi sanaksi, joka ei voi saada omia määritteitä eikä toimia itse määritteenä (ISK 2004, § 792). Tämä määritelmä erottaa siis partikkelin vajaasti taipuvista adverbeista ja adpositioista, toisin kuin fennistiikan perinteessä on ollut tapana (Herlin & Seppänen 2003).
ISK listaa partikkeleille kuusi keskeistä ominaisuutta, joiden perusteella ne voi määritellä partikkeleiksi. Partikkelit
– ovat syntaktisesti valinnaisia4
– eivät ole kysyttävissä, kiellettävissä tai fokusoitavissa – eivät saa täydennyksiä tai määritteitä
– esiintyvät lauseessa liitynnäisinä – eivät taivu
– ovat prosodisesti muiden sanaluokkien sanoista poikkeavia. (ISK 2004, § 794.) Listan viimeinen osa tarkoittaa sitä, että jotkut partikkelit eivät saa sanapainoa lainkaan, kun taas jotkut partikkelit muodostavat lausuman yksinään ja näin ollen saavat kokonaisen lausuman prosodian.
Partikkelien runsas käyttö on tunnusomainen piirre välittömässä ja spontaanissa keskustelussa. Östman (1982) esittää, että muunlaisissa tilanteissa ne simuloivat välittömyyttä. Kirjoitetun kielen osalta hän mainitsee vuorovaikutteisen kirjoittamisen sekä keskustelun imitoimisen fiktiossa. (Mas. 155.) Kalliokoski (1998) on tarkastellut pragmaattisia partikkeleita kirjoitetussa fiktiossa, jossa ne luovat puheenomaisuuden tuntua ja samalla toimivat jäsentävässä tehtävässä. Niiden avulla fiktiivinen kertoja voi esimerkiksi osoittaa näkökulman muutoksia, asennon vaihdoksia ja kertomuksen rajakohtia (mas. 208–209). Puhutussa vuorovaikutuksessa esimerkiksi
4 Toisaalta ISK listaa partikkeleiksi myös konjunktiot, jotka eivät ole syntaktisesti valinnaisia.
22
intonaatiolla ja prosodialla on kontekstivihjeinä samansuuntaisia tehtäviä kuin partikkeleilla, mutta niitä ei voida kirjoituksessa helposti tuoda esille (mas. 193–194, 208–
209; Biber 1988: 38
,
Georgakopoulou 1997: 149; myös Haapanen 2017). Kalliokoski esittää, että tämän vuoksi puhetta esittävässä kirjoituksessa partikkelien vastuulle jäisi enemmän tehtäviä kuin autenttisessa puheessa (mas. 210). Varsinainen tutkimus siitä, onko intonaatiolla ja partikkeleilla joissain tapauksissa samanlaisia tehtäviä tai onko partikkeleilla laajempi rooli puhetta esittävässä kirjoituksessa kuin puheessa, kuitenkin enimmäkseen vielä puuttuu.Kieltenvälissä vertailuissa suomen on esitetty olevan partikkelirikas kieli (esimerkiksi Heinemann & Koivisto 2016: 84). Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että kun englannin kielessä tilanmuutosta merkitään partikkelilla oh (Heritage 1984b), ovat sen suomalaisia vastineita esimerkiksi aa, aha, ai, aijaa ja ai nii, joilla on kullakin omat tehtävänsä ja esiintymisympäristönsä (Koivisto 2013, 2015a, 2015b, 2016, 2017a).
Couper-Kuhlen (2009: 117) on englannin- ja saksankielisiä keskusteluja analysoidessaan tuonut esiin sen, että näillä kielillä on erilaiset leksikaaliset resurssit. Siinä missä saksassa, joka myös on partikkelikieli, jokin eron tekemiseen käytetään eri partikkeleita, englannissa se tehdäänkin foneettisella ja prosodisella variaatiolla.
Suomen partikkelien runsaus näkyy esimerkiksi ISK:n partikkelien käsittelyssä. Eri partikkeliryhmien jäsenten listauksessa (ISK 2004, § 792) on yli 1505 eri partikkelia. Osalla näistä on tehtäviä useammassa ryhmässä, kun taas osa esiintyy vain yhdessä. ISK jakaa partikkelit yhteentoista ryhmään: interjektioihin ja huomion-kohdistimiin, dialogipartikkeleihin, lausumapartikkeleihin, konjunktioihin, suunnittelu-partikkeleihin, modaalisuunnittelu-partikkeleihin, sävysuunnittelu-partikkeleihin, fokuspartikkeleihin sekä intensiteettisanoihin ja likimäärän ilmaisimiin (taulukko 5). Näistä no-partikkeli kuuluu yksin vuoron muodostavana dialogipartikkeleihin ja lausuman6 alussa esiintyvänä
5 Listauksessa ovat mukana myös liitepartikkelit (esimerkiksi -pA ja -hAn), jotka eivät muodosta omaa sanaansa.
6 Käytän lausumaa tässä työssä synonyymisesti (kielellisen) vuoron rakenneyksikön kanssa. Lausuma on puheessa tai kirjoituksessa esiintyvä toiminnallinen yksikkö (ISK 2004, § 864), kun taas vuoron rakenneyk-sikkö on vuoron toiminnallinen ykrakenneyk-sikkö (ISK 2004, § 1004), joka voi olla joko puhetta tai muuta toimintaa, kuten eleitä (vuoron rakenteesta suomeksi ks. Hakulinen 1997: 36–45).
23
lausumapartikkeleihin. Tässä tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena on lausuma-partikkeli-no.
Taulukko 5. Partikkeliryhmät (ISK 2004, § 792, asetelma 129).
Aineistoni no-partikkeleista valtaosa (70 %) sijaitsee vuoron alussa (ks. tarkemmin luku 3.1). Näiden vuoronalkuisten esiintymien joukkoon lukeutuvat myös kysymysten vastauksissa sijaitsevat no-partikkelit. Ei ole sattumaa eikä yhdentekevää, että partikkelit kasautuvat vuorojen alkuihin, sillä vuoron alussa puhuja osoittaa, miten alkava vuoro suhteutuu edellä sanottuun ja tulevaan.
Vastaanottajalle keskustelukumppanin vuoron alku on merkittävä ainakin kahdella tapaa. Yhtäältä kuulija saa tietoa vuorottelun jäsentämiseen sen perusteella, millainen ja kuinka pitkä vuoro alun perusteella on ennakoitavissa, toisaalta taas vuoron alku osoittaa, miten vuoro suhteutuu meneillään olevaan sekvenssiin, eli palvelee sekvenssijäsennystä (Sorjonen 1989a: 144–145). Vuorot ovat usein jäsentyneet niin, että puhuja projisoi jo vuoron alussa, mitä toimintoa vuoro edustaa ja kuinka pitkä se tulee olemaan. Esimerkiksi se, että vuoro on muodoltaan interrogatiivilause, käy useimmiten
24
ilmi jo alusta. Suomen kielessä interrogatiivinen aines (kuten interrogatiivipronomini tai interrogatiivinen adverbi tai adjektiivi) on tyypillisesti alkuasemainen7 (ISK 2004, § 1678). On myös kokeellista näyttöä, että suomen kielessä väitelauseet alkavat prosodisesti matalammalta kuin kysymys- ja käskylauseet (Hirvonen 1970: 26), eli lausumanalkuinen intonaatio toimii myös kontekstivihjeenä. Näin keskustelukumppani osaa odottaa esimerkiksi kysymystä tai pyyntöä jo heti vuoron alettua. Lisäksi erilaiset syntaktisesti irralliset ainekset, kuten partikkelit ja kiteytyneet fraasit, jolla osoitetaan vuoron suhdetta meneillään olevaan keskusteluun, sijaitsevat tyypillisesti alussa (Schegloff 1987: 71–73, Sorjonen 1989a: 129–145). Tällaisia voivat olla esimerkiksi väärän osoitteen merkit (misplacement marker; suomennos Tieteen termipankki 19.06.2018: Kielitiede:väärän osoitteen merkki) (Schegloff & Sacks: 1973), joilla tuodaan ilmi, että alkava vuoro ei liity juuri sanottuun tai tulee keskustelussa kohdassa, joka ei ole sille tavanomaisin.
Aikaisempi tutkimus (ks. esimerkiksi Heritage & Sorjonen 2018) on osoittanut, että se, mitä partikkelilla tehdään, voi vaihdella suurestikin partikkelin tai partikkelialkuisen vuoron sekventiaalisesta positiosta riippuen. Positiolla tarkoitetaan vuo-ron asemaa sekvenssissä. Esimerkiksi kysymys–vastaus-sekvenssissä ensimmäisessä posi-tiossa on kysymys, toisessa vastaus ja kolmannessa mahdollinen reaktio vastaukseen.
Sellaiset monikäyttöiset partikkelit, kuten suomen no tai esimerkiksi englannin well (Heritage 2015, 2018), voivat esiintyä kaikissa mahdollisissa positioissa. Seuraavissa lyhyissä katkelmissa no-partikkeli esiintyy ensimmäisessä (2_1), toisessa (2_2) ja kolmannessa positiossa (2_3).
Esimerkki 2_1 (matkapuhelinkeskustelu, Sg 400_1)
01 Ä: ® no onks toi Tommiki:.
02 (1.0)
03 L: em- ei. (.) em_mä tiiä.
Esimerkki 2_2 (matkapuhelinkeskustelu, Sg112 B4)
01 M: missäs sää oot, 02 T: ® no ¯koto:na?
7 Tämä ei ole vain suomen kieltä koskeva piirre, vaan on tyypillistä, että eri kielissä interrogatiivinen ai-nes sijaitsee joko intonaatioyksikön (lausuman) alussa tai lopussa (Thompson 1998).
25 Esimerkki 2_3 (lankapuhelinkeskustelu, Sg 80_A2)
01 M: aha. koskahan se mahtaa saapua, 02 (0.8)
03 T: #em:mä tiiä# mut se just lähti 04 ni #ei-# >tai siis< se lähti tota 05 tu#n-# ↑puol tuntia sitte,
06 M: ® no ei se sitte varmaa ihan äkkiä tule,
Kaikissa näissä esimerkeissä ensimmäisen position vuoro on kysymys (jokaisessa rivillä 1) ja toisen position vuoro on vastaus kysymykseen. Esimerkissä 2_3 vastaus ei kuitenkaan anna pyydettyä informaatiota vaan jonkinlaisen selvityksen, jonka varassa kysyjä voi tehdä päätelmän. Sellaisen hän tekeekin rivin 6 kolmannen position vuorossa, jolla hän paitsi ottaa vastaan annetun vastauksen myös osoittaa sen relevanssin esitetyn kysymyksen kannalta.
No- ja well-partikkelien kaltaiset monikäyttöiset kielenainekset saavat merkityksensä vasta paikallisessa kontekstissaan, joka pitää sisällään paitsi vuoron sekventiaalisen aseman myös toiminnon ja toiminnan8, jonka osana vuoro on.