Johdanto: kerrontakysymykset

Suomenkielisessä lääkäri–potilas-vuorovaikutusta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu kerrontakysymysten ja tiedonhakukysymysten sijaan avoimista ja suljetuista kysymyksistä (ks. Raevaara & Sorjonen 2001, Korpela 2007). Suljetulla kysymyksellä tarkoitetaan sellaista kysymystä, joka pyytää jotakin tiettyä informaatiota, kun taas avoin kysymys tarjoaa vastaajalle mahdollisuuden kertoa jotakin enemmän (Raevaara &

Sorjonen 2001: 49). Tyypillisesti suljettu kysymys on joko vaihtoehtokysymys tai rajattua tietoa hakeva hakukysymys, kun taas avoimien kysymysten on sanottu olevan lähes poikkeuksetta hakukysymyksiä (mas. 49–50). Kuitenkaan ainakaan lääkäri–potilas-keskusteluissa kysymyksen muoto ei ole vastausta rajoittava tekijä, vaan myös vaihtoehtokysymykset voivat saada laajennetun vastauksen (mas. 57–62; Korpela 2007:

103–138). Raevaara ja Sorjonen (2001: 57–62) ovat esittäneet, että laajennetulla vastauksella potilas voi tarjota lisätietoa, purkaa kysymyksen presuppositioita ja ohjata keskustelua johonkin tiettyyn suuntaan. Korpela (2007: 103–138) taas on käsitellyt keinoja, joilla lääkäri voi avata verbikysymyksen avoimeksi kysymykseksi. Käytän tässä tutkimuksessa avoimen ja suljetun kysymyksen sijaan toimintaa kuvaavia termejä kerrontakysymys ja tiedonhakukysymys.

Kerrontakysymyksten yhteydessä on tutkimuskirjallisuudessa puhuttu myös topiikin ehdottamisista (topic nomination, topic-proffering, itemised news enquiries) tai

123

topiikin houkuttimista (topic pursuit). Topiikin houkuttimet (suomennos Raevaara 1993:

23–25) ovat kysymyksiä, jotka aloittavat uuden sekvenssin ja varaavat vastaanottajalle mahdollisuuden aloittaa uusi topiikki (Button & Casey 1984). Tällainen kysymys on esimerkiksi mitä kuuluu. Kyseessä on kysymys, joka ei spesifioi, mitä uutisen pitäisi koskea tai onko uutista edes tulossa, vaan ainoastaan antaa mahdollisuuden joko kertoa jokin uutinen tai antaa rutiinivastaus. Buttonin ja Caseyn mukaan topiikin houkuttimien saamat vastaukset jäsentyvät niin, että preferoitu vaihtoehto on topiikkiehdokkaan tuottaminen. Päätös puheenaiheen aloittamisesta syntyy yhteistyönä, sillä topiikin houkuttimen tuottaneen puhujan tulee joko hyväksyä tai hylätä keskustelukumppanin tarjoama uutinen seuraavassa vuorossaan. (Ma.)

Tyypillisesti topiikin houkutin sijaitsee keskustelun alussa, kuten ’mitä kuuluu’ -kysymys puhelinkeskustelussa heti avausrutiinien jälkeen. Sen tarkoitus on saada vastaanottaja tuomaan keskusteluun uusi keskustelunaihe. Aloittamalla uuden topiikin vastaaja ilmaisee olevansa valmis jatkamaan vuorovaikutusta ja ymmärtävänsä, että keskustelun päämäärä ei siis juuri kyseisellä hetkellä ole jonkin asian hoitaminen vaan esimerkiksi kuulumisten vaihto. ’Mitä kuuluu’ -kysymys rajaa vastauksen sisältöä mahdollisimman vähän ja antaa vastaajalle tilan valita aihe varsin vapaasti omasta elämänpiiristään. Sisältöä tosin rajaavat sosiaaliset tekijät, kuten milloin keskustelijat ovat olleet viimeksi yhteydessä ja mikä on heidän suhteensa. (Raevaara 1993: 23.)

Toinen kysymystyyppi, joka saa kerrontavastauksen, ovat topiikin ehdottamiset (Button & Casey 1985; Raevaara 1993: 25–29; Schegloff 2007: 169–180), jotka nimeävät seuraavaksi käsiteltävän puheenaiheen. Tällainen on esimerkiksi no mitäs tuota (.) ngt tuumailet tästä setäasiasta (Raevaara 1993: 25). Englanninkielisiä kerrontakysymyksiä tutkineet Thompson, Fox ja Couper-Kuhlen (2015: 20) havaitsivat, että lähestulkoon kaikki kerrontakysymykset olivat joko topiikin ehdotuksia tai jatkokysymyksiä topiikin ehdotuksiin. Puheenaiheen ehdottaminen on yhdenlainen tapa aloittaa uusi sekvenssi. Siinä kysyjä tarjoaa topiikin mutta ei itse edistä sitä. Vastaajalle jää tehtäväksi joko ottaa puheenaihe vastaan tai torjua se. (Schegloff 2007: 170.) Yleensä topiikkia ehdotetaan amerikanenglannissa vaihtoehtokysymyksillä, mutta ne voivat olla myös muunlaisia. Toinen tavallinen piirre on, että nämä kysymykset koskevat yleensä

124

vastaanottajaa tai kuuluvat tämän tiedon alueelle, jolloin vastaaja on todennäköisimmin jatkossa äänessä, jos hän hyväksyy tarjotun puheenaiheen. (Ms.)

Thompsonin, Foxin ja Couper-Kuhlenin (2015: 45–46) aineiston englannin-puhujat erottavat kerrontakysymykset ja tiedonhakukysymykset toisistaan. Kysymyksissä itsessään on vain hieman eroa sen suhteen, mitä kysymyssanaa käytetään (esimerkiksi what vai how). Suurempi ero löytyy siitä, että tiedonhakukysymykset ovat lähes aina jat-kokysymyksiä, kun taas kerrontakysymykset ovat useammin topiikin ehdotuksia. Kerron-takysymykset ja tiedonhakukysymykset siis selvästi ovat englanninkielisille keskustelijoil-le tunnistettavissa okeskustelijoil-levia kysymystyyppejä.

Suomen kielen osalta ei ole tutkittu sitä, eroavatko tiedonhakukysymykset ja kerrontakysymykset toisistaan, mutta keskustelijat joka tapauksessa vaikuttavat orientoi-tuvan joihinkin kysymyksiin yhtä ja joihinkin useampaa vuoron rakenneyksikköä edellyt-tävinä. Joitakin havaintoja kysymysten rakenne-eroista on tosin tehty. Raevaara (2004) on tutkinut -s-partikkelin sisältäviä hakukysymyksiä arkikeskusteluissa. Hänen 122 tapauksen kokoelmastaan 25 oli kuulumisten tiedusteluja (mas. 533). Hän on todennut, että vaikka liitepartikkelin käytössä näyttääkin olevan yksilöllistä variaatiota, sillä on uutta toimintaa aloittavissa kysymyksissä odotuksia väljentävä tehtävä. Etenkin kuulumisten kyselyissä -s-partikkelillinen kysymys siirtää keskustelun vastaajan kokemusten alueelle mutta samaan aikaan implikoi, että kysyjällä ei ole erityisiä odotuksia vastauksen suhteen.

Raevaaran puhelinkeskusteluista koostuvassa aineistossa liitepartikkelillisia ’mitä kuuluu’

-kysymyksiä esitetään kahdenlaisessa tilanteessa. Toisaalta -s-kysymyksiä esittävät puheluun vastaajat, joilla on oletus, että soittajalla on jotakin kerrottavanaan. Toinen ryhmä taas ovat sellaiset soittajat, jotka osoittavat odottaneensa uutisia vastaajalta. (Mas.

543.) Institutionaalisissa keskusteluissa (Raevaara 2006) -s-kysymykset toimivat saman-kaltaisesti ja tuovat kysymyksiin etäisyyden ottamisen ja toisaalta myös yhteistyön sävyä.

Liitepartikkeli -s- on siis yksi käyttökelpoinen väline siinä keinostossa, joka kysymyksen esittäjällä on sen osoittamiseen, että ’mitä kuuluu’ -kysymys on mahdollista tulkita kerrontakysymykseksi. Muita keinoja on esimerkiksi kysymyksen prosodia sekä kysymyksen spesifioiminen vaikkapa tuomalla ilmi se, kenen kuulumisia tahdotaan kuulla (mitä kuuluu vs. mitä sulle kuuluu tai mitä teidän perheelle kuuluu). Lisäksi kerronta-kysymystulkintaan vaikuttanee myös se, että kysyjä nostaa esiin jotain sellaista, josta

125

vastaajalla oletettavasti on jotain kerrottavaa, tai eksplisiittisesti pyytää kertomaan (”kerros miten siellä meni”).

Weidner (2015), joka on tutkinut puolankielistä aineistoa, toteaa, että lääkärin kysymys, jota edeltää proszę (mi) powiedzieć (’please tell (me)’)⁴⁷, on eräänlainen direktiivi, jolla lääkäri pyytää potilaalta kerrontaa. Hänen mukaansa tämänkaltaisella kysymyksellä kysyjä osoittaa samanaikaisesti matalaa episteemistä ja korkeaa deonttista asennoitumista (stance), eli hänellä ei ole asiasta juurikaan tietoa mutta on selvästi oikeus pyytää vastaajalta laajempaa kerrontaa.

Kerrontakysymykset, joita voisi myös kutsua kerrontapyynnöiksi, ovat tosi-aan direktiivimäisiä tiedonhakukysymyksiin verrattuna, sillä niillä kysyjä jo lähtökohtai-sesti pyytää vastaanottajalta jotakin, mikä ulottuu pelkän kysytyn tiedon ulkopuolelle. Di-rektiivissä kohteena oleva asiaintila (esimerkiksi pyydetty asia) saattaa toteutua välittö-mästi tai joskus tulevaisuudessa. Ruotsin kielen direktiivejä tutkinut Lindström (1999) havaitsi, että nämä kahdentyyppiset direktiivit eroavat toisistaan ainakin siinä, millaista responssia niihin käsitellään riittävänä. Kun pyydetty asia toteutuu tulevaisuudessa, pelkkä hyväksyvä vastaus ei riitä, vaan tarvitaan toinen vuoron rakenneyksikkö, jolla vastaaja sitoutuu toteuttamaan pyydetyn asian myöhemmin. Sen sijaan pyydetty asia toteutuu välittömästi kerrontakysymyksen vastauksessa, mikäli vastaaja tuottaa pyydetyn kerronnan. Tässäkin tapauksessa toivotunlainen vastaus kuitenkin koostuu useammasta vuoron rakenneyksiköstä, sillä pyydetty asia on verbaalinen.

Stevanovic (2015: 85–86) on tarkastellut tulevaisuuteen suuntautuvia ja välitöntä toimintaa edellyttäviä direktiivejä siltä kannalta, millaisia deonttisia oikeuksia eli oikeuksia määrittää omia ja toisten tekemisiä niissä esiintyy. Tulevaisuuteen suuntautuvien direktiivien deonttisuus (distal deontic claims) liittyy ihmisten oikeuksiin kontrolloida omia ja toisten tulevia tekemisiä, kun taas välittömästi toteutuvien direktiivien deonttisuus (proximal deontic claims) liittyy oikeuteen aloittaa, pitää yllä ja lopettaa paikallisia toimintasekvenssejä (local sequences of conversational action) keskustelussa. Kerrontakysymyksessä ja siihen vastaamisessa voi myös hahmottaa

47 Esimerkiksi prosze mi po’iedzieć czy jakieś nudności, wymioty były (‘please tell me whether (there) was ∅ nausea, vomitting’) (Weidner 2015: 75, esimerkki 2).

126

neuvottelun sitä, kenellä on oikeus puhua, mistä puhutaan ja kuka määrittää, mikä on puhumisen arvoista.

Kerrontakysymys on toiminto, joka ohjailee keskustelun kulkua ja puhu-jaroolien jakautumista keskustelussa. No-alkuisuus toimii kerrontakysymysten vastauksis-sa hyvin vastauksis-samaan tapaan kuin tiedonhakukysymysten vastauksisvastauksis-sa siinä, että lausevastaus asettuu samalinjaiseksi jonkin kysymyksen taustapyrkimyksen kanssa. Kuitenkin kysy-mystyypeissä ja niiden no-vastauksissa on myös oleellisia eroja. Siinä missä tiedonhaku-kysymyksen no-alkuinen vastaus siirtää selitysvelvollisuuden kysyjälle, kerrontakysymyk-sen vastaukkerrontakysymyk-sen jatkosta on vastuussa vastaaja. Toinen oleellinen ero liittyy yleisyyteen:

kerrontakysymyksen vastaukseen tulee useimmiten partikkeli. Seuraava selvittämisen ar-voinen asia onkin se, että kun kerrontakysymys on tunnistettavissa kerrontakysymykseksi, minkä takia sen odotuksenmukainen vastaus, kerronta vastauksena kerronnan pyyntöön, on merkitty partikkelilla. Tarkastelen tätä seuraavassa luvussa 6.2, jossa käsittelen kerron-takysymysten no-alkuisia lausevastauksia (6.2.1) ja minimivastauksia (6.2.2) sekä omana tyyppinään vastauksia kuulumisten kyselyihin (6.2.3).