O SALLISTUVA HAVAINNOINTI

Maria Vasenkari määrittelee osallistuvan havainnoinnin tutkimusmenetelmäksi, jossa tutkija osallistuu tutkimuskentällä erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Muista tutkimusken-tän toimijoista osallistuva havainnoitsija poikkeaa siinä, että hän on kentällä tutkimuk-sen vuoksi. (1996: 5.) Tutkijan osallistumisessa tutkimuskentän sosiaalisiin tilanteisiin tulee Martti Grönforsin mukaan muistaa, että havainnointia tehdään tutkittavan kohteen ehdoilla. Osallistuvaa havainnointia tekevän tutkijan vaikutus tutkittavan kentän tapah-tumiin tulisi olla mahdollisimman vähäistä tai vaikutusta ei pitäisi olla lainkaan. (1982:

93.) Tämän Grönforsin esittämän vaateen toteutumista käytännössä on nähdäkseni hie-man hankala ylläpitää, sillä tutkijan osallistumisella on aina vaikutus tutkimuskohtee-seen. Grönforsin näkemys heijastelee monessa menetelmäoppaassa näkyviä osallistuvan havainnoinnin juuria antropologiassa, jossa tutkija nähdään vieraana, joka saapuu tut-kimaan tutkijalle vierasta kulttuuria. Tutkimusetiikan kannalta tutkimuskohteen ehdoilla tutkiminen ja mahdollisimman pieni vaikutus, häiriö, on edelleen pätevä näkökulma.

Vasenkari esittelee osallistuvan havainnoinnin paradoksin, joka syntyy osallistumisen ja havainnoinnin käsitteiden välisestä ristiriidasta. Osallistuminen tarkoittaa aktiivista läs-näoloa ja osallistumista toimintaan, kun puolestaan havainnointi edellyttää tiettyä etäi-syyttä toimintaan, jotta toiminnan tarkastelu on mahdollista. (1996: 8 ks. myös Rautiai-nen 2003: 27.) Ratkaisun tähän paradoksiin Vasenkari löytää tiedon intersubjektiivisesta luonteesta. Tiedon intersubjektiivisella luonteella tarkoitetaan sitä, että tieto syntyy sub-jektien välisessä vuorovaikutuksessa. Osallistuvan havainnoinnin tapauksessa vuoro-vaikutuksessa olevat subjektit ovat tutkija ja tutkimuksen kohteena oleva yhteisö.

Tutki-jalla on subjektina oma henkilökohtainen historiansa ja ominaisuutensa. (1996: 9.) Grönfors muistuttaa, että tutkijalla on oma taustansa mukanaan, joka vaikuttaa osallis-tumiseen kentällä. Tutkittavat myös tiedostavat tämän tutkijan roolin ja Grönforsin mu-kaan kyse onkin eräänlaisesta roolileikistä tutkijan ja tutkittavien välillä. Pelkkä tutkijan rooli ei kuitenkaan Grönforsin mukaan riitä, vaan osallistuvan havainnoinnin edellytyk-senä on, että tutkijan ja tutkittavien välillä on merkittäviä sosiaalisia suhteita. (1982 97-98.) Havainnoidessaan tutkijan tulee olla tietoinen omasta taustastaan ja sen vaikutuk-sista. Osallistuva havainnoija tuottaa aktiivisesti aineistoa ja havaintojensa perusteella tekee todellisuutta koskevia tulkintoja. (1996: 9.)

Tavallisen osallistujan ja osallistuvan havainnoijan ero on Vasenkarin mukaan siinä, että osallistuvalla havainnoijalla osallistuminen ja havainnointi on sekä tietoista että systemaattista. Vasenkari käyttää antropologi James Spradleyn tapaa erottaa tavallinen ja osallistuva havainnointi toisistaan. Ensimmäinen tapa on osallistumisen tarkoitus, jossa osallistuvalla havainnoijalla on osallistumisen lisäksi myös havainnoinnin pää-määrä. Toiseksi osallistuva havainnoija poikkeaa tavallisesta osallistujasta siinä, että osallistuva havainnoija pyrkii aktiivisesti tulemaan tietoiseksi asioista, jotka normaalisti torjutaan ylikuormituksen välttämiseksi. Kolmanneksi osallistuva havainnoija osallistuu tilanteeseen, mutta koska hänen tarkoituksensa poikkeaa muista osallistujista hänen täytyy olla toiminnan ulkopuolella ja havainnoida koko tilannetta. Muistiinpanojen te-keminen on neljäs seikka, joka erottaa havainnoivan osallistujan tavallisesta osallistu-jasta. (1996: 10-12)

Vasenkari esittelee tyypittelyn, jonka perusteella tutkijan osallistuminen voidaan jakaa aktiivisuuden perusteella viiteen kategoriaan (1996: 12). Oma osallistumiseni kuuluu näistä kategorioista aktiivisimpaan, jota kutsutaan täydelliseksi osallistumiseksi. Tässä osallistumisen tyypissä kyseessä on sellainen sosiaalinen tilanne, jossa tutkija on taval-linen osallistuja. Toinen määritelmä täydelliselle osallistumiselle on sellainen tilanne, jossa tutkija on tutkittavan yhteisön tai ryhmän sisäjäsen. (Vasenkari 1996: 14.) Vasen-kari huomauttaa myös siitä, että osallistumisen aktiivisuuden taso vaihtelee sosiaalisen tilanteen mukaan (1996: 12). Oman osallistumiseni aktiivisuuden taso pysyy havain-noinnin aikana täydellisen osallistumisen tasolla, koska olen yksi tutkittavan yhteisön sisäjäsenistä. Tietenkin osallistumisen aktiivisuuden taso on hieman häilyvä tilanteessa, jossa istun kahvipöydässä, mutta en aktiivisesti osallistu keskusteluun. Tällaisessa

tilan-teessa kuitenkin teen jatkuvasti havainnointia muiden keskustelusta ja reagoinnista ym-päristön ääniin.

Tutkimuskentällä toimiessa on suositeltavaa tehostaa havainnointia kohdistamalla ha-vainnointi johonkin tiettyyn teemaan, kun tutkimusongelma on tarkentunut (Grönfors 1982: 100). Vasenkarin mukaan kulttuurintutkijoiden havainnoinnin kohteena on yleen-sä sosiaaliset tilanteet, joiden avulla voidaan tutkia kulttuurista tietoa, malleja ja merki-tyksenantoa, joilla tilanteessa toimitaan (1996: 16). Havainnointi aloitetaan kuvailevalla havainnoinnilla jolloin saadaan yleiskäsitys tutkimuskohteesta. Tämän jälkeen voidaan siirtyä teemojen tarkentuessa fokusoituun havainnointiin ja tästä edelleen selektiiviseen havainnointiin yksityiskohtaisiin kysymyksiin vastausta etsiessä. (Vasenkari 1996: 18.) Grönforsin mukaan kohdistetun havainnoinnin tekeminen on mahdollista silloin, kun tutkijalla on jonkinlainen kokonaiskäsitys tutkimuskohteesta. Havainnoinnin kohdista-minen johonkin tiettyyn teemaan voi johtua tutkijan henkilökohtaisesta mielenkiinnosta tai tutkimuksen teoreettisesta viitekehyksestä. (1982: 100-102.) Pirjo Rautiaisen mu-kaan tutkijan teoreettisella perehtyneisyydellä on vaikutus siihen, millaisiin asioihin hän havainnoidessaan kiinnittää huomiota. (Rautiainen 2003: 27) Jo ennen havainnoinnin alkua minulla oli hyvin vahva käsitys tutkimuskohteesta, joten siirryin suoraan kohdis-tettuun havainnointiin äänimaisematutkimuksen teoriaan perehtymisen ohjaamana.

Keskityin havainnoinnissa niihin tapoihin, joilla akustista tietoa ja kokemusta sen tul-kinnasta käytettiin hyväksi työnteossa ja millaisia asioita akustisen ympäristön ominai-suuksista nousi esiin keskusteluissa.

Rautiainen listaa sosiaaliantropologi H. Russel Bernardiin tukeutuen neljä tärkeää seik-kaa jotka osallistuvaa havainnointia tekevän tutkijan tulee ottaa huomioon. Ensimmäi-seksi tutkijalla pitää olla yhteinen kieli informanttien kanssa. ToiEnsimmäi-seksi tutkijan tulee hallita erilaisia havainnointitekniikoita erilaisten tilanteiden varalle. Kolmanneksi tutki-jan tulee olla tietoinen siitä, miten muisti toimii ja millaisia muistiinpanoja tarvitaan.

Neljänneksi tutkijan täytyy pitää mielessä kysymys ”mitä voin oppia näiltä ihmisiltä.”

(2003: 28.) Ensimmäinen näistä huomioon otettavista seikoista on kohdallani helposti täytetty. Tutkittavilla ja minulla on sama äidinkieli, joten tässä suhteessa meillä on yh-teinen kieli. Pelkästään tämä ei kuitenkaan riitä, koska varsinkin työyhteisöissä käyte-tään usein ammattislangia ja -sanastoa. Näin on myös tutkimukseni kohteena olevassa yhteisössä ja yhteisön pitkäaikaisena jäsenenä koen, että minulla on riittävä kyky ym-märtää yhteisössä käytettyä kieltä. Tosin yhteisen kielen välttämättömyys on hieman

kyseenalaista, sillä osallistuva havainnointi voi nähdäkseni onnistua vaikka tutkijalla ja tutkittavilla ei yhteistä kieltä olekaan. Tutkimuksen tavoitteista riippuen yhteisen kielen opettelu osallistuvan havainnoinnin yhteydessä voi olla tutkimuksen kannalta jopa hyö-dyllistä. Muut Rautiaisen mainitsemat seikat ovat monisyisempiä, joten avaan niitä seu-raavissa kappaleissa tarkemmin.

Minni Haanpää ym. kirjoittavat artikkelissaan etnografiasta kehittämisen välineenä ja tähän oleellisena osana kuuluvasta tutkijan aktiivisen osallistujan roolista kentällä (Haanpää ym. 2014). Tutkimusta tehdessä minullakin on aktiivinen rooli kentällä, koska tutkijan roolin lisäksi olen yhtenä työntekijänä muiden joukossa. Artikkelin kirjoittajien kokemusten perusteella aktiivinen rooli kentällä tuo mukaan haasteita havaintojen kir-jaamiseen. Kirjoittajien mukaan toiminnan keskellä havaintojen kirjoittaminen oli usein mahdotonta ja tämän vuoksi havaintoja pakko kirjoittaa muistiin jälkikäteen. Ratkaisuna tähän haasteeseen tutkijat olivat käyttäneet muistiinpanomenetelminä myös nauhuria, kameraa ja videokameraa. (2014: 295-296.) Itse havaitsin myös tämän saman haasteen ja jouduin lähes aina kirjoittamaan muistiinpanoja havainnoistani jälkikäteen. Lyhyim-millään aika havainnon ja muistiinpanon välillä oli minuutteja, mutta joissain tapauksis-sa muistiinpanojen kirjaaminen tapahtui vasta seuraavana päivänä. Tutkimuskentän luonteen vuoksi nauhoitus tai videokuvaus ei ollut mahdollista teknisten haasteiden vuoksi, mutta myös tietosuoja oli esteenä audiovisuaalisten tallenteiden tekemiselle.

Myös Vasenkari käsittelee erilaisia dokumentointitekniikoita ja hänen mukaansa nyky-ään videoiminen tai nyky-ääninauhurin käyttäminen on suosittua. Syyksi tälle kehitykselle Vasenkari antaa sen, että audiovisuaaliset tekniikat tuottavat luotettavampia muistiin-panoja, koska näiden avulla on mahdollista tallentaa ”kaikki” tapahtuva. Vasenkarin mielestä muistiinpanojen kirjoittaminen on paras väline dokumentointiin, koska tällöin tutkija joutuu miettimään omaa osuuttaan tiedon tuottamisessa. Tällaisessa prosessissa tutkija on pakotettu miettimään omia ennakko-oletuksiaan, esiymmärrystä, analysoi-maan tulkintojaan ja tarkistaanalysoi-maan suhdettaan tutkimuskohteeseen. (1996: 25-26.) Edellä esitinkin jo käytännön esteitä sille, miksen voi käyttää audiovisuaalisia tekniikoita muistiinpanojen tekemiseen. Vasenkari tuo kuitenkin tutkimukseni tapauksessa varsin tärkeän näkökulman esille tutkijan roolista tiedon tuottajana. Tutkimuskohde on minulle hyvin tuttu ja tämän vuoksi minun pitää olla erityisen herkkä tunnistamaan oman esitie-tämykseni ja ennakko-oletuksieni vaikutus havainnointiin. Tutussa ympäristössä osa asioista muuttuu väistämättömästi arkipäiväiseksi ja tätä kautta myös näkymättömäksi.

Menetelmäoppaissa osallistuva havainnoija kuvataan usein tutkimuskohteeseen saapu-vana vieraana. Tällöin tutkijan on mahdollista havainnoida myös omaa oppimisproses-siaan, kun hän tekee uutta ympäristöä itselleen tutuksi. Minulla ei tätä mahdollisuutta omalla kohdallani ole, mutta koska ympäristössä on sinne juuri saapuneita henkilöitä, minulla on ollut mahdollisuus havainnoida, miten nämä henkilöt oppivat ja sopeutuvat uuteen ympäristöön.

Artikkelissaan Haanpää ym. (2014) eivät pohdi sitä, millainen vaikutus havaintojen kirjaamisella jälkikäteen on tutkimusaineiston muodostumiselle. Myös Vasenkari tyytyy toteamaan, että muistiinpanot on syytä tehdä mahdollisimman nopeasti, mikäli havain-nointi ja muistiinpanojen tekeminen samanaikaisesti on mahdotonta. Vasenkarin mu-kaan ihmisen muisti toimii siten, että ajan kuluessa asiat unohtuvat kiihtyvällä tahdilla ja muistot muuttuvat yleisemmiksi. (1996: 26.) Rautiaisen mukaan ihmiset eroavat toi-sistaan siinä, miten hyvin asiat jäävät mieleen ja myös siinä, mitkä asiat herättävät mie-lenkiintoa. Tämän vuoksi Rautiaisen mukaan havainnoimista tulisi harjoitella, jotta tut-kijalla on käsitys siitä, millaisella tarkkuudella hänen tarvitsee muistiinpanoja tehdä (2003: 27.)

Olin päässyt harjoittelemaan havainnointia aikaisemmin, mutta tällöin en itse osallistu-nut toimintaan. Toimintaa seuratessa pystyin tekemään muistiinpanoja, mutta minulla ei siis ollut kokemusta muistiinpanojen tekemisestä jälkikäteen. Kokemukseni perusteella muistiinpanojen kirjoittamisessa jälkikäteen suurin ongelma on tarkkojen sanamuotojen muistaminen. Joissain tapauksissa huomasin unohtaneeni tarkan sanamuodon. Muista-minen oli helpompaa, tai muisti toimi paremmin sellaisissa tapauksissa, joissa käytettiin värikästä kieltä, tai muuten osuvia sanoja äänien tai ääniin liittyvien toimien kuvailuun.

Havaintojeni kohteena oli kuitenkin enemmän ääniin reagointi ja niiden perusteella ta-pahtuva vuorovaikutus, joten tarkat sanamuodot eivät ole tutkimukseni kannalta sitä aivan olennaisinta materiaalia. Havainnoinnin aikana esitin kollegoille kysymyksiä ja näissä tilanteissa minulla oli yleensä heti mahdollisuus kirjata muistiin tarkasti vastauk-set kysymyksiini. Tutkimuksen kannalta mielenkiintoisista, mutta yhteisön toiminnan kannalta normaaleista ja toistuvista tilanteista en kirjoittanut kovin tarkkoja muistiin-panoja. Tämän valinnan tein siitä syystä, että tuollaiset normaalit tilanteet ovat minulle tuttuja ympäristön ja muiden tekijöiden puolesta. Tällaisissa tilanteissa en kokenut tar-peelliseksi kuvailla tarkasti muuta kuin tapahtuman ytimen ja sen, mikä siitä teki mie-lenkiintoisen. Mitä poikkeavammasta tilanteesta oli kyse, sitä tarkemmin ja nopeammin

tilanteen jälkeen pyrin tekemään muistiinpanoja. Rautiaisen mukaan itse muistiin-panojen tekeminen voi viedä yhtä pitkään kuin varsinainen havainnointi (2003: 27).

Tämä Rautiaisen huomio on tärkeä, sillä riittävän tarkkojen muistiinpanojen tekeminen yhdistettynä tekemisen yhteydessä tapahtuvaan muisteluun vei yllättävän paljon aikaa.

Osallistumisen aktiivisuuden tasoon liittyy läheisesti myös tutkijan rooli suhteessa tut-kittavaan yhteisöön. Vasenkari esittelee osallistumisen aktiivisuuden tasoon yhteenso-pivan Morris Freilichin jaottelun, jossa tutkijan rooli määräytyy osallistumisen aktiivi-suuden perusteella. Täydellisen osallistujan rooli Freilichin jaottelussa on tilapäinen natiivi. (1996: 14.) Omaa rooliani en koe tilapäisen natiivin rooliksi, koska täydellisen osallistumisen määritelmän mukaan osallistuva tutkija on yhteisön tai ryhmän sisäjäsen.

Tällöin mielestäni natiivin edestä voin jättää pois määritteen tilapäinen, kun kyseessä on yhteisön tai ryhmän sisäjäsen. Grönfors tarjoaa vastakkaisen näkemyksen siitä, voiko tutkijalla olla näin läheinen ja tärkeä rooli yhteisössä. Grönforsin mukaan tutkijan ei ole mahdollista sisäistää tutkittavien tapoja ja tunteita, koska tutkija on jossain määrin aina ulkopuolinen tutkijan roolissa tutkittavassa yhteisössä, vaikka tutkijalla voi olla jokin rooli tutkittavassa yhteisössä (1982: 94-100). Vasenkarin mukaan näiden roolityyppien kautta pohtimalla omaa rooliaan tutkija voi sijoittaa itsensä tutkimuksen kohteena ole-vaan yhteisöön. Vasenkari huomauttaa että tällöin on kyse vain tutkijan omasta näkö-kulmastaan tekemästä yhteisöön sijoittamisesta, sillä yhteisön jäsenet sijoittavat tutkijan johonkin yhteisössä olemassa olevaan kategoriaan. (1996: 15.)

Näen itselläni olevan tutkittavassa yhteisössä sekä työntekijän että tutkijan roolin. Mi-nun on helppo sijoittaa itseni työntekijän, tai tarkemmin esimerkiksi lentokonehuolto-aliupseerin, kouluttajan tai käyttöhuoltomekaanikon rooliin, koska nuo roolit ovat val-miiksi olemassa yhteisössä. Todennäköisesti näihin rooleihin myös muut tutkittavan yhteisön jäsenet minut sijoittavat. Tutkijan rooli on puolestaan hankalampi, koska täl-laista roolia ei ole valmiiksi olemassa tutkittavassa yhteisössä. Tästä syystä on myös vaikea arvioida kuinka tutkittavan yhteisön jäsenet minut sijoittavat tai yhdistävät tuo-hon rooliin. Herää myös kysymys siitä, että mieltävätkö yhteisön jäsenet minulle tuota roolia ollenkaan, koska tuollaista roolia ei tietääkseni aiemmin ole ollut olemassa.

Omassa toiminnassani olen tuonut esille myös tutkijan roolini, mutta on vaikea arvioida ajatellaanko minua tutkijan roolissa, koska minulle on olemassa rooleja joissa olen toi-minut aikaisemmin ja jotka ovat yhteisön normaaleja rooleja.