Janne Tapani Valkonen
Akustisen informaation välittyminen ja tulkinta
Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Kulttuurintutkimus Etnomusikologia Marraskuu 2016
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School Humanistinen osasto Tekijät – Author
Valkonen Janne Tapani Työn nimi – Title
Akustisen informaation välittyminen ja tulkinta
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages 66
Kulttuurintutkimus, Et-
nomusikologia Pro gradu -
tutkielma x
Sivuainetutkielma Kandidaatin tut- kielma
Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Pro gradu –tutkielmani aiheena on äänimaisematutkimus ja tutkielmassani olen keskittynyt akustisen informaa- tion välittymiseen ja tulkintaan työyhteisössä. Tutkimuskohteena on Karjalan Lennoston Lentotekniikkalaivu- eessa palvelevien lentokonemekaanikkojen työympäristö.
Tutkimukseni teoreettinen viitekehys pohjautuu Mieke Balin käsitteellistämisen ajatukseen, joten olen tarkastel- lut tutkimuskohdettani äänimaisematutkimuksessa käytettyjen käsitteiden kautta. Tutkimukseni kannalta kes- keisimpiä käsitteitä ovat akustinen yhteisö, äänimaisemakompetenssi ja melu. Käsitteistä akustinen yhteisö liittyy akustisen informaation välittymiseen ja äänimaisemakompetenssi puolestaan koskettaa akustisen infor- maation tulkintaa. Tutkimuskohde on ääniympäristönä erittäin meluisa, joten melun käsite on tärkeä jo tuon ominaispiirteen vuoksi. Lisäksi melu vaikuttaa myös akustisen yhteisön toimintaan ja siihen miten akustista informaatiota tulkitaan. Akustisen yhteisön jäsenellä tulee olla äänimaisemakompetenssia, jotta hän osaa toimia osana yhteisöä. Nämä kolme tutkimukseni kannalta keskeistä käsitettä siis nivoutuvat tiiviisti toisiinsa.
Tutkimusaineiston keräämisen menetelminä hyödynsin osallistuvaa havainnointia sekä ryhmähaastatteluja.
Aineistona on osallistuvan havainnoinnin aikana syntynyt kenttä-päiväkirja ja ryhmähaastattelujen litteraatiot.
Aineistoa analysoin lähilukien ja keskeisten käsitteiden avulla.
Tutkimusaineiston perusteella näyttää siltä, että melu aiheuttaa haasteita akustisen yhteisön kommunikaatiolle, mutta kuitenkin melu myös kertoo yhteisön jäsenille, mitä yhteisössä tapahtuu. Mekaanikot tiedostavat melun haitat ja sen asettamat haasteet kommunikaatiolle, mutta melua ei koeta pelkästään negatiivisena asiana. Koke- neet mekaanikot käyttävät äänimaisemakompetenssiaan monipuolisesti tulkitessaan työympäristönsä äänellisiä vihjeitä työnteon tukena. Yhteisössä kuuluvien eri äänien lisäksi myös erilaisille meluille on muodostunut yhtei- sössä jaettuja merkityksiä, mutta äänillä ja melulla on myös henkilökohtaisia merkityksiä.
Avainsanat – Keywords
Äänimaisematutkimus, akustinen kommunikaatio, akustinen yhteisö, äänimaisemakompetenssi, melu
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School Humanistinen osasto Tekijät – Author
Valkonen Janne Tapani Työn nimi – Title
Akustisen informaation välittyminen ja tulkinta
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages 66
Kulttuurintutkimus, Et-
nomusikologia Pro gradu -
tutkielma x
Sivuainetutkielma Kandidaatin tut- kielma
Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The subject of this masters thesis is soundscape studies and my main focus is in how the acoustic information is transmitted and interpreted within the acoustic community. The acoustic community what is being studied is the work community of the fighter jet technicians at the Karelia Air Command Rissala Airforce Base.
The theoretical frame-work is based on Mieke Bal’s idea of conceptualization. I have used the concepts of soundscape studies as I have examined the research subject. The key concepts of this study are acoustic com- munity, soundscape competence and noise. Of the key concepts the acoustic community is linked to the transmission of the acoustic information and soundscape competence is linked to the interpretation of the acoustic information. The concept on noise is important because the soundscape of an airforce base is very noisy. Also noise effects on how the acoustic community works and how the acoustic infor-mation is being interpreted. A member of the acoustic community must have sound-scape competence so he can act and work within the community. These three key con-cepts of my thesis are tightly linked together.
I collected the research material using methods of participant observation and group interviews. Research material consists of field diary and the transcriptions of the group interview audio recordings. I analysed the research material by close reading and exam-ining it through the key concepts.
Results show that the noise causes challenges to the acoustic communication of the acoustic community, however the noise is also one way by which the community know what activities are happening in the com- munity. The technicians are aware of the negative effects if the noise but technician do not think that the noise is only negative. The experienced technicians use their soundscape compe-tence in various ways to interpret the acoustic clues while working. Besides different sounds also the different kinds of noises carry shared meanings with the members of the acoustic community. The sounds and the noises carry personal meanings too.
Avainsanat – Keywords
Soundscape studies, Acoustic communication, acoustic community, soundscape compentence, noise
Sisällysluettelo
1. JOHDANTO ... 1
1.1TUTKIMUKSEN TAUSTA ... 1
1.2TUTKIMUSONGELMA ... 3
1.3TUTKIMUSASETELMA, AINEISTO JA TUTKIMUSMENETELMÄT ... 3
1.4TUTKIMUSEETTISET KYSYMYKSET ... 4
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS... 7
2.1LÄHTÖKOHTANA KÄSITTEELLISTÄMINEN ... 7
2.2AKUSTINEN YHTEISÖ ... 9
2.3ÄÄNIMAISEMAKOMPETENSSI ... 12
2.4MELU ... 14
3. TUTKIMUSMENETELMÄT ... 18
3.1OSALLISTUVA HAVAINNOINTI ... 18
3.2.RYHMÄHAASTATTELU ... 24
3.3TUTKIMUSAINEISTON KUVAUS ... 31
3.4AINEISTON ANALYYSIMENETELMÄ ... 33
4. ÄÄNIYMPÄRISTÖN KUVAUS ... 35
4.1ÄÄNIYMPÄRISTÖ TUTKITTAVIEN KUULOKULMASTA ... 35
4.2TUTKITTAVIEN SUHDE MELUUN ... 39
4.3HYÖDYLLISET ÄÄNET JA MAHDOLLISUUS VAIKUTTAA ÄÄNIYMPÄRISTÖÖN ... 42
5. ÄÄNIMAISEMAKOMPETENSSI ... 45
5.1ÄÄNIEN SANALLISTAMINEN ... 45
5.2TARJOUMIEN TUNNISTAMINEN ... 45
5.3ÄÄNIMAISEMAKOMPETENSSIN KEHITTYMINEN ... 48
5.4ÄÄNIMAISEMAKOMPETENSSI OSANA AMMATTITAITOA ... 50
6. AKUSTINEN YHTEISÖ ... 54
6.1AKUSTISEN YHTEISÖN KOMMUNIKAATIO ... 54
6.2SIGNAALIEN KÄYTTÖ YHTEISÖN VIESTINNÄSSÄ ... 57
6.3AKUSTISEN YHTEISÖN TOIMINTA MELUSSA ... 59
LÄHDELUETTELO ... 63
PAINAMATTOMATLÄHTEET ... 65
AINEISTO ... 66
1. Johdanto
1.1 Tutkimuksen tausta
Äänimaisematutkimus tutkii millainen suhde ihmisillä on ääniympäristöönsä ja miten ihmiset käyttävät ääniympäristönsä ääniä. (Järviluoma 2003: 348; Vikman 2012: 190- 191.) Tässä tutkimuksessa tutkittavat ovat Karjalan Lennostossa työskentelevät lento- konemekaanikot, ja tutkittava ääniympäristö on tutkittavien päivittäinen työympäristö Rissalan tukikohdassa. Idea tähän tutkimukseen syntyi kandidaatintutkielman pohjalta nousseista kysymyksistä. Kandidaatintutkielmassani tutkin miltä Hävittäjälentolaivue 31:n äänimaisema kuulostaa laivueessa palvelevien henkilökuntaan kuuluvien lento- konemekaanikkojen havainnoimana. Tuon tutkielman tuloksena oli yleiskatsaus laivu- een äänimaisemaan mekaanikkojen kuulokulmasta, mutta tutkielmassa oli viitteitä myös mekaanikkojen äänimaisemakompetenssin kehityksestä, sekä äänien, laivueen tapauk- sessa useimmiten melun, vaikutuksesta akustisen yhteisön toimintaan. Kandidaatintut- kielmani jälkeen tutkimuskohteen organisaatiossa on tapahtunut muutoksia, joiden joh- dosta mekaanikot siirtyivät Hävittäjälentolaivueesta Lentotekniseen laivueeseen. Tämä muutos on tapahtunut ainoastaan organisaation tasolla, suurin osa henkilöstöstä on py- synyt samana ja eikä työympäristössä ole tapahtunut muutoksia.
Alun perin kiinnostukseni tätä aihetta kohtaan syntyi äänimaisematutkimuksen tavasta käsitellä melua. Äänimaisematutkija R. Murray Schafer käsitteli lentämisestä aiheutu- vaa äänisaastetta jo kirjassaan The Tuning of the World (Schafer 1977: 85−87.) Schafer piti suihkumoottorien aiheuttamaa lentomelua yhtenä pahimmista modernin ajan vitsa- uksista. Olen kuitenkin kuullut, kuinka jotkut ovat ihastelleet lentonäytöksissä Hornetin aiheuttamaa melua, tai oikeastaan tässä tapauksessa ääntä. Toisaalta taas lentokentän vieressä tai harjoitusalueilla asuvat ovat valittaneet melusta. Eri medioista on voinut lukea tunnistuslentojen aiheuttamasta melusta, joka on aiheuttanut ihastusta, vihastusta ja ihmetystä. Kandidaatintutkielman ja tämän tutkimuksen aineistossa näkyi se, että työpaikalla lentomelua pidetään asiaan kuuluvana, mutta vapaa-ajalla melu voidaan kokea ärsyttävänä. Melun kokemiseen siis vaikuttaa se konteksti, jossa melulle altistu- taan.
Aikaisemmin sotilasilmailun äänistä kiinnostavia ominaisuuksia on löytänyt Nigel Frayne, joka on ollut toteuttamassa projekteja, joissa näitä ääniä on käsitelty. Näissä projekteissa on ollut tullut esille, että sotilaslentokoneiden moottorin tyyppi vaikuttaa siihen miten moottorin ääneen suhtaudutaan. Toisen maailmansodan aikaan käytössä olleiden erilaisten mäntämoottorien ääniä pidettiin kullekin moottorityypille luonteen- omaisena, jolloin ihmisten oli mahdollista tunnistaa lentokone näköetäisyyden ulkopuo- lelta. Nykyään käytössä olevat suihkumoottorit ovat puolestaan niin äänekkäitä, että niiden äänet kuulostavat kaikki samalta. Mäntämoottorien ääni on myös muistoja ja tunteita herättävä niille ihmisille, joiden elämään näiden moottorien ääni on kuulunut joskus aikaisemmin. (N. Vikman – N. Frayne – J. Valkonen sähköpostikeskustelu 21.3.2015)
Tutkimukseni tarkoitus on selvittää Karjalan Lennoston Lentoteknisessä laivueessa pal- velevien lentokonemekaanikkojen työyhteisössä tapahtuvaa akustisen informaation vä- littymistä ja tulkintaa. Tutkimukseni keskeisiä käsitteitä ovat melun lisäksi akustinen yhteisö ja äänimaisemakompetenssi. Näistä termeistä akustinen yhteisö viittaa akustisen informaation välittymiseen ja äänimaisemakompetenssi puolestaan tulkintaan. Melu puolestaan vaikuttaa sekä informaation välittymiseen että myös tulkintaan. Pro gradu- tutkielmassa tarkoituksenani on tutkia tarkemmin mekaanikkojen äänimaisemakompe- tenssin kehittymistä, sekä akustisen yhteisön toimintaa laivueessa edelleen mekaanikko- jen kuulokulmasta. Akustisen yhteisön määritelmän ja havaintojeni välillä oli hieman ristiriitaa, kuin myös muidenkin havaintojen ja äänimaisematutkimuksen keskeisten käsitteiden välillä. Kirjoituspyynnön vastauksissa oli löydettävissä pilkahdus mekaanik- kojen äänimaisemakompetenssin kehittymisestä. Äänimaisemakompetenssin voi nähdä osana lentokonemekaanikon ammattitaitoa. Kokemuksen myötä mekaanikolle kehittyy kyky erilaisten akustisten vihjeiden tulkintaan ja näistä vihjeistä on hyötyä mekaanikon työtä tehdessä. Näihin kahteen teemaan aion keskittyä tarkemmin.
Tutkimuskohteena on Karjalan lennostossa työskentelevien hävittäjäkaluston käyttö- huollosta vastaavien lentokonemekaanikkojen työympäristön äänimaisema. Tutkimus- kohde sijaitsee Karjalan lennoston päätukikohdassa Rissalassa. Työympäristöön kuuluu lentokoneiden säilytys- ja huoltotiloja, kuten lentokonehalli ja konesuojat, sekä seison- tataso. Hävittäjäkaluston käyttöhuolto pitää sisällään lentokoneille ennen lentoa, lento- jen välissä ja lentojen jälkeen tehtävät tarkastukset ja tankkauksen. Lisäksi käyttöhuol- tomekaanikkojen työhön kuuluu lentokoneiden siirtäminen hinaamalla, sekä tarvittaessa
koneiden varustelu aseistuksella, tai muulla ulkoisella kuormalla kuten lisäpolttoainesäi- liöillä. Käyttöhuoltoon osallistuu palkatun henkilökunnan lisäksi apumekaanikoiksi koulutettuja varusmiehiä ja reserviläisiä. Tutkimuksen aikana reserviläisiä ei ollut pal- veluksessa.
Tutkimuksessani keskeistä on käyttöhuoltotehtävissä työskentelevien mekaanikkojen tapa hahmottaa työympäristöään ääniin perustuvan tiedon avulla. Tältä osin tutkimuk- seni on akustemologista tutkimusta. Akustemologia on ääniantropologi Steven Feldin (Feld 1994; 2005) käyttöön ottama termi, jota Meri Kytö väitöskirjassaan tulkitsee seu- raavasti: ”Akustemologia eli akustinen epistemologia on - - termi, jolla tarkoitetaan tilan tai paikan kokemuksen perustumista ääneen ja erityisesti äänelliseen tietoon.” (Ky- tö 2013: 13; ks. myös Vikman 2007: 40.)
1.2 Tutkimusongelma
Tutkimukseni tutkimusongelma käsittää akustisen yhteisön toiminnan meluisessa ympä- ristössä ja mekaanikkojen äänimaisemakompetenssin vaikutuksen akustisen yhteisön toimintaan osallistumisessa. Kandidaatintutkielmassani löytyi viitteitä siitä, että tutki- muskohteena oleva akustinen yhteisö on löytänyt keinoja toimia meluisessa ympäristös- sä ja ettei melu pelkästään estä informaation välittymistä, vaan melu itse toimii infor- maation välittäjänä yhteisön toiminnasta. Kuten alussa jo mainitsin myös äänimaisema- kompetenssin kehittymisestä löytyi viitteitä.
Päätutkimuskysymykseni on; miten akustinen yhteisö toimii meluisessa ympäristössä?
Kysyn myös, miten äänimaisemakompetenssin kehitys vaikuttaa akustisen informaation tulkintaan ja millaisia keinoja akustisen informaation välittymiseen on meluisessa ym- päristössä?
1.3 Tutkimusasetelma, aineisto ja tutkimusmenetelmät
Tutkimusaineiston muodostamisen menetelminä käytin osallistuvaa havainnointia sekä ryhmähaastatteluja. Oman kokemuksen kautta kerääntynyttä tietoa ja havaintoja käytän apuna ainakin aineiston keräämisessä, mutta varsinaista autoetnografista tutkimusta tarkoituksenani ei ole tehdä. Noora Vikman toteaa tutkijan oman äänimaisemakompe-
tenssin auttavan näkymättömän tiedon pariin, koska oman kompetenssinsa avulla tutkija osaa kysyä ja keskustella äänistä haastateltavien kanssa. (Vikman 2007: 41, 125-127).
Tämän vuoksi oma kokemukseni tutkimuskohteen äänimaisemasta on tärkeässä osassa.
Tosin äänimaiseman tuttuudessa piilee myös se vaara, että tutkimuskohde on niin lähel- lä, ettei sitä osaa tarkastella riittävän kriittisesti. Minun tuli tiedostaa tämä seikka koko tutkimuksen ajan ja kyseenalaistaa omia olettamuksiani.
Osallistuvaa havainnointia tein työnteon ohessa. Tämä tuo mukanaan kysymyksen tutki- jan roolista, sillä lähdekirjallisuudessa osallistuvaa havainnointia tekevä tutkija käsite- tään ulkopuolisena tai vieraana, joka osallistuu tutkittavan yhteisön toimintaan. Yhtenä työntekijöistä olen tutkittavalle yhteisölle tuttu, mutta tutkijan roolini on muille vieras.
Toisin sanoen en ole vieras yhteisössä, mutta minulla on tutun roolin lisäksi myös uusi tutkijan rooli. Ryhmähaastatteluissa haastateltavina olivat vapaaehtoiset lentoteknisissä tehtävissä palvelevat varusmiehet. Tutkimuksen aikana varusmiehiä oli koulutettavana kaksi saapumiserää, I/14 ja II/14.
1.4 Tutkimuseettiset kysymykset
Johanna Uotisen mukaan tutkimuseettisiä kysymyksiä tulee pohtia koko tutkimuspro- sessin ajan, alkaen tutkimuksen suunnitteluprosessista, tutkimuksen teon aikana ja pää- tyen kerätyn aineiston säilyttämiseen (Uotinen 2005: 72, ks. myös Vakimo 2010: 82).
Tutkimuksen suunnitteluvaiheessa minun piti tutkimuseettisistä kysymyksistä pohtia haastateltavien ja havainnoin kohteena olevien henkilöiden yksityisyyden suojaa. Lisäk- si tutkimuskohteen luonteen vuoksi minun täytyi huomioida myös maanpuolustukseen liittyvät turvaluokitusasiat ja lisäksi minua virkamiehenä koskee vaitiolovelvollisuus.
Tämän vuoksi en pystynyt kuvailemaan ja käsittelemään joitain asioita suurella tark- kuudella. En jättänyt näitä asioita kokonaan pois, koska tutkimuksen kannalta oleellinen tuli esille hieman yleisemmällä tasolla esitettynäkin.
Kaikki haastateltavat olivat vapaaehtoisia ja haastattelun alussa kerroin heille, mitä var- ten aineistoa kerään, miten sitä tulen käyttämään ja mitä aineistolle tapahtuu tutkimuk- sen valmistuttua. Kaikki haastateltavat olivat halukkaita esiintymään oikeilla nimillään, vaikka annoin heille mahdollisuuden esiintyä nimettöminä. Kerroin haastatteluaineiston jäävän vain omaan tutkimuskäyttööni, jolloin sitä ei ole tarkoitus luovuttaa eteenpäin.
Ennen havainnoinnin alkua kerroin työyhteisön jäsenille tekeväni osallistuvaa havain-
nointia ja käyttäväni tätä aineistoa opinnäytetyössäni. Toin myös esille sen, että ketään yksittäistä henkilöä ei voida havainnointiaineiston perusteella tunnistaa. Sinikka Vaki- mo huomauttaa, että laadullisen tutkimuksen tapauksessa tutkijan voi olla hankala ker- toa tutkittaville seikkaperäistä tietoa tutkimuksesta, koska tutkija itsekään ei välttämättä tiedä miten tutkimus etenee. (2010: 103.) Tutkimukseni tapauksessa kerroin tutkittaville sen hetkisen parhaan tietoni mukaan tutkimuksestani.
Tutkimusetiikan kannalta minun täytyi myös miettiä, miten hyvin voidaan sanoa näiden kahden erän edustavan yleensä apumekaanikkojen akustista kompetenssia tai akustises- sa yhteisössä toimintaa? Apumekaanikkojen koulutuksen runko ja tavoitteet ovat saa- pumiserästä riippumatta samat ja koulutuksella tähdätään saapumiserästä riippumatta kouluttamaan tiettyyn tehtävään ja siinä tarvittavaan osaamiseen. Tällä pyritään varmis- tamaan saapumiserien välille mahdollisimman pienet erot. Tämän vuoksi näiden kahden nyt tutkittavina olleiden apumekaanikkojen voidaan sanoa edustavan Rissalassa palvel- leiden apumekaanikkojen tyypillistä osaamisen tasoa.
Maria Vasenkarin mukaan tärkeä tutkimuksessa noudatettava periaate on, että tutki- muksen tulee olla mahdollisimman epäsymmetristä, koska täydellisen symmetrinen tutkimus on mahdotonta. Tutkimuksen symmetrialla ja epäsymmetrialla tarkoitetaan sitä, miten tutkija ja tutkittavat hyötyvät tutkimuksesta. Täydellisen symmetrinen tutki- mus olisi sellainen, josta olisi yhtä paljon hyötyä sekä tutkijalle että tutkittaville. Täy- dellisen symmetrian tavoittamattomuuden vuoksi Vasenkarin mukaan tutkijan tulee olla tietoinen epäsymmetriasta ja pyrkiä pitämään epäsymmetria niin pienenä kuin mahdol- lista, koska täydellisen symmetrisen tutkimuksen saavuttaminen on Vasenkarin mukaan mahdotonta. (Vasenkari 28-29: 1996.)
Tutkimuseettiset kysymykset liittyvät tutkittavien oikeuksiin ja tutkijan velvollisuuk- siin. Tutkijalla on velvollisuus hankkia lupa tutkimukselleen. (Vasenkari 28-29: 1996.) Lupa-asioiden suhteen jaoin tutkittavat kahteen ryhmään: varusmiehiin ja henkilökun- taan. Molempien kohdalla kysyin tutkimusluvan henkilökohtaisesti, mutta myös ylei- semmän luvan esimiehiltä. Varusmiesten tapauksessa tutkimusluvan myöntäjänä oli komppanian päällikkö. Haastattelujen alussa pyysin vielä jokaiselta haastateltavalta kirjallisen suostumuksen tutkimukseen osallistumisesta ja kerroin myös mitä olen teke- mässä ja miksi. Havainnoinnista keskustelin esimieheni kanssa ja tämä lisäksi kerroin aamupalaverissa työyhteisölle tekeväni havainnointia. Esitin kysymyksiä yksittäisille
ihmisille havainnoinnin yhteydessä ja tällöin kerroin, mitä varten kysyn ja mihin aion vastausta käyttää, jos saan luvan. Näillä toimilla pystyin myös kertomaan tutkittaville tutkimuksen tarkoituksen ja tavoitteet. Tällä tavoin pystyin huolehtimaan Vasenkarin esiin nostaman tutkittavien oikeuden tietää tutkimuksen tavoitteista. (Vasenkari 29:
1996)
Tutkittavilla on Vasenkarin mukaan oikeus saada tutkimuksesta jotain ja halutessaan tutkittavilla on oikeus aineistoon ja tutkimusraporttiin. (Vasenkari 29: 1996) Haastatte- luaineistojen kohdalla toimin siten, että lupasin toimittaa litteroinnin haastateltaville.
Näin heillä on mahdollisuus litteraatioon tutustumisen lisäksi myös kommentoida haas- tattelua. Tutkimuseettisestä näkökulmasta Uotinen pitää tutkittavien mahdollisuutta päästä tutustumaan tutkimukseen hyvänä, mutta käytännön toteutus on hänen mukaansa usein hankala toteuttaa. Uotinen myös huomauttaa havainneensa oman kokemuksensa perusteella, että tällä tavalla tutkija ei välttämättä saa palautetta työstään tutkittavilta.
(2005: 76-77.) Muutama työkaverini on pyytänyt nähdä valmiin työn ja tähän pyyntöön minun on helppo suostua. Tutkimuksen tuloksista saattaa myös olla hyötyä lentotekni- sen koulutuksen kehittämisessä.
Yhdessäkään löytämässäni artikkelissa ei puututtu ryhmähaastattelun tutkimuseettisiin kysymyksiin, mutta koska kyseessä on kuitenkin kenttätyön yksi muoto, joten edellä esittämäni periaatteet pätevät myös ryhmähaastattelun kohdalta. Aineiston käsittelyn kannalta ryhmähaastattelu ei nähdäkseni poikkea merkittävästi yksilöhaastattelusta.
Haastateltavien yksilönsuoja tulee ottaa huomioon aineiston käsittelyssä, kuten yksilö- haastattelussa. Pohdin kuitenkin sitä, että tutkijana voin vaikuttaa itse siihen miten kä- sittelen aineistoa, mutta voinko vaikuttaa siihen miten osallistujat käsittelevät ryhmässä käsiteltyjä asioita haastattelutilanteen ulkopuolella. Tietysti haastattelun alussa pelisään- töjä kertoessa voi painottaa aineiston olevan vain tutkimuskäyttöön ja että ryhmässä käsiteltyjä asioita ei ole kenenkään soveliasta kertoa ulkopuolisille. Tähän haasteeseen helpotusta voi tuoda myös ryhmähaastattelun luonne, jossa vuorovaikutuksen ja ryhmä- kontrollin vuoksi kaikista yksityisimpiä tai herkimpiä asioita ei välttämättä tuoda esille.
2. Teoreettinen viitekehys
2.1 Lähtökohtana käsitteellistäminen
Äänimaisematutkimus on kulttuurista musiikintutkimusta, joten aineiston muodostami- sessa ja tulkinnassa käytän kulttuurintutkimuksen menetelmiä. Tässä työssä käytän ää- nimaisematutkimuksen käsitteitä lentokonemekaanikkojen työympäristön äänimaise- man tutkimiseen. Kulttuurin tutkiminen käsitteiden avulla on kulttuurintutkija Mieke Balin kehittämä tutkimusmenetelmä, jota Bal kutsuu käsitteellistämiseksi. Balin lähtö- kohta käsitteellistämisessä on käsitteiden käyttäminen kulttuurintutkimuksessa teorioi- den sijaan, sillä kulttuurintutkimus monitieteisenä tutkimuksena ei voi nojautua tiukasti oppialarajoja noudattavien teorioiden käyttöön. Käsitteet puolestaan ovat teorioita not- keampia ja ne liikkuvat oppiainerajojen yli. Näin ollen Balin mukaan tutkimuskohdetta voidaan teoretisoida käsitteiden kautta, jolloin ei ole tarvetta tukeutua johonkin kanke- aan teoriaan. (Bal 2002, 44−46.) Tässä tutkimuksessa minun ei ole tarvetta ylittää op- piainerajoja, sillä keskeiset käsitteet löytyvät äänimaisematutkimuksen käsitteistöstä.
Tutkimukseni kannalta keskeisiä käsitteitä on äänimaisema, melu, äänimaisemakompe- tenssi ja akustinen yhteisö. Toki myös muutkin äänimaisematutkimuksen käsitteet ovat tarpeellisia jo tuon käsitteellistämisen ajatuksen vuoksi.
Tutkielmani keskeiset käsitteet ovat äänimaisema, akustinen yhteisö, äänimaisemakom- petenssi ja melu. Barry Truaxin ajatukset toimivat tärkeänä perustana käsitteiden mää- rittelyssä, joiden lisäksi esittelen myös muiden tutkijoiden sovelluksia, sekä keskustelua näiden käsitteiden ympärillä. Heikki Uimonen tuo väitöskirjassaan esille äänimaisema- tutkimuksen lähtökohtia ja äänimaisematutkimukseen liittyvästä poliittisuudesta (2005:
35-37). Uimosen mukaan äänimaisematutkimukseen on sen syntyaikoina vaikuttanut oman aikansa intellektuaalinen ja poliittinen ilmapiiri. Kanadalaiseen äänimaisematut- kimuksen perinteeseen liittyy kasvatuksellinen ja poliittinen toiminta, jonka tavoitteena on parempi äänimaisema. Suomessa on alun perin otettu mallia kanadalaisesta perin- teestä, johon myös tässä pääasiassa käyttämäni äänimaisematutkija Truax kuuluu. Mo- nissa äänimaisematutkimusta käsittelevissä artikkeleissa asetetaan vastakkain perintei- nen ja urbaani tai moderni. Perinteiseen äänimaisemaan liitetään positiivisia määreitä ja perinteisen äänimaiseman hyviä ominaisuuksia pidetään tavoiteltavana. Modernin tai urbaanin äänimaiseman ominaisuudet ovat puolestaan negatiivisia ja näiden ominai-
suuksien vahvistuminen nähdään uhkana äänimaiseman toiminnalle. Vaikka näille nä- kemyksille löytyy useimmiten uskottavat perusteet, niin silti näin mustavalkoinen vas- takkainasettelu tuntuu vieraalta. Tämä vastakkainasettelu herättää kysymyksen siitä, eikö modernissa tai urbaanissa äänimaisemassa ole mitään hyvää tai tavoittelemisen arvoista? Osaltaan saattaa olla kysymys tutkijoiden ja korvintodistajien sijoittumisessa aikaan, jolloin on ollut mahdollista hvainnoida sekä perinteistä että modernia äänimai- semaa. Voihan olla että joskus tulevaisuudessa nykyinen äänimaisema edustaa tuota perinteistä ja tavoiteltavaa. Kysymys on tietysti myös ympäristön ääniin tottumisesta, johon palaan myöhemmin tässä luvussa.
Tutkielmani aiheena on äänimaisematutkimus, joten aloitan itse äänimaiseman käsittee- seen liittyvästä keskustelusta. Äänimaiseman käsitteen määrittelyssä tukeudun Barry Truaxin määritelmään. Truaxin mukaan äänimaisema syntyy yksilön, tai yhteisön ym- märryksestä sitä kuunnellessaan. Truaxin äänimaiseman määritelmä on osa hänen kehit- tämäänsä akustisen kommunikaation mallia, jossa otetaan huomioon äänimaisemassa toimivan kuulijan, äänen ja ympäristön vuorovaikutus. Tässä työssä käytän äänimaise- masta Truaxin määritelmää, koska kiinnostukseni kohteena on lentokonemekaanikko- jen, laivueen työympäristön ja siellä esiintyvien äänien välinen vuorovaikutus. (Truax 2001: 11)
Äänimaiseman käsitteen suomenkielisessä määrittelyssä haasteena on Uimosen mukaan se, että maisema viittaa johonkin tarkasteltavaan kohteeseen ja ympäristö puolestaan johonkin missä ollaan. Tämän vuoksi Uimonen ehdottaa, että tutkimuksessa tulisi puhua ääniympäristöstä, jossa eletään ”--ja joka representoidaan analyysin jälkeen tutkimustu- lokseksi ja yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi äänimaisemaksi” (Uimonen 2005: 34).
Meri Kytö puolestaan viittaa äänimaiseman määrittelyssä Schaferin määritelmään, jon- ka mukaan äänimaisemalla voidaan viitata vahingossa, tai tarkoituksella luotuun ympä- ristöön, jossa ääniä kuullaan ja tulkitaan kulttuurisesti (2013: 78). Äänimaiseman ha- vaitsemista käsittelevässä artikkelissa Davies ym. määrittelevät äänimaiseman jonkin paikan kaikkien äänien kokonaisuudeksi, jossa painotus on yksilön tai yhteisön havait- semisessa, ymmärtämisessä ja vuorovaikutuksessa äänellisen ympäristön kanssa (2013:
225). Truaxin mukaan termi äänimaisema painottaa sitä, kuinka ympäristössään elävät ihmiset ymmärtävät ja luovat ympäristöään. Kuunteleva yksilö ei ole äänimaisemassa vain passiivinen vastaanottaja, vaan osa aktiivista informaation vaihdon järjestelmää.
(Truax 2001: 11.) Kaikille näille määritelmille on yhteistä ääniympäristössä elävien
kyky ymmärtää ja tulkita ympäristöään ja tässä vuorovaikutusprosessissa tapahtuva in- formaation vaihto.
2.2 Akustinen yhteisö
Akustisen yhteisön malli syntyi World Soundscape Projectin tutkimuksessa Five Villa- ge Soundscapes (Truax 2009: 286). Truax määrittelee akustisen yhteisön äänimaise- maksi, jossa asuville yksilöille akustisella informaatiolla on tärkeä rooli (2001: 65).
Elinkelpoinen ja toimiva akustinen yhteisö on Truaxin mukaan sellainen, jossa äänellä on positiivinen ja merkittävä rooli äänimaisemassa ja yhteisön ihmisten elämässä (2009:
287). Akustisen yhteisön tulisi olla tasapainoinen järjestelmä, joka akustisen ekologian näkökulmasta sisältää äänistä monia eri variaatioita. Nämä äänet ovat olemassa yhdessä ja tasapainossa yhteisön ihmisten kanssa, jotka osaavat tulkita äänien välittämää moni- mutkaista informaatiota. (Truax 2009: 287.) Uhkana yhteisön toiminnalle on melu ja hieman hankalammin todistettavissa oleva taloudellisen toiminnan kiihtyminen, jotka molemmat köyhdyttävät yhteisön äänimaisemaa peittämällä ääniä ja kaventamalla kuul- tavissa olevien äänien kirjoa. Akustisen ekologian termein tämä tarkoittaa vähemmän ääniä ja äänien vaihtelua, joka johtaa informaation vähentymiseen. (Truax 2009: 288.) Akustinen yhteisö on siis järjestelmä, jossa akustista tietoa vaihdetaan. Truaxin mukaan tämä järjestelmä on toimiva, kun se täyttää seuraavat ehdot: 1. Sisältää monimuotoisia ääniä, jotka ovat selvästi kuultavissa, 2. Äänillä on erilaisia ja eritasoisia merkityksiä, joista perehtynyt kuulija osaa tulkita myös eri yksityiskohdat ja 3. Edellisille on tasa- painottavia voimia, jolloin järjestelmä on toimivassa tasapainossa. (Truax 2001, 65−92.)
Truaxin mukaan äänet heijastavat yhteisön sekä sosiaalista että maantieteellistä konteks- tia ja lisäksi äänet vahvistavat yhteisön identiteettiä ja koheesiota. Toisinaan äänet toi- mivat alitajunnan tasolla muistuttamasta kontekstista ja toisissa tilaisuuksissa korostavat yhteisön yksilöllisyyttä. (Truax 2001: 12.) Äänet ovat yksi kolmesta osasta Truaxin akustisen kommunikaation mallissa. Loput kaksi osaa ovat kuuntelija ja ympäristö.
Nämä kaikki vaikuttavat toisiinsa, joten kuuntelija ei pelkästään kuuntele, vaan myös tuottaa ääniä. Kuuntelija tuottaa ääniä ympäristöön ja myös ympäristön äänet vaikutta- vat kuuntelijaan. Äänet vaikuttavat ja myös tuottavat sitä kokemusta, joka meillä on suhteessa ympäristöön. Äänet tuovat ihmisiä yhteen ja äänet sitovat yhteisöä yhteen, mutta toisaalta melu rikkoo tätä yhtenäisyyttä. (Truax 2001: 12-13.)
Truaxin määritelmän mukaan akustinen yhteisö tarkoittaa sellaista äänimaisemaa, jossa akustisella informaatiolla on kokonaisvaltainen rooli yhteisön jäsenille. Tästä johtuen yhteisön kokoa ei ole rajoitettu, joten akustisen yhteisön voi yhtä hyvin muodostaa huo- neessa olevat ihmiset, urbaani yhteisö, tai vaikkapa radionkuuntelijat. Akustisessa yh- teisössä on siis kyse akustisen informaation vaihtamisesta. Truax nostaa melun akusti- sen yhteisön suurimmaksi viholliseksi, koska melu häiritsee yhteisössä tapahtuvaa in- formaation vaihtoa. (2001: 66.)
Truaxin määritelmän mukaan akustinen yhteisö pysyy tietoisena siitä, mitä yhteisössä tapahtuu akustisten vihjeiden avulla. Äänillä on merkittävä rooli yhteisön ajallisessa ja avaruudellisessa määrittelyssä, siinä miten päivittäiset ja kaudelliset rytmit toimivat.
Äänet myös toimivat kulttuurisesti yhteisten aktiviteettien ja rituaalien muodossa. Ul- kopuoliselle yhteisön äänet vaikuttavat eksoottisilta, tai jäävät kokonaan huomaamatta.
Yhteisön jäsenille äänet välittävät tietoa yksilöllisestä ja yhteisön elämästä. (Truax 2001: 66.)
Meri Kytö viittaa maantieteilijä Doreen Masseyn kritiikkiin yhteisöjen sitomisesta jo- honkin tiettyyn paikaan. Kydön mukaan paikkaan sitominen on ongelmallista moder- neissa kaupunkiympäristöissä. Yhteisön rajojen kannalta tilaa tärkeämpiä ovat yhteisön jakamat merkitykset ja hiljainen tieto. (Kytö 2013: 79.) Tämän vuoksi Kydön mielestä akustista yhteisöä ei pidä ajatella sidottuna johonkin tiettyyn paikkaan, vaan tutkimuk- sessa pitää ottaa huomioon myös äänen ja kuuntelemisen ajallinen ja materiaalinen ulot- tuvuus (2013: 80).
Kytö tutki jalkapallokannattajien toimintaa kolmessa eri paikassa, pubissa, jalkapallo- stadionin ulkopuolella ja itse stadionilla. Jokainen näistä paikoista tarjosi erilaisia mah- dollisuuksia äänen tuottamiseen ja akustiseen yhteisöön osallistumiseen ja sen kokemi- seen. (Kytö 2013: 90.) Kannattajien akustinen yhteisö reagoi ympäröivään eri ääniläh- teiden akustiseen kommunikaatioon ja tämä vuorovaikutus on Kydön mukaan merkki äänimaiseman tärkeydestä. (2013: 90.)
Akustinen yhteisö toimii jossain ympäristössä, on tuo ympäristö minkä kokoinen tahan- sa. Äänimaisematutkimuksessa on perinteinen tapa jakaa ääniympäristö hi-fi- tai lo-fi- ympäristöön ympäristön akustisten ominaisuuksien perusteella. Truaxin määritelmän mukaan hi-fi-ympäristö on sellainen, jossa kaikki äänet kuuluvat selvästi. (2001: 23.)
Hi-fi-ympäristön ominaisuuksiin kuuluu myös rikas informaation vaihto ympäristön eri elementtien välillä ja kuuntelijalla on interaktiivinen suhde ympäristöönsä (Truax 2001:
65). Hi-fi-ympäristössä kuunteluprosessi on vuorovaikutteinen, ympäristöä ymmärtääk- seen ei tarvitse kamppailla, vaan ympäristö kutsuu osallistumaan ja se vahvistaa positii- vista suhdetta ympäristön ja kuuntelijan välillä (Truax 2001: 23).
Lo-fi-ympäristössä Truaxin mukaan on hankala tai jopa mahdotonta erottaa signaaleja toisistaan. Lo-fi-ympäristö kannustaa kuuntelijaa erottamaan itsensä ympäristöstä ja vuorovaikutus muiden kanssa ei ole kannustettavaa. Tämä johtuu siitä, että vuorovaiku- tus vaatii ponnistelua ja tästä syystä eristäytyminen voi olla lopputulos. (Truax 2001:
23.) Lo-fi-ympäristössä omasta tai muiden äänistä tulee erittäin vähän palautetta ja tä- män vuoksi tehokkaalle akustiselle kommunikaatiolle ei ole toimivia perusteita (Truax 2001: 24). Lo-fi-ympäristö ei myöskään kannusta huomion kiinnittämiseen ja keskit- tymiseen, jota tarkka kuuntelu ja äänellisten suhteiden kunnollinen ymmärtäminen vaa- tii (Truax 2001: 161).
Tämä jako hi-fi- ja lo-fi-ympäristöön ei päde elektro-akustisen yhteisön tapauksessa samalla tavalla kuin johonkin tilaan sijoittuvan yhteisön kohdalla. Elektro-akustinen yhteisö on myös siinä mielessä erilainen verrattuna jossain tilassa olevaan yhteisöön, että äänet eivät välttämättä ole samanlaisia kaikille akustisen yhteisön jäsenille. Ajatel- laan vaikkapa kotona radion tai television välityksellä seurattavaa urheilutapahtumaa.
Kodissa kuuluu lähetyksen äänien lisäksi myös kodin ääniä ja myös kodin ulkopuolelta tulevat äänet voivat kantautua kodin sisälle. Tällöin akustinen kokemus ei ole samanlai- nen kaikille akustisen yhteisön jäsenille, tosin varmasti kaikkein tärkein akustinen in- formaation välittyy yhteisön jäsenille jokseenkin samankaltaisena. Toinen kysymys elektro-akustisen yhteisön kohdalla liittyy internetissä oleviin yhteisöihin. Internetin keskustelupalstoilla voidaan käydä keskustelua yhteisölle kuuluvien äänien merkityksis- tä. Kaikki yhteisön jäsenet eivät ehkä ole samaan aikaan paikalla ja äänet eivät välttä- mättä edes kuulu juuri keskustelun aikaan. Kuitenkin tässäkin tapauksessa äänistä käy- tävä keskustelu sitoo yhteisön jäseniä yhteen.
2.3 Äänimaisemakompetenssi
Äänimaisemakompetenssin Truax määrittelee hiljaiseksi tiedoksi, jota ihmisillä on ym- päristön äänten rakenteesta. Tämä tieto näkyy siinä käyttäytymisessä, kun ympäristön ääniä tulkitaan ja niihin reagoidaan. (Truax 2001: 57) Tämä hiljainen tieto edustaa niitä sääntöjä, joilla ymmärretään toimintaa monimutkaisessa ääniympäristössä. Itse äänet eivät kuitenkaan tallennu muistiin, vaan äänien ominaisuudet ja miten ääniä tulkitaan yhdessä ympäristön kanssa tallentuvat muistiin. Akustisen yhteisön tapauksessa kysees- sä on yhteisön äänien lisäksi myös se, miten yhteisön jäsenet tunnistavat ja käyttävät ääniä. (Truax 2001: 79-80.)
Truaxin mukaan elämän aikana tapahtunut ympäristön äänille altistuminen tuottaa meil- le kokonaisvaltaisen tiedon siitä, miten tunnistaa ja tulkita ympäristön ääniä, jotta saamme kerättyä hyödyllistä tietoa. Tämä äänimaisemakompetenssi mahdollistaa ympä- ristön äänien merkitysten ymmärtämisen. (Truax 2001: 58.) Uimosen havainnon perus- teella sekä elinympäristöstä muodostuneet mielikuvat että äänellisen ympäristön tulkit- semisesta opitut tavat vaikuttavat ympäristöäänten merkitysten muodostumiseen. Mer- kitysten muodostuminen ei tämä havainnon perusteella ole aktiivisen kuuntelun tulosta.
(Uimonen 2005: 40.) Uimonen näkee äänimaisemakompetenssin kehittymisen ja kult- tuurisen kuuntelemisen osana ääneen enkulturoitumista. Tämä on yhteydessä ääneen liittyvien merkitysten oppimisen kanssa. (Uimonen 2005: 76.)
Äänimaisemakompetenssi on mahdollista jakaa yleiseen ja yksityiskohtaiseen äänimai- semakompetenssiin. Uimonen viittaa Christopher J. Smithin ajatukseen, jonka mukaan ympäristön ääniä tulkitaan yleisten ja ei-yleisten sääntöjen mukaan. Yleiset säännöt pohjautuvat kokemukseen auditiivisen maailman säännönmukaisuuksista. Ei-yleiset säännöt ovat tietoa tietyistä äänistä ja tämän vuoksi liittyvät paikallisiin kokemuksiin ja tilanteisiin. Yleisiä sääntöjä voidaan verrata yleiseen äänimaisemakompetenssiin ja ei- yleisiä yksityiskohtaiseen äänimaisemakompetenssiin. Yksityiskohtainen äänimaisema- kompetenssi viittaa niihin jaettuihin merkityksiin, jotka liittyvät paikallisten tapahtumi- en ominaisiin ääniin. (Uimonen 2005: 99.)
Äänillä on myös denotaatioita ja konnotaatioita yhtä aikaa, ne siis sisältävät merkityksiä sekä yleisellä tasolla että henkilökohtaisella tasolla. Henkilökohtainen taso on kolmas taso henkilön äänimaisemakompetenssissa yleisen ja yksityiskohtaisen tason lisäksi.
Näitä henkilökohtaisia merkityksiä ei voida jakaa muiden henkilöiden kanssa. Tässä yhteydessä Uimonen tuo esiin myös Otto Lasken termin sonologinen kompetenssi, jota Schafer käytti äänimaisemakompetenssin sijaan. Sonologinen kompetenssi tarkoittaa luontaista kykyä ymmärtää äänimuodostelmia, ja tämä kyky vaihtelee yksilöittäin ja kulttuureittain. Termeinä äänimaisemakompetenssi ja sonologinen kompetenssi ovat lähellä toisiaan. (Schafer 1977, 153−155 ja 274−275; Uimonen 2005, 99−100.)
Brucen ja Daviesin mukaan aiempi äänimaisematutkimus on nostanut odotuksen yhdek- si tekijäksi, jonka perusteella äänimaisemaa arvioidaan (Bruce & Davies 2014: 1). Bru- ce ja Davies näkevät yhteyden odotuksen ja äänimaisemakompetenssin välillä. Odotus jopa laajentaa äänimaisemakompetenssin ulkopuolelle siinä miten subjektit voivat olla vuorovaikutuksessa ympäristöön ja miten odotetut säännöt määrittävät tilaa. (Bruce &
Davies 2014: 8-9.) Odotukset äänimaisemaa kohtaan perustuvat aiempaan kokemuk- seen ja mikäli havainto kohtaa odotuksen, niin tällöin äänimaisema jää yleensä huo- maamatta. Tällöin on kyse siitä että tässä kontekstissa havainto kohtaa odotuksen, joka on yhteydessä kompetenssiin. Mikäli havainnon ja odotuksen välillä on ristiriita johtuen kokemukseen perustuvasta kontekstiin sopimattomasta toiminnasta ja havaitsija tuntee pystyvänsä kontrolloimaan tilannetta, niin tällöin syntyy positiivinen mielikuva. Mikäli kontrollointiin ei ole mahdollisuutta, niin tällöin syntyy negatiivinen kokemus ja ääni- maisema huomataan. (Bruce & Davies 2014: 8-10.)
Vincent Andrisani nostaa esiin kysymyksen siitä, mikä on äänimaisemakompetenssin rooli urbaanissa ääniympäristössä. Perinteisessä hi-fi-ympäristössä äänimaisemakompe- tenssilla on Andrisanin mukaan keskeinen rooli viestintäprosessissa. Tyypillinen urbaa- ni äänimaisema toimii kuitenkin erilailla. Ainutlaatuiset elementit peittyvät ja itse ääni- en sisältämä informaatio ei kannusta kuuntelemaan sillä tavalla, jota äänimaisemakom- petenssi edellyttää. Andrisani ei tässä täsmennä millaisia tapoja kuunnella hän tarkoit- taa, mutta edellä Uimonen esitti, että ymmärrys ympäristöäänistä ei synny aktiivisen kuunteluprosessin tuloksena. Tämä on mielenkiintoinen väite sillä, helposti kuvittelisi nimenomaan aktiivisen kuuntelun tuottavan enemmän informaatiota. Andrisanin esittä- mä urbaani äänimaisema sisältää paljon hälyä ja äänet peittyvät toistensa alle, joten täl- laisessa ympäristössä informaation kerääminen vaatii paljon enemmän työtä. Voi olla, että Uimonen tarkoitti perinteisempiä äänimaisemia, kun Andrisani puolestaan on kään- tynyt havainnossaan urbaania äänimaisemaa kohti. (Andrisani 2001.)
2.4 Melu
Truaxin akustisen kommunikaation mallissa äänet välittävät tietoa yksilön ja ympäris- tön välillä. Melu on puolestaan negatiivinen aines, joka heikentää yksilön ja ympäristön välistä suhdetta. Lisäksi melu toimii tehokasta kommunikointia vastaan. (Truax 2001:
94.) Truaxin mukaan äänestä tulee melua, kun äänellä on jokin ominaisuus, tai riippuen tilanteesta johon kyseinen ääni liittyy (2001: 94). Äänen ominaisuudella, joka muuttaa äänen meluksi voidaan nähdäkseni laskea äänenvoimakkuuden lisäksi myös erilaiset äänen subjektiiviset ominaisuudet kuten äänen väri. Äänenvoimakkuus on helposti mi- tattavissa, mutta muut äänen meluksi muuttavat ominaisuudet ovat hankalammin mitat- tavia, koska ne ovat jokaisen kuulijan arvioitavissa. Tiettyyn tilanteeseen liittyvä melu voi olla esimerkiksi liikenteen ääni myöhään illalla, tai joku keskittymistä vaativa tilan- ne, jossa melu häiritsee keskittymistä.
Subjektiivisempi määritelmä melulle on ei-toivottu ääni. Tämä jälkimmäinen määritel- mä antaa kuuntelijalle vapauden määritellä itse, mitä melu on. (Truax 2001: 95.) Trua- xin mukaan ongelmana melun määrittelyssä ei-toivotuksi ääneksi on se vaara, että me- lusta kärsimistä pidetään vain yksilön ongelmana. Tällöin ei ole mahdollista tehdä yhte- näistä suojausta melua vastaan. (Truax 2001: 104.) Tähän liittyy myös se, mitä pidetään vaarallisena meluna. Mikäli vaarallisena meluna pidetään vain sellaista melua, joka ai- heuttaa fyysisiä vammoja, niin tällöin sivutaan voimakkuudeltaan pienemmän melun kommunikaatiolle aiheuttamat ongelmat. (Truax 2001: 140.) Davies ym. nostaa esiin toisen ongelman melun ja äänien määrittelyssä yleensä. Davies ym. mukaan on yhä epä- selvää, miten ihmiset prosessoivat ja luovat merkityksiä erityyppisille äänille eri tilan- teissa ja konteksteissa. Epäselvää on myös se, miten ihmiset arvioivat ovatko äänet toi- vottuja vai ei-toivottuja. (Davies ym. 2013: 227.)
Truaxin akustisen kommunikaation mallissa kuuntelulla on keskeinen sija ja tästä syystä Truaxin mukaan melua tulisi tutkia kuuntelun kontekstissa. Kuuntelulla on tarkoitus havaita eroja ja kognitiivisella tasolla päätellä, mitkä näistä eroista ovat merkittäviä.
Tarkoituksena on siis saada käyttökelpoista tietoa kuulohavainnoista. Truaxin mukaan melulla on ainakin kolme erilaista tapaa toimia tässä tiedonhankinnan prosessissa (2001: 96.)
Ensinnäkin melulla voidaan viitata sellaisiin ääniin, jotka ovat tunnistettavia ja merki- tyksellisiä. Kuitenkin näillä äänillä on negatiivisia assosiaatioita, jotka voivat olla sub- jektiivisia pitämisen tai inhoamisen tunteita. Äänien negatiiviset assosiaatiot voivat olla myös fyysisiä stressin, ärsytyksen tai häiriön tuntemuksia. (Truax 2001: 96.)
Toiseksi melu voi heikentää kuulohavaintoa, joko vähentämällä ympäristöstä saatavan akustisen informaation erottuvuutta tai selkeyttä. Tämä toisen tyypin melu ei ole yhtä selvästi havaittavissa kuin ensimmäisen tyypin melu, mutta pitkäaikaisena vaikutuksena toisen tyypin melulla voi olla suuria vaikutuksia akustiseen kommunikaatioon. Akusti- sen yhteisön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että vähemmän akustista informaatiota vähen- tää yhteisöön kuuluvuuden tunnetta. (Truax 2001: 96.)
Kolmanneksi melu voi olla uutta informaatiota, mutta informaatio on vielä jäsentymä- töntä. Melua voidaan käyttää kuvailemaan sellaista tunnistamatonta tai määrittelemätön- tä ääntä, joka voi mahdollisesti olla merkityksellistä. Abstraktissa merkityksessä melu ei pelkästään ole tiedon välittymisen esteenä, vaan se voi olla myös symboli, joka tarjoaa toivon uuden merkityksen luomisesta. (Truax 2001: 97-98.)
Truaxin mukaan yksi yleisimmistä tavoista suhtautua meluun on tottuminen. Aluksi ihmiset havaitsevat häiritsevän äänen, ehkä jopa ärsyttävän, mutta vähitellen ääneen totutaan ja hyväksytään äänen läsnäolo. Truaxin mukaan kyseessä on häiritsevän äänen kieltäminen. Tämä ilmiö, jossa häiritseviin ääniin totutaan, johtuu Truaxin mukaan siitä ettei näin pieneen vaivaan viitsitä puuttua. Tämä johtaa esimerkiksi siihen, että mikäli ympäristön melutaso nousee vähitellen, siitä ei tehdä valituksia. Nopeasti nousevasta melutasosta valitetaan herkemmin. (Truax 2001: 99-100.)
Melun määrittelyssä Uimonen tuo esiin antropologi Mary Douglasin näkemyksen ant- ropologisesta liasta ja tämän käsitteen suhteesta meluun. Kun jotain ainetta on väärässä paikassa, sitä kutsutaan liaksi. Samoin on myös väärään aikaan tai väärässä paikassa kuultavan äänen kohdalla, joka muuttuu tällöin meluksi. (Uimonen 2005: 45.) Tässä on mielestäni mielenkiintoista äänen muuttuminen meluksi, kun ääni kuullaan väärään ai- kaan tai väärässä paikassa. Mielenkiintoista tässä on havaitsijan subjektiivinen koke- mus, sillä jossain tapauksessa ääni voi kuulijan omasta mielestä olla miellyttävä, mutta muiden havaitsijoiden mielestä epämiellyttävä. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta toimii vaikkapa moottoripyöräily, sillä mielestäni ajaessani oman moottoripyöräni ääni on
miellyttävä. Tiedostan kuitenkin sen, että muiden mielestä pyöräni ääni voi olla ärsyttä- vä tai häiritsevä. Eikä minun mielestäni muiden pyörien ääni aina ole miellyttävä tai haluttava. Myöhään illalla en erityisesti ilahdu ulkoa kuuluvasta moottoripyörien äänis- tä.
Mistä sitten tiedetään mikä on melua tai likaa ja kuka sen määrittelee? Douglasiin pe- rustuen Uimonen esittää ajatuksen, jonka mukaan kulttuureilla on olemassa käsitys lias- ta ja tuo käsitys vaatii myös vastakohdan kokonaisrakenteesta, joka täytyy pitää ehyenä.
On siis olemassa ylläpidettävä järjestys ja tuota järjestystä melulla likaavat koetaan oh- jata takaisin yhteisön järjestyksen suuntaan. Uimosen mukaan äänien määrittely sopi- viin ja ei-sopiviin kertoo paitsi yksilöiden ja yhteisön mieltymyksistä, myös vallasta.
Kysymys vallasta liittyy siihen, kenellä on valta tehdä määritelmät ja päättää määritel- mien käytännön sovelluksista. (Uimonen 2005: 45-46.)
Yhteisön kannalta voidaan tehdä yleistyksiä siitä mitkä äänet ja milloin ovat melua, mutta yksilöiden kohdalla meluun suhtautumisessa on havaittu isoja eroja, kuten Manon Raimbault ja Danièle Dubois huomauttavat. Henkilön tapa reagoida meluun riippuu yhtä paljon kuuntelijan mielentilasta ja asenteesta, jotka vaikuttava tulkintaan, kuin siitä mikä melun voimakkuus on. Tämä selittää merkittävät yksilölliset erot, mitkä on havait- tu meluun reagoinnissa. (Raimbault & Dubois 2005: 342.) Davies ym. mukaan eronteko äänen ja melun välillä on pohjimmiltaan tunteisiin pohjautuva (Davies ym. 2013: 230).
Raimbault’n ja Dubois’n artikkelissa on viitteitä siitä, että melu ei aina ole negatiivista.
Lähes kaikkien melun määritelmien mukaan melu on negatiivinen asia, joten tuo ha- vainto on ristiriidassa melun määritelmän kanssa. Jos melulla on myös positiivisia omi- naisuuksia, niin tällöin melun määritelmää pitäisi kehittää sisältämään myös nämä posi- tiiviset ominaisuudet. Toinen vaihtoehto on kehittää jokin sopiva termi kuvaamaan po- sitiivista melua, koska tuon sanaparin käyttö on kyseenalaista sen sisäisen ristiriidan vuoksi.
Bruce ja Davies viittaavat Dubois ym. havaintoon siitä, että melun tyyppi, melun lähde ja meluun liittyvä merkitys olivat tärkeämpiä tekijöitä, kuin melun voimakkuus. Melun voimakkuus ei välttämättä ole merkittävin tekijä, joka vaikuttaa äänimaiseman havait- semiseen. (Bruce & Davies 2014: 1.) Kielteisen reaktion äänimaisemaa kohti saattaa synnyttää pelkästään ei-toivotun äänilähteen näkeminen, vaikka itse melu on kuuloetäi-
syyden ulkopuolella (Raimbault & Dubois 2005: 342). Tällaisen voimakkaan reaktion syntyminen vaatii vahvan odotuksen siitä, miltä jokin äänilähde kuulostaa.
Kaikki kolme edelle esiteltyä termiä liittyvät kiinteästi toisiinsa, eikä niitä pysty luonte- vasti erottamaan toisistaan ja tarkastelemaan yksinäisinä termeinä. Akustinen yhteisö on akustisen informaation välittymisen järjestelmä ja tuo järjestelmä ei toimi mikäli yhtei- sön jäsenillä ei ole tarpeeksi äänimaisemakompetenssia akustisen tiedon tulkitsemiseen.
Melu puolestaan uhkaa akustisen tiedon välittymistä, jolloin äänimaisemakompetenssi- kaan ei välttämättä auta yhteisön tapahtumien tulkitsemiseen akustisten vihjeiden avul- la.
Termeistä akustinen yhteisö ja äänimaisemakompetenssi ovat helpommin määriteltäviä meluun verrattuna, sillä melun kokemisen subjektiivisesta luonteesta johtuen melulle on olemassa yhtä monta oikeaa määritelmää kuin on melun kokijoitakin. Yhteisön kannalta melu on helpommin määriteltävissä ja melun määritelmä on mahdollista löytää sieltä, mitä yhteisö pitää likaisena. Kuitenkin yksilön kannalta melusta oli löydettävissä jopa positiivisia piirteitä, joten melun pitäminen pelkästään akustista yhteisöä uhkaavana asiana vaatii vielä lisää pohdintaa.
3. Tutkimusmenetelmät
Tässä luvussa esittelen tutkimuksen aineiston muodostamisessa hyödyntämiäni mene- telmiä, sekä pohdin menetelmiin liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Näiden lisäksi poh- din myös omaa tutkijan rooliani suhteessa tutkittaviin ja tutkimuskenttään. Äänimaise- matutkimuksessa yleisesti käytettyjä menetelmiä ovat ääniympäristössä elävien ihmis- ten haastattelut, kuuntelukävelyt, erilaiset kyselytutkimukset ja kirjoituspyynnöt. Tämän tutkimuksen aineiston muodostamisen menetelminä olen hyödyntänyt osallistuvaa ha- vainnointia ja ryhmähaastatteluja.
3.1 Osallistuva havainnointi
Maria Vasenkari määrittelee osallistuvan havainnoinnin tutkimusmenetelmäksi, jossa tutkija osallistuu tutkimuskentällä erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Muista tutkimusken- tän toimijoista osallistuva havainnoitsija poikkeaa siinä, että hän on kentällä tutkimuk- sen vuoksi. (1996: 5.) Tutkijan osallistumisessa tutkimuskentän sosiaalisiin tilanteisiin tulee Martti Grönforsin mukaan muistaa, että havainnointia tehdään tutkittavan kohteen ehdoilla. Osallistuvaa havainnointia tekevän tutkijan vaikutus tutkittavan kentän tapah- tumiin tulisi olla mahdollisimman vähäistä tai vaikutusta ei pitäisi olla lainkaan. (1982:
93.) Tämän Grönforsin esittämän vaateen toteutumista käytännössä on nähdäkseni hie- man hankala ylläpitää, sillä tutkijan osallistumisella on aina vaikutus tutkimuskohtee- seen. Grönforsin näkemys heijastelee monessa menetelmäoppaassa näkyviä osallistuvan havainnoinnin juuria antropologiassa, jossa tutkija nähdään vieraana, joka saapuu tut- kimaan tutkijalle vierasta kulttuuria. Tutkimusetiikan kannalta tutkimuskohteen ehdoilla tutkiminen ja mahdollisimman pieni vaikutus, häiriö, on edelleen pätevä näkökulma.
Vasenkari esittelee osallistuvan havainnoinnin paradoksin, joka syntyy osallistumisen ja havainnoinnin käsitteiden välisestä ristiriidasta. Osallistuminen tarkoittaa aktiivista läs- näoloa ja osallistumista toimintaan, kun puolestaan havainnointi edellyttää tiettyä etäi- syyttä toimintaan, jotta toiminnan tarkastelu on mahdollista. (1996: 8 ks. myös Rautiai- nen 2003: 27.) Ratkaisun tähän paradoksiin Vasenkari löytää tiedon intersubjektiivisesta luonteesta. Tiedon intersubjektiivisella luonteella tarkoitetaan sitä, että tieto syntyy sub- jektien välisessä vuorovaikutuksessa. Osallistuvan havainnoinnin tapauksessa vuoro- vaikutuksessa olevat subjektit ovat tutkija ja tutkimuksen kohteena oleva yhteisö. Tutki-
jalla on subjektina oma henkilökohtainen historiansa ja ominaisuutensa. (1996: 9.) Grönfors muistuttaa, että tutkijalla on oma taustansa mukanaan, joka vaikuttaa osallis- tumiseen kentällä. Tutkittavat myös tiedostavat tämän tutkijan roolin ja Grönforsin mu- kaan kyse onkin eräänlaisesta roolileikistä tutkijan ja tutkittavien välillä. Pelkkä tutkijan rooli ei kuitenkaan Grönforsin mukaan riitä, vaan osallistuvan havainnoinnin edellytyk- senä on, että tutkijan ja tutkittavien välillä on merkittäviä sosiaalisia suhteita. (1982 97- 98.) Havainnoidessaan tutkijan tulee olla tietoinen omasta taustastaan ja sen vaikutuk- sista. Osallistuva havainnoija tuottaa aktiivisesti aineistoa ja havaintojensa perusteella tekee todellisuutta koskevia tulkintoja. (1996: 9.)
Tavallisen osallistujan ja osallistuvan havainnoijan ero on Vasenkarin mukaan siinä, että osallistuvalla havainnoijalla osallistuminen ja havainnointi on sekä tietoista että systemaattista. Vasenkari käyttää antropologi James Spradleyn tapaa erottaa tavallinen ja osallistuva havainnointi toisistaan. Ensimmäinen tapa on osallistumisen tarkoitus, jossa osallistuvalla havainnoijalla on osallistumisen lisäksi myös havainnoinnin pää- määrä. Toiseksi osallistuva havainnoija poikkeaa tavallisesta osallistujasta siinä, että osallistuva havainnoija pyrkii aktiivisesti tulemaan tietoiseksi asioista, jotka normaalisti torjutaan ylikuormituksen välttämiseksi. Kolmanneksi osallistuva havainnoija osallistuu tilanteeseen, mutta koska hänen tarkoituksensa poikkeaa muista osallistujista hänen täytyy olla toiminnan ulkopuolella ja havainnoida koko tilannetta. Muistiinpanojen te- keminen on neljäs seikka, joka erottaa havainnoivan osallistujan tavallisesta osallistu- jasta. (1996: 10-12)
Vasenkari esittelee tyypittelyn, jonka perusteella tutkijan osallistuminen voidaan jakaa aktiivisuuden perusteella viiteen kategoriaan (1996: 12). Oma osallistumiseni kuuluu näistä kategorioista aktiivisimpaan, jota kutsutaan täydelliseksi osallistumiseksi. Tässä osallistumisen tyypissä kyseessä on sellainen sosiaalinen tilanne, jossa tutkija on taval- linen osallistuja. Toinen määritelmä täydelliselle osallistumiselle on sellainen tilanne, jossa tutkija on tutkittavan yhteisön tai ryhmän sisäjäsen. (Vasenkari 1996: 14.) Vasen- kari huomauttaa myös siitä, että osallistumisen aktiivisuuden taso vaihtelee sosiaalisen tilanteen mukaan (1996: 12). Oman osallistumiseni aktiivisuuden taso pysyy havain- noinnin aikana täydellisen osallistumisen tasolla, koska olen yksi tutkittavan yhteisön sisäjäsenistä. Tietenkin osallistumisen aktiivisuuden taso on hieman häilyvä tilanteessa, jossa istun kahvipöydässä, mutta en aktiivisesti osallistu keskusteluun. Tällaisessa tilan-
teessa kuitenkin teen jatkuvasti havainnointia muiden keskustelusta ja reagoinnista ym- päristön ääniin.
Tutkimuskentällä toimiessa on suositeltavaa tehostaa havainnointia kohdistamalla ha- vainnointi johonkin tiettyyn teemaan, kun tutkimusongelma on tarkentunut (Grönfors 1982: 100). Vasenkarin mukaan kulttuurintutkijoiden havainnoinnin kohteena on yleen- sä sosiaaliset tilanteet, joiden avulla voidaan tutkia kulttuurista tietoa, malleja ja merki- tyksenantoa, joilla tilanteessa toimitaan (1996: 16). Havainnointi aloitetaan kuvailevalla havainnoinnilla jolloin saadaan yleiskäsitys tutkimuskohteesta. Tämän jälkeen voidaan siirtyä teemojen tarkentuessa fokusoituun havainnointiin ja tästä edelleen selektiiviseen havainnointiin yksityiskohtaisiin kysymyksiin vastausta etsiessä. (Vasenkari 1996: 18.) Grönforsin mukaan kohdistetun havainnoinnin tekeminen on mahdollista silloin, kun tutkijalla on jonkinlainen kokonaiskäsitys tutkimuskohteesta. Havainnoinnin kohdista- minen johonkin tiettyyn teemaan voi johtua tutkijan henkilökohtaisesta mielenkiinnosta tai tutkimuksen teoreettisesta viitekehyksestä. (1982: 100-102.) Pirjo Rautiaisen mu- kaan tutkijan teoreettisella perehtyneisyydellä on vaikutus siihen, millaisiin asioihin hän havainnoidessaan kiinnittää huomiota. (Rautiainen 2003: 27) Jo ennen havainnoinnin alkua minulla oli hyvin vahva käsitys tutkimuskohteesta, joten siirryin suoraan kohdis- tettuun havainnointiin äänimaisematutkimuksen teoriaan perehtymisen ohjaamana.
Keskityin havainnoinnissa niihin tapoihin, joilla akustista tietoa ja kokemusta sen tul- kinnasta käytettiin hyväksi työnteossa ja millaisia asioita akustisen ympäristön ominai- suuksista nousi esiin keskusteluissa.
Rautiainen listaa sosiaaliantropologi H. Russel Bernardiin tukeutuen neljä tärkeää seik- kaa jotka osallistuvaa havainnointia tekevän tutkijan tulee ottaa huomioon. Ensimmäi- seksi tutkijalla pitää olla yhteinen kieli informanttien kanssa. Toiseksi tutkijan tulee hallita erilaisia havainnointitekniikoita erilaisten tilanteiden varalle. Kolmanneksi tutki- jan tulee olla tietoinen siitä, miten muisti toimii ja millaisia muistiinpanoja tarvitaan.
Neljänneksi tutkijan täytyy pitää mielessä kysymys ”mitä voin oppia näiltä ihmisiltä.”
(2003: 28.) Ensimmäinen näistä huomioon otettavista seikoista on kohdallani helposti täytetty. Tutkittavilla ja minulla on sama äidinkieli, joten tässä suhteessa meillä on yh- teinen kieli. Pelkästään tämä ei kuitenkaan riitä, koska varsinkin työyhteisöissä käyte- tään usein ammattislangia ja -sanastoa. Näin on myös tutkimukseni kohteena olevassa yhteisössä ja yhteisön pitkäaikaisena jäsenenä koen, että minulla on riittävä kyky ym- märtää yhteisössä käytettyä kieltä. Tosin yhteisen kielen välttämättömyys on hieman
kyseenalaista, sillä osallistuva havainnointi voi nähdäkseni onnistua vaikka tutkijalla ja tutkittavilla ei yhteistä kieltä olekaan. Tutkimuksen tavoitteista riippuen yhteisen kielen opettelu osallistuvan havainnoinnin yhteydessä voi olla tutkimuksen kannalta jopa hyö- dyllistä. Muut Rautiaisen mainitsemat seikat ovat monisyisempiä, joten avaan niitä seu- raavissa kappaleissa tarkemmin.
Minni Haanpää ym. kirjoittavat artikkelissaan etnografiasta kehittämisen välineenä ja tähän oleellisena osana kuuluvasta tutkijan aktiivisen osallistujan roolista kentällä (Haanpää ym. 2014). Tutkimusta tehdessä minullakin on aktiivinen rooli kentällä, koska tutkijan roolin lisäksi olen yhtenä työntekijänä muiden joukossa. Artikkelin kirjoittajien kokemusten perusteella aktiivinen rooli kentällä tuo mukaan haasteita havaintojen kir- jaamiseen. Kirjoittajien mukaan toiminnan keskellä havaintojen kirjoittaminen oli usein mahdotonta ja tämän vuoksi havaintoja pakko kirjoittaa muistiin jälkikäteen. Ratkaisuna tähän haasteeseen tutkijat olivat käyttäneet muistiinpanomenetelminä myös nauhuria, kameraa ja videokameraa. (2014: 295-296.) Itse havaitsin myös tämän saman haasteen ja jouduin lähes aina kirjoittamaan muistiinpanoja havainnoistani jälkikäteen. Lyhyim- millään aika havainnon ja muistiinpanon välillä oli minuutteja, mutta joissain tapauksis- sa muistiinpanojen kirjaaminen tapahtui vasta seuraavana päivänä. Tutkimuskentän luonteen vuoksi nauhoitus tai videokuvaus ei ollut mahdollista teknisten haasteiden vuoksi, mutta myös tietosuoja oli esteenä audiovisuaalisten tallenteiden tekemiselle.
Myös Vasenkari käsittelee erilaisia dokumentointitekniikoita ja hänen mukaansa nyky- ään videoiminen tai ääninauhurin käyttäminen on suosittua. Syyksi tälle kehitykselle Vasenkari antaa sen, että audiovisuaaliset tekniikat tuottavat luotettavampia muistiin- panoja, koska näiden avulla on mahdollista tallentaa ”kaikki” tapahtuva. Vasenkarin mielestä muistiinpanojen kirjoittaminen on paras väline dokumentointiin, koska tällöin tutkija joutuu miettimään omaa osuuttaan tiedon tuottamisessa. Tällaisessa prosessissa tutkija on pakotettu miettimään omia ennakko-oletuksiaan, esiymmärrystä, analysoi- maan tulkintojaan ja tarkistamaan suhdettaan tutkimuskohteeseen. (1996: 25-26.) Edellä esitinkin jo käytännön esteitä sille, miksen voi käyttää audiovisuaalisia tekniikoita muistiinpanojen tekemiseen. Vasenkari tuo kuitenkin tutkimukseni tapauksessa varsin tärkeän näkökulman esille tutkijan roolista tiedon tuottajana. Tutkimuskohde on minulle hyvin tuttu ja tämän vuoksi minun pitää olla erityisen herkkä tunnistamaan oman esitie- tämykseni ja ennakko-oletuksieni vaikutus havainnointiin. Tutussa ympäristössä osa asioista muuttuu väistämättömästi arkipäiväiseksi ja tätä kautta myös näkymättömäksi.
Menetelmäoppaissa osallistuva havainnoija kuvataan usein tutkimuskohteeseen saapu- vana vieraana. Tällöin tutkijan on mahdollista havainnoida myös omaa oppimisproses- siaan, kun hän tekee uutta ympäristöä itselleen tutuksi. Minulla ei tätä mahdollisuutta omalla kohdallani ole, mutta koska ympäristössä on sinne juuri saapuneita henkilöitä, minulla on ollut mahdollisuus havainnoida, miten nämä henkilöt oppivat ja sopeutuvat uuteen ympäristöön.
Artikkelissaan Haanpää ym. (2014) eivät pohdi sitä, millainen vaikutus havaintojen kirjaamisella jälkikäteen on tutkimusaineiston muodostumiselle. Myös Vasenkari tyytyy toteamaan, että muistiinpanot on syytä tehdä mahdollisimman nopeasti, mikäli havain- nointi ja muistiinpanojen tekeminen samanaikaisesti on mahdotonta. Vasenkarin mu- kaan ihmisen muisti toimii siten, että ajan kuluessa asiat unohtuvat kiihtyvällä tahdilla ja muistot muuttuvat yleisemmiksi. (1996: 26.) Rautiaisen mukaan ihmiset eroavat toi- sistaan siinä, miten hyvin asiat jäävät mieleen ja myös siinä, mitkä asiat herättävät mie- lenkiintoa. Tämän vuoksi Rautiaisen mukaan havainnoimista tulisi harjoitella, jotta tut- kijalla on käsitys siitä, millaisella tarkkuudella hänen tarvitsee muistiinpanoja tehdä (2003: 27.)
Olin päässyt harjoittelemaan havainnointia aikaisemmin, mutta tällöin en itse osallistu- nut toimintaan. Toimintaa seuratessa pystyin tekemään muistiinpanoja, mutta minulla ei siis ollut kokemusta muistiinpanojen tekemisestä jälkikäteen. Kokemukseni perusteella muistiinpanojen kirjoittamisessa jälkikäteen suurin ongelma on tarkkojen sanamuotojen muistaminen. Joissain tapauksissa huomasin unohtaneeni tarkan sanamuodon. Muista- minen oli helpompaa, tai muisti toimi paremmin sellaisissa tapauksissa, joissa käytettiin värikästä kieltä, tai muuten osuvia sanoja äänien tai ääniin liittyvien toimien kuvailuun.
Havaintojeni kohteena oli kuitenkin enemmän ääniin reagointi ja niiden perusteella ta- pahtuva vuorovaikutus, joten tarkat sanamuodot eivät ole tutkimukseni kannalta sitä aivan olennaisinta materiaalia. Havainnoinnin aikana esitin kollegoille kysymyksiä ja näissä tilanteissa minulla oli yleensä heti mahdollisuus kirjata muistiin tarkasti vastauk- set kysymyksiini. Tutkimuksen kannalta mielenkiintoisista, mutta yhteisön toiminnan kannalta normaaleista ja toistuvista tilanteista en kirjoittanut kovin tarkkoja muistiin- panoja. Tämän valinnan tein siitä syystä, että tuollaiset normaalit tilanteet ovat minulle tuttuja ympäristön ja muiden tekijöiden puolesta. Tällaisissa tilanteissa en kokenut tar- peelliseksi kuvailla tarkasti muuta kuin tapahtuman ytimen ja sen, mikä siitä teki mie- lenkiintoisen. Mitä poikkeavammasta tilanteesta oli kyse, sitä tarkemmin ja nopeammin
tilanteen jälkeen pyrin tekemään muistiinpanoja. Rautiaisen mukaan itse muistiin- panojen tekeminen voi viedä yhtä pitkään kuin varsinainen havainnointi (2003: 27).
Tämä Rautiaisen huomio on tärkeä, sillä riittävän tarkkojen muistiinpanojen tekeminen yhdistettynä tekemisen yhteydessä tapahtuvaan muisteluun vei yllättävän paljon aikaa.
Osallistumisen aktiivisuuden tasoon liittyy läheisesti myös tutkijan rooli suhteessa tut- kittavaan yhteisöön. Vasenkari esittelee osallistumisen aktiivisuuden tasoon yhteenso- pivan Morris Freilichin jaottelun, jossa tutkijan rooli määräytyy osallistumisen aktiivi- suuden perusteella. Täydellisen osallistujan rooli Freilichin jaottelussa on tilapäinen natiivi. (1996: 14.) Omaa rooliani en koe tilapäisen natiivin rooliksi, koska täydellisen osallistumisen määritelmän mukaan osallistuva tutkija on yhteisön tai ryhmän sisäjäsen.
Tällöin mielestäni natiivin edestä voin jättää pois määritteen tilapäinen, kun kyseessä on yhteisön tai ryhmän sisäjäsen. Grönfors tarjoaa vastakkaisen näkemyksen siitä, voiko tutkijalla olla näin läheinen ja tärkeä rooli yhteisössä. Grönforsin mukaan tutkijan ei ole mahdollista sisäistää tutkittavien tapoja ja tunteita, koska tutkija on jossain määrin aina ulkopuolinen tutkijan roolissa tutkittavassa yhteisössä, vaikka tutkijalla voi olla jokin rooli tutkittavassa yhteisössä (1982: 94-100). Vasenkarin mukaan näiden roolityyppien kautta pohtimalla omaa rooliaan tutkija voi sijoittaa itsensä tutkimuksen kohteena ole- vaan yhteisöön. Vasenkari huomauttaa että tällöin on kyse vain tutkijan omasta näkö- kulmastaan tekemästä yhteisöön sijoittamisesta, sillä yhteisön jäsenet sijoittavat tutkijan johonkin yhteisössä olemassa olevaan kategoriaan. (1996: 15.)
Näen itselläni olevan tutkittavassa yhteisössä sekä työntekijän että tutkijan roolin. Mi- nun on helppo sijoittaa itseni työntekijän, tai tarkemmin esimerkiksi lentokonehuolto- aliupseerin, kouluttajan tai käyttöhuoltomekaanikon rooliin, koska nuo roolit ovat val- miiksi olemassa yhteisössä. Todennäköisesti näihin rooleihin myös muut tutkittavan yhteisön jäsenet minut sijoittavat. Tutkijan rooli on puolestaan hankalampi, koska täl- laista roolia ei ole valmiiksi olemassa tutkittavassa yhteisössä. Tästä syystä on myös vaikea arvioida kuinka tutkittavan yhteisön jäsenet minut sijoittavat tai yhdistävät tuo- hon rooliin. Herää myös kysymys siitä, että mieltävätkö yhteisön jäsenet minulle tuota roolia ollenkaan, koska tuollaista roolia ei tietääkseni aiemmin ole ollut olemassa.
Omassa toiminnassani olen tuonut esille myös tutkijan roolini, mutta on vaikea arvioida ajatellaanko minua tutkijan roolissa, koska minulle on olemassa rooleja joissa olen toi- minut aikaisemmin ja jotka ovat yhteisön normaaleja rooleja.
3.2. Ryhmähaastattelu
Andrea Fontana ja Anastasia H Prokos määrittelevät ryhmähaastattelun yksinkertaisesti laadulliseksi tiedonkeräystavaksi, jossa haastatellaan useita ihmisiä yhtäaikaisesti muo- dollisessa tai epämuodollisessa tilanteessa (2007: 29). Anu Valtonen kirjoittaa artikke- lissaan ryhmäkeskustelusta, jonka hän määrittelee seuraavasti: ”-järjestettyyn keskuste- lutilaisuuteen, johon on kutsuttu joukko ihmisiä keskustelemaan tietystä aiheesta foku- soidusti, mutta vapaamuotoisesti, tietyksi ajaksi, yleensä noin kahdeksi tunniksi.” Val- tosen mukaan osallistujien määrään vaikuttaa aihe, tutkimuspaikka ja itse osallistujat.
Suomessa Valtosen mukaan tyypillinen ryhmäkoko on kuudesta kahdeksaan osallistu- jaa. Keskeisenä ryhmäkeskustelun ominaisuutena Valtonen pitää ryhmän vetäjän roolia ja läsnäoloa. Ryhmän vetäjän eli moderaattorin pääasiallinen tehtävä on luoda ilmapiiri, ohjata keskustelua ja kannustaa osallistujia keskustelemaan. Moderaattori ei itse osallis- tu aktiivisesti keskusteluun, vaan keskusteluvastuu on osallistujilla. (2005: 223.) Kaikis- sa ryhmähaastatteluissa moderaattori ohjaa vuorovaikutusta ja kyselyä haluamaansa tarkoitusta varten (Fontana & Prokos 2007: 31). Moderaattorin keinoina ohjata keskus- telua on verbaalinen ja non-verbaalinen viestintä, mutta moderaattori vaikuttaa keskus- teluun myös kulttuurisen, ruumiillisen ja sukupuolisen toimijuuden kautta. (Valtonen 2005: 234-235.)
Valtonen erottaa ryhmäkeskustelun ja ryhmähaastattelun toisistaan vuorovaikutuksen eroon perustuen. Valtosen mukaan ryhmähaastattelussa puolestaan osallistujien välinen vuorovaikutus ei ole tavoitteena, vaan tilanteessa tehdään ikään kuin yksilöhaastatteluja ryhmätilanteessa. Toisin kuin ryhmähaastattelussa ryhmäkeskustelussa ryhmänvetäjä pyrkii aikaan saamaan vuorovaikutusta osallistujien kesken. Ryhmänvetäjä esittelee teemoja ryhmän kommentoitavaksi ja keskusteltavaksi. (2005: 223-224.)
Muiden käyttämieni lähteiden kirjoittajat eivät määrittele ryhmähaastattelua, vaikka käyttävätkin tätä termiä, pois lukien Alasuutari, joka Valtosen tapaan käyttää termiä ryhmäkeskustelu. Vaikka tällaista määrittelyä ei artikkeleissa tehdäkään, niin silti artik- keleista ja niissä käytetyistä esimerkeistä voi tulkita, että kirjoittajat tarkoittavat ryhmä- haastattelulla tilannetta, jota tulisi Valtosen määritelmän mukaan kutsua ryhmäkeskuste- luksi. Tämä määrittelystä löytyvä ero on mielenkiintoinen, koska haastattelun vaihtami- nen keskusteluksi muuttaa tilanteeseen kohdistuvia ennakko-odotuksia. Sanan haastatte- lu käyttö tuo heti mieleeni haastattelutilanteen, jossa on haastattelija ja haastateltava tai
