Muistisairaiden rajoitettu liikkumisen vapaus

Arkkitehdit pitivät tärkeänä, että muistisairaat asukkaat pääsevät liikkumaan va-paasti asunnossaan ja asuinympäristössään. Marshallin (2001) mukaan kuljeskelu on tyypillistä muistisairaille ihmisille. Hän toteaa, että joillekin kuljeskelu on tu-losta luonnollisesta halusta liikkumiseen ja toiset kuljeskelevat ikävystymisen tai

turhautumisen vuoksi. Jos rakennus suunnitellaan riittävän orientoivaksi ja mielen-kiintoa ylläpitäväksi, asukkaiden levottomuutta voidaan vähentää ja heille voidaan sallia mahdollisuus liikuntaan. Samalla ikävystyminen ja turhautuminen vähenevät (mt. 8–9). Liikunnan tarjoama hyvinvointi saattaa kohentaa myös asukkaan toimi-juuden tuntoa. Sekä sisällä että ulkona asukkaiden kuljeskelun mahdollistamaa tilaa pidetäänkin yhtenä avaintekijänä muistisairaiden hyvän ympäristön suunnittelussa (Kotilainen 2003; Regnier 2002).

Aiemmat aineiston tarkastelun tulokset (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013) osoittavat, että asukkaiden vapautta määritellään arkkitehtien puheissa asuintilojen tilavuuteen liittyvillä ilmauksilla. Vapaus esitetään myös mahdollisuutena liikkua vapaasti tietyllä valvotulla ja suljetulla alueella. Vapaus on siten rajoitettua. Tästä syystä tällainen puhe on nimetty rajoitetun vapauden puheeksi (mt.). Tässä diskurs-sissa muistisairaita lähestytään toisaalta vapauden ja toisaalta vankeuden teemojen kautta. Molemmat teemat ovat puheessa usein samanaikaisesti läsnä. Tämä näkyy esimerkiksi seuraavissa otteissa, joissa arkkitehti A1 kuvailee muistisairaan ihanteel-lista asuinympäristöä:

”Yks kaks tulee mieleen semmonen avara ja väljä… hyvät ulospääsymahdollisuudet, ei tarvii olla siellä sisällä, sit se vaatii ympärilleen aidan ja vartioinnin. Kumminkin, et hän pääsisi ihan luontoon kulkemaan, mitä se haittaa, jos hän siellä ei hädissään ole ja kulkee ulkona tämmöinen dementikko.” (A1)

”… jos minä olisin itse dementoitunut, olisihan se ihan hyvä eikä olisi heti joku top-puuttamassa, ja olisi turvallinen homma. Se on vähän kun tuommoinen keskitysleiri, jos sanotaan (naurua), aidattu iso alue. En minä siinä mielessä vaan niinku semmoisena ratkaisuna, väljä iso alue ja kaikki hyvät palvelut… väljät tilat ja avoimet ovet, ettei heti ole joku niskassa, kun meinaa sen yhden oven aukaista (naurahdus).” (A1)

Jälkimmäisen otteen alussa arkkitehti A1 asettuu hetkeksi vanhan ihmisen rooliin ku-vitellen vapaudentarvettaan ilman ajatusta jatkuvasta kiinteästä valvonnasta. Samalla hän lähentyy asukasta. Näin tapahtuu vain hetkellisesti, sillä puheen jatko, vertaus keskitysleiriin, on ristiriidassa asukkaan näkökulman ja vapaaksi miellettävän asumisen kanssa. Vaikka puhuja nauraen selittää ilmaisuaan, hän käyttämällä voimakkaasti tun-nelatautunutta käsitettä keskitysleiri, heittää tiedostamattaan vankeuden varjon muu-toin verrattain vapaaksi rakentuvan asumismielikuvan ylle. Otteen lopussa käyttämällä kielikuvaa ”ettei heti ole joku niskassa” arkkitehti tuo uudelleen mielikuvansa lähemmäksi vapautta kaipaavaa iäkästä ihmistä. (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013.)

Tarkastelin uudelleen edellä olevaa aiemmassa artikkelissa tulkittua arkkitehti A1:n puhetta muistisairaan asukkaan ihanneasuinympäristöstä. Vapauden ja turvalli-suuden tunne sekä mahdollisuus liikkua vapaasti turvallisessa ympäristössä nousevat arkkitehti A1:n puheessa ensiarvoisen merkittäviksi huomioon otettaviksi näkökoh-diksi suunniteltaessa muistisairauteen sairastuneen asuntoa ja asumisympäristöä.

Kotilaisen (2003, 14) mukaan muistisairaan hyvinvoinnille on tärkeintä tunne siitä, että hän itse pystyy hallitsemaan ympäristöään ja saa siihen tarvitessaan apua. Koti-lainen (myös Brawley 2006) painottaa hyvin suunnitellun asuinympäristön merkitystä muistisairaan jokapäiväisessä omassa elinympäristössä selviytymisessä. Tärkeää on fyysisen ympäristön turvallisuus ja tilojen selkeys sekä tiloissa suunnistamista helpot-tavat tutut esineet. Nämä tukevat asukkaan omatoimisuutta ja arvokkuuden tunnetta sekä lisäksi säilyttävän hänen toimintakykyään. (Kotilainen 2003, 14–16.)

Arkkitehti A1 kaipaili asukkaille ”väljiä tiloja”, jotta asukkailla olisi tilaa vapaasti liikkua asuinympäristössään. Myös yksityisen asuintilan koolla on merkitystä, sillä ihmisen asumiseensa tarvitsemaa tilatarvetta pidetään asumisen laatuun keskeisesti vaikuttavana tekijänä. Arkkitehti A3 on aikaisemmin suunnitellut vankiloita ja seu-raavassa esimerkissä hän vertaa pyynnöstäni muistisairaiden asuntojen neliömääriä suunnittelemiensa vankisellien neliömääriin:

”Kun puhutaan koko ajan näitten tilamääristä…ei millään pääse semmoisiin, mitkä olisi toiveissa neliömäärät olla näille huonetiloille eli ne tahtoo jäädä pienemmiksi mitä, on ne nyt isompia kun vankilan kopit, mutta sitä pitäisi saada siihen avaruutta heillekin ja tilaa, ettei käy ahtaaksi ne tilat ainakaan. ... nämähän pitäs olla semmoista 16–18 m² ja nämä on 12 m² meillä. Vankilamitoitus oli kahdeksankymmentä luvun lopussa 7 m² vangille, nyt se 10 m², et on näillä sentäs pari neliötä enemmän mummoilla ja papoilla täällä… ” (A3)

Arkkitehti A3:n parhaillaan suunniteltavana olleen hoivakodin huonetilojen asukasta kohti lasketut neliömäärät alittivat ajankohdan tilasuositukset⁶⁰. Ahtaiden neliömää-rien verrattavuus vankisellien kanssa luo herkästi mielikuvan rangaistuksen kärsi-jöistä: toiset rikoksiensa vuoksi ja toiset muistisairautensa ja ikänsä vuoksi. Vapaa liikkuma- ja oleskelutila jää asunnoissa vuoteen ja yöpöydän sijoittelun jälkeen pie-neksi ja mahdollisuus tuoda asuntoon omia, asukkaalle itselleen tärkeitä ja tuttuja kalusteita on rajattu.

Katariina Välikankaan (2009, 63) mukaan Suomessa ikääntyneiden asumisessa on pitkälti keskitytty asuntojen määrälliseen lisäämiseen. Tällöin asumisratkaisujen si-sällöllisten vaihtoehtojen kehittäminen ja laadun parantaminen – johon kuuluu myös asuntojen koko – ovat vaarassa jäädä vähemmälle huomiolle. Välikangas on tarkastel-lut ikääntyneiden välimuotoisen asumisen ratkaisuja Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa. Verratessaan selvityksensä kohdemaita Suomeen, hän pitää Suomessa toteutettavaa vuode ja yöpöytä -rakentamista ainutlaatuisena nimenomaan huone-tilojen pienuuden vuoksi. (Mt.) Suomessa asuntojen rakennusmääräyksiin perustu-van Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (Ara) hyväksymän ikääntyneiden asuintilan vähimmäismitoitus on Välikankaan mukaan tuolloin ollut 20 m². Ruotsissa ikääntyneiden hoiva-asumisen ratkaisuissa asunnot olivat keskimäärin 30 m² kun taas Hollannissa, Tanskassa ja Norjassa keskimääräinen asuntojen koko oli 50—60 m². Mo-nissa iäkkäiden asumisyksiköissä tilamitoitukset olivat edelleen lähellä kunnalliskotien sairasosastojen mitoituksia, mikä Välikankaan mukaan osoitti asumista tarkasteltavan laitosmaisen palveluympäristön eikä ihmisen asumisen näkökulmasta. Taustalta voi havaita ajatuksen hoidossa olemisesta eikä niinkään asumisesta. Kuitenkin jokaisella ihmisellä on tarve omaan henkilökohtaiseen tilaan. Hyvinvointi edellyttää yksityisyyttä

60 Teknillisen korkeakoulun Hema –Instituutin 2007 laskelmat tilan kokonaistilantarpeesta: yhteistilat vähintään 4–6 m² / hlö , asuintilaa vähintään 24,5 m² / hlö, vuoteellisen huoneen tilavaatimus vähintään 14 m² / vuode, muun kalustuksen tilavaatimus vähintään 3 m² / huone, säilytystilat vähintään 2 m² / hlö, komerotilat vähintään 1 m² / hlö, hygieniatilat vähintään 4,5 m² / huone, tilantarve käytävätilat mukaan lukien vähintään 55 m² / hlö (Teknillisen korkeakoulun Hema-Instituutti 2007).

ja mahdollisuutta hyvään asumiseen ilman tilanpuutteesta johtuvaa pakollista sosiaa-lista kanssakäymistä.⁶¹(Mt.)

Uusien asuntojen suunnittelussa näyttää myös erityisryhmien kohdalla suuntaus olevan lisääntyvässä määrin hoidon sijasta asumisen painottamiseen. Asumisen ra-hoitus- ja kehittämiskeskuksen (Ara) vuoden 2019 rakennuttamis- ja suunnitteluop-paan mukaan erityisryhmien asuntojen suunnittelussa pätevät samat kriteerit kuin muunkin asuntokannan suunnittelussa. Suunniteltavilta asunnoita edellytetään viih-tyisyyttä, valoisuutta ja esteettömyyttä. Niiden tulee mahdollistaa yhdenvertainen elämä osana yhteisöä. Tilamitoituksessa korostetaan liikkumisen helppoutta ja asu-kaskohtaisesti kotiin tuotavien palvelujen toteutus voidaan tarvittaessa huomioida.

Ryhmämuotoisessa asumisessa tulee kiinnittää erityistä huomiota yhteistilojen kodik-kuuteen, sillä osa jokapäiväisistä asumisen toiminnoista voidaan sijoittaa myös näihin asuntoihin välittömästi liittyviin yhteistiloihin. Ryhmämuotoisessa asumisessa hen-kilökohtaisen asunnon ja kylpyhuoneen yhteinen minimikoko on 25m². (Mt. 10–11)

Aineiston aikaisemmassa tarkastelussa (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013) havaitsimme, että vapauden rajoittamisen puhe yhdistyy osittain leimaavaan kate-gorisointipuheeseen. Seuraavassa tästä esimerkki:

”…on liikuntarajoitteisia, sitten on dementoituneita… saattohoitotoiminta, joka liittyy myöskin tähän, että siirrytään semmoiseen kiinteistöön, jossa on dementikot, liikunta-rajoitteiset ja niin ku pois nukkuvat ... Tai sitten erittäin vakavasti sairaat, joilla ei ole muuta ku odottamista. ” (A2)

Rinnasteiset ryhmät tuotetaan tässä erityisryhminä ja sitä kautta myös se rakennus, jossa he ovat, näyttäytyy erityisenä rakennuksena, toivottoman ja suljetun elämän paikkana. Niin tässä kuin myös seuraavassa ”häkki”-puheessa, on olennaista vertaa-malla ehkä huomaamatta ja tiedostamatta aikaansaatu rinnasteinen vaikutelma iäk-käästä ihmisestä vankina tai jopa häkkiin laitettuna eläimenä. (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013.)

”(ihmiset)… laitetaan aitaukseen. Mutta ei sekään ole kauhean kiva asia, että olet niin ku eläin häkissä siellä. Kun eivät nämä ihmiset tarvitse ulkopuolisia palveluja, ne, jotka niin sanotusti pistetään häkkiin, ne ei tarvitse ulkopuolisia palveluja. Ne tarvitsee vain tunnetta siihen ympäristöön.” (A2)

Edellä ongelmakeskeisessä puheessa viitattiin asuntojen turvallisuusvaatimuksiin ja turvallisuutta pidettiin muistisairaiden asuntojen suunnittelun lähtökohtana. Vanke-uspuhe voidaan tulkita vastapuheena turvallisuVanke-uspuheelle. VankeVanke-uspuhe on myös paljolti eettistä puhetta, kuten seuraavissa otteissa:

”…niin me tullaan tämmöiseen erittäin vaikeaan aiheeseen kuin vankeus omassa ko-dissaan. Onko meillä oikeutta vangita häntä siellä oven taakse, joka pitää häntä siellä, ettei hän pääse pois.” (A4)

61 Esimerkki hollantilaisen mittapuun mukaan hyvin pienistä huoneista on Hogewayn hoivakodista. Se on elämäntyyliryhmiä tarjoava hoivakoti vuorokauden ympäri hoivaa tarvitseville muistisairaille. Siellä huonekoot ovat vain 20 m² kun yleisten tilojen osuus on noin 60—100 m². Tätä tilaratkaisua perustellaan sillä, että asukkaiden ei ole tarkoitus olla huoneissaan, vaan muiden ihmisten joukossa. (Mt. 48.)

”…toiminnan keskeiset arvot, että miten liikkumisia voidaan rajoittaa tai avartaa niin ku eettisessä mielessä…” (A3)

Molemmissa otteissa arkkitehti pohtii muiden ihmisten oikeutta puuttua muistisai-raan vanhan ihmisen henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Tällaisella puheella arkkitehti lähentää ja rinnastaa muistisairaat itseensä ja muihin ”tavallisiin”

ihmisiin. Eettinen puhe jatkuu seuraavassa esimerkissä, jossa arkkitehti A4 viittaa Suomen lainsäädäntöön:

”Koska hänellä on tietty ihmisoikeus liikkua vapaasti. Ihmistä ei saa Suomen lain mu-kaan pitää väkisin, jos ei siihen ole sitten riittäviä perusteita. Ne riittävät perusteet tulee lääkärin määräyksestä tai muuten sitten erikoislain puolelta.” (A4)

Rajoitetun vapauden diskurssi kiinnittää huomion eettisiin pohdintoihin ja iäkkäi-den ihmisten omiin tarpeisiin. Toimijuuiäkkäi-den ulottuvuuksista läsnä ovat ainakin asuk-kaan haluta, kyetä ja voida -ulottuvuudet. Rajoitetun vapauden diskurssi sisältää myös myönteisen tuntea-ulottuvuuden piirteitä. Nämä erottavat sen ongelmakeskeisen, etäännyttävän objektivoinnin ja leimaavan kategorisoinnin diskurssien kielteisistä ja ongelmalähtöisistä sävyistä. (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013.)