Muistisairaat uhkana yhteiskunnalle, toisille ihmisille ja itselleen

suunnitte-luun. Yksittäisen asunnon tai yksin asuvan muistisairaan nykyisen kodin tai asunnon muokkaamista sairaustilanteen mukaan pidettiin vain lyhytaikaisena ratkaisuna ku-ten seuraavassa esimerkissä arkkitehti A4 totesi:

”…tää dementia-asia, sen mä tiedän, ettei niitä kovin paljoo oo kukaan suunnitellu. Et ihan dementoituneille erillistä asuntoa erikseen, koska se aihe on niin vaikea. Mä oon itse aiheeseen tutustunut kyllä ja tiedän siitä joltisestikin. Dementoitunut potilashan ei kovin kauan pysty toimimaan yksinään tai edes sillä tavalla välillä tuettuna, että se raja tulee nopeasti vastaan. Ongelma on se, että hän pystyy tietyllä tavalla tekemään toimintonsa niin kuin normaalikin ihminen ja sitten kun tää muistamattomuus tulee vastaan ihan paljon, niin hän siirtyy aika nopeassa tahdissa sellaseen, että se yksi-nasuminen, kyky siihen loppuu vaikka olisikin suunniteltu asuntoon sitten jotakin erityistä. Hänhän toimii, dementoitunuthan toimii niin, et hän ei muista asioita, hän unohtelee asioita. Jonkin aikaa voidaan sitä muistamisasiaa auttaa, mutta ongelma on se, että dementoituneella tämä lähimuisti häviää pois nopeasti ja hän muistaa vanhoja asioita… hän voi jättää kattilan tulelle ja unohtaa sen siihen, että tarvitaan jotakin hälytysjärjestelmiä tai katkaisujärjestelmiä, jotka kontrolloi dementoituneita jonkun aikaa, mutta tämä tarve tulee olemaan suhteellisen lyhyt aika.” (A4)

Muistisairaan asuminen hahmottui arkkitehtien haastatteluaineistossa monella taval-la ongelmalliseksi. Ongelmallisuus ei liity pelkästään yksin kotona asumiseen vaan myös laajemmalti erityisratkaisuja vaativan asumisen suunnitteluun ja järjestämiseen.

Aineistolähtöisesti tällainen puhetapa voidaan nimetä ongelmakeskeiseksi puheeksi (Vii-nisalo-Heiskanen and Hujala 2013). Ongelmakeskeinen puhe tuottaa muistisairaista ihmisistä laajan ja kasvavan yhteiskunnallisen ongelman. Puhe tuottaa huolta muisti-sairaiden määrän lisääntymisestä ja samalla yhteiskunnan mahdollisuuksista vastata heidän asumisestaan (Mt.) Tällaisesta puheesta seuraavat esimerkit:

”…tällä hetkellähän tää on kiihtyvä ongelma Suomessa…” (A4)

”Tämä pottihan tullee nyt tässä 2010—2015 vaihteen jälkeen, tämähän tullee meille käsiin, suuret ikäluokat kun alkaa hipsimään tänne ni. …Sille massalle, mikä tuosta tullee kymmenen, viidentoista vuoden perästä, kymmenen vuoden perästä se tullee, ei voi muuta sanoa ku ei keretä, ollaan jo myöhässä… ”(A2)

Jäkimmäisessä otteessa arkkitehti käytti muistisairaiden vanhojen ihmisten määrään viitatessaan sanaa ”potti”. Käytämme kyseistä ilmaisua tavallisesti keskustellessam-me jostakin positiivisesta asiasta tai ilmiöstä⁵⁷. Tässä yhteydessä sanan voidaan tulkita viittaavan johonkin ongelmalliseen ja kielteiseen. Samalla tuotetaan ongelmalliseksi myös se väestöryhmä, johon puheessa viitataan. Molemmissa edellä olevissa otteis-sa muistiotteis-sairauteen jo otteis-sairastuneista ja mahdollisesti josotteis-sain vaiheesotteis-sa otteis-sairastuvista vanhoista ihmisistä puhutaan uhkaavana massana, joka on tulossa ikään kuin yhteis-kunnan ulkopuolelta ja jonka tuottamiin ongelmiin yhteisyhteis-kunnan on vaikea vastata.

(Viinisalo-Heiskanen and Hujala 2013.)

Arkkitehdin puhetavasta voidaan jatkotulkintani mukaan havaita samankaltai-suutta tutkimusajankohdan ja myös sen jälkeen vanhuudesta käytyyn yhteiskun-nalliseen keskusteluun. Siinä jo pelkästään vanhenemisen vuoksi ihmisiä pidetään yhteiskunnan ulkopuolelta tulevana ongelmana. Cruikshank (2013, 26) toteaa, että

”pelko ikääntyvästä väestöstä ilmaistaan joskus tavalla, joka antaa ymmärtää, että ikäänty-vät ihmiset ovat muukalaishahmoja eiikäänty-vätkä osa meidän yhteistä elämäämme”. Cruikshank

57 Kuten erilaisissa peleissä voitettavaksi kertynyttä (raha)palkintoa, voittopottia.

nimeää tämänkaltaisen puheen pelon kieleksi. Taustalla on ikääntymisen tarkastelu sen yhteiskunnalle aiheuttamien kustannusten näkökulmasta. Sellaisia ilmaisuja ku-ten ’senior tsunami’, ’age wave’ (ikäaalto), ’grey hordes’ (harmaa lauma, viittaa barbaarei-hin maahan tulijoibarbaarei-hin, jotka kiipeävät kaupungin muurien yli), ’flood’ (tulva), ’epidemic of old age’ (vanhan iän epidemia), ’avalanche’ [(lumi)vyöry] käytetään hänen mukaansa kuvaamaan ikääntyneen väestön määrän aiheuttamaa kustannusten nousua. Näitä vakavia ennusteita toistetaan kritiikittömästi niin kauan, kunnes ne ovat tarpeeksi tuttuja vakuuttamaan poliitikot ja ekonomistit siitä, että ikääntymisen talousulottu-vuus syrjäyttää kaikki muut ikääntymisen ja vanhuuden ulottuvuudet. Cruikshankin mukaan maailman talouden tilanne kuitenkin todennäköisesti riippuu monista fak-toista, joista väestön ikääntyminen on vain yksi. (Mt. 26–27.)

Ongelmakeskeisessä puheessa iäkkäät muistisairaat kategorisoidaan yhteiskun-nallisen ongelman lisäksi ongelmana ja uhkana myös yksilötasolla. Asuntojen suun-nittelun määrittäjänä on turvallisuuden vaatimus, joka ilmenee puheena erilaisista vaaratilanteista. (Viinisalo-Heiskanen and Hujala 2013.)

”…dementoituneella ihmisellä on näitä tämmöisiä aggressioita ja kaikennäköisiä täl-laisia puuskia, jotta niihin pitää varautua… ” (A2)

Otteessa ongelmaksi määriteltiin muistisairaan ennalta arvaamaton ja jopa vaarallinen käyttäytyminen. Ilmaisu tuottaa hänet uhkaavana ja pelottavana ihmisenä, johon tulee suhtautua varauksella (mt.). Aggressiot ja puuskat näyttäytyvät esimerkkeinä asukkai-den kielteisiksi koetuista tunneilmaisuista ja samalla heidän ei-toivotusta käyttäyty-misestään. Arkkitehti A2 jatkoi:

”Tietysti asujan turvallisuus siellä on se tärkein asia, että jos sattuu jotain, se (riski) on aina olemassa, ja että se, että joku henkilö ei kohdista sitä riskiä henkilökuntaan eikä kohdista myöskään niihin ympärillä oleviin muihin asukkaisiin.” (A2)

Viitatessaan muistisairaiden kielteisiin tunneilmaisuihin, arkkitehti A2 toi esille suun-nittelun keinon, jolla hän kertoi varautuneensa ensimmäisessä suunnittelemassaan hoitokodissa asukkaiden aggressiiviseen käytökseen.

”Sehän se oli se pääsääntö siinä ja ennen kaikkea se, että monesti dementoituneella ih-misellä, ainakin tuolla mulle kerrottiin, että ne voi olla hyvinkin aggressiivisia tietyissä tilanteissa, en tiedä, pittääkö paikkansa. Mutta siihen varauduttiin ja jokaisella on peri-aatteessa oma huone, ei samoissa huoneissa oo dementoituneet ihmiset keskenään.” (A2) Jatkotulkintani mukaan tässä haastattelulainauksessa tiivistyy aineiston ongelma-keskeisen puheen ja samalla ongelmaongelma-keskeisen lähestymistavan tuottama ristiriita muistisairaiden asuntojen suunnitteluun. Asukkaan kannalta muutoin myönteisenä pidettävä oma tila, huone⁵⁸, näyttäytyy tässä eräänlaisena varotoimenpiteenä ja ikään kuin säilytyspaikkana, jonne muistisairas voidaan ”eristää” pois muiden seurasta.

Tässä ongelmakeskeinen lähestymistapa ja käytetty pelon kieli identifioi asukkaat

58 Osassa hoitokoteja asukkailla oli vielä yhteiset huoneet (ks. alussa ”Aluksi” kappaleessa mainitsemani hoitokotikäynti [tutkimuspäiväkirja 30.3.2007]). Tavoitteena kuitenkin oli, että jokaisella asukkaalla tulee olla oma yksityinen alue, oma huone, jonka voi sisustaa asukkaan omilla kalusteilla ja esineillä. Myös oma WC-pesutila katsottiin kuuluvan jokaisen asukkaan huoneeseen. (Kotilainen, 2003, 21.)

arvaamattomiksi ja jopa vaarallisiksi. Fyysistä turvallisuutta painottaessaan se ohit-taa asukkaiden yksilölliset ominaisuudet, sosiaalisen kanssakäymisen tarpeet sekä samalla myös heidän jäljellä olevan ja korvaavan toimijuutensa. Vaikka kyseessä oli hoitokodin suunnittelu, johon todennäköisesti oli suunniteltu myös yhteisiä tiloja, niitä ei tässä haastattelussa arkkitehti maininnut. Esimerkistä käy ilmi, että muisti-sairaat olivat kyseiselle arkkitehdille ennalta tuntematon asukasryhmä (tarkemmin seuraavassa luvussa). Hänelle asuntojen suunnitteluun tarvittava käsitys muisti-sairaista näytti muodostuneen suunnittelutyön aikana toisten ihmisten kertomana:

”… ainakin tuolla mulle kerrottiin, … en tiedä, pittääkö paikkansa”. Tämä ehkä ainakin osittain selittää arkkitehdin ongelmakeskeistä lähestymistapaa.

Asukkaiden arvaamattomasta käyttäytymisestä aiheutuvien vaaratilanteiden li-säksi vaaratilanteita todettiin aiheutuvan esimerkiksi asunnon sähkölaitteiden käyt-tämisestä. Yleisin esimerkki oli sähkölieden päälle unohtaminen, johon arkkitehti A4 viittasi aiemmin kotona asumisen mahdollisuutta pohtiessaan. Kyseessä on sekä hen-kilön omaan että ympäristön turvallisuuteen kohdistuva uhka. Erityisesti hoitoalan rakennuksissa on liesien ja uunien todettu aiheuttaneen yleisimmin tulipaloja (Nurmi ym. 2005, iii).

Seuraavassa lainauksessa uhka kohdistui henkilön omaan turvallisuuteen:

”… eikä lähde minnekään tietämättä niistä tiloista.” (A2)

Tässä otteessa muistisairas määriteltiin kontrollin kohteena olevaksi asukkaaksi, joka ei enää ymmärrä käyttäytymisensä ja toimintansa seurauksia. Tästä syystä hänen katsotaan menettäneen itsenäisen, omista menemisistään ja tulemisistaan päättävän henkilön aseman. Asuin- ja hoitopaikassaan hänen täytyy joko kertoa lähdöstään jol-lekin henkilökuntaan kuuluvalle tai häneen tulee säilyttää näköyhteys. Toisin sanoen, hänen toimijuuttaan täytyy rajoittaa muun muassa tehostetun valvonnan avulla. (Vii-nisalo-Heiskanen and Hujala 2013.)

Arkkitehtien haastatteluaineistossa ongelmakeskeisen puhe tarkasteli vanhoja ihmisiä toistuvasti ulkoapäin, toisten ihmisten näkökulmasta katsottuna. Tästä poik-keavana voidaan pitää arkkitehti A1:n kommenttia:

”Tosi vaikeeta varmaan selvitä … ei muista panna sähkölevyä pois päältä eikä muista panna jääkaapin ovea kiinni… ” (A1)

Tässä otteessa arkkitehti tuottaa vanhan ihmisen arkeen ongelman, mutta ei pidä tätä itseään ongelmana. Hän pyrkii avaamaan määrittelemäänsä ongelmaa asukkaan nä-kökulmasta ja tässä aineistossa melko harvinaisesti, viittaa tämän oman toimijuuden mahdollisuuksiin. Ongelmalähtöinen puhe kääntyy tässä empaattiseksi ja ymmärtä-väksi puheeksi. (Viinisalo-Heiskanen and Hujala 2013.)