Haastateltujen asumisen matkat

”Mie olen kaukana syntyny, tuolla Karjalassa… Sieltä on lähdetty ja kuljettu monta paikkaa.” (EM 1)

Edellä esitellessäni tutkimukseeni osallistuneita muistisairaita kerroin jo lyhyes-ti jokaisen asumishistoriasta eli siitä, miten he olivat aikanaan päätyneet asumaan nykyiseen asuntoonsa. Asumishistorian yhteydessä on yleisemmin puhuttu asumis-urasta (Vilkko 1998, 29) tai asumispoluista (housing pathways) (Juhila ja Kröger 2016b, 215–224; Clapham 2005). Anni Vilkko on käyttänyt kotihistorian -käsitettä, jonka hän toteaa korostavan enemmän asukkaan subjektiivista merkityksenantoa (Vilkko 1998, 29). Tutkimuksessani käytän asumisen matka -metaforaa. Olen omaksunut käsitteen Peacen ja muiden kirjoittajien tutkimuksista (Peace ym. 2006, 40). He ovat kuvanneet asumishistoriaa liikkuvuuden historiana ja näin myös asumisen matkana, muuttona asuinpaikasta toiseen. Asumisen matkaan vaikuttavat tavallisesti elämänkulun mu-kaiset tapahtumat kuten naimisiinmeno, lapsensyntymä, eläkkeelle jäänti (mt.), työ-hön liittyvä muuttaminen (McCollum 1990) tai iän ja sairauksien myötä lisääntynyt palvelujen tarve. Muitakin syitä asumisen matkalle voi olla. Haastatelluistani Esterin ja Elvin asumisen matkan aloitukseen oli vaikuttanut sota-aika. He molemmat olivat syntyneet silloisen Neuvostoliiton alueelle jääneessä Karjalassa, josta heidän oli läh-dettävä perheensä mukana sotaa pakoon. Heidän asumisen matkansa alkoi traagisella kodin menetyksellä. Tahvon varhainen isän menetys sodassa ja monilapsisen perheen heikko toimeentulo pakottivat hänet jo nuorena etsimään töitä ja niiden myötä myös vaihtamaan usein asuinpaikkaa. Matkametaforan käyttäminen tuntuu heidän kaik-kien kohdalla kuvaavalta, sillä kulkeminen ja liikkuminen on olennaisesti liittynyt heidän lapsuutensa, nuoruutensa ja vielä aikuisuutensakin elämänvaiheisiin.

Jaana Loipponen (2010) on tutkinut kodin merkitystä menetyksen kerronnassa.

Aineistonaan hän on käyttänyt siirtokarjalaisten sotaleskien haastatteluja. Loipposen (mt. 146) mukaan puhe kodista rakentuu kolmen kotitarinan jatkumoksi: menetetty

koti, toisten koti ja uusi koti. Menetetty koti oli se, josta oli sodan vuoksi lähdettävä. Toi-nen koti (mt. 151) viittaa aikaan, joka vietettiin evakkona yksityisten ihmisten kodeis-sa. Uusi koti alkoi rakentua taloon tai asuntoon, johon päästiin pois ”toisten nurkista”

(mt. 157). Loipponen luonnehtii suhdetta menetettyyn kotiin rauhallisen toteavana.

Hänen haastattelemansa kertojat eivät kaihonneet mennyttä, mutta toisaalta eivät sitä hylänneetkään. Jotakin samantapaista rauhallista toteavuutta on havaittavissa myös tutkimuksessani Esterin ja Elvin haastatteluissa.

Tarkastelen ensin Esterin monivaiheista asumisen matkaa Karjalasta nykyiselle asuinpaikkakunnalle. Hänellä oli ollut suunnitelmia pois muuttamisesta ja töiden etsimisestä joltain muulta paikkakunnalta. Sodan syttyminen kuitenkin aikaisti ja muutti 16-vuotiaan nuoren naisen suunnitelmia ja tapaa lähteä synnyinkodistaan.

”Mie en tykännyt (lehmien hoidosta), mie arvelin, että tämä talvi nyt vielä menköön.

Syksy kun tulee niin minä sitä lähden täältä kotoa pois kun täällä ei ole mitään työtä, olisi pitänyt vaan vetelehtiä… ja niitä lehmiä hoitaa. Minulla oli jo pakattuna kaikki vintiltä tavarat ja mie arvelin, että kun syksy tullee ni minä lähden. Siihen aikaan kulki ... linja-auto, ainut linja-auto. Tiesin mie mihin aikaan se kulki… Annahan olla kun yksi yö tuli käsky, puhelimia ei ollut siinä ensimmäisessä kylässä, mutta toisessa kylässä oli puhelin. Meille tuli käsky, että otatte, jos teillä on hevonen, niin lähdette hevosella.

Otatte tavaraa niin paljon minkä jaksatte kantaa jokainen. Äidillä oli hirmuinen rep-pu… (naurua). No siihen kun pistettiin hevosen kyytiin viisi lasta, äiti ja hevosmies.

No minä jäin reenkannalle, en sopinut kyytiin. No mikä hätä miulla reenkannalla.

Koira oli vielä, tuommoinen karhukoira oli mukana, sehän kulki ja totteli minua…

kun kerran ei ole isää, ni se totteli minua…Se kulki siinä perässä, millo se puikkelehti jonnekin ja aina se tuli… pakkasta oli 39 astetta… myö oltiin Pohjanmaalle menossa, se oli käsky sieltä lähtiessä. Se sano (hevosmies, yhen talon pihassa), että tämä perhe ei lähde yhtään tästä eteenpäin. Oli iltamyöhä, ei muuta kuin syömään ja nukkumaan ja että aamusilla etitään asunto teille.” (EM 1)

Tilanteessa ei ollut vaihtoehtoja, uutta tuntematonta kohti oli lähdettävä. Perheen isä oli

”sotahommissa” ja perheen piti selviytyä matkaan ilman häntä. Oli saatava jonkinlainen kelvollinen asunto tuomaan fyysistä suojaa ja luomaan turvallisuuden tunnetta. Alkuun, ennen oman asunnon löytymistä, perhe sijoitettiin tilapäismajoitukseen, Loipposen (2010, 146) määrittelemään toisten kotiin. Myöhemmin isän kotiuduttua sodasta ja palattua työ-tehtäviinsä, ”valtion heittotöihin”, vaihtui perheen asuinpaikka moneen kertaan. Näin Esterin asumisen matkalla oli monia pysäkkejä ja hänen roolinsa perheen vanhimpana lapsena korostui. Asuminen ja eläminen määrittyi erilaisten miesten töiksi miellettyjen tekemisten ja toimintojen kautta. Tällä tavalla hän omin käsin osallistui lapsuusperheen-sä yhteiseen asumisen uudelleen järjestelyyn (ks. Kietäväinen 2010, 133–136).

”Niin isä otti miut mukkaan, äidin kun piti jäädä niiden pienten lasten, sisarien kanssa.

Isä otti miut mukaan ja sano, jotta etsitään sitä asuntoo. Isä oli pikkusen sairas ja mie olin tukena ja turvana. Sitten kateltiin, kateltiin ja sitten… näki uuden, se oli justiin rakennettu se talo eikä ollut hyvin kallis ja sano, että tämä on meidän koti. Sitten muu-tettiin siihen. Ja siinä, siinä aika pitkään temmellettiin…Isä piti minnuu poikanaan, silloin kun puitakin ajettiin pihaan, ei muuta kun sahattiin ja pilkottiin niitä, mutta ei nämä toiset (sisarukset)… nämä oli semmoisia värnäkkeitä (naurua). …Mie tein mie-lelläni… Eihän ne oikein kirvestäkään olisi miulle antaneet ja mie aina otin ja suoraan kävin pistämään ne (polttopuut) pieniksi…” (EM 1)

Alkuvaiheen asuntojen ominaisuuksia haastatellut kuvasivat vain vähän. Esterin ku-vaus avioliittonsa alkuvaiheen asunnosta on aineistossani harvinainen.

”Siinä (konttorissa) olin töissä ja siinä ollessa menin naimisiin. Naimisiin mentyämme vuokrattiin semmonen pieni mökki. Asuttiin siinä isän ja äidin ja molempien isän ja äidin lähettyvillä. Sitten nuo ukit ostivat tankkiestepuita, niitä tukkeja. … oli tank-kiesteitä, niitä venäläisiä varten. Mutta ne möi niitä sitten pois. Ukit sanoivat, että tehdään tytölle asunto, koti. Niistä tehtiin hirsimökki nätti … ja niin ne tekivät meille kodin.” (EM 1)

Hirsimökki oli omaa perhettä varten rakennettu paikka, uusi koti, johon kotiutumis-prosessi tuntui alkaneen jo isän ja apen yhteisistä rakentamissuunnitelmista. Asu-misen matka jatkui väliaikaisesti isovanhempien luo ja taas alkoi uuden asunnon etsimisen.

”…hyvä siinä oli asua (kaksi lastakin oli jo), mutta tietäähän sen kun meijänkin mies oli vähän semmonen, että ei oikein…sen piti viihtyy. Se kävi kunnan keskustassa kauppa-liikettä pitämässä. Siellä oli vähän ihmisiä ja se sanokin, että ei viihytä tässä kunnassa.

Myö muualta asuntoa etsittiin, ei kuitenkaan menty asumaan, mutta jo oma myytiin välillä. Ukkilassa ja mummolassa siinä miehen kotona asuttiin yks talvi. Mutta ei, se sano, että ei, yritti monessa paikassa mutta ei. Sitten lähettiin oikein sateisena päivänä tänne isompaan kuntaan. Mies ihastui siihen, miten paljon täällä oli ihmisiä. Se jo käyntireissulla vuokrasi pienen liikehuoneiston keskeltä kylää ja maksoi talven vuokra, että hän keväällä pääsee tänne. Siitä se alkoi se elämä.” (EM 1)

Esteriä kuunnellessa ja hänen litteroitua haastatteluaan lukiessa välittyy hirsimökistä turvallinen ja kodikas mielikuva. Hänen ja koko perheen oli kuitenkin luovuttava mö-kistä perheenisän ammatin vuoksi ja lähdettävä uuteen suuntaan asumisen matkalla.

Elise Boulding kysyy Audrey T. McCollumin (1990, 12) kirjan alkusanoissa: kuinka usein muuttaminen on naisen valinta? Hän toteaa, että McCollumin tutkimuksissa Northlandin perheiden muutoissa ei naisilla juurikaan ollut valinnanmahdollisuuk-sia. Muutot tapahtuivat yleensä aviomiehen työuran vaatimusten mukaisesti. Silti nämä naiset eivät esittäneet itseään periksi antavina ja avuttomina. Päinvastoin nai-set painottivat sitä, kuinka uusia mahdollisuuksia antavaksi he kokivat huolehtijan roolinsa ja kuinka ylpeitä he olivat, kaikesta huolimatta, voidessaan tehdä rakkailleen kodin missä olosuhteissa tahansa. Tulkitsen Esterin ilmaisseen jotain samankaltaista ylpeyttä toteamuksessaan: ”Siitä se alkoi se elämä”.

Esterin mainitsema isompi kunta on säilynyt hänen asuinpaikkakuntanaan useiden vuosikymmenten ajan. Ensin perhe oli asunut taajaman liepeillä omakotitalossa, josta sitten taas jäätyään kahdestaan, puolisot olivat muuttaneet omaan kerrostalo-osakkee-seen. Yhteisiä asumisvuosia tässä asunnossa oli ehtinyt kertyä noin kolmekymmentä.

Aviomies oli kuollut pari vuotta ennen ensimmäisen haastattelun tekemistä. Aviomie-hen kuoleman jälkeen on Esteri asunut osakehuoneistossa yksin.

Elvin kuvaukset asumisen varhaisemmasta matkastaan ovat melko vähäiset. Ver-rattuna vilkkaan Esterin polveilevaan kuvaukseen, hän tiivisti elämänsä tähänastisen asumisensa vaiheet muutamaan virkkeeseen. Hänen asumisen matkansa on sodan-aikaista evakkoon lähtöä lukuun ottamatta noudattanut Peacen ym. (2006, 40) mai-nitsemaa elämänkulun mukaista muuttoa, sillä hän oli aikuisiällä muuttanut vain naimisiinmenonsa ja lasten syntymän vuoksi.

”Miun syntymäpaikka oli rajan taakse jääneessä Karjalassa. Sieltä lähdettiin sotaa pakoon. Meitä oli neljä sisarusta, mutta mie olin nuorin ja kaksi vuotta vanhempi sisko on miusta seuraava, että myö oltiin vain mukana kun sieltä evakkoon lähettiin ja tänne tultiin sitten. … toiset sisarukset olivat jo maailmalla. Mie olin sillo kaheksan vanha, täytin yheksän sitten kun se sotaretki toi meijät sitten tänne (paikkakunnan nimi) ja täällä on asuttu tällä samalla kylällä koko ajan. Ensin asuttiin vain tuolla vähän toisella puolella kylää mutta sitten muutettiin… kun menin naimisiin niin muutin tuohon mäelle miehen vanhempien luokse ja sitten mäeltä, miehen kanssa rakennettiin tämä talo, muutettiin tähän. Tässä on asuttu nyt koko aika taikka nyt loput mie yksinäni kun mies on kuollut.. Ja lapset on maailman harteilla (naurahdus) … Mie opiskelin jo ihan ennen naimisiinmenoa. Seurusteltiin kyllä sillo jo. En mie ollut Helsingissä töissä kun sen kurssiajan, sitten tulin takasin. Eihän sitä voinut kun oli kaveri täällä (naurahdus).

Vaikka olisihan sinne ollut mahdollista jäädä.” (EK 2)

Lukuun ottamatta noin puolentoista vuoden mittaista opiskeluaikaa, oli Elvi asunut saman kylän alueella. Lapsuusperheestään hän oli muuttanut aviomiehen vanhem-pien luokse ennen kuin uusi talo ja koti rakennettiin yhdessä aviopuolison kanssa.

Myös kolmannen haastateltavani, Tahvon asumisen matkaan on sisältynyt monta eri vaihetta. Hänen isänsä oli kaatunut aivan sodan loppuvaiheessa ja äidille oli jäänyt huollettavaksi viisi pientä lasta, joista Tahvo oli toiseksi vanhin. Perheen toimeentulo oli ollut niukkaa ja niinpä Tahvo oli jo hyvin nuorena joutunut lähtemään töihin met-siin ja rakennuksille. Siirtyessään työstä toiseen, vaihtui usein myös asuinpaikka. Hän asui välillä tuttaviensa luona ja välillä pienissä vuokra-asunnoissa. Muutettuaan Ete-lä-Suomeen hän avioitui ja osti sieltä yhdessä vaimonsa kanssa omakotitalon. Heille syntyi kolme lasta ja elämä sujui hänen kertomansa mukaan rahallisesta niukkuudes-ta huolimatniukkuudes-ta hyvin. Vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen jäi Tahvo yksinhuolniukkuudes-tajaksi ja hänen oli luovuttava omasta talostaan ja muutettava vuokra-asuntoon. Vanhimpien lasten muutettua kotoa pois, muutti Tahvo nuorimman lapsensa kanssa nykyiselle paikkakunnalle, josta osti rivitaloasunnon, jossa hän nyt yksin asuu.

Tahvo kertoi asumisen vaiheistaan ikään kuin sivulauseissa, maininnalla muiden elämäntapahtumien lomassa. Hän ei pysähtynyt tarkemmin kertomaan mistään ai-kaisemmista asunnoistaan tai asumisoloistaan. Sen vuoksi tässä kohdassa ei ole yh-tään lainausta hänen puheestaan. Edellä haastateltuja esitellessäni totesin, että Tahvo paneutui vain hyvin vähän pohtimaan muistisairauttaan ja asumistaan. Tässä syystä olen ottanut tutkimusraporttiini enemmän naishaastateltavien haastattelulainauksia.

Myös aineiston analyysi painottuu enemmän heidän puheisiinsa.