Asuminen omistusasunnossa

” … tämä on miun oma asunto (painokkaasti)…” (EM 1)

Haastateltujen aiempaan asumisen matkaan oli sisältynyt niin omissa kodeissa kuin myös toisten kodeissa, ”toisten nurkissa”, asumista ja useita muuttoja. Sitten he olivat jääneet paikoilleen ja asuneet jo vuosikausia ja jopa vuosikymmeniä nykyisissä omis-tusasunnoissaan. Heidän elämäntilanteensa suhteessa nykyisiin asuntoihinsa olivat vaihtuneet asumisvuosien aikana. He olivat asuneet yhdessä puolisonsa ja lastensa kanssa tai yksinhuoltajana kuten Tahvo lapsensa kanssa. Nyt he yksinasujina ovat asuntojensa omistajia ja asunto on tullut heille arkielämän päänäyttämöksi, paikaksi,

jossa he pyrkivät heikentyneestä toimintakyvystään huolimatta suoriutumaan joka-päiväisen elämän vaatimuksista.

Seuraavassa tarkastelen haastateltujen puheista kohtia, joissa tulkitsen heidän ilmaisevan suhdettaan omistusasuntoonsa ja asumiseensa. Pohdin aineiston avulla omistusasunnon symbolista merkitystä ja omistusasunnon tuomia vastuita.

Omistusasunnon symbolinen merkitys

Aineistossani haastatellut painottivat nykyisen asuntonsa omistamista. Suhde omaan asuntoon näyttäytyi merkittävänä kiinnekohtana heidän murroksessa olevassa elä-mäntilanteessaan. Muistisairaus oli tuonut elämään epävarmuutta ja sen myötä heitä oli alettu pitää kyvyttöminä toimijoina arkisen elämänsä alueella. Haastatellut näki-vät oman asuntonsa paikkana, jossa he tuntevat itsensä sairaudesta huolimatta vielä kyvykkäiksi toimijoiksi. Tästä esimerkkinä lainaus Tahvon puheesta:

”(Asunto) on kirjaimellisesti minun… Ei ole kauan kun minulta nimenomaan ky-säistiin, taisin jo sanoa siitä, ni tämmösestä pärjäilemisestä, ni minä sanoin, että ei oo ongelmia ollu, että minä asiani hoitelen.” (TN)

Asunnon omistamisesta puhuttiin ylpeydellä ja arvostavasti. Se miellettiin asiaksi, joka pitää haastatellut edelleen täysivaltaisina omat asiansa hoitavina kansalaisina (myös Gurney 1997, 178–179). Clapham (2005, 30) on todennut, että asunnon omista-minen on kulttuurillisesti arvostettua ja sitä voidaan pitää merkkinä tietystä sosiaali-sesta asemasta. Asunnon omistajuudesta luopuminen on siten osoitus sosiaalisen sta-tuksen laskusta. Asunnon omistajan status on erityisen merkittävää iäkkäille naisille, sillä heidän vammaisuutensa ja raihnaisuutensa voi piiloutua asunnon omistajan sta-tuksen taakse. Asunnon omistajan status antaa heille kontrollin tunteen maailmasta, jonka he muutoin kokevat väheksyvän heitä ikänsä, sairauksiensa ja ehkä sukupuo-lensakin vuoksi. Omassa asunnossaan ja tutussa ympäristössään he tuntevat itsensä päteviksi ja päätösvaltaisiksi. (Clapham 2005, 30; Heywood ym. 2001, 31; Peace 1993, 129–130; Sixsmith 1986.)

Aineistostani edellä mainitut asunnon omistajan statuksen merkitykset ovat tul-kittavissa samansuuntaisina molemmilla sukupuolilla. Kun haastatteluissa puhe kääntyi asunnon omistamiseen, haastateltavien epävarmuus elämäntilanteestaan näytti vähentyvän. Puhe omasta asunnosta tuotti tunnetta turvallisuudesta ja samal-la asumisen jatkuvuudesta. Omistusasunnolsamal-la voidaan siis sanoa olevan symbolista arvoa, sillä asunnon omistaminen viittaa emotionaaliseen ”omaan”, jolla tarkoitetaan subjektiivista kokemusta nautinta- ja käyttöoikeudesta johonkin, johon muilla ei ole oikeutta (Kyttä ja Kahila 2006, 118–119; Lauronen 1991, 113). Oman asunnon tai talon säilyttäminen on siten etuoikeus (Peace ym. 2006, 43). Omistamisen käsitteellä voi-daan viitata myös juridiseen omistamiseen, jolloin sillä tarkoitetaan vakiintunutta käytäntöä, joka takaa erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia, ja jotka voidaan puolestaan luovuttaa pois (Lauronen 1991). Omistusasunto on siten paitsi fyysinen paikka elää myös taloudellisesti ”tavara” (Koskinen 1995; Juntto 1990, 30), jolla on myös rahassa mitattava arvonsa. Tästä syytä oman asunnon voi nähdä turvaavan elämää myös taloudellisesti. Toisaalta omistusasunnon ylläpidosta aiheutuu omistajalleen monen-laisia kustannuksia ja vastuita. Joitakin näistä tuli esille myös aineistossani.

Omistusasunnon tuomat vastuut

Omistusasunnossa asuminen tuo asukkaalle vastuita, jotka saattavat aiheuttaa asuk-kaalle huolta ja epävarmuutta. Usein huolet liittyvät asunnon kunnossapidosta ai-heutuviin kustannuksiin ja sitä kautta asukkaan taloudellisiin ja henkilökohtaisiin resursseihin. Asunnon ylläpitäminen ja sen mahdolliset korjauskustannukset voi-vat aiheuttaa niin suuria taloudellisia vaikeuksia, että etenkin iäkkäät, yksinasuvoi-vat naiset saattavat joutua harkitsemaan omistusasunnosta luopumista ja pois muuttoa (Heywood ym. 2001, 86; Peace 1993, 133). Kun Esteri alkoi puhua omistusasunnos-taan, kääntyi puhe melko pian hänen taloudellisiin mahdollisuuksiinsa jatkaa asu-mistaan nykyisessä asunnossaan.

”Kyllä eläke on aika pieni, mutta kuitenkin vastikkeen voi maksaa, ainahan sitä omas-sakin on (kustannuksia)… on sähköt ja mitä nyt tässä tulee näitä maksuja ja hankin-toja... No (huokaus) tulevaisuutta kun ei tiedä… Meillä näistä raha-asioista tuli pientä kähmää kun yksi lapsista pyysi, että antaa hänelle ennakkoperintöä. Mie sanoin, että pitää toisten kanssa neuvotella. He sanovat, että ei yhdelle sitä ennakkoperintöä vaan se pitää antaa sillo kaikille… laskettiin, että miulla vielä riittää rahaa senkin jälkeen kun mie nuukasti elän… Ennakkoperinnöt annettiin. Sitten mie sanoin, että nyt pitä-kää suunne hirveen tiukasti kiinni, että mummolta ei enää tule penniäpitä-kään, jotta mie tarvihen ite ne rahat.” (EM 1)

Esteri uskoi vielä taloudellisesti pärjäävänsä omistamassaan asunnossa. Toisaalta tulevaisuus kuitenkin huolestutti häntä, sillä lapsille jaettu ennakkoperintö oli vä-hentänyt hänen säästöjään. Hän oli pettynyt ja harmistunut, jopa vihainen lapsilleen, joiden vaatimusten hän koki tiukentaneen hänen taloudellista tilannettaan. Hän toi esille huolta siitä, riittävätkö hänen eläkkeensä ja säästönsä asunnosta ja asumisesta aiheutuviin kustannuksiin sekä hänen jatkossa mahdollisesti tarvitseman hoivan ja huolenpidon järjestämiseen.

Esterin mainitsemat tarvittavat hankinnat liittyivät varautumiseen muistisairau-den etenemisen varalle. Hän suunnitteli uumuistisairau-den sähköhellan hankkimista.

”Mie meinaan ottaa semmosen sähköhellan, jossa on turvalukko. Kato kun saattaa vielä tätä ikää olla, ni mistä sen tietää, mitenkä huonoksi menee… Sitä kun pitää olla tark-kana, on ensimmäinen ehto, että ei jää levy päälle.” (EM 1)

Sähköliesiin asennettava liesivahti, ”turvalukko” oli useissa sähköliesimalleissa jo vakiovarusteena. Tällaisen lieden Esteri aikoi hankkia. Elvillä kertomansa mukaan tällainen liesi jo oli. Liesivahti katkaisee liedestä sähkövirran tietyn ajan kuluttua ja sen avulla voidaan ehkäistä tulipalojen syttymistä. Molempien naishaastateltujen puheis-ta löytyy yhteneväisyyksiä muistisairauteen sairastuneiden asukkaiden turvallisuu-desta laajemminkin esitettyjen näkemyksien kanssa. Muistisairauteen sairastuneen asumistahan määritellään usein turvallisuusuhkien kautta ja juuri sähkölieden päälle jääminen on ehkä useimmiten esiin nostettu uhka turvallisuudelle. Kyseisen uhkan katsotaan kohdistuvan sekä asukkaaseen itseensä että samalla myös ympäristössä oleviin muihin ihmisiin. Aihe nousi esille myös edellä arkkitehtien haastatteluissa.

Turvallisuusuhka voi tulla myös ulkopuolelta, toisten ihmisten taholta. Yhdeksi uhkaksi voi nimetä väkisin tai puoliväkisin tapahtuvan kotimyynnin, joista sosiaa-lityöntekijän työssäni sain silloin tällöin kuulla iäkkäiden omaisilta. Vielä 2000-lu-vun alkuvuosikymmenen aikana etenkin maaseudulla liikkui jonkin verran kiertäviä

huonekalu-, matto- ja pölyimurikauppiaita⁶⁶. Puhelimitse kaupankäyntiä harjoittivat lähinnä lehtitilausmyyjät. Vaikka etenkin lapset varoittelivat iäkkäitä vanhempiaan ryhtymästä kaupantekoon tällaisten kauppiaiden kanssa, nämä saattoivat kuitenkin myöntyä kaupantekoon vain päästäkseen eroon sinnikkäästä kaupittelijasta. Ostota-pahtumasta saattoi seurata ostajalle ylimääräistä taloudellista rasitetta ja harmia, sillä kaupan purkaminen oli usein vaikeaa.

Esteri oli varautunut ulkopuolelta tulevaan turvallisuusuhkaan ja ei-toivottuihin tulijoihin hankkimalla asuntonsa oveen ovisilmän ja turvaraudan.

”Sen (ovisilmän) laitatin tässä hiljattain kun alkoivat sanoa, et ovea et saa aukaista, siis lapset ja moni muu sano, kun ei ollut ovisilmää. Ne (asennusliikkeen miehet) laitto sen ovisilmän, ensinnäkin, sit ne sano, et teillä ei ole tuota turvarautaa, että kyllä teillä on tämä rosvolukko, mutta kun se ei estä mitään. Ne näytti mitenkä rosvo pääsee kun se terävällä viiltää ovesta sen puun, niin eikun naps, lukot on ylhäällä. Ne sano, et tämä estää. Mie sanoin, senkun laitetaan. Olisko viikko sitten laitettu... Ei ole kyllä tuntunu turvattomalta… ei ole kukaan koputellut, rauhassa olen saanut olla.” (EM 1)

Mainitsemillaan turvalaitehankinnoilla Esteri halusi pitää huolta asunnostaan ja kan-taa omalta osalkan-taan vastuuta sekä omasta että muiden asukkaiden turvallisuudes-ta muistisairautensa etenemisen varalle. Tosin kehotus mainittujen turvalaitteiden hankintaan oli tullut joko lapsilta tai tuttavilta tai kiinteistöjen huoltotöitä tekevältä asennusliikkeeltä. Hän oli neuvot hyväksynyt ja laitattanut mainitut laitteet, vaikka hän oli tähän asti saanut asua asunnossaan ilman ulkopuolelta tulevaa uhkaa turval-lisuudelleen. Samaan viittasi myös Elvi.

”Ei ole semmosia (häiritsijöitä) liikkunut. Tietysti millon tahansa voi tulla.” (EK 2) Haastatelluista ainoastaan Tahvo otti esille asunnon kunnon ja asunnon korjaustyöt.

”…remonttitöihin pitäs ryhtyä nyt tässä kun flunssa on ohitse”. (TN)

Viittaus asunnon korjaustöihin oli häneltä yksittäinen lausahdus, eikä hän tarkemmin yksilöinyt millaisiin asunnon korjaustöihin hänen pitäisi ryhtyä. Asunnon ja kodin remontointi on perinteisesti mielletty miesten työksi. Sellaisen taidon hallussapito, joka on nähty traditionaalisesti miesten taitoina, tukee maskuliinista identiteettiä (Glennys 1997, 72). Ehkä Tahvon kohdalla maininta remonttitöihin ryhtymisestä on tulkittavissa juuri miehisen identiteetin korostamiseksi.

Asunnon omistamisen ohella aineistossa asumiseen liitettiin olennaisena myös pitkäaikainen samassa paikassa asuminen.

66 Nykyisin kiertävien kauppiaiden määrä on vähentynyt. Uutisointien mukaan kaupankäynti on keskittynyt puhelinmyyntiin (edelleen lehtitilaukset sekä lisäksi erilaiset asuntojen ja talojen remontointitarjoukset kuten ikkuna- ja kattoremontit) ja internettiin. Julkista huolta aiheuttavat nyt erilaiset puhelin- ja nettihuijaukset, joista poliisi on julkisesti varoittanut erityisesti iäkkäitä ihmisiä.