Muistisairaat tuntemattomina suunnittelun kohteina

Arkkitehdit olivat nyt ensimmäistä kertaa suunnittelemassa hoitokoteja iäkkäille muistisairaille. Aineisto osoittaa, että muutenkin heidän kokemuksensa muistisairais-ta ihmisistä oli vähäinen. Edellä ongelmakeskeisessä puheessa muistisairaat ihmiset nähtiin uhkaavana, ikään kuin ulkopuolelta tulevana massana. Myös etäännyttävän objektivoinnin puheeksi nimetyssä diskurssissa (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013)

massa-ajattelu on läsnä. Siinä muistisairaat asemoidaan kaukaiseksi, tuntemattomaksi ja etäisenä koetuksi ryhmäksi ja objekteiksi, joihin suunnittelijalla itsellään ei ole hen-kilökohtaista tai läheistä suhdetta. Heistä puhuttiin yleistävässä monikossa, viittaa-malla ”niihin, joita on nähty”, mutta joiden kanssa ei ole oltu kontaktissa. Puhe tuottaa välimatkaa suunnittelijan ja muistisairaiden välille. (Mt.)

”…olenhan minä nähnyt niitä, mutta en ole ollut heidän kanssaan tekemisissä… ”(A2)

”Onhan niitä dementoituneita ollut nähtävilläkin…” (A1)

”…niitähän on sijoitettuna vaikka mihinkä sitten, dementikkoja tänä päivänä…” (A3) Puhe tuntemattomasta ja etäisenä koetusta ryhmästä (massasta) on samalla myös ob-jektivoivaa ja passivoivaa puhetta. Muistisairaat tuodaan tässä puheessa esiin muiden ihmisten toiminnan kohteena, ei omina toimivina subjekteinaan. (Viinisalo-Heiska-nen and Hujala, 2013.)

”… hankittava…yleistä tietoa, kuinka dementoituneen kanssa pitää elää ja olla…se kirjallisuus, mitä käsiin olen saanut, niin se kuvaa tätä luonnetta, minkälainen on dementoitunut ja miten häntä yleensä pitäisi käsitellä… ”(A4)

Jälkimmäisessä otteessa muistisairas yleistetään tietyllä tavalla kohdeltavaksi. Ilmaisu sulkee pois muistisairaan osallisuuden ja toimijuuden ja hän on pelkästään toiminnan kohde.

Arkkitehti A4 kuvaili massan ”samanlaisuutta” vertaamalla hoivayksikön tilan-netta hänen omaan kokemukseensa vierailusta mielenterveysyksikköön:

”…nyt kun kaikki ovat vähän samanlaisia…ja niillä on passivoiva vaikutus, kun ne makoilee toistensa nähden pitkin siellä sohvilla yleisissä tiloissa… ” (A4)

Käsitystä muistisairaista massana tuotetaan puhumalla heistä samanlaisina. Tuolloin ihminen menettää ulkopuolisen silmissä yksilöllisyytensä ja toimintakykynsä sekä määräysvallan omiin asioihinsa. Myöskään tämä ilmaisu ei anna tilaa muistisairaan omalle osallisuudelle eikä hänen toimijuudelleen. (Mt.).

”Jos vanhuksia on samassa paikassa ni se tahtoo tulla samannäköisiksi. Eli jos on lä-hes samaa ikäluokkaa olevia vanhuksia, kaikki kulkee lälä-hestulkoon keppi kädessä siinä köpöttävät, niin se koko juttu on vähän samannäköinen, se antaa leimaa sille ja se voi olla, että hetken aikaa se innostaa ja on vertaistuki, mutta myöskin sillä on passivoittava vaikutus.” (A4)

Viittaukset vanhojen ihmisten aiempaan asuinympäristöön, heidän elämäntilanteensa rakennetekijöihin ja heidän omaan toimijuuteensa—kuten heidän omiin toiveisiinsa ja haluamiseensa – olivat aineistossa harvinaisia.

Tällainen harvinainen esimerkki on seuraava ote. Siinä arkkitehti viittaa tulevien asukkaiden aiempaan asuntoon ja omiin esineisiin sekä nostaa esille heidän oman haluamisensa ja toimijuutensa:

”…jos ne jostain mummon mökistä tulee, niin kyllä ne haluaisi sinne kiikkustuolia ja muuta. On mulla tuolla piirrettynä niitä, että kyllä sinne kiikkustuoli, jalkalamppu ja joku piironki mahtuu ja sänky, mutta eipä paljon muuta sitten, kyllä se niin täynnä sitten jo on.” (A3)

Jatkotulkintani mukaan tässä aineistoesimerkissä arkkitehti tarkastelee yksilöllisesti yhtä tulevan asukkaan elämäntilanteen rakennetekijää, asumista ja siihen liittyviä tuttuja esineitä ja niiden merkityksiä asukkaalle. Vaikka hän puhuu asukkaista mo-nikossa, ”ne”, hänen puheensa ilmentää asukkaan mahdollisuutta tehdä yksilöllisiä omia päätöksiä ja ratkaisuja asuntonsa sisustamisessa ja kodiksi laittamisessa ja näin myös helpottaa asuntoon kotiutumista.

Kyseisen aineistoesimerkin voi tulkita sisältävän viittauksen muistisairaan van-han ihmisen tulevan asunnon kodinomaisuuteen. Kodinomaisuus ei muutoin tullut aineistossa juuri lainkaan esille, vaikka palveluasuntojen ja niiden ympäristöjen ko-dinomaisuutta ja kodikkuutta pidetäänkin yleensä yhtenä merkittävänä iäkkäiden muistisairaiden hyvinvointiin vaikuttavana tekijänä (esim. Brawley 2006; Kotilainen 2003) ja myös yhtenä vallitsevana vanhojen ihmisten palveluasumista koskevana hy-vinvointivaltion diskurssina. Kodinomaisuutta ja kodikkuutta luodakseen suunnitte-lijan tulisi luoda asumisyksikköön tuttua, kodikasta ja viihtyisää ilmettä esimerkiksi suunnittelemalla asukkaiden omat huoneet sellaisiksi, joihin sopii paljon omia ka-lusteita ja esineitä (Kotilainen 2003, 17). Arkkitehti ei kuitenkaan onnistu tätä ohjetta toteuttamaan huonetilan osalta, sillä hänen kertomansa mukaan suunniteltuun huo-neeseen mahtuu vain muutamia asukkaan omia kalusteita.

Samalta arkkitehdiltä löytyy myös aineiston ainoa suoranainen viittaus iäkkäiden muistisairaiden myönteisiin tunnetiloihin:

”Siihen en osaa sanoa, että kuinka onnellisia ja hyvin he tuolla pystyvät sitten asumaan näissä yksiköissä, ku ei ole kokemusperäistä tietoa siitä sitten ollenkaan.” (A3) Toisin kuin muissa esitellyissä etäännyttävän objektivoinnin haastatteluotteissa, näis-sä kahdessa viimeisesnäis-sä esimerkisnäis-sä arkkitehdin puhe häivyttää asukkaan katego-risointia tiettyyn erityisryhmään. Asukas on tässä kuin kuka tahansa asukas omine toiveineen ja haluineen. Toisin sanoen, iäkäs muistisairas esitetään yksilönä, oman elämänsä subjektina ja toimijana, jolla on menneisyys sekä omia haluja, toiveita ja tunteita.

Edellä tulkitsin asuntojen suunnitteluun liittyvän ongelmakeskeisen puheen ja lähestymistavan ohittavan muistisairaan asukkaan yksilöllisyyden. Suunnittelijan varautuessa ongelmaan ja uhkaan, hän samalla tarkastelee asukkaita usein pelkäs-tään ulkopuolelta. Sekä aineiston jatkoanalyysin että aineistosta jo aiemmin tehdyn analyysin (Viinisalo-Heiskanen and Hujala, 2013) perusteella myös etäännyttävän objektivoinnin puhe luo suunnittelijan ja muistisairaan asukkaan välille välillisen, ulkoistetun suhteen. Samalla kun muistisairas asemoidaan kaukaiseksi ja tuntemat-tomaksi, arkkitehti luo omaa asemaansa ulkopuolisena toimijana. Tällöin voi olla vaarana, etteivät yksilön tarpeet ohjaa suunnittelua. Muistisairaiden mieltäminen passiiviseksi, oman toimijuutensa menettäneeksi massaksi ei vastaa sitä käsitystä, jota heille tarkoitettujen asuntojen suunnitteluohjeissa on korostettu. Esimerkiksi Kotilainen (2003, 15) muistuttaa, että muistisairaat ovat toimintakyvyltään hyvin eri-laisia. Sairauden lisäksi esimerkiksi henkilön persoonallisuus, elämänhistoria sekä elinympäristö ja lähimmät ihmiset vaikuttavat toimintakyvyn säilymiseen. Suunnit-telun vaikutukset – olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä – ulottuvat pitkälle muistisai-raan tulevaisuuteen. Jos rakennettu ympäristö ja hoitavat ihmiset ottavat asukkaan huomioon yksilönä, tukee se asukkaan hyvää oloa ja antaa mahdollisuuden käyttää jäljellä olevia taitojaan. Samalla se vahvistaa myös asukkaan toimijuuden tunnetta.

Tilojen joustavuus ja muokkaamismahdollisuus mahdollistavat asukkaan asumista

myös sairauden edetessä. Joustamaton ympäristö puolestaan pakottaa asukkaan siir-tymään uuteen ympäristöön. (Mt.)