Metsästys

"The problem with the animal-rights advocates is that they have a fundamental ignorance of animals. They tend to view animals as individuals, not species." (Urheilukolumnisti J. Wilson 1984 teoksessa Cartmill 1993, 236.)

Metsästykseen yhdistetään tänäkin päivänä keräilijä-metsästäjäkulttuureihin liitetty ajatus metsästyksestä ihmisten ja eläinten välisenä tasa-arvoisena yhteisönä, jossa osapuolten välillä vallitsee keskinäinen arvostus ja riippuvuus.⁸⁹ Voidaanko nyky-yhteiskunnassa harjoitettua, pääosin urheilu- ja harrastusluonteista metsästystä kuvata samana ilmiönä kuin pyyntikulttuurin ravinnon ja raaka-aineiden hankintaa?

Cartmillin (1993, 28) mukaan metsästyksen merkitys nousee nykyisin sen symboliikasta, ei taloudellisista hyödyistä. Modernissa yhteiskunnassa metsästystä ei voi käsittää käytännöllisenä keinona hankkia halpaa proteiinia, vaan symbolisena käyttäytymisenä, kisana (game), eräänlaisena uskonnollisena seremoniana. Metsästyksen synnyttämät vahvat emootiot ovat ymmärrettävissä vain tämän symboliikan kautta.

89 Keräilijä–metsästäjäkulttuureiden eläinsuhteesta luvussa 4.1.1.

105

Suurinta osaa eläinten tappamisesta ei pidetä metsästyksenä. Metsästys on siis tietynlaisten eläinten tappamista, määrätyllä tavalla, erityisestä syystä. Cartmill (1993, 29) erottaa metsästyksen muusta eläinten tappamisesta seuraavien kriteereiden avulla:

- Kohteena villi eläin, ei kesy ihmisiin ystävällisesti ja luottavaisesti suhtautuva eläin.

Eläimen tulee paeta metsästäjää.

- Eläimen tulee olla vapaa, kykeneväinen pakenemaan (esimerkiksi tiikereiden ampuminen eläintarhassa ei ole metsästystä).

- Tappamisen tulee tapahtua väkivallan kautta, ei esimerkiksi myrkyttämällä.

- Kuolettavan väkivallan pitää tapahtua suoraan, ei esimerkiksi ansan tai loukun välityksellä.⁹⁰

- Tappamisen tulee olla ennalta harkittua, sisältäen yleensä väijymis- sekä ajamisvaiheen.

(Eläimen yliajaminen tiellä ei ole metsästämistä, vaikka se tehtäisiin tahallisesti).

- Metsästäjällä tulee olla aloite metsästyksen suorittamiseen. (Metsästäjää takaa ajavien eläinten ampuminen itsepuolustukseksi ei ole metsästystä.)

Metsästyksessä on Cartmillin mukaan kyse kulttuurin ja luonnon aseellisesta konfrontaatiosta, eräänlaisesta ihmisyyden erämaata vastaan julistamasta sodasta. Metsästystä onkin usein verrattu sodankäyntiin. Monissa kulttuureissa sotajoukkoihin liittymiseen on nuorelta mieheltä vaadittu onnistunutta metsästyssuoritusta. (Cartmill 1993, 30; Franklin 1999, 122.) Cartmillin (1993, 36) mukaan metsästyksen merkitys niin kreikkalaisessa mytologiassa kuin modernissa länsimaisessa ihmisen alkuperää koskevassa ajattelussa on huomattava, koska metsästys sijaitsee inhimillisen järjestyksen ja eläimellisen villiyden rajalla. Metsästys merkitsee inhimillisen maailman rajan, korostaa ihmisen valtaa suhteessa muuhun luontoon.

Metsästyksen ja muun eläinten tappamisen symbolimerkitysten eroista kertoo, että metsästyksen tuloksena tapettujen eläinten ruhojen esittely koetaan kunniakkaana. Kuolleiden eläinten vierellä poseerataan taideteoksia ja valokuvia varten, saaliita täytetään ja niiden taljoja levitetään lattialle.⁹¹ Sen sijaan maanviljelijän tappaman porsaan pään esittelyä pidettäisiin epäsuotavana, jopa

irvokkaana, samoin kuin kuolleiden kotieläinten täyttämistä.⁹² (Fiddes 1991, 70–71.)

90 Cartmill tekee siis erottelun metsästyksen ja esimerkiksi ansapyynnin välillä.

91 Fiddesin (1991, 72) mukaan: "we lay the skins of fearsome lions, tigers, and bears on the floor as rugs, literally and symbolically to be walked all over".

92 Saimme tästä esimerkin, kun MTK järjesti Helsingissä vuonna 1999 mielenosoituksen, joka ei sujunut täysin rauhanomaisesti. Mielenosoittajien käytöstä paheksuttiin laajalti. Esimerkkinä mielenosoituksen sopimattomuudesta käytettiin muun muassa sitä, että maanviljelijät olivat ottaneet mielenosoitusrekvisiitakseen teurastettuja porsaita ja lampaanpäitä. Asiasta käytiin 12.–15.12.1999 laajaa keskustelua Helsingin Sanomissa, myös yleisönosastolla. (Esim.

HS 15.12.1999 a;b;c.)

106

Sen ohella, että metsästyksellä voidaan alleviivata ihmisen ylivaltaa muuhun luontoon nähden, metsästys voi Dahlesin⁹³ (1993) mukaan toimia modernissa myös paikkana, jossa ihmisen ehdoton ylivalta käännetään hetkeksi ylösalaisin. Ihminen (yleensä mies) saa kamppailla ikään kuin

tasaveroisena toista eläintä, mielellään suurta urosta vastaan. Saaliseläimeen liitetään ihmisen kaltaisia piirteitä ja ihmisestä tulee jälleen eläin. Tämä asetelma myös legitimoi metsästyksen.

Nautinnon vuoksi metsästäminen voidaan kokea todella nautinnollisena ainoastaan, mikäli tämä tasa-arvoistava asetelma toteutuu.

Franklin on pohtinut, mikä on mahdollistanut metsästyksen ja kalastuksen suosion lisääntymisen modernin myötä, vaikka eläimiin kohdistuvien empaattisten ja eettisten näkemysten nähdään lisääntyneen ja eläimiin kohdistuvan väkivallan muuttuneen paheksuttavammaksi. Hän nostaa esiin nostalgis-romanttiset modernisaation, tieteen ja teollistumisen vastaiset ajatukset, joissa luonto ja nimenomaan metsästys tarjoavat ulospääsyn epäluonnolliseksi koetusta kaupunkielämästä.

Franklinin darwinistisiksi nimittämillä ajatusmalleilla - ajatuksella tappamisen luonnollisuudesta, tarpeesta ilmaista aggressioita ja tarpeesta metsästää - on oma roolinsa tässä suosiossa. Toisaalta tästä aiemmasta mielihyvän alueesta on tullut politisoitunut, ja Eliaksen sanoin sivilisoitunut, elämän osa-alue. Säilyäkseen metsästys ja kalastus ovat joutuneet mukautumaan ajan eettisiin ja ekologisiin vaatimuksiin.⁹⁴ (Franklin 1999, 44, 51, 105, 124.)

Myöhemmin Franklin (2001) on nostanut metsästys/kalastusteoriansa kantavaksi voimaksi ja näiden harrasteiden suosion selittäjäksi niiden tarjoaman aistivoimaisen ja ruumiillistuneen suhteen luontoon, jännitystä ja läheisyyttä tarjoavan yhteyden luonnon ympäristöön. Metsästyksessä vaadittava aistien koordinaatio ja luonnon äänien keskellä liikkuminen erottavat Franklinin mukaan metsästyksen tavallisesta, pinnallisesta "turisti-suhteesta" luontoon. Metsästys on ennakoimatonta, eikä sen aikaa, paikkaa ja kulkua ole tarkoin määrätty, kuten Eliaksen kuvaaman

"urheilullistumisprosessin "läpikäyneissä urheilulajeissa⁹⁵. Franklin uskoo, että tämän päivän metsästäjien ja kalastajien luontosuhde on monissa suhteissa esimodernin luontosuhteen kaltainen.

Cartmill (1993, 227–230, 234, 236–237, 242–244) on hakenut vastausta Franklinilta auki jäävään kysymykseen, miksi aito ja aistivoimainen suhde luontoon löydetään vain saalistamalla muita eläimiä. Miksi keräilyn⁹⁶ ei koeta tarjoavan vastaavia tunteita tai miksei jännitystä ja

93 Heidi Dahles on hollantilainen antropologi, jonka pohdinnat metsästyksestä perustuvat yhteensä kuuden vuoden mittaiseen osallistuvaan etnografiseen tutkimukseen hollantilaisten metsästäjien parissa (Dahles 1993).

94 Metsästyksen ja kalastuksen ongelmallisiin puoliin on puututtu niin lainsäädännöllä kuin harrastajien vapaaehtoisen toiminnan myötä. Eläimille vähemmän kivuliaita pyyntimuotoja on kehitetty ja vastuuta lajien suojelusta on alettu korostaa. Franklinin mukaan tämä on hyvä esimerkki Eliaksen kuvaaman vapaa-ajanvieton ja urheilun

"sivilisoitumisesta", väkivallan rajoittamisesta ja lajien asettamisesta selkeiden sääntöjen alaiseksi. (Franklin 1999, 51.)

95 "Urheilullistumisprosessista" katso luku 4.7.2.

96 Franklin viittaa keräilyyn yhdessä tekstinsä virkkeessä (2001, 66), mutta jättää keräilyn ja metsästyksen suhteen kuitenkin käsittelemättä.

107

aistikoordinaation harjoittamista kaipaavaa tyydytä luontokuvaus tai lintuharrastus? Petolintujen rengastaminen tai suurpetojen kuvaaminen tarjoavat haasteita kokeneellekin luonnossa liikkujalle.⁹⁷

Cartmill tarjoaa vastaukseksi tieteellisinä selitysmalleina jo pitkälti hylättyjä, mutta yhä vahvoina myytteinä vaikuttavia metsästyshypoteesia ja tappaja-apinateoriaa. Metsästyshypoteesin mukaan nimenomaan metsästäminen teki ihmisestä ihmisen ja saattoi hänen ainutlaatuisen

kehitysprosessinsa käyntiin. Tappaja-apinateoria näkee tappamisenhimon erottavan ihmisen ihmisapinoista ja pitää aggressiivisuutta edistyksen edellytyksenä. Nämä myytit vaikuttavat yhä käsityksiimme ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä ja luonnonmukaisesta elämästä, ihmisen alkuperäisestä suhteesta luontoon.⁹⁸ Metsästyshypoteesi esittää, että väkivaltaisuutemme ja esimerkiksi mieltymyksemme metsästykseen ovat perua metsästyksen keskeisyydestä ihmisen lajikehityksessä. Cartmillin mukaan tämän myytin seurauksena nimenomaan metsästys näyttäytyy todellisena keinona päästä urbaanin elämän keskeltä yhteyteen luonnon kanssa. Hän kuitenkin huomauttaa, että metsästyksen moraalisia perusteita uhkaa eläin–ihmis-eronteon mureneminen, tieto ihmisen ja toislajisten eläinten samankaltaisuuksista. Hänen mukaansa tätä kysymystä ei voida sivuuttaa metsästyksen oletettuun "luonnollisuuteen" vedoten. (Cartmill 1993, 226–230, 234, 236–

237, 242–243; ks. myös de Waal 1998, 273.)

Tänä päivänä metsästäjät usein korostavat rakastavansa eläimiä ja haluavansa suojella niitä.

Poliittinen paine ajaa metsästystä yhä ahtaammalle ja pakottaa sen muuttamaan käytäntöjään, tai ainakin sanontojaan. Dahles (1993) kiinnittää tutkimuksessaan huomiota siihen, että vaikka metsästäjät legitimoivat harrastustaan ruuan hankinnalla ja vahingollisten eläinten kantojen säätelyllä, nämä asenteet eivät juuri heijastu heidän toiminnassaan.⁹⁹ Metsästäjät joutuvat

työskentelemään hidastaakseen harrastukseensa liittyvien rajoitusten etenemistä, ja parantaakseen lajinsa julkista kuvaa. Eläinoikeusajattelun nousun myötä metsästyksen vastaisuus on lisääntynyt 1970-luvulta lähtien ja johtanut poliittisiin ja jopa fyysisiin vastakkainasetteluihin.¹⁰⁰ (Franklin 1999, 123; vrt. Dahles 1993.) Eläinoikeusaktivistit ja eläinsuojelijat ovat osin onnistuneet tavoitteissaan konstruoida metsästys perinteikkään ja hyödyllisen harrasteen sijaan sosiaaliseksi ongelmaksi (ks. esim. Munro 1997). Etenkin vapaa-ajan harrastemetsästys tuomitaan yhä

97 Metsästyksen ja luontokuvauksen suhteesta, myös eettiseltä kannalta, on kirjoittanut esimerkiksi Juha Suonpää (2002, 91–96).

98 Metsästyshypoteesista ja tappaja-apinateoriasta myös sivulla 63.

99 Dahlesin (1993) havaintojen mukaan sellaisia metsästäjiä, jotka korostavat ruuanhankintaa metsästyksensä motiivina, halveksutaan muiden metsästäjien keskuudessa. Metsästäjät eivät myöskään aina ole halukkaita metsästämään niitä lajeja, jotka tuottavat maanviljelijöille suurinta vahinkoa, ja saattavat toisaalta omalla toiminnallaan pyrkiä edistämään sellaisten, hyvinkin runsasta haittaa aiheuttavien eläinlajien säilymistä, joiden metsästämisestä nauttivat. On kuitenkin huomattava, että metsästyksen kansallisissa traditioissa on huomattavia eroja, jotka pohjautuvat muun muassa maanomistusoloihin ja tätä kautta esimerkiksi metsästyksen suosioon väestön keskuudessa. Esimerkiksi Dahlesin havainnot hollantilaisista metsästäjistä eivät väistämättä päde suomalaiseen metsästyskulttuuriin.

100 Iso-Britanniassa perustettiin vuonna 1962 Hunt Saboteurs Association, joka pyrkii häiritsemään metsästystä esimerkiksi pelkän fyysisen läsnäolon avulla tai ajamalla eläimiä etukäteen pois metsästyskohteista (Vilkka 1996, 103).

Toiminta on sittemmin levinnyt useisiin maihin.

108

laajemmin (Cartmill 1993, 230). Esimerkiksi yhdysvaltalaisista jo lähes joka kolmas olisi valmis kieltämään urheilumetsästyksen kokonaan (emt., 223). Tämä kehitys myötäilee Eliaksen

näkemystä, joka esitti jopa "sivilisoitujen", "urheilullistettujen", metsästyksen muotojen joutuvan aikanaan kritiikin kohteiksi (Elias 1986a, 163–165). Myös Franklin (1999, 198) ja Cartmill (1993, 244) arvioivat, että vaikka ihminen epäilemättä jatkaa eläinten tappamista, metsästys on yksi tappamisen muodoista, jonka asema muuttunee yhä epävarmemmaksi.