5 Eläimet osana nyky-yhteiskuntaa
5.3 Eläimet väkivallan kohteena
Eläimet joutuvat monissa rooleissaan väkivallan kohteiksi: niitä käytetään tuskallisissa
eläinkokeissa, turkis- ja ruuantuotannossa eläimet joutuvat usein kärsimyksen kohteiksi jo ennen teurastustaan, eläimiä metsästetään ja lemmikit voidaan tappaa niiden ollessa terveitä, ellei kukaan halua huolehtia niistä. Nämä käytännöt ovat kuitenkin useimpien länsimaisten yhteiskuntien lainsäädännön sallimia tapoja kohdella eläimiä. Tässä luvussa käsittelen sellaista eläimiin, yleensä lemmikkieläimiin, kohdistuvaa väkivaltaa, joka on lainsäädännössä kielletty, eli jota harjoittavat syyllistyvät rikokseen. Tämä teema on luonnollisesti kiinnostanut myös kriminologeja.86
85 On myös löytöeläintaloja, jotka eivät lopeta eläimiä kuin vakavien sairastapausten kohdalla.
86 Luvun teemana on siis eläimiin kohdistuva käyttäytyminen, jota kuvataan englanninkielisessä tutkimuksessa termeillä:
- Animal abuse: kattokäsite erilaisille eläinten "väärinkäytön" muodoille, eläinrääkkäykselle, organisoidulle väärinkäytölle kuten koiratappeluille, tahalliselle henkiselle julmuudelle (hellyyden ja virikkeiden
vääjääminen) jne. (Arluke & Luke 1997)
- Animal cruelty: rajatumpi käsite, jolla tarkoitetaan yleensä nimenomaan eläimiin kohdistuvaa väkivaltaista käytöstä, esimerkiksi: "socially unaccpetable behavior that intentionally causes unnecessary pain, suffering, or distress to and/or death of an animal" (Ascione 1993, 28 teoksessa Flynn 2001) tai: "intentional physical cruelty towards animals by individuals (e.g. burning, poisoning, shooting, mutilating, drowning, suffocating)"
(Arluke & Luke 1997; ks. myös Arluke & Levin 1999)
Tästä jaottelusta huolimatta käsitteitä käytetään myös lähes synonyymisesti. Olen päätynyt käyttämään omassa tutkimuksessani näiden käsitteiden tilalla suomenkielistä termiä eläinrääkkäys.
99 5.3.1 Lemmikit ja perheväkivalta
Valtaosassa kriminologista tutkimusta eläimet esiintyvät passiivisina ihmisten toiminnan kohteina:
omaisuutena, aseina tai ihmisten välisen väkivallan merkitsijöinä. Eläinrääkkäyksen diskursiivinen merkitys huomioidaan ihmisten välistä väkivaltaa tutkittaessa, mutta eläinrääkkäyksen merkitys omana tutkimuskohteenaan on tunnustettu kriminologian piirissä vasta viime vuosina.
Eläinrääkkäykseen liittyen kriminologiaa kiinnostaakin ennen kaikkea se, onko todennäköisempää, että eläinrääkkäykseen syyllistyneet käyttäytyvät väkivaltaisesti myös ihmisiä kohtaan, kuin ne jotka eivät ole rääkkäykseen syyllistyneet. Toisaalta kysytään, ovatko ihmisiin väkivaltaa
kohdistaneet muita todennäköisemmin syyllistyneet myös eläinrääkkäykseen. (Beirne 2002, 382–
383.)
Lemmikkieläinten rooli "lähes-perheenjäseninä" tuo eläimet myös perheen ongelmien piiriin.
Eläinrääkkäyksen on havaittu esiintyvän usein perheväkivallan yhteydessä. (Beirne 2002, 382–
383.) Perheväkivaltaa ja eläinrääkkäystä yhdistääkin, että niitä molempia ilmenee kaikissa
sosioekonomisissa ryhmissä (Flynn 2001). Yhdysvaltalainen sosiologi Clifton P. Flynn ja psykologi Frank Ascione ovat tutkineet lemmikkien roolia perheväkivalta-tilanteissa. Ascionen tutkimuksessa utahilaisen naisten turvakodin asiakkaista 71 % lemmikkieläimiä omistaneista naisista ilmoitti, että heidän miespuolinen kumppaninsa oli rääkännyt tai tappanut heidän lemmikkinsä, tai uhannut tehdä näin. Viidesosa näistä naisista oli lykännyt turvakotiin hakeutumista lemmikkiinsä kohdistuvan huolen vuoksi. Flynnin tutkimuksessa South Carolinassa sijaitsevasta naisten turvakodista luvut olivat samansuuntaisia. Lemmikkien vahingoittamisella voi siis sanoa olevan merkittävä roolinsa osana perheväkivalta-ilmiötä. (Ascione ym. 1997; Flynn 2000.)
Useimmat Flynnin tutkimuksen naisista ilmoittivat, että he pitivät lemmikkieläintään
perheenjäsenenään. He viittasivat lemmikkeihin joko lapsinaan tai "vauvoinaan" (babies). Eläinten pahoinpitelyä käytettiin Flynnin mukaan useissa tapauksissa väylänä naisen, ja joissain tapauksissa myös lasten, vahingoittamiseen. Lemmikkiin kohdistunut väkivalta lisäsi naisten kokemaa stressiä ja pelkoa. Väkivallan kohteeksi joutuneet eläimet ja naiset hakivat myös turvaa toisistaan, sekä pahoinpitelyn aikana että sen jälkeen. Tutkimukseen osallistuneet naiset näkivät lemmikkinsä mielellisinä yksilöinä, jotka eivät olleet ainoastaan kykeneviä ilmaisemaan tunteita, vaan jotka myös reagoivat naisten tunnetiloihin. Naisten kertomusten mukaan lemmikit hakeutuivat vuorovaikutukseen heidän kanssaan tuntiessaan, että niitä tarvittiin väkivaltatilanteen jälkeen.
Toisinaan lemmikit olivat yrittäneet suojella naista väkivaltaisen hyökkäyksen aikana. Lemmikit myös osoittivat stressin oireita, kun niiden ihmiskumppanit olivat joutuneet väkivallan kohteeksi.
Flynn asettuukin Sandersin ja Algereiden tavoin tukemaan näkemystä, että eläimet ovat kykeneviä
100
luomaan ihmiskumppaneidensa kanssa yhteisiä käsityksiä tilanteista ja asettumaan toisen asemaan, eli että ne ovat näin ollen kykeneviä symboliseen interaktioon. (Flynn 2000.)
Lemmikkieläinten huomiointi osana perheväkivalta-ilmiötä on siis tärkeää jo yksin sen tähden, että perheväkivallan kohteiksi joutuneista naisista huomattava osa oli lykännyt turvaan hakeutumista pelätessään joutuvansa jättämään "perheenjäsenensä", eli lemmikin, väkivaltaisen kumppanin luokse. Lemmikkiin kohdistuvan huolen lisäksi kyse oli myös lemmikkien merkityksestä naisille kumppaneina, lohduttajina ja seuralaisina. (Flynn 2000.) Suomessa Oulun ensi- ja turvakoti on toiminut edelläkävijänä perustaen lemmikkihuoneen, johon on mahdollista hakeutua turvaan oman lemmikin kanssa (Koiramme 5/2003, 4–6).
5.3.2 Eläinrääkkäyksen yhteydet muuhun väkivaltaan ja rikollisuuteen
Flynn (2001) on nimennyt viisi syytä, joiden vuoksi sosiologien pitäisi olla kiinnostuneita eläinrääkkäyksestä ilmiönä:
1. Tutkimus viittaa yhteyteen eläinrääkkäyksen ja muun antisosiaalisen käyttäytymisen välillä.87 2. Tiedämme vasta vähän seurauksista, joita eläinrääkkäyksen todistaminen tai oman lemmikin joutuminen eläinrääkkäyksen uhriksi ihmiselle aiheuttaa.
3. Ottaen huomioon lemmikkikulttuurin suosion yritykset ymmärtää eläinrääkkäystä voivat kertoa meille paljon ihmisten ja eläinten välisestä symbolisesta interaktiosta.
4. Eläinrääkkäyksen tutkiminen voi lisätä ymmärrystämme sekä epätasa-arvosta että sosiaalisen vallan dynamiikasta ja väärinkäytöstä.
5. Eläinten kaltoin kohtelu on vakava sosiaalinen ongelma jo yksin eläimille aiheutuvan kärsimyksen sekä kuolemien tähden.
Eläinrääkkäyksen yleisyydestä ei ole olemassa tarkkoja tietoja, tutkimustulokset ovat antaneet toisistaan poikkeavia tuloksia, ja vielä tutkimatta olevat maa- sekä aluekohtaiset erot saattavat olla huomattavia. Sen sijaan se eläinrääkkäyksen keskeinen piirre on tiedossa, että rääkkäys on
huomattavasti yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa.88 (Arluke & Levin 1999; Flynn 2001.)
Etenkin psykologian piirissä eläinrääkkäystä on lähestytty hyödyntämällä psykopatologista selitysmallia, jossa oletetaan eläinrääkkäyksen olevan oire tai indikaattori mielenterveydellisestä
87 Flynn viittaa tässä muun muassa Arluken ja Levinin tutkimukseen (1999). Kyseisessä tutkimuksessa, jonka tarkoitus on osoittaa eläimiin kohdistuvan väkivallan yhteys muihin antisosiaalisen käyttäytymisen muotoihin, on mielestäni useita ongelmia. Näistä keskeisimpiä on, että tutkimuksen otos sisältää 153 rikosrekisteristä poimittua henkilöä, jotka ovat saaneet syytteen eläinrääkkäyksestä, ja vertailuryhmänä toimii 153 henkilön ryhmä, jota ei ole poimittu
rikosrekisteristä. Tämä asetelma on ongelmallinen, mikäli esimerkiksi oletamme, että eläinrääkkäys tulee
todennäköisemmin ilmi ja syytetyksi sellaisten henkilöiden kohdalla, joilla esiintyy muutakin antisosiaalista toimintaa ja jotka ovat joutuneet poliisin ja oikeusjärjestelmän kanssa tekemisiin tämän käytöksensä johdosta.
88 Massachusettsissa vuosien 1975–1996 välillä syytteeseen johtaneista eläinrääkkäystapauksista 96,6 %:ssa syytetty oli miespuolinen henkilö (Arluke & Luke 1997). Flynnin college-opiskelijoiden parissa suorittamassa tutkimuksessa
101
ongelmasta (ks. Arluke & Levin 1999; Flynn 2001; Raupp 2002, 353–355). Flynn (2001) kritisoi näitä tutkimuksia liian yksilökeskeisestä lähestymistavasta. Hän korostaa eläinten kaltoin kohtelun liittyvän ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin: väkivaltaiset aviomiehet rääkkäävät lemmikkejä uhkaillakseen vaimojaan, seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneita lapsia painostetaan vaitioloon vahingoittamalla lasten lemmikkejä, naapurin koira ammutaan, koska omistajien kanssa on riitaannuttu, nuoret miehet kiduttavat eläimiä sosiaalisen torjunnan seurauksena tai voittaakseen hyväksyntää tovereiltaan. Eläinrääkkäys on siis ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö.
Tutkimukset osoittavat yhteyden lapsuusiän sosialisaation ja eläinrääkkäyksen välillä. Lapset, jotka kohtaavat perheväkivaltaa, kohtelevat usein myöhemmässä elämässään eläimiä kaltoin. Esimerkiksi mitä useammin pojat kohtaavat ruumiillisen rangaistuksen isän taholta, sitä todennäköisemmin he syyllistyvät myöhemmin eläinrääkkäykseen. Eläimiin ja ihmisiin kohdistuva väkivalta ovat osa samaa väkivaltaisen käytöksen ilmiötä, jossa väkivallan kohteeksi joutuminen lisää riskiä turvautua itse joko eläimiin tai ihmisiin kohdistuvaan väkivaltaan. (Raupp 2002, 353–355.)
Eläinrääkkäyksen seurauksia voidaan tarkastella myös eläinrääkkäyksen uhriksi joutuneen eläimen omistajan tai hoitajan näkökulmasta. Tällaiseen tilanteeseen joutuneiden ihmisten on havaittu kärsivän epäsuorasta traumatisoitumisesta, niin kutsutusta sekundaarista uhriutumisesta (secondary victimazion), jonka seuraukset ovat pitkälti samanlaisia kuin muidenkin rikosten kohteiksi
joutuneilla. Eläinrääkkäyksen "kohteiksi" joutuneiden tilanne kuitenkin poikkeaa muista rikoksen uhreista: yhteisön tarjoama tuki ei ole yhtä selkeää, sillä rikosta ei pidetä yleisesti kovin vakavana.
Näin ollen eläinrääkkäyksen "ihmisuhri" jää ilman rikoksen uhrin normaalisti saamaa emotionaalista tukea. (Arluke 2000; Raupp 2002, 355.)
Tietyt eläinten hyväksikäytön muodot kuitenkin kohtaavat yhteisön voimakkaan tuomion.
Yhdysvaltalais-sosiologi Craig J. Forsythe ja Rhonda D. Evans ovat etnografisessa tutkimuksessaan (1998) selvittäneet rationalisaatiotekniikoita, joita koiratappeluharrastajat käyttävät vastatakseen ympäröivän koiratappeluvastaisen yhteiskunnan heihin kohdistamaan leimaamiseen. He soveltavat neutralisaatioteoriaa tutkiessaan tappelukoirien omistajien tapaa konstruoida koiriaan, harrastustaan ja ympäröivää yhteiskuntaa. Näin he pyrkivät hahmottamaan niitä todellisuuden sosiaalisen
konstruoinnin muotoja, joita ympäröivän yhteiskunnan tuomitsemassa toiminnassa mukana olevat käyttävät. Heidän mukaansa pit bull -koirien harrastajat neutralisoivat käytökseensä sisältyvän pahan selittämällä käytöksen sisältämät hyvyyden elementit merkittävämmiksi. Tämä sisältää muun muassa ympäröivän yhteiskunnan kanssa ristiriitaisen käsityksen siitä, kuinka paljon koirat
nauttivat tappeluihin osallistumisesta.
miehet olivat syyllistyneet eläinrääkkäykseen lähes neljä kertaa useammin kuin naiset (Flynn 2001).
102
Kriminologi Piers Beirne (2000) on tarttunut tutkimuksessaan ilmiöön, jota sosiaalitieteissä ei juuri ole käsitelty, mutta joka on aina herättänyt moraalista raivoa ja toiminut merkittävänä sosiaalisena normina: eläimiin sekaantumiseen. Beirne yrittää muuttaa ilmiön käsittelyn ihmiskeskeistä
ajattelutapaa, ja nimittää tämän vuoksi ilmiötä "lajienväliseksi seksuaaliseksi väkivallaksi"
(interspecies sexual assault). Tätä hän perustelee kolmella tekijällä:
1. Ihmisten ja eläinten väliset seksuaaliset suhteet sisältävät aina pakottamista.
2. Kyseiset käytännöt aiheuttavat eläimelle usein kipua tai kuoleman.
3. Eläimet ovat kyvyttömiä kommunikoimaan myöntymystään meille sellaisessa muodossa, jota kykenemme ymmärtämään, eivätkä ne kykene kertomaan hyväksikäytöstään.
Beirne peräänkuuluttaa jatkotutkimusta aiheesta, ja kehottaa pohtimaan esimerkiksi
eläinjalostuksessa käytettävien menetelmien (kuten siemennesteen keruu) eettisyyttä. (Beirne 2000, 328; ks. Raupp 2002, 354.)