Eläinsuojelulainsäädännön nousu

Vaikka tutkijat ovat melko yksimielisiä prosessista, joka johti eläinempaattisten asenteiden nousuun, 1800-luvulla tapahtunut nopea eläinsuojelujärjestöjen perustaminen ja ensimmäisten eläinsuojelulakien säätäminen on antanut sijaa erilaisille tulkinnoille. Eläinsuojelusäädösten yleistyessä eläinten kaltoin kohtelijoiksi nimettiin usein köyhälistö, vaikka myös yläluokan huvituksiin kuului eläinrääkkäykseksi luettavaa toimintaa. Eläimiin kohdistuvan julmuuden korostettiin johtavan väkivaltaiseen käytökseen myös ihmisiä kohtaan, sen nähtiin turruttavan väkivaltaan. Tutkijat ovatkin pohtineet, oliko eläinsuojelun nousu seurausta yläluokan halusta kontrolloida väkivaltaiseksi koettua työväenluokkaa ja sen kulttuuria, vai aidosta myötätunnosta eläimiä kohtaan. (Esim. Cartmill 1993, 104–107, 140–141; Franklin 1999, 22–23; Kean 1988, 30–

33, 35–38, 45–46; Ritvo 1987, 132–135; Tester 1991, 65, 103; Thomas 1983, 149–150.)

Franklinin mukaan sekä eläinempatian nousu että työväenluokan kontrollointi ovat olennaisia ilmiön selittäjiä. Hän toteaa sivilisaatioprosessiteoriaan viitaten, että "säädyllinen" (respectable) yhteiskunta oli alkanut paheksua räikeää väkivaltaa, missä tahansa yhteiskunnallisessa kontekstissa se esiintyikään. Samaan aikaan työväenluokan käytöstä säädeltiin ja yritettiin "sivilisoida" lukuisin keinoin. Eläimiin kohdistuvan julmuuden rajoittamisesta tuli yksi näistä. (Franklin 1999, 22–23.)

Eläinsuojeluliikkeen englantilaisia alkuvaiheita tutkineen Harriet Ritvon mukaan eläinsuojelun pukemisessa työväenluokan sääntelyksi oli kyse ennen kaikkea poliittisesta taktiikasta ja

retoriikasta. Vaikka eläinten hyvää kohtelua yleisesti kannatettiinkin, eläinten kohtelun tuomista lainsäädäntötasolle vierastettiin; kysyttiin kuinka pitkälle tällaisessa säätelyssä lopulta aiotaan

84

mennä. Näin ollen eläinten hyvinvoinnista aidosti kiinnostuneiden järjestöjen kannatti pukea tavoitteensa työväenluokan kontrolloinnin kaapuun, jolloin poliittisen suosion saavuttaminen eläinsuojelulainsäädännölle muodostui helpommaksi. (Ritvo 1987, 132–133.)

Eläinsuojelulakien käyttöönotto herätti lopulta yllättävän vähän vastarintaa. Vaikka eläimiin kohdistuva julmuus ja kaltoinkohtelu jatkuivatkin, ajatukset eläinten hyvän kohtelun merkityksestä saavuttivat nopeasti suosiota. Franklinin pohtiessa syitä eläinsuojelulainsäädännön varhaisvaiheen nopeaan etenemiseen ja kansan piirissä saavuttamaan hyväksyntään sekä myötätuntoisten

eläinasenteiden ripeään yleistymiseen hän toteaa, että eliaslaisittain tarkasteltuna aikakauden lainsäätäjät "potkivat jo avattua ovea". Ihmiset olivat jo omaksuneet tai omaksumassa myötätuntoi-sempaa suhtautumista eläimiin sekä välttävää asennetta väkivaltaan, kun lainsäätäjät vasta alkoivat säätää aiheesta lakeja. Sivilisaatioprosessiteorian mukaisesti väkivallan käyttöön kohdistuvat rajoitteet lisääntyivät, ilman lainsäädäntöäkin. (Franklin 1999, 23.)

Franklinin mukaan laajoja kehityskaaria kuvaavat Thomaksen sosiologis-historiallinen sekä Eliaksen historiallis-sosiologinen kuvaus tarvitsevat ansioistaan huolimatta rinnalleen tutkimusta, joka kysyy, miten kulttuurien ja alakulttuurien omat historialliset, taloudelliset ja sosiaaliset tilanteet muokkaavat ihmis–eläinsuhteita. Ymmärtääksemme esimerkiksi englantilaisen eläinsuojelun kehitystä meidän pitää tarkastella, miksi juuri sellainen eläinsuojeluajattelu, joka Englannin eläinsuojelulainsäädäntöä lähti ohjaamaan, sai vaikutusvaltaa romantiikan

aatesuuntauksen sijaan. 1700-luvulla alkunsa saaneen ja 1800-luvulla kukoistaneen romantiikan ajattelijat suhtautuivat kielteisesti sekä metsästykseen että lihansyöntiin. Suuntausta voi pitää jopa kulttuurin vastaisena. Franklin kysyy, miksei uusi eläinsuojelulainsäädäntö muotoutunut näiden aatteiden mukaiseksi, rajoittanut kalastusta ja metsästystä tai lihansyöntiä. Hän hakee vastausta Testerin foucaultlaisesta analyysistä eläinsuojeluaatteiden kehityksestä. (Franklin 1999, 24–27.) 4.8.1 Eläinsuojeluajattelun ideaalityypit – kaksi tapaa kohdata ihmisen muuttunut asema Tester on kehittänyt Foucault'n epistemologiaan ja tietojärjestelmien muutokseen pohjautuvan teorian kahdesta ideaalityyppisestä tavasta vaatia eläinten moraalista kohtelua. Foucault painottaa modernin myötä syntynyttä näkemystä ihmisen ambivalentista asemasta sekä osana luontoa että silti erillisenä. Tämä ihmisen muuttunut asema aiheutti pohdintaa ja rajankäyntiä ihmisen ja muiden eläinten välisten suhteiden ympärille. Ambivalentti asema kohdattiin Testerin mukaan 1800-luvulla kahdella erilaisella tavalla, joilla molemmilla vaadittiin eläinten moraalista kohtelua: vaatimuksella erilaisuudesta (demand for difference) ja vaatimuksella samanlaisuudesta (demand for similitude).

(Tester 1991, 86–93; vrt. Franklin 1999, 25–26.)

85

Korostettaessa erilaisuutta eläin määritellään objektiksi, jota ohjailevat vietit, ihmisen ollessa teoistaan vastuullinen subjekti. Järki, tahto ja moraali erottavat ihmisen eläimestä ja tekevät hänestä erityislaatuisen ja arvokkaan. Eläimet ovat hyödyllisiä, koska niiden avulla voidaan puuttua

sosiaaliseen epäjärjestykseen. Erilaisuuden vaatimus toimii yhteiskunnallisen järjestyksen välineenä. Tämä ajattelusuuntaus sai määräävän aseman eläinsuojeluajattelun ja -lainsäädännön kehityksessä. (Tester 1991, 88–90; vrt. Franklin 1999, 26–27.)

Vaatimus samanlaisuudesta perustui hyvin toisenlaiselle lähtökohdalle. Se korosti ihmisen ainutlaa-tuisuuden sijaan hänen yhteyttään muuhun luontoon ja esitti, että ihmisen eläimenä tulisi elää eläimellisten viettiensä mukaisesti. Sosiaalisuuden sijaan se tuomitsi modernin järjestämisen projektin ja yhteiskunnan ja halusi osoittaa, että luonnon hylkääminen oli johtanut rappioon.

Vaatimus samanlaisuudesta oli ajatussuuntauksena peräisin romantiikan ajattelijoilta. Se katsoi, että ihmisen oli mahdotonta elää kunnollista, tervettä elämää yhteiskunnassa. Vaatimus erilaisuudesta puolestaan näki, että ihmisen oli mahdotonta elää ilman yhteiskuntaa. Romantiikassa kritisoitiin erilaisuuden korostamista ja nähtiin, että ihminen on luonnostaan hyvä ja suhtautuu moraalisesti eläimiin, mutta tämä hyvyys on modernisoituneissa yhteiskunnissa kadonnut. Romantiikka oli ajatussuuntana vaikutusvaltainen, mutta se tuotti ennemminkin misantropiaa, erakoitumista ja taiteellista ilmaisua, kuin yhteiskunnallista muutosta poliittisen osallistumisen kautta. Sen vaikutusvalta ei johtanut esimerkiksi metsästyksen tai kalastuksen rajoituksiin. Sen sijaan

esimerkiksi runouden kautta sillä oli merkittävä vaikutus ihmisten ajatteluun. (Tester 1991, 88–89, 148; vrt. Cartmill 1993, 138; Franklin 1999, 26–29; Kupsala 2000, 23.)

Franklinin mukaan vaatimus erilaisuudesta hallitsee länsimaissa yhä edelleen suhtautumista eläimiin. Franklin nimittää näitä henkilöitä tunteellisen asenteen omaaviksi, "eläinrakkaiksi"

(animal lovers). Kyseiset ihmiset yleensä omistavat, tai ovat omistaneet, lemmikin ja uskovat eläinten humaaniin kohteluun. He nauttivat television eläinohjelmien katselusta, eläintarhoista ja kansallispuistoista ja uskovat, että myönteinen tietoisuus eläimistä on tärkeä osa lasten kasvatusta.

Yleensä nämä henkilöt syövät lihaa, kannattavat eläinten rajattua käyttöä eläinkokeissa, ovat huolissaan uhanalaisista lajeista ja suhtautuvat ambivalentisti metsästykseen. (Franklin 1999, 32.)

Eläinsuhteen äärilaitaa puolestaan edustavat eläinten oikeuksia kannattavat henkilöt. Heillä ei yleensä ole lemmikkejä, koska he näkevät lemmikkien pitoon liittyvän vallankäyttöä ja eläinten vapauden rajoittamista. He ovat huolestuneita eläinten asemasta modernissa maailmassa ja tukevat jonkinasteista toimintaa eläinten vapauttamiseksi. He ovat vegetaristeja ja välttävät kaikkea eläinten hyödyntämistä, myös vapaa-ajan huvituksissa. (Franklin 1999, 32.)

86

Kun lisäämme tähän Franklinin määrittelemän toisen äärilaitaryhmän, uusdarwinistit, luokittelu välimuotoineen kattaa Franklinin mukaan suurimman osan länsimaisista ihmisistä. Uusdarwinistit ovat usein metsästäjiä. He eivät suhtaudu luontoon tunteellisesti, mutta pitävät siitä, ja omaavat mielestään luonnolliset, aidot suhteet eläimiin. Heillä on usein eläimiä, etenkin metsästyskoiria, ja he ovat kiinnostuneempia luonnontieteiden käytännön sovelluksista kuin tiedosta sinänsä. Tähän ryhmään kuuluu Franklinin mukaan lähinnä miehiä. Hän korostaa, ettei se mihin ryhmään

sijoitumme ole yksinkertainen omantunnon- tai valintakysymys, vaan sillä on yhteyksiä ammattiin, sukupuoleen, luokkaan, etnisyyteen, kansallisuuteen sekä asuinpaikkaan. (Franklin 1999, 32–33.)

Tester katsoo, että ajatus eläinten oikeuksista on yhdistelmä erilaisuuden ja samanlaisuuden vaatimuksia. Hänen mukaansa eläinten oikeuksien kannattajat pitävät eläimiä yksilöinä ja ihmisiä eläiminä, ja näin ollen keskenään samankaltaisina. Samalla ihmisiä kuitenkin pidetään erilaisina, sillä vain ihmiset kykenevät muuttamaan maailmaa ja yhteiskuntaa kohti täydellisyyttä, ja heidän velvollisuutensa on myös toimia tämän mukaan. Ihmiset ovat erilaisia kuin muut eläimet, koska he ovat vastuussa moraalisesta kehityksestään. (Tester 1991, 148–150; vrt. Franklin 1999, 29.)

Testerin (1991, 176) mukaan Henry Salt muotoili jo 1800-luvun lopulla keskeisimmät niistä eläinten oikeuksia ajavan liikkeen perusteluista, joita liike tänäkin päivänä käyttää. 1900-luvun alkuun mennessä modernien eläinasenteiden pilareiden voikin nähdä olleen koossa. Franklin (1999, 34) tiivistää modernien ihmisten ja eläinten välisten suhteiden keskeisimmiksi osiksi tuohon

mennessä muotoutuneet neljä tekijää:

1. tunteellinen suhtautuminen eläimiin

2. modernin valtion lait ja säädökset, jotka turvaavat sivistyneen käytöksen eläimiä kohtaan 3. vaatimukset eläinten oikeuksien toteuttamisesta

4. eläinten kasvanut merkitys ihmisten vapaa-ajan vietossa.

1900-luvun aikana ajatukset eläinten oikeuksista tai eläinsuojelusta eivät siis sinällään ole mullistuneet. Eläimiä koskeva tieto on kuitenkin lisääntynyt voimakkaasti. Kaupungistuminen ja maatalouden tehotaloistuminen ovat voimistuneet edelleen, ja tämän myötä eläinten kohtelu on kokenut muutoksia. Saltin näkemykset nousivatkin kukoistukseen jälleen 1970–1980-luvulla, jolloin eläinsuojeluajattelu ja eläinten kohteluun radikaaleja muutoksia vaativa liikehdintä, niin kutsuttu eläinoikeusliike, lähtivät nousuun Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa ja Australiassa.⁷¹

71 Eläinoikeusliikkeen (animal rights movement) ja eläinsuojeluliikkeen (animal protection movement/animal welfare movement) viimeisimpiä vuosikymmeniä analysoidaan esimerkiksi artikkelikokoelmassa "Animal Rights. The Changing Debate" (toim. Garner, 1996).

87