Eläimet mielellisinä sosiaalisina toimijoina

Valtaosassa yhteiskuntatieteellistä eläintutkimusta eläimet esiintyvät yhä passiivisina ihmisten toimien tai määrittelyjen kohteina (ks. Kupsala 2000, 4–5, 7). Ies-sosiologian piiriin mahtuu kuitenkin myös tutkimussuuntia, joissa eläimiä ei käsitellä ainoastaan ihmisten suorittaman sosiaalisen konstruoinnin kohteina, vaan mielellisinä sosiaalisina toimijoina, joiden kokemusta ja vuorovaikutusta, sekä merkityksen antoa tälle vuorovaikutukselle yritetään tulkita. Esimerkiksi

57 Erika Ruonakoski valmistelee väitöskirjaa aiheesta "Eläin ja ihminen ruumiinfenomenologian näkökulmasta"

(Ruonakoski 2002).

55

etnografiaa, autoetnografiaa ja symbolista interaktionismia on sovellettu ihmisten ja eläinten välisten suhteiden tutkimukseen, myös sosiologian perinteisiä rajoja koettelevin tavoin.

Tällainen tutkimussuunta tarjoaa ristiriitoja ja haasteita sosiologialle, sillä sosiologian

peruslähtökohta on ollut tutkia ihmistä sosiaalisena toimijana sekä ihmisten välistä sosiaalista toimintaa. Voidaankin miettiä, kuuluuko sosiologian vai jonkin toisen tieteenalan piiriin tutkia ihmisen ja jonkun muun mielellisen sosiaalisen toimijan välistä interaktiota. Samoin keskustelua herättää, voidaanko muita eläimiä kuin ihmisiä pitää mielellisinä sosiaalisina toimijoina tai ovatko sosiaalitieteelliset metodit käytettävissä kissojen tai koirien tutkimiseen? (Ks. esim. Shapiro 2002, 335.)

Yhä useammat tutkijat ovat sitä mieltä, että osalla toislajisista eläimistä on "sosiaalinen minä", joka tunnistaa kanssatoimijansa ja voi jopa asettua sen rooliin (ks. esim. Birke 2002, 433). Tällaisesta lähtökohdasta Sanders (Arluke & Sanders 1996; Rajecki ym. 1999; Sanders 1993) on tutkinut koirien ja ihmisten välistä sosiaalista vuorovaikutusta. Hän on muun muassa yhdistänyt

autoetnografiaa, lemmikkien ja itsensä välisen vuorovaikutuksen systemaattista tarkkailua sekä perinteistä osallistuvaa tarkkailua (eläinlääkäriasemalla) tutkiessaan koiranomistajien käsityksistä eläimistä mielellisinä toimijoina.

Sandersin jalanjäljissä ovat kulkeneet sosiologit Janet ja Steven Alger, jotka ovat tutkineet symbolisen interaktionismin keinoin ihmisten ja kissojen, omistajien ja lemmikkien, välistä vuorovaikutusta (Alger & Alger 1997). Vielä pidemmälle Algerit ovat venyttäneet sosiologian ja etnografian rajoja uudemmassa tutkimuksessaan, jossa he tutkivat löytöeläintalon kissojen välisiä suhteita etnografisesti, luonnollisesti vain tarkkailemalla, ei haastattelemalla (Alger & Alger 1999).

Algerit (1999) sekä muun muassa antropologi Barbara Noske (1993) ovat peräänkuuluttaneet eläinten perspektiivin ja kokemuksen tuomista sosiologian ja antropologian ytimeen,

täysipainoiseksi tutkimuskohteeksi ihmisten kokemuksen rinnalle. Noske on vaatinut sosiologeilta tutkimuksen laajentamista eläinsosiologiaan (animal sociology), Algerit yritystä ymmärtää eläinten sisäistä maailmaa. Näiden tutkimushankkeiden ongelmallisuus ei perustu ainoastaan vaikeaan kysymykseen eläinten sosiaalisten ja kognitiivisten kykyjen tasosta, siitä voidaanko eläinten ylipäätään sanoa kykenevän symboliseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, tai toistensa kanssa, ja mitä tällä vuorovaikutuksella tarkoitetaan. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuuluuko

esimerkiksi kissojen välisen vuorovaikutuksen tarkkailu sosiologian vai jonkin aivan muun tieteenalan, kuten laajentuvan etologisen tutkimuksen, piiriin, silloinkin kun kyseisessä tutkimuksessa käytetään sosiologisia termejä tai metodeja. (Vrt. Shapiro 2002, 335.)

56

Tämänkaltaiset kysymykset ovat ies-sosiologian piirissä vielä auki, osin keskustelemattakin⁵⁸, mutta tulevat varmasti herättämään ajatuksenvaihtoa alan kasvaessa. Selkeämpää sen sijaan on, että esimerkiksi lemmikkien omistajien kokemukset siitä, onko heillä vuorovaikutusta lemmikkiensä kanssa, ja mitä tämä vuorovaikutus heille merkitsee, kuuluu sosiologisesti kiinnostavien

kysymysten piiriin. Sen sosiaalisen todellisuuden, joka ihmisillä on muiden eläinten läsnäoloon sekä niiden kanssa toimimiseen ja kommunikointiin liittyen, pitäisi sisältyä sosiologian

tutkimuskohteisiin.

Tieteellisen debatin ulkopuolella, arkielämässä, ihmiset hyvin yleisesti suhtautuvat, ja ovat suhtautuneet, eläimiin mielellisinä sosiaalisina toimijoina. Eläinten kouluttajat, useat etologit ja muut henkilöt, jotka ovat jatkuvassa läheisessä vuorovaikutuksessa eläinten kanssa muun kuin keinotekoisten konventionaalisen tutkimuksen asetelmien yhteydessä, näkevät tyypillisesti

toislajiset kanssatoimijansa itsestään tietoisina, suunnittelevina, empaattisina, tuntevina (emotional), monimuotoisesti kommunikoivina sekä luovina. (Arluke & Sanders 1993; vrt. Franklin 1999, 61.)

Ihmisten ja eläinten välisen interaktion tutkimisen suuri ongelma ovat lajien väliset erot, ja eritoten erot kielellisissä kyvyissä, mutta kielellisen kompetenssin eroihin liittyvät ongelmat näyttäytyvät myös tietyissä ihmisten keskinäisissä suhteissa, joiden tutkimusta pidetään yhteiskuntatieteiden piirissä täysin mahdollisena. Eläinosapuolen kokemuksen tulkinta on kuitenkin vielä ihmisten välisen kielettömän vuorovaikutuksen tutkimista hankalampaa. Benton (1996, 41) toteaa, että kyvyttömyytemme päästä sisään muiden eläinten "fenomenologiaan", niiden tapaan olla

maailmassa, muodostaa pysyvän esteen lajienväliselle ymmärrykselle, vaikka hän antaakin arvon myös etologian tuottamalle tiedolle esimerkiksi eläinten hyvinvointiin liittyen. Tapper (1988, 59) huomauttaa, että kuvaillessamme vierasta ihmiskulttuuria termeillä, jotka ovat peräisin omasta kulttuuristamme, vaarana on jatkuvasti, että esitämme virheellisesti tai täysin väärin ymmärrämme toisen kulttuurin edustajien ajattelua, tunteita, merkityksiä tai motivaatioita. Hän jatkaa kysymällä, kuinka paljon suurempi tämä vaara on silloin, kun yritämme kuvata muiden eläinten kuin oman lajimme käyttäytymistä.⁵⁹

Eläinten tulkitseminen mielellisinä sosiaalisina toimijoina sisältää siis jatkuvasti vaaran aiheettomasta antropomorfismista, ihmisen omien tunteiden ja toimintatapojen siirtämisestä

eläimelle. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tämä vaara suurempi kuin se, että eläimet säilyvät ainoas-taan tutkimuksen passiivisina objekteina, joiden jatkuvasti käynnissä oleva kanssakäyminen ihmisten kanssa suljetaan tutkimuksen ulkopuolelle. Joka tapauksessa eläinten ja ihmisten välisen

58 Society & Animals -lehden päätoimittaja Kenneth Shapiro (2002) käynnistää tätä metodologista pohdintaa lehden 10-vuotisjuhlanumerossa (Society & Animals 10:4: Special 10th Anniversary Issue [1992-2002] The State of Human-Animal Studies).

59 Kielettömän vuorovaikutuksen tutkimuksesta lisää luvussa 5.2.2.

57

interaktion tutkimuksen tulee olla äärimmäisen itse-refleksiivistä ja tutkimusmenetelmiensä validiutta tarkastelevaa. Kuten ihmiskulttuureita tutkivien etnografien, myös eläinten sosiaalista toimijuutta ymmärtämään pyrkivien pitäisi jatkuvasti pohtia kysymystä "onko tämä kaikki vain omassa mielessäni".

Mielenkiintoisen lisän ihmisten ja eläinten välisen vuorovaikutuksen pohdintaan tuo biologi Jennie Coyn (1988, 81) näkemys, että tiettyjen eläinlajien onnistunutta kesyttämistä selittäisi niiden muita parempi kyky ennakoida ihmisen käyttäytymistä. Samalla tavoin ihmisen selviytymistä ja

menestymistä lienee edesauttanut kyky ennakoida lähiympäristönsä eläinten toimintaa oikealla tavalla. James Serpell (2002, 438) esittääkin, että antropomorfismi perustuisi ihmisen

"refleksiiviseen tietoisuuteen", kykyyn käyttää itsetuntemustaan muiden olentojen käyttäytymisen ymmärtämiseen ja ennakoimiseen. Hän jopa ehdottaa, että kyseessä olisi modernin ihmisen synnynnäinen piirre, koska varhaisesta lapsuudesta lähtien ihmiset näyttävät pitävän muita eläimiä sosiaalisina subjekteina, ja liittävät niihin sellaisia määreitä kuin älykkyys, halut, usko ja tavoitteet.

Yhteisen historian myötä on varmasti tapahtunut myös oppimista, joka on edesauttanut ihmisten ja muiden eläinten, etenkin kotieläinten, kykyä ymmärtää toistensa käyttäytymistä ainakin jollain tasolla. Serpell (2002, 440) esittää, että tämä antropomorfistinen taipumus olisi menestynyt evoluutiossa, koska se on edistänyt selviytymistä. Se on tehnyt ihmisestä menestyksekkään saalistajan (ja ehkä myös pakenijan, kirjoittajan huomio) ja parantanut hänen toimeentulo- ja henkiinjäämismahdollisuuksiaan onnistuneen domestikaatioprosessin avulla. Voidaan ajatella, että juuri sellaiset ihmisten ja eläinten väliset suhteet olisivat onnistuneet, joissa ihminen onnistuu arvioimaan eläimen käyttäytymistä oikein käyttämällä refleksiivistä sosiaalisuuttaan, mutta joissa hän kuitenkin ymmärtää kunkin eläinlajin lajityypillisen luonteen, eli myös erot ihmislajiin.

Sanders (1993) tarkentaa, että vaikka hänen tutkimuksessaan informantit, koiranomistajat, kuvailivat koiriensa "ihmisenkaltaisia" piirteitä ja toimintoja⁶⁰, he eivät pitäneet koiraan kirjaimellisesti inhimillisinä (human). He halusivat korostaa, että heidän lemmikkinsä (animal companions) olivat paljon enemmän kuin objekteja: ne olivat mielellisiä, luovia, empaattisia sekä responsiivisia. Suhteet, jotka vallitsivat koirien ja näiden omistajien välillä, olivat autenttisesti sosiaalisia. Myös Ingold (1988, 10) huomauttaa, että eläinten kohtelemisesta yksilöinä ei

välttämättä seuraa antropomorfismia, ja jatkaa: "To understand elephants (say), we do not have to pretend that they are 'just like humans'." Ihmisten ja eläinten välistä vuorovaikutusta tutkiaksemme meidän ei siis tarvitse olettaa, että vuorovaikutus olisi samanlaista kuin kahden ihmisen välillä. Silti tämän ymmärryksen saavuttamiseen voidaan tarvita ihmistieteiden menetelmiä.

60 Koirien kuvattiin tuntevan muun muassa yksinäisyyttä, iloa, surua, häpeää (embarassment) ja vihaa (Sanders 1993).

58

Koiranomistajien mainitsema responsiivisuus on merkittävää, sillä kuten Eskola (1997, 83) toteaa, ymmärtämisen perustana on sosiaalinen responsiivisuus. Sosiaalisella responsiivisuudella

tarkoitetaan avoimempaa, löysempää ja monimerkityksisempää kytkentää kuin reflekseillä.

"[T]oisen ihmisen olemus, sana tai teko kutsuu minussa esiin jonkin vastauksen: oman olemukseni muuttumisen, sanan tai teon – mutta ei mekaanisesti aina samaa" (emt.). Responsiivisuus on Eskolan mukaan ymmärtämisen välttämätön, mutta ei vielä riittävä edellytys (emt., 84).

Esimerkki erittäin vaativasta ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, jossa kummankin osapuolen on kyettävä ymmärtämään ja ennakoimaan toisen osapuolen käytöstä, on erilaisten avustajakoirien käyttö. Näkövammaisten opaskoirat ovat saaneet rinnalleen kuulokoirat sekä liikuntavammaisten avustajakoirat. Näiden koirien pitää suoriutua lukuisista erilaisista toiminnoista vaihtelevissa tilanteissa. Tällaisia ihmisten ja eläinten välisiä suhteita, ja niiden merkitystä ihmisosapuolelle, olisi mielekästä tutkia nimenomaan sosiaalisena vuorovaikutuksena, jossa myös eläinosapuolta

tarkastellaan mielellisenä sosiaalisena toimijana.

59