Eläinten merkityksen kasvu postmodernissa

Postmodernia voidaan kuvata edistyksen ja ihmisen ensisijaisuuden ideoiden hajoamisena, Franklin (1999, 189) toteaa. "Teollisen yhteiskunnan ryhmäspesifit merkityslähteet (esimerkiksi

luokkatietoisuus tai edistysusko) hiipuvat, hajoavat ja menettävät tehoaan", on Beck (1995, 19)

123

kirjoittanut analyysissään riskiyhteiskunnasta. Franklinin (1999, 189) mukaan suhtautuminen

"toisiin", edustavat he sitten toista rotua [sic], sukupuolta, ikää tai seksuaalista suuntautumista, on postmodernin myötä kokenut refleksiivisen uudelleen muotoilun. Samalla antroposentrismin hallitseva asema suhteissamme eläimiin on hajonnut, eikä ihmisen ja eläinten välinen eronteko ole yhtä selkeä kuin ennen. Tilalle ovat tulleet empatian, ymmärtämisen ja läheisyyden tunteet, jotka ovat Franklinin mukaan laajentuneet koskemaan kaikkia tai suurinta osaa eläinkunnan edustajista.

Hänen mukaansa muutos on havaittavissa esimerkiksi keskustelun siirtymisessä eläimiin kohdistuvan julmuuden välttämisestä eläinten oikeuksiin, ja lemmikkien muuttumisessa

viihdyttävistä leikkikaluista ja muodin lisärekvisiitasta ihmisen kumppaneiksi. (Franklin 1999, 188–

189; vrt. Beck 1990, 84, 87.)

Nämä muuttuvat asenteet eivät kuitenkaan jakaudu väestössä tasaisesti. Franklin (1999, 190) kuvaa postmodernin teorioiden mukaisesti eläinasenteiden jakautumista markkinointitutkimuksiin

perustuvan elämäntyylijaottelun¹¹⁰ avulla. Postmoderninhan on nähty merkitsevän, että tuotanto menettää asemaansa kulutukselle yksilön motivaatiota, sosiaalista integraatiota ja järjestyksen uusintamista määräävänä tekijänä. Kulutuksen sanotaan määrittävän sosiaaliset jäsenyydet postmodernissa, ja yritysten puolestaan määrittävän hyvän elämän. (Bauman 1995, 153–154;

Jallinoja 1995, 35; vrt. Bauman 2002, 91–111.)

Elämäntyyliryhmien ja luonnon kulutuksen (consumption of nature) väliltä on löydetty yhteyksiä, joille Franklin (1999, 190) rakentaa jaottelun eläimiin kohdistuvista asenteista. Herkimmin

kulutustottumuksissaan ovat oikeudenmukaisuus-, luonto-, terveys- ja riskikysymyksiin reagoineet nk. askeettiset esteetikot, jotka koostuvat suhteellisen matalapalkkaisista, mutta korkeasti

koulutetuista julkisella sektorilla, etenkin hallinnon sekä terveyden ja koulutuksen parissa, työskentelevistä henkilöistä. Kuluttajina tämä ihmisryhmä on toiminut edelläkävijöinä luontaistuotteiden, luomuruuan ja vaihtoehtoisen terveydenhoidon kulutuksessa, sekä ekoturismissa. Askeettiset esteetikot vaikuttavat suoraan "postmoderneiksi" kutsuttuun

kuluttajaryhmään, joka on edellistä paremmin palkattu, myös korkeasti koulutettu, etenkin median ja muotoilun parissa työskentelevä ryhmä. Postmodernit seuraavat "askeettisia esteetikkoja", mutta vähemmän puritaanisesti, suuremmalla luksuksella.

Franklin näkee näiden ryhmien muodostavan jatkon romantiikan ajattelusuunnalle. Toisin kuin 1800-luvun eskapistiset romantikot, he toimivat sosiaalisesti ja kulttuurisesti vaikutusvaltaisilla paikoilla. He muodostavat myös lukumääräisesti suuren ryhmän, jonka vaikutus yleiseen mielipiteeseen on 1960-luvulta lähtien ollut mittava. "Postmodernien edelläkävijöiden" ohella

110 Tämän elämäntyylijaottelun Franklin (1999, 190) lainaa Savagen, Barlow'n, Dickensin ja Fieldingin tutkimuksesta

"Property, Bureaucracy and Culture" (1992).

124

Franklin nimeää eläinasenteiltaan konservatiivisempia ryhmiä, kuten yhä laajat metsästysharrastajien ryhmät. (Franklin 1999, 190–192.)

Postmoderniin liittyvistä yhteiskunnallisista prosesseista nimenomaan ontologisen turvattomuuden lisääntyminen, misantropian kasvu sekä riskirefleksiivisyyden ja ekologisen ajattelun kehittyminen ovat Franklinin (1999, 194) mukaan murentaneet ihmisten ja yhä useampien eläinten sosiaalista etäisyyttä. Mainitut piirteet liittyvät yleiseen refleksiivisyyden lisääntymiseen, tai kuten Giddens (1995) sitä kutsuu: institutionaaliseen refleksiivisyyteen postmodernissa yhteiskunnassa.

Misantropia¹¹¹ liittyy Franklinin analyysissä myöhäismodernin epäjärjestykseen, epävarmuuteen ja moraalin kriisiin. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla kasvun luonnolle ja eläimille aiheuttama tuho pystyttiin selittämään inhimillisen kehityksen väistämättömänä, joskin ikävänä seurauksena.

Maailmansotien jälkeisessä maailmassa edistysusko rapautui, ja esiin nousi käsitys ihmisyydestä tuhoavana voimana. 1970-luvulta lähtien ilmiöitä syvensi ympäristötuhojen esiinnousu ja hyvinvoinnin kasvun vaihtuminen työttömyyteen ja hyvinvointivaltion horjumiseen. Esiin nousi vihreä ajattelu, joka korosti ihmisten etujen kytkeytymistä luonnon ja eläinten tilaan. Sen sijaan että ihmistä olisivat uhanneet ulkopuoliset riskit kuten ennen, ihmiset ymmärsivät elävänsä "itse"

valmistamiensa riskien keskellä. Yhteiskunnan perinteiset "hyödykkeitä" (raha, työ jne.) koskevat jakokonfliktit ovat alkaneet peittyä "haitakkeiden" jakokonfliktien alle (Beck 1995, 18). (Franklin 1999, 54–55, 197; vrt. Beck 1990, 85–86; Eskola 1997, 130–132; Giddens 1994, 78–79.)

Misantropia on nostanut esiin myös eläinten huonon aseman. Toisaalta eläinten moraalinen kohtelu luo mahdollisuuden misantropiasta ulospääsyyn tarjoamalla ihmiselle tilaisuuden toimia

"pelastajana", moraalisena ja humaanina toimijana, joka kykenee arvokkaisiin tekoihin.

Huolehtivien ja rakastavien suhteiden solmiminen "puhtautta" ja "terveyttä" (sanity and healthiness) edustaviin eläimiin tarjoaa mahdollisuuden moraalisen tasapainon saavuttamiseen arkipäiväisen elämän kautta. (Franklin 1999, 54–55, 197.)

Eläinten merkitys postmodernissa ei rajoitu ainoastaan moraalisena vastapainona toimimiseen. Ne kykenevät tarjoamaan emotionaalista kompensaatiota ontologisen turvattomuuden¹¹² menetykselle.

Ontologinen turvattomuus, postmodernien yhteiskuntien krooninen piirre, on seurausta sosiaalisen ja kulttuurisen järjestyksen sekä suunnan ja suunnittelun katoamisesta, ja sääntelyn sekä identiteetin keskeisten lähteiden murentumisesta. Postmoderni yhteiskunta ei kykene tuottamaan moraalista varmuutta, vaan ihmisen on tehtävä itse moraaliset ratkaisunsa. Niin kutsutut todelliset inhimilliset

111 Franklin käyttää misantropian käsitettä kuvaamaan yleistä ihmiseen lajina kohdistuvaa antipatiaa, ei niinkään yksilöihin kohdistuvaa ihmisvihaa (Franklin 1999, 54).

112Ontologinen turvallisuus: "a sense of continuity and order in events, including those not directly within the perceptual environment of the individual" (Giddens 1991, 243).

125

suhteet menettävät asemaansa ideaalisina malleina ja niistä tulee vaikeammin ylläpidettäviä.

Silloinkin, kun suhteet ovat sinänsä kunnossa, ihmiset asuvat usein kaukana toisistaan. Näissä olosuhteissa eläimistä tulee ihmissuhteiden korvaajia ja fyysisesti läsnä olevia läheisiä juuri sen tähden, että ne kykenevät tarjoamaan pysyviä, keskinäiseen riippuvuuteen perustuvia suhteita.

Lemmikit tarjoavat arkipäiväisiä, mutta merkittäviä "ruumiillistuneita" hyötyjä: kosketusta, jonkun odottamassa kotiintuloasi, jonkun jonka kanssa nukkua, jonkun jota helliä, hoitaa, ruokkia, ja jopa vaatettaa. Ne saattavat tarjota mahdollisuuden myös ihmissuhteita ongelmattomampiin suhteisiin.

(Franklin 1999, 55–57, 195–198; vrt. Bauman 1995, esim. 17–20, 37–41.)

Käsitys luonnosta on muuttunut siirryttäessä postmoderniin. Aiempi selkeä jako urbaaneihin ja toisaalta ihmisen kosketuksesta vapaisiin erämaisiin alueisiin on murentunut ja tuonut mukanaan ajatuksen, ettei todellista luontoa tai erämaata ole ehkä lainkaan jäljellä vanhassa merkityksessään.

Koko ympäristömme, myös kaikki eläimet, on otettu ihmisen vaikutuksen piiriin. Suojelualueetkaan eivät tarjoa turvattua elinympäristöä eläimille, vaan taloudelliset intressit voivat johtaa näidenkin alueiden käyttöönottoon. Kaikki eläimet ovat postmodernissa jollain tavoin ihmisistä riippuvaisia, ihmisen moraalisen vastuun piirissä. Eläimistä on tullut poliittisen elämän osa ja eläinten huomioon otosta kansalaisten velvollisuus. Tämä tietoisuus vallastamme ja riippuvuudestamme suhteessa luontoon on luonut riskirefleksiivisyyden kulttuurin postmoderniin. (Franklin 1999, 57–60.)

Franklin (1999, 60) korostaa, että nämä keskeiset postmodernin piirteet – ontologinen turvattomuus, riskirefleksiivisyys ja ekologinen ajattelu sekä misantropia – ilmenevät toisiinsa kietoutuneena ilmiönä, jonka vaikutukset ulottuvat käytännössä kaikkeen ja kaikkiin postmodernin piirissä, keskeisesti myös ihmisten ja eläinten välisiin suhteisiin.