Matka ihmisen olemisperustan ajattelemiseen

Ajattelemalla olemista Heidegger ajattelee sitä, mikä mahdollistaa elämisen, ajattelemi-sen, puhumiajattelemi-sen, toisten kanssa täällä olemisen ja siis tietenkin myös runouden, käsityön, teknologian, musiikin, tanssin, estetiikan. Olemisen ajattelemista täytyy käsittääkseni siis ajatella kysymyksenä, joka liikkuu käsitteellisesti eri tasossa, kuin estetiikan sisäinen ky-symyksen asettelu, vaikka nämä eri tasot elämän kokonaisuudessa tietenkin kietoutuvat toisiinsa. Näin olemisen ajattelu ei rakennu asetelmasta ’oleminen vastaan estetiikka’ vaan pikemminkin niin, että olemisen ajattelu avaa olemisen toteutumisen ehtojen, välttämät-tömyyksien ja rajojen horisonttia, sitä ihmisen toteutumisen olemisperustaa, jonka suomassa mielellisyydessä eettisiä-esteettisiä kysymyksiäkin voi tarkastella. Olemisen ajattelu antaa näkymän estetiikkaan ihmisen olemisperustasta käsin ajateltuna.

Kun itse olen etsimässä ja hahmottelemassa tulkintoja tanssin uudesta paradigmasta, törmään jatkuvasti siihen, että tässä ’uudessa tanssissa’ tanssin mielekkyyden lähtökoh-daksi koetaan kehollinen osallisuus olemiseen. Tästä seuraa, että tanssin ei koeta ensisi-jaisesti perustuvan tanssiesteettiseen ajattelutapaan, vaan kehontietoisuuteen eksistens-sikysymyksenä: Miten tanssi paljastaa ja tuo esiin osallisuuttamme olemiseen? Kun siten yritän ajatella tästä jatkoa, eli miten tällainen ’kehollisen eksistenssin’ lähtökohta toteu-tuu ja merkityksellistyy taiteena ja teoksina, joudun maastoon, johon estetiikka ei anna vastauksia. Estetiikka ei voi antaa siihen vastauksia, sillä estetiikka ei ole rakentunut en-sisijaisessa suhteessa olemisperustan ajattelemiseen. Estetiikka on rakentunut, kuten olemme nähneet, pikemminkin tämän perustan peittymisen kautta sikäli, kun koko tai-teen esteettisen käsittämistavan idea ymmärtääkseni nojaa yliaistisen ja aistisen erotte-lun avaamaan tilaan, jossa aistisella-olevalla itsellään ei ole omaa olemista, logosta, vaan joka on väline jonkin yliaistisen idean (’alkukuvan’, ’julkikuvan’ mielipiteen, teorian, käsityksen) esitykselle.

Kysymys ei ole siitä, että tämä on ’väärin’ tai näin ei tulisi olla. Näin on ja tulee aina olemaan, en usko ollenkaan, että subjektiuden metafysiikka tästä kumoutuisi ihan lähi-aikoina. Itselleni kuitenkin kysymys kuuluu, minkä mielen mukaan muotoilu-repre-sentaatio tapahtuu, jos se mieli – osallisuus olemiseen – joka olisi jo saatavilla kehol-lisen olemisen antamana, ei muodosta horisonttia toiminnalle? Jos keho käsitetään ensisijaisesti muotoilun materiaalina, johon se hämmästyttävällä, ilmaisuvoimaisella ja virtuoottisella kyvyllä kykenee, niin mikä tekee muotoilusta ihmisen todellistumiseen nähden merkityksellistä? Mitä merkitystä sillä on? Eikö olisi helpompaa muotoilla to-dellista ainetta eikä ihmisiä, jotka väsyvät, ovat omapäisiä ja tarvitsevat palkkaa.

Tanssija kuitenkin kokee olevansa osallinen olemiseen. Se todentuu hänen keholli-sen olemikeholli-sensa kautta. Tanssijalle hänen kehonsa ei ole olemikeholli-sen väline, vaan eksis-tenssin tapahtumisen tapa. Miten siis kohdata taiteen kysymykset?

Kun ihmisen eksistenssi tapahtuu kehollisesti täytyy kysyä, mikä järjellisyys sitä oh-jaa, mikä järjellisyys siinä toteutuu? Ymmärrän, että tanssijan kehollinen oleminen on osallisuutta olemiseen, joka on logos – yhteenkokoontuminen paljastumisessa. Se mikä kokoontuu yhteen, on kehon toiminnallisuuden kautta avautuva kineettinen logos tulkit-tuna historiallisen maailman läpi.

Ihminen avaa maailmaa liikkuessaan. Hän kykenee tulemaan luo ja lähtemään pois, kiertämään ympäri ja katselemaan monelta puolelta. Ihminen toteutuu liikkuvana ihmi-senä. Ihminen ei kuitenkaan liiku abstraktissa ei missään, vaan merkityksellisessä maa-ilmassa, sijainnissa. Hän ei myöskään liiku ikuisessa ja ajattomassa ajassa, vaan rajalli-sessa ajassa kuolemaa kohti kulkien, polveutuen menneestä ja luonnostaen tästä polveu-tuvuudesta käsin, tulevaisuuden kautta, nykyistä täällä-hetkeä. Ihmisen mielellisyys to-teutuu tällaisena läsnäolevan ylittävänä: se on ekstasis, se muistaa täällä-hetkessä maailmaan heitetyn olemisensa ja siitä nousevan järjellisyyden, mielen ja merkityk-sellisyyden. Tämä on sitä merkityksellisen mielen horisonttia, olemisperustaa, josta kä-sin voi ajatella tanskä-sin taiteena olemisen kysymyksiä ihmisen toteutumisen kokonaisuu-den kautta. Siis ajatella sitä olemisperustasta käsin, yksi ’askelma’ ennen estetiikkaa. (Es-tetiikkakin on mahdollinen, koska on ensin olemisen avautuneisuus).

Kun tanssija paljastaa kineettistä keho logosta ja ammentaa kehollisesta olemisesta, hän kuuntelee osallisuuden tuomaa järjellisyyttä. Tämä järjellisyys (täytyy muistaa, että olemisen totuus on olemukseltaan runollinen) on se, josta luova työ ammentaa. Järjelli-syys jota tanssija kuulee ja josta hän ammentaa, ei ole mikään ohjekirja, ryhtiliike tai asentokokoelma. Olemisesta esiin ammennettava säilyttää salaisuutensa; paljastuminen yhteenkokoontumisessa on aletheia, kätkeytymättömyys, joka sisältää kätkeytyvän. Eri asia on, että järjellisyyden antamista mahdollisuuksista voi sitten itse kukin tietenkin kehit-tää ja jalostaa ohjekirjoja, ryhtiliikkeitä ja asentokokoelmia, kuten vaikka muotoilutyyle-jä, estetiikkoja.

Kyse ei ole siitä, että ’eksistenssiä havainnoivan’ ja kineettistä keho logosta paljasta-van tanssitaiteilijan ’täytyisi’ hylätä koreografia, järjestely, sommittelu ja muotoilu. Tans-sija ammentaa järjellisyydestä, jota voi valjastaa esiin rytmeiksi, linjoiksi, purkauksiksi.

Hän voi tanssia pukeutuneena hämähäkiksi tai Elvikseksi, hän voi ’hyödyntää’ paavillista elettä, hän voi luoda illuusion lentämisestä ja poseerata kuin Naomi Campbel. Tanssija ammentaa olemisen tapahtumisesta ja historiallisesta maailmasta, hän kuulee osallisuu-den järjellisyyttä, joka voi syöksyä esiin tulenpalavana tai suodattua ja tasapainottua har-monisesti. Aina kyse on tanssijasta, joka elää mielellisenä, tulkitsee ja muistaa varsinai-sesti itse.

Tosin koreografian kysymyksissä on myös niin, että kun järjellisyyden paikka muut-tuu objektikehon muotoilusta keholliseen eksistenssiin, myös käsitys teoksesta muutmuut-tuu.

Kineettistä keho logosta paljastava tanssija ei vain kulje eri reittiä, vaan menee eri paik-kaan. Ajattelu ajattelee eri tavalla, todellisuus avautuu eri tavalla.

Nyt olen saanut kuvattua sitä, mistä käsin ontologista tanssikäsitystä voisi alkaa aja-tella, hahmoaja-tella, tulkita. Se on sen kysymistä, miten maailma avautuu meille merki-tyksellisenä, elävässä elämässä, kehollisessa todellisuudessa. Tämän kysymyksen

edel-leen ajattelemiseksi tarvitaan Heideggerin fundamentaaliontologiaa, olemisen toteutu-misen ehtojen, rajojen, välttämättömyyksien ja mahdollisuuksien ajattelua. Käyn tässä luvussa läpi Heideggerin Olemisen ja ajan keskeisiä analyysejä ja päädyn 1940-luvun hu-manismikirjeen (Kirje humanismista) olemisen ja kielen ajattelun kautta 1950-luvun ky-symyksiin siitä, mitä on ajatteleminen? (Was Heisst Denken?) ja mitä on olemisen avoi-muus ja mietiskelevä ajatteleminen (Silleen jättäminen).

Heidegger analysoi ihmisen eksistenssiä maailmaan – ’toisten kanssa jotka myös ovat täällä’ – heitettynä olemisena. Ihmisen oleminen on paitsi maailmassa olemista, myös erityisesti ajallisena olemista. Ihmisen ajassa rajallinen osallisuus olemiseen asettaa Heideggerin mukaan hänen todellistumisensa perusrakenteen, johon olemisen mie-len kysyminen aina suhteutuu. Olemisen ajattelu on siten eräällä tavalla alkuperäistä etiikkaa: sen kysymistä, miten osallisuus olemiseen antaa meille etiikan ajateltavaksi ja asu-misen tapamme pohdittavaksi. Kun myös tanssin perustumista ajatellaan tällaisesta ’fun-damentaaliontologisesta’ lähtökohdasta, se avaa mielestäni horisontin tanssin ethoksen poh-timiselle.

Nyt herää varmasti kysymys, mihin fundamentaaliontologiaa tanssin suhteen tarvi-taan? Eikö voisi ajatella, että kyllä jokainen nyt intuitiivisesti ja jokapäiväisessä elämäs-sä tietää, miten maailma on maailma, miten täällä toimimme ja mitä käsitämme. Eikö se riitä, että avataan olemiskysymys tanssin suhteen ja aletaan kiinnittää siihen huomiota?

Kyllä eräällä tavalla varmasti riittääkin. Olemisen ajattelu on riittävää; se on lähinnä, se on todellista, se on kokemuksessa avautuvaa.

Tässä on kuitenkin ongelma, joka koskee uuden tanssiparadigman lähtökohtien arti-kulaatiota. ’Uuden tanssin’ genressä ja yleisemmin tanssiontologisessa lähtökohdassa, tanssin käsitteellistämistä on tehty suhteellisen vähän. Tyypillistä on puhe, joka tavoit-telee tanssikokemuksen totuutta, koetun eksistenssin kieleen tuomista ja runollista pu-hetta. Tämä on usein havainnollista ja ilmiön koetulle olemistavalle uskollista, mutta se ei juuri anna kättä pidempää perustelua ja artikulaatiota ’estetiikan’ tradition vuositu-hantisen linnoituksen edessä. Tällaisesta puheesta voi tulla vaikutelma, mikä tosin on ehkä myös tanssijoiden ja teoksien itsensä aiheuttamaa, että ’uudelle tanssille’ riittää ek-sistenssin havainnoiminen sinänsä ja varsinaiset eksistenssiä avaavat ja hahmoon aset-tavat teoskamppailut jäävät tekemättä. (Taas täytyy muistaa, että kun ajattelutapa muut-tuu, myös käsitys teoksesta muuttuu. Käsittelen tätä seikkaperäisesti tanssin tulkinta-osuudessa.) Niinpä mielestäni Heideggerin fundamentaaliontologia ja myöhemmän tuo-tannon olemisen ajattelu voivat toimia tanssijan ja teoksen tekhnen ajattelemisen avaaja-na ja jäsentäjänä. Siitä ei ole löydettävissä menettelytapamallia, ei valmistamisen tek-niikkaa, eikä ilmaisuopasta. Mutta se antaa ajattelulle aihetta ja syventää ymmärrystä siitä, miksi, mitä, millä tavalla, kenelle, mistä käsin ja mihin suuntaan. Se syventää käsitystä niistä merkityksellistävistä prosesseista, jotka kuuluvat tanssin maailmointiin ajallisena runoutena, eksistenssin kätkeytymättömyytenä. Se luo horisonttia tanssin ajan, tilan, aiheen, artikulaation ja ymmärtämisen ajattelemiselle. Näistä syistä olen päätynyt tässä luvussa soveltavaan tutkimukseen nähden pikemminkin laajaan kuin suppeaan olemis-perustan ajattelun erittelyyn.