teilijoita riveihinsä. Johtavana ajatuksena minulla on erityi-sesti se, kuinka taiteella on voima saada ihminen katsomaan itseään ja haastaa kyseenalaistamaan aikamme kovia menes-tyksen vaatimuksia.
Dramaturgi Outi Nyytäjä puhuu siitä, kuinka yhteiskun-taamme vaivaa menestymisen pakko. Hänen mukaansa ih-miset ovat valmiita uhraamaan melkein mitä tahansa saavut-taakseen menestystä, jonka mittatikuiksi mielletään maine, julkisuus, vauraus ja ulkoiset menestymisen merkit. Ilmiö on hänen mukaansa niin voimakas, että voidaan puhua menestys-uskonnosta; tästä esimerkkinä hän mainitsee aikamme uuden ammattikunnan menestysvalmentajat, jotka sparraavat ihmi-siä yhä parempiin tuloksiin ja varmistavat huipulla pysymisen.
Valitettavasti tämän kaltainen menestyminen ei kuitenkaan enää tuo onnea, vaan pikemminkin pakkoa: mikään ei tyydytä menestyjän nälkää, sillä menestys on aina jossain sateenkaa-ren päässä. (Salo 2007.)
Käsikirjoittaja Antti Karumo puolestaan huomauttaa, että menestystä haetaan kaikilta elämän osa-alueilta: työelämän lisäksi myös harrastuksista ja jopa perhe-elämästä. Lukuisat kykyjenetsimisohjelmat osoittavat, kuinka jokainen taito voi-daan muokata henkilökohtaiseksi menestyskertomukseksi.
Perimmäiseksi syyksi menestymisen pakkoon Karumo näkee median vallan, joka syöttää meille toisen ihmisen mallia. Kos-ka saamme jatkuvasti lukea mediasta, mitä muille kuuluu ja mitä he tekevät, alamme tahtomattammekin verrata itseäm-me heihin ja kilpailla paremmuudesta. Ennen pitkää emitseäm-me enää osaa kuunnella omaa ääntämme ja menetämme koske-tuksen omaan itseemme ja ainutlaatuiseen persoonaamme.
Sen sijaan, että menestys ymmärrettäisiin kasvumatkana omaan itseemme, se nähdään heijastuksena ulkopuolelta tul-leista tunnustuksista.3
Monet kilpailu- ja menestyskulttuuria tarkastelleet tutkijat osoittavat, ettei kilpaileminen lisää onnellisuutta, pikemminkin päinvastoin. Vaikka kilpailullinen asenne toki tuo päättäväi-syyttä tekemiseen ja auttaa pääsemään syvään keskittymisen tilaan, ihminen alkaa helposti jakaa maailmaa mustavalkoises-ti voittajiin ja häviäjiin ja päätyy arvottamaan ihmisiä ulkoisen 3. Ks. Sulkasen uutisointi
Karumosta: http://yle.fi/vintti/
ohjelmat.yle.fi/kotikatsomo2/
ihmisia_riivaa_menestymisen_
pakko.html
menestyksen perusteella. Tämä puolestaan lisää auttamatto-masti stressiä eikä koskaan tuo pysyvää tyytyväisyyttä: aina tulee seuraava kisa, joka on voitettava. Voittamisesta tulee kuin addiktio, ja oma arvo sidotaan ainoastaan onnistuneisiin suorituksiin. (Williams 2012.)
Ulkoinen menestyminen vaatii tietenkin kovaa työtä – tai näin meidät on opetettu uskomaan. New York Timesin kolum-nisti David Brooks kuvailee, kuinka tämä uskomus voi johtaa pakkomielteeseen olla jatkuvasti tuottava ja tehokas ja jopa nauttimaan loputtoman suorittamisen huumasta. Meistä tulee automaatteja ennen kuin huomaammekaan, ja käsitys omasta persoonasta hautautuu alituiseen tekemiseen. Halu loistaa ja ylittää itsensä voittaa halun tutustua itseensä ja haluun arvostaa omaa persoonaa ilman moninaisten saavu-tusten kulissia. Brooks pelkää, että olemme ajautuneet tilan-teeseen, jossa olemme asiantuntijoita ammatillisella kentällä sekä taloudellisissa ja materiaalisissa asioissa; tämän kustan-nuksella emme enää osaa arvostaa aitoja ihmissuhteita tai olla yhteydessä tunteisiimme, henkisistä asioista puhumatta-kaan. (Glass 2012.)
Esittelemäni ajattelijat tarjoavat toki kärjistetyn kuvan ai-kamme ajattelutavoista ja arvoista. Menestyksessä ei sinänsä ole tietenkään mitään pahaa, päinvastoin. Nyytäjäkin toteaa, että jokainen ihminen tarvitsee menestyskokemuksen. Tämä kokemus ei tosin tarvitse rinnalleen ei-menestyjiä eli häviäjiä ja kroonisia riittämättömyyden tunteita silloin, kun menestys linkitetään oman identiteetin löytämiseen ja pitkäjänteisen työn arvostamiseen. (Wahlstedt 2007.)
MENESTYSTÄ TYÖELÄMÄLTÄ?
Jos yhteiskuntaamme voi kuvata edellä esitetyin tavoin, on helppo ymmärtää, minkälaisia muotoja menestys- ja tehok-kuuspuhe voivat työelämässä saada. Nyytäjä jatkaa, että jat-kuvasta menestyksestä on tullut pakko myös yrityksille. Hän kuvailee, kuinka ihmiset nähdään kuluina ja ylikapasiteettina ja että yritysten johdon on osattava turruttaa kaikki inhimilli-syys silloin, kun kuluja on leikattava. (Salo 2007.)
Taloussano-missa toimittaja Outi Kokko vertaa työelämää jatkuviin olym-pialaisiin. Artikkelissaan hän maalaa kuvaa alati kovenevasta kilpailusta, jossa pysyäkseen ihmisten on tehtävä yhä parem-paa tulosta ja osattava kerta toisensa jälkeen uudistua amma-tillisesti. (Kokko 2010.)
Kilpailukulttuuri heijastuu myös Tilastokeskuksen Työolo-jen muutokset 1977–2013 -raportissa, jonka mukaan kilpailu-henki on selvästi kasvanut 1980-luvulta 1990-luvulle tultaessa.
Lähes kaksi kolmasosaa vastaajista on kokenut kilpailuhenkeä jossain vaiheessa työuraansa. (Sutela & Lehto 2014.) Kasva-va kilpailuhenki koettelee terveyttä; Terveys-2000 -tutkimus esittää, että Suomessa lieväasteisesta työuupumuksesta kärsii noin 25 % ja vakavasta työuupumuksesta 2,5 % työssäkäyvästä työväestöstä. Tutkimuksessa tuodaan esiin, kuinka mielenter-veysongelmista on tullut yhä merkittävämpi terveyspoliittinen haaste ja että työuupumuksella on iso rooli hyvinvointimme heikentäjänä. (Aromaa & Koskinen 2002.)
Armottoman kilpailukulttuurin ja työuupumuksen lisäksi työelämäkeskusteluissa pohditaan mielekkäitä tapoja kehittää työtä. Moni yritys turvautuu liikkeenjohdon konsultointiyri-tyksiin, joiden palvelut tuntuvat usein perustuvan kysymyksil-le siitä, kuinka tehokkuutta ja tuottavuutta lisätään. Näin olkysymyksil-len jopa kehittämistyöstä voi tulla osa yritysten pakonomaista menestyksenhakuprojektia ja kehittämistyö voi tuntua pikem-minkin rasitteelta kuin voimavaralta yksittäisen työntekijän näkökulmasta.
VASTADISKURSSEJA
Totta on, etteivät YT-neuvottelut, irtisanomiset ja toisiaan seuraavat burn out -tarinat enää hätkähdytä uutisten lukijaa.
Työelämän arvot tuntuvat kovilta, puhumattakaan siitä me-nestyksen reseptistä, jota aikamme tuntuu huokuvan. Olem-meko kadottamassa itsemme elämän pakkomielteiseen suo-rittamiseen ja kilpajuoksuun yhä vaativammassa työelämässä, vai mistä on kyse?
Perspektiiviä synkkään työelämäkeskusteluun tarjoaa Tuo-mo Alasoini (2010), joka painottaa raportissaan, että
työelä-mä sinänsä ei ole huonontunut, vaan ihmisten mielikuvat siitä ovat. Hän muistuttaa, että tuloksellisuus ja työtyytyväisyys itse asiassa kulkevat käsi kädessä ja että työhyvinvointiin on panostettu Suomessa kohtalaisen paljon viime vuosien aika-na. Vaikka työelämä käy läpi suuria rakenteellisia muutoksia, Alasoini kehottaa vetämään rajan aitojen huolien ja yliampu-vien tunnepohjaisten reaktioiden välille. Raportissaan hän esittelee useita tutkimuksia, jotka paljastavat, että suomalai-set ovat suurimmaksi osaksi tyytyväisiä työhönsä ja että leh-den palstoilta voimme lukea pikemminkin työelämää koskevia myyttejä kuin todistettuja faktoja. (Alasoini 2010.) Myös Tilas-tokeskuksen vuoden 2013 työolotutkimus osoittaa, kuinka työ-oloissa on tapahtunut paljon myönteistä kehitystä ja että työn arvostus on kasvanut (Tilastokeskus 2014).