Valtioneuvosto asetti terveyden edistämisen politiikkaohjel-man vuosille 2010–2014. Tämän politiikkaohjelpolitiikkaohjel-man osaohjel-ma oli ”Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia”1. Ohjelman ta-voitteena oli hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen kulttuurin ja taiteen keinoin sekä osallisuuden lisääminen yksilön, yhtei-sön ja yhteiskunnan tasoilla. Tukeva porras on esimerkki tä-män ohjelman käytäntöön viemisestä. Käynnistin Lahdessa
1. Sosiaali- ja terveysminis-teriö, julkaisut: http://stm.fi/
julkaisu?pubid=10024/125920
vuonna 2013 paikallisen taiteilijavetoisen ”hyvinvointia tai-teesta” -ohjelman, jossa perustin Tukeva porras -hankkeen kumppanuustoimintamalliksi ammattikuvataiteilijoiden ja Lahden kaupungin välille.
Kumppanuutta toteuttavat poikkihallinnollisesti ja hierar-kiaa läpileikkaavasti kuvataidejärjestö Kauno ry2 ja Lahden kaupungin sosiaali- ja terveystoimiala, kulttuurikeskus ja työl-lisyyspalvelut. Ideana oli avata uudenlaisia mahdollisuuksia kuvataiteilijoille työllistyä omassa ammatissaan ja tarjota kunnalle mahdollisuus hyödyntää kolmannen sektorin asian-tuntijuutta osana vaikuttavuudeltaan kannattavaa hyvinvoin-tityötä. Monilla taiteilijoilla on aito tahto osallistua yhteiskun-taan sen kommentoimisen lisäksi myös suorilla teoilla.
Taiteilijoilla on myös uskoa taiteeseen konkreettisena keinona toteuttaa vuorovaikutusta ihmisten välillä.
Aloin mallintaa Tukevaa porrasta vuonna 2012 kollegani Anni Henrikssonin kanssa. Tuolloin kuvataiteilijoiden ja
julki-sen sektorin välittäjätahon puute tai julki-sen kehittymättömyys nousi esiin monissa yhteyksissä. Samaan aikaan valtion rahoi-tusta ohjattiin taiteilijoiden työllisyyttä ja luovaa taloutta ke-hittäviin hankkeisiin. Eri medioissa puhuttiin säännöllisesti taiteilijoista ja taidelähtöisistä3 menetelmistä etenkin vanhus-palveluissa, mutta käytännössä nämä kuvataiteen kentän ul-kopuolelta määritellyt työllistymismahdollisuudet eivät otta-neet huomioon vapaan kuvataiteilijan ammatin erityispiirteitä.
Vapaan kuvataiteilijan oli vaikea ymmärtää, kuinka hän voisi taiteilijana tehdä työtä uusissa ympäristöissä. Taiteelliselle työlle on ominaista prosessien hitaus, tekijäkeskeisyys ja se, että taiteellisen työn lopputuloksen, taideteoksen, voi yleensä myydä vain kerran. Uusissa ympäristöissä taiteilijan näytti olevan mahdollista toimia ohjaten muiden taidetoimintaa, sillä valmiiden teosten näytteille asettamisesta ei kuvataiteilijalle tavallisesti makseta. Kuvataiteilijan työ ei ole myyntiin perus-tuvaa yrittäjyyttä. Palveluita tilaavat taas edellyttivät palve-luista laskutusta y-tunnuksella. Valtaosalle kuvataiteilijoista yrittäjäksi alkaminen satunnaisten projektien tähden olisi kui-tenkin heittäytymistä sosiaaliturvattomaan tulottomuuteen.
Mahdollisuudet ansaita taidetyöllä ja käyttää omaa kuvataitei-2. Kauno ry on lahtelaisten
ammattikuvataiteilijoiden yhdistysten kattojärjestö. Sen jäsenyhdistyksiä ovat Lahden taiteilijaseura ry, Lahden Taidegraafikot ry ja Lahden valokuvataide ry.
3. Erotuksena taiteilijan taiteen soveltavaan käyttöön, jota pidän taideperustaisena toimintana tai taideperustais-ten menetelmien hyödyntä-misenä.
lijan ammattiosaamista julkisten palvelujen yhteydessä näyt-tivät valuvan kuvataiteilijoiden ulottumattomiin.
Tahdoin taiteilijana vaikuttaa taiteilijoiden asemaan ja löy-tää mahdollisuuksia ja tapoja, joilla taiteilijat voivat työsken-nellä sosiaalisissa konteksteissa omassa taiteilijan työssään.
Jokaisen taiteilijan toive on saada taiteilijan työstään palkkaa.
Halusin myös tarkastella sitä, mikä tuottaa hyvinvointia tai-teessa ja miten taiteilija voisi yhdistää oman taiteellisen työn ja hyvinvoinnin tukemisen. Halusin kokeilla, mitä taiteilijana voi tehdä. Neuvottelin Lahden kaupungin eri hallinnontahojen kanssa kumppanuuden ja hankkeistin Tukeva porras -pilotin Kauno ry:n nimissä. Hanke on ollut kokeilun mahdollistava työkalu, joka on tuottanut yhteistyön toimintamallin ja toistet-tavia käytänteitä.
Tukevassa portaassa kuvataiteilijat ovat työskennelleet hankkeessa yhteisöntaiteilijoina ja olleet työsuhteessa Kauno ry:een. Hankkeesta vastaavana olen vastannut byrokratiasta, esimiestehtävistä, taiteilijoiden yksilöllisestä työnohjaukses-ta, neuvotteluista ja sopimuksistyönohjaukses-ta, taloushallinnosta: kaikesta siitä, mitä hankkeen koordinointiin ja välittäjätahon toimin-tamallin mallintamiseen sisältyy. Vastaan toiminnan laadus-ta ja kehittämisestä sosiaali- ja terveysalan yhteistyölaadus-tahoille, raportoin siitä muille sidosryhmille ja välitän kokeilun oppia niin taidetta soveltavalle kentälle kuin ministeriötasollekin.
Sosiaali- ja terveysalalla ei edelleenkään täysin tunnisteta tai-teilijaa asiantuntijana. Taiteilijan koulutus ja taidetyökokemus tuovat kuitenkin syvää osaamiskapasiteettia nimenomaan sen suunnitteluun, kuinka taide tuottaa hyvinvointia. Sosiaali- ja terveysalalla käsitys taiteen avulla tuotetusta hyvinvoinnista tarkoittaa usein taiteilijan järjestämää työpajaa, jonka jälkeen osallistujilla on hyvä mieli. Yhteisöntaiteilijat tekevät taiteili-jan työtään ja osoittavat kokemuksellisesti, kuinka taiteen hy-vinvointivaikutukset syntyvät taiteen prosessien sivutuottee-na. Tässä kirjassa kuvataiteilija Marja-Liisa Jokitalo kirjoittaa auki omaa yhteisöntaiteilijan työnkuvaansa artikkelissaan Mo-net roolini taiteilijana palvelutalossa.
Muodostin yhteisöntaiteilija-käsitteen taiteilijoiden työn-kuvalle, sillä kuvataiteilijoiden ammatti-identiteetit eroavat
toisistaan: taidemaalarilla on taidemaalarin ammattiluonne, kuvanveistäjällä kuvanveistäjän, mediataiteilijalla ja yhteisö-taiteilijalla omansa. Yhteisöntaiteilija-käsite on luotu erityisesti erotukseksi yhteisötaiteen suuntauksesta, jotta taiteilijalla olisi tilaa säilyttää oma edustamansa taiteenalan luonne ja vapaus luoda uutta työnkuvaa kuvataiteen ammattialalle. Tukevassa portaassa taiteilija tekee työtään vuorovaikutuksessa yhteisön kanssa määritellen itse oman työnkuvansa. Hän työskente-lee oman osaamisensa ja taiteellisen työnsä kiinnostuksen koh-teista lähtien. Työstä syntyy jotakin uutta molemmille vuoro-vaikutuksen osapuolille. Merkittävää on myös, miten nimikkeet eroavat toisistaan suhteessa julkiseen ja yhteiseen. Yhteisötai-de tapahtuu tai sen tulos esitetään usein avoimena osana jota-kin ympäristöä ja usein myös performatiivisena. Yhteisöntaitei-lijan työ taas voi alkaa ja päättyä täysin osana yhteisön muita prosesseja alan salassapitosäännöksiä noudattaen. Taiteellinen prosessi on siis avoin ainoastaan yhteisön sisällä, ja sielläkin ehkä vain yhteisön jäsenen ja taiteilijan kahdenvälisesti.
Tukevaa porrasta mallintaessani olen halunnut olla osaltani taiteilijoiden äänenä määrittelemässä, millä tavoin taiteilijoi-den työn hyödyntäminen sote-sektorilla olisi toteutettava ja myös mahdollistettava. Olen pitänyt toiminnan suunnittelun kärjessä taiteilijan ammatti-identiteetin turvaamisessa. Tämä siksi, että mielestäni taiteen soveltamisen perustana tulisi olla taiteen tekeminen perustutkimukseen verrattavana itseisar-vona. Strategisten linjausten käytännön toteutuksen lähtökoh-tana tulisi olla taiteilijoiden yksilölliset sisällölliset tavoitteet.