Organisaatiot toimivat fyysisissä tiloissa, joiden käyttöä oh-jaavat yleiset sosiaaliset normit ja organisaation toimintakult-tuuri, jotka yhdessä synnyttävät tilaan tietynlaista toimintaa ja luovat erityisen sosiaalisen tilan. Kutsun ”arkitilaksi” tätä monimutkaista kokonaisuutta, jossa normit, rituaalit ja muu sosiaalisesti säädelty toiminta yhdistyvät ja vaihtelevat eri ai-koina ja eri paikoissa.
Taiteellisessa interventiossa suhtaudun arkitilan normiin, sitä vasten toimimiseen, moniulotteisena kokemuksena. Tai-teellinen interventio tapahtuu suhteessa fyysisen tilan nor-meihin, sen sosiaalisiin käyttäytymisnormeihin ja osallistujan käsitykseen omaan työrooliinsa liittyvistä normeista. Näiden moninaisten arkitilan normien aistiminen ja myös niiden tie-toinen tunnistaminen on merkityksellinen osa työtäni. Taiteel-linen tavoitteeni työelämäkontekstissa on, että voin ravistella näitä normeja, luoda tarpeeksi vahvan kontrastin tähän arkiti-laan. Jokainen taiteellinen interventio on erilainen, joskus tämä normisto kokee vain lievää epävakautta. Joskus interventio tuntuu niin voimakkaalta kokemukselta, että koen, että tämä arkitilan normi on puhkaistu. Tällaisessa arkitilan puhkaise-misessa on jotakin väkivaltaista, mutta en tarkoita väkivaltaa negatiivisena laatuna. Väkivalta kuvaa ennemminkin sitä ener-gian määrää, jota tällainen tilan uudeksi murtaminen vaatii ta-pahtuakseen. Omassa työssäni toiminnalliset ja taidelähtöiset menetelmät pehmentävät arkitilaa, joka kuitenkin puhkaistaan sillä, mitä itse miellän performanssitaiteeksi. Tällä erottelulla ei ole osallistujan kokemukselle merkitystä, mutta minulle se on ajatusmalli, jonka avulla kannustan itseäni riskialttiisiin in-terventioihin. Yhdysvaltalainen performanssitaiteilija Marilyn Arsem pohtii ja määrittelee performanssia seuraavasti:
Performanssi voi tapahtua missä tahansa tilanteessa, joka sisältää neljä peruselementtiä: aika, tila, esiintyjän keho, läsnäolo tilassa tai mediassa, esiintyjän ja yleisön välinen vuorovaikutus. Performanssi voi tapahtua missä tahansa ja voi olla kestoltaan mikä tahansa. Teot ovat
henkilökohtaisia, tai ne tapahtuvat jonkin ryhmän toi-mesta tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.
Suhtaudun performanssitaiteeseen sekä kontekstina että prosessina. Se on dialogia ajan, materiaalien, fyysi-sen tilan ja toisten ihmisten kanssa. Se on mahdollisuus kytkeytyä keholliseen ajatteluun ja käyttää kaikkia ais-teja. Käytän performanssia haastaakseni oletuksiani, kysyäkseni kysymyksiä, kokeillakseni ideoita eri linssien läpi, kokeillakseni rajojani, kokeakseni uusia todellisuuk-sia, tutkiakseni prosesseja, joiden lopputulemaa en voi aina ennalta arvata. Käytän performanssia ottaakseni riskejä rajatuissa konteksteissa, todellisen elämän sisällä.
Marilyn Arsem (2015) Arsemin määritelmä performanssitaiteesta ilmaisee, että kyseessä on taidelaji, joka on vaikea määritellä. Performans-si on yhtä kuin tekijänsä, eikä Performans-sille löydy paljoakaan yhtei-siä nimittäjiä. Performanssiin ei sisälly siihen kuuluvaa en-nakko-oletusta yleisön osasta samalla tavalla kuin vaikkapa näytelmässä, jossa oletettu lukutapa on se, että näyttelijät näyttelevät ja yleisö katsoo. Performanssitaiteessa lukutapa on korostetun teoskohtainen. Näen, että tämä performanssi-taiteen luonne määrittelyä kaihtavana lajina on seikka, joka vaikuttaa sen mahdollisuuksiin kehittää työyhteisöjä. Perfor-manssitaiteen avulla ei vain todisteta tapahtumaa, vaan tul-laan itse osaksi jotakin sellaista, jolle ei heti löydy valmista kategoriaa. Osallistuja ei löydä helppoa vastausta kysymyk-seen siitä, mitä tämä on.
Tämän vuoksi performanssitaiteen läsnäolo herättää osal-listujassa vahvistuneen itsereflektion tilan. Tämä on sisäinen prosessi, jossa osallistujan sisäinen dialogi vahvistuu, kun hän pyrkii ratkaisemaan oman positionsa meneillään oleviin tapah-tumiin. Syntyy kollektiivinen hämmennyksen tila, jossa osal-listujat tietoisesti ja tiedostamattaan hakevat tapaa suhtautua tapahtumaan, osallistua siihen tai vetäytyä sen ulkopuolelle ja etsivät tyydyttäviä ratkaisuja kysymyksiin ”mitä ajattelen täs-tä, kuka olen suhteessa tähän”. Taiteellisessa interventiossa tällä kokemuksella on merkittävä osuus. Kokemus kertoo siitä,
että todella ollaan jonkinlaisen uuden asian äärellä ja kohda-taan jotakin sellaista, mihin jokin valmis lukutapa ei enää päde.
Performanssitaiteilijana suhtaudun astumiseen totutun ulko-puolelle tekona, joka rakentuu erilaisista elementeistä. Toimin työssäni enimmäkseen työyhteisön omissa tiloissa ja ennen interventiota siirrän aina tilassa olevat tuolit ja pöydät sivuun.
Huomaan usein sanovani sen ääneen:
Jos olemme fyysisesti aina samalla tavalla, jos istumme tuoleilla aina samalla tavalla ja katselemme huonetta aina samalla tavalla, emme voi olettaa, että meissä syn-tyisi uusia ajatuksia. Tilan avaaminen avaa meitä myös uusille ajatuksille.
Kärjistettynä suhtaudun tuoleihin kuin aikamme rollaat-toreihin: ne ovat jotakin, johon tukeudumme ja jonka varassa olemme tottuneet pysymään kasassa. Pöydät ovat turvasaarek-keita, jotakin, minkä takana voi tuntea olevansa turvassa. Näi-den arkisten fyysisten elementtien siirtäminen sivuun ja niiNäi-den käyttäminen epätyypillisellä tavalla on itselleni tyypillistä.
Syksyllä 2015 toteuttamassani suuren organisaation esimies-ryhmien valmennusohjelmassa tein yhden tällaisen perfor-manssin, jonka voima perustui osittain kontrastille, jonka loin performanssilla hyvin arkiselle fyysiselle elementille, pöydälle.
Esimiesryhmä kokoontui valmennusohjelman työpajaan johto-ryhmän neuvotteluhuoneeseen. Tila huokui arvokkuutta. Se oli tila, jossa tehdään kaikki päätökset, joita kyseinen esimiesryhmä elää arjessaan todeksi. Keskelle tätä tilaa oli kiinnitetty valtavan kokoinen, U-kirjaimen mallinen neuvottelupöytä. Taiteellisen interventioni terävin arkitilaa ravisteleva teko oli performanssi, jossa kävelin tämän pöydän päästä päähän. Tähän tekoon oli lii-tetty merkityksiä, joita ryhmä oli valmistellut edeltävissä harjoi-tuksissa. Yksi intervention osallistujista sanoi työpajan jälkeen:
”Tämä huone ei ole enää entisensä.” Voimakkaissa arkitilaa ravistelevissa teoissa keskeisessä osassa on tietoisuuteni mie-likuvien synnyttämistä merkityksistä. Näitä merkityksiä ei voi eikä tarvitse hallita, mutta hallitsen oman asenteeni suhteessa tekoon. Näin voin tulla tietoiseksi niistä mielleyhtymistä, joita
en ainakaan halua viestittää performanssilla. Henkilökohtaiset asenteet ovat jotakin, mitä tutkin, työstän ja jopa puran, jotta teolla olisi mahdollisuus herättää intervention osallistujassa laajalti erilaisia mielleyhtymiä.
Arkitilan normia ravistellessani keho on minulle kaikista kes-keisin elementti. Työyhteisökontekstissa ravistelen mielikuvaa siitä, miten keho voi olla työpaikalla. Tämä voi olla pieni tai suuri asia: se voi tarkoittaa jotakin edellisen tapausesimerkin kaltais-ta kaltais-tai vaikkapa sitä, että okaltais-tamme kengät pois (mikä on itsessään yllättävän merkityksellinen rituaali). Kun pohdiskelen tulevaa interventiota, puntaroin erilaisia lähtökohtia ja luon dramatur-giaa, jonka kautta voin työskennellä kulloisenkin työryhmän kanssa. Keskeinen vaihe suunnittelua on mielikuva, jonka ym-pärille lopulta koko interventiokokonaisuus muodostuu. Tämä mielikuva edustaa intervention dramaturgista huippukohtaa, aktia, joka luo terävimmän kontrastin arkitilalle. Nämä mieliku-vat omieliku-vat kehollisia kuvia, näkyjä ihmisistä fyysisesti suhteessa toisiinsa. Interventiota suunniteltaessa mielikuva joutuu erään-laiseen rationaaliseen mankelointiin, jolloin kysyn itseltäni:
Onko mielikuva liian vaatimaton tai rohkea? Miten mieli-kuva voisi mahdollistua todellisuudessa? Millainen teko-jen ja harjoitusten dramaturgia luo matkan tähän tekoon eli miten päädymme tähän? Mitä reaktioita ja kokemuk-sia ajattelen tämän synnyttävän ihmisissä? Mitä vaiku-tusta interventiolla voisi olla? Millä tavalla puhun teosta?
Työskentelin vuosina 2010–2012 Aalto-yliopiston innovaa-tioverkostossa Aalto Camp for Societal Innovation ACSI, jos-sa työni tarkoituksena oli taiteen avulla tukea kanjos-sainvälisiä innovatiivisia työryhmiä. ACSI:ssa sain yhden tällaisen ke-hollisen mielikuvan hetkessä, jolloin työskentelin parhaillaan yhden työryhmän kanssa. Tämä ryhmä oli tilanteessa, jossa sen prosessi ei edennyt niin hyvin kuin se olisi voinut, vaik-ka ryhmän jäsenet olivat aidosti inspiroituneita toisistaan ja yhteisestä missiostaan. Intuitiivisen tulkintani mukaan ryhmä kaipasi jonkinlaista rajan yli astumista. Asetin suuren määrän pöytiä yhteen ja päällystin pöydän valkoisella paperilla.
Ryh-mä oli jo ennen interventiota luonut fiktiivisen hahmon, Vero-nican, jonka kautta he prosessoivat ratkaisujaan. Kysyin, kuka työryhmän jäsenistä voisi nyt olla Veronica. Ryhmästä nous-sut vapaaehtoinen asettui pöydälle makaamaan niin, että ryh-män muut jäsenet piirsivät henkilön ääriviivat ja kirjoittivat Veronicalle ajatusääniä.
Minulla ei siinä hetkessä ollut valmista käsikirjoitusta siitä, miten harjoitus edistäisi ryhmän yhteistyötä, mutta uskoin sii-tä huolimatta toiminnan olevan ”oikea” ja etsii-tä se vapauttaisi ryhmää. Veronicaa esittänyt nainen otti riskin asettautumalla pöydälle haavoittuvaiseen asemaan – ja siten kannusti myös muita ryhmänjäseniä riskinottoon ja heittäytymiseen. Tämä
”ratkaisevasti ruumiillisesti toisella tapaa oleminen” oli ryh-mälle käännekohta, jonka jälkeen ryhmätyö edistyi huomatta-vasti. ACSI:n tapauksessa Veronican roolin ottanut nainen ”avasi tilan ruumiillisesti” ja loi uutta tilaa sille, miten keho voi olla ryh-män yhteiseksi muodostuneessa työkulttuurissa.
Kuva 1. Aalto Camp for Societal Innovation 2010. Kuva Ilari Rantala.
Performanssitaiteelle on ominaista luoda ruumiillisia häi-riökuvia, ja tämä ominaisuus on tärkeässä osassa myös työ-elämäkontekstissa. Häiriökuvalla tarkoitan sitä, että keho on tilassa tarpeeksi eri tavalla suhteessa tilan arkinormiin. Tällai-set häiriökuvat ovat parhaimmillaan voimakkaita kokemuksia, eikä niiden vaikutus näyttäydy heti. Tällaiset kuvat ikään kuin haastavat osallistujan vuorovaikutukseen itsensä kanssa mon-ta kermon-taa. Koen, että ruumiillisten häiriökuvien kautmon-ta inter-vention osallistujat virittäytyvät olemaan enemmän tietoisia kehostaan. Aivan kuin se herättäisi jokaisen kehon huoneessa ja syntyy kehollista läsnäoloa ja valppautta. Muutos kehojen läsnäolossa muuttaa kollektiivista läsnäolon laatua, ja tämä it-sessään luo kontrastia totuttuun arkitilaan.
Performanssitaiteen yksi keskeinen elementti on aika. Jo-kaisella performanssilla on oma sisäinen aikajänteensä, joka vaikuttaa kokemukseen siitä. Taiteellisissa interventioissa yhteisö on läsnä erilaisessa aikajänteessä, jopa haastettuna hiljaisuuteen. Innovaatioprofessori Lotte Darsø pohtii sitaatis-saan ajan hidastumisen merkitystä organisaatioille.
Mutta läsnäolo vaatii hiljaa olemista, sitä, että annetaan ajan hidastua ja melkein pysähtyä. On harvinaista, että organisaatioissa ”aika” antaa tämän tapahtua, erityisesti siksi, että pintapuolisesti tämä näyttää täysin vastakoh-dalta sille, mitä ymmärretään liike-elämän tehokkuudella.
Lotte Darsø (2004, suom. K. P.) Kun tilan normeja rikotaan eikä oleminen ole enää sidok-sissa normaaleihin arkitilan rutiineihin, muuttuu myös käsi-tys ajankulusta. Kokemus ajan hidastumisesta on kytköksissä läsnäoloon, joka vahvistuu kiireettömyyden tunnussa. Vahvis-tuneella läsnäololla tarkoitan tiivistynyttä keskittymistä, sitä, että yhteisö kohdistaa huomionsa interventioon. Ajan hidas-tuminen ja läsnäolon vahvishidas-tuminen ennakoivat ei-tietämistä, jolla ei ole tilaa syntyä kiireessä tai tilanteessa, jossa huomio on hajaantunut moneen eri suuntaan.
Arsem (2015) mainitsee vuorovaikutuksen yhtenä perfor-manssitaiteen keskeisenä elementtinä.
Työelämäkontekstis-sa yksi performanssitaiteen huomionarvoinen erityispiirre on, että osallistuja on vuorovaikutuksessa performanssin kanssa katsojana ja myös sen ”sisältäpäin kokijana”. Elo-kuussa 2014 sain pyynnön toteuttaa Copenhagen Business Schoolilla järjestettyyn Art of Management -konferenssin avajaisiin taiteellisen intervention, jonka tarkoituksena oli avata konferenssi. Halusin luoda kollektiivisen performans-sin, joka vahvistaisi osallistujan näkemystä itsestä osana yh-teisöä ja sen hetkellistä olemassaolon tunnetta. Tavoitteena oli luoda taide-elämys, joka loisi perinteiselle seminaarinor-mille terävän kontrastin. Loin kollektiivisen performanssin Inbetween, jossa kutsuin satapäisen osallistujajoukon fyysis-tämään osallistujien välisiä yhteyksiä. Materiaalina oli 200 metriä muovinarua, josta muodostui ihmisten välille kudel-ma, oma orgaaninen olionsa, johon jokainen osallistuja
pys-Kuva 2. Inbetween (2014).
tyi liikkeellään vaikuttamaan. Vain kaksi osallistujaa valitsi jäädä teoksen ulkopuolelle.
Kokemusta kollektiivisen performanssin osana olemisesta voi verrata siihen, että katsoisi ensin tila-installaatiota vain sen ulkopuolelta – tai kävelisi sen sisäpuolelle, jossa se muut-tuu kokemukseksi. Artikkelin alussa mainitsemani fantasiat kollektiivisista performansseista toimistotiloissa liittyvät kokemuksen mahdollistamiseen, jossa jokainen osallistuja vaikuttaa teokseen tasavertaisesti. Tässä harppauksessa on minulle jotakin inspiroivaa: Tarkkailu muuttuu kokemuksek-si, osallistumisekkokemuksek-si, kontribuutioksi yhteisen hetken synnyttä-miseksi. Ja myös sivustaseuraaja voi havaita jotakin merkittä-vää, kokemus ei ole kenellekään samanlainen.
LOPUKSI
Sanapari per forma tarkoittaa muodon kautta. Performanssi on muodon löytämistä sille, mille ei aikaisemmin ollut muotoa.
Performanssitaiteen määrittelemättömyys avaa loputtomasti uusia mahdollisuuksia erilaisille muodoille, joiden kautta ta-voittaa kulloinenkin yhteisö. Performanssi nopeana, kehollise-na, abstraktina taidelajina on proaktiivinen häiriötekijä, jonka kautta voidaan olla kontrastissa arkitilaan, kyseenalaistaa ja ra-vistella sitä ja näin vahvistaa mahdollisuuksia olla ei-tietämisen tilassa. Normien ulkopuolelle astuminen ei ole tavoite sinänsä, vaan se, mitä siitä syntyy. Performanssin kautta voidaan löytää jonkinlainen muoto sille, mikä vielä äsken oli tuntematonta.
Näiden ennakoimattomien vaikutusten varjeleminen on tär-keä seikka, sillä taiteen ominaisluonne ei voi muuntua vastaa-maan kontekstin tarpeita. Taiteen vuorovaikutus työelämän kanssa voi olla merkittävää, mutta se ei voi toteutua liike-elä-män normien ehdoilla. Taiteilija ei ole konsultti, eikä taiteilijan tekemä työ voi olla samoilla mittareilla todennettavissa kuin vaikkapa perinteinen konsulttityö. Tässä ajassa taide tulee kiihtyvällä tahdilla uudenlaiseen vuorovaikutukseen yhteis-kunnan eri osa-alueiden kanssa, ja siksi juuri nyt tulisi kiinnit-tää huomiota siihen, millä kielellä tätä vuorovaikutusta ja sen sisältöjä pyritään tavoittamaan. Jos taide
työelämäkontekstis-sa työelämäkontekstis-sanoitetaan vain liike-elämän käyttämällä työelämäkontekstis-sanastolla, ei tai-de voi säilyttää ennakoimattomuuttaan – vaan se kastroidaan ennalta-arvattavaksi hyödykkeeksi. Sanat, jotka nyt hakevat vakiintunutta paikkaansa, luovat kehyksen sille, millä tavalla taiteellisia interventioita tehdään tulevaisuudessa. Sen, millä sanoilla asioista puhutaan ja millaisia oletusarvoja ja mieliku-via nämä sanat synnyttävät, tulee olla prosessi, joka syntyy kahden hyvin erilaisen toimintakulttuurin vuorovaikutukses-ta. Taiteen kautta kehittäminen voi olla yhtä rampauttavaa kuin vaikkapa hyvinvointitaide. Kehittäminen on liike-elämän kieltä ja sisältää hallitsemattomankin oletusarvon progres-siosta, edistymisestä ja eteenpäin menemisestä. Ehkä taide ei ole kehittymistä tai eteenpäin menemistä, ei ainakaan ennal-ta määrättyyn suunennal-taan, ehkä se on syvemmälle menemistä, ihmettelemistä, hetkeen putoamista ja siihen pysähtymistä.
Näitä sanoja tulee harkita tarkkaan.
LÄHTEET
Arsem, Marilyn. 2015.
”Artist Statement.”
http://marilynarsem.net/
Darsø, Lotte. 2004. Artful Crea-tion Learning – tales of Arts in Business. Copenhagen: Sam-fundslitteratur.