Laadullinen tutkimus ja teemahaastattelu

Laadullinen tutkimus voidaan kiteyttää tutkimukseksi, joka pyrkii vastaamaan tutkittavaan kysymykseen ilman tilastollisia menetelmiä tai muita määrällisiä tapoja.

Tutkimusmalli sopii parhaiten huonosti tunnettujen ilmiöiden selittämiseen, mitä varten ei välttämättä ole olemassa valmiita teoriamalleja. Tämä johtuu siitä, että kvantitatiivinen tutkimus vaatii toteutuakseen tarkkoja yksityiskohtaisia kysymyksiä, joita ei ole vähän tiedetyssä ilmiössä mahdollista asettaa. Laadullinen tutkimustapa pyrkii selittämään laajemmin tutkimuksen kohteena olevaa ilmiötä. Tavoitteena on sen kokonaisvaltainen ymmärtäminen, kuvaaminen ja tulkinnan antaminen. (Kananen 2014: 16-18.)

Laadullisessa tutkimuksessa aineistoa tarkastellaan kokonaisuutena ja alati kehittyvänä prosessina. Siinä tutkittavat asiat selvitetään siten, että ne eivät saa olla millään tavalla ristiriidassa esitetyn tulkinnan kanssa. Tämä absoluuttisuuteen nojaava periaate eroaa kvantitatiivisesta tutkimuksesta, jossa myös poikkeukset tilastollisessa selittämisessä sallitaan. Laadullisessa tutkimuksessa ei sallita poikkeuksia, joten niiden ilmaantuessa on muutettava näkökulmaa. Laadullinen analyysi jaetaan havaintojen pelkistämiseen ja arvoituksen ratkaisemiseen. Ensimmäisessä vaiheessa aineistoa tarkastellaan teoreettisen viitekehyksen ja ennalta määriteltyjen tutkimuskysymysten näkökulmasta.

Aineistossa esille tulevia havaintoja pyritään karsimaan yhdistelemällä niitä ja löytämällä niille yhteisiä nimittäjiä. Arvoituksen ratkaisemisessa taas tehdään merkitystulkinta tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä. (Alasuutari 2011: 38-40, 44.) On tavallista, että laadullisen tutkimuksen eri osa-alueisiin liittyvät ratkaisut muotoutuvat ja kehittyvät tutkimusprosessin edetessä. Laadullista tutkimusta tehdessä olisikin tärkeää pysyä avoimena jatkuvalle uudelleen arvioinnille ja pyrkiä tarvittaessa muuttamaan käytäntöjä, jotta tutkimuskysymys saataisiin ratkaistuksi parhaalla mahdollisella tavalla. (Kiviniemi 2018: 73-74.)

Haastattelu voidaan määritellä ennalta suunnitelluksi päämäärätietoiseksi toiminnaksi, jonka tarkoituksena on kerätä informaatiota. Juuri tämä päämäärätietoisuus erottaa haastattelun esimerkiksi normaalista keskustelusta ja jutustelusta. (Eskola – Lätti – Vastamäki 2018: 28.) Haastattelua voidaan pitää joustavana tiedonhankintamenetelmänä. Siinä tutkija on jatkuvassa vuorovaikutuksessa haastateltavan kanssa sekä pystyy tarvittaessa oikaisemaan, selventämään ja toistamaan kysymyksiä tai muita tutkimukseen liittyviä asioita. Joustavuutta lisää myös tutkijan mahdollisuus vaihdella kysymysten järjestystä tai käydä aiheeseen liittyvää keskustelua ymmärryksen lisäämiseksi. (Tuomi & Sarajärvi 2018: 85.) Myös eettiset näkökannat ovat tärkeä osa tutkimushaastattelua. Tämä tarkoittaa haastateltavien hyvää informoimista sekä heidän päätöksiensä ja ihmisarvonsa kunnioittamista. (Hirsjärvi – Remes – Sajavaara 2009: 25.)

Teemahaastattelu kuuluu puolistrukturoituihin haastattelumalleihin, joka on suunnitelmallisuudessaan ja ennakoitavuudessaan lomakehaastattelun ja avoimen haastattelun välimaastossa. Siinä haastattelussa käsiteltävät aiheet ovat tiedossa, mutta tarkkoja kysymyksiä ja niiden järjestystä ei ole ennalta määritelty. (Eskola – Lätti – Vastamäki 2018: 29-30.) Tätä mallia käytetään erityisesti silloin kun käsiteltävä aihe on emotionaalisesti arka, heikosti tiedostettu tai sellainen, josta ei yleensä ole tapana keskustella. Teemahaastattelussa lähdetään siitä, että haastateltavilla on aiempaa kokemusta tutkittavasta aiheesta ja haastattelija on tehnyt alustavaa selvitystä tutkittavasta ilmiöstä. Hän tekee haastattelurungon ja ohjaa haastatelutilanteen haastateltavien subjektiivisiin kokemuksiin tutkittavista tilanteista. Lisäksi haastateltavien pitää saada tuoda esille haastattelutilanteessa kaikki tärkeiksi kokemansa näkökulmat, heitä on haastattelussa autettava tuomaan esille tutkittavaa ilmiötä eri katsantokannoista ja heidän taustansa sekä aiemmat kokemuksensa tutkittavan aiheen tiimoilta pitää selvittää. (Hirsjärvi & Hurme 1995: 35-36.)

Haastateltavien etsintä tapahtui sähköpostitse. Opinnäytetyön yhteistyökumppani lähetti kutsukirjeen kotihoidon eri yksiköihin, joiden esihenkilöt jakoivat ne eteenpäin työntekijöille. Sähköpostin mukana oli kirjoittamani saatekirje, jossa kerroin opinnäytetyön sisällöstä ja pyysin ottamaan yhteyttä, mikäli viestin saanut mieshoitaja oli kiinnostunut osallistumaan haastatteluun. Saatekirje löytyy tämän opinnäytetyön liitteestä kaksi. Haastattelut tehtiin yksilöhaastatteluina.

Haastatteluihin osallistui viisi mieshoitajaa, joiden taustat vaihtelivat kiitettävästi.

Oikeastaan ainoa yhdistävä tekijä oli kantasuomalaisuus, joten tutkielman tuloksissa ei käsitellä kotihoidon asiakkaiden suhtautumista erilaisen etnisen taustan omaaviin mieshoitajiin, mikä olisi kieltämättä mielenkiintoinen jatkotutkimuksen aihe.

Haastateltavien mieshoitajien ikähaarukka vaihteli vähän yli 20-vuotiaasta hieman alle 50-vuotiaaseen. Heistä neljä oli käynyt lähihoitajan koulutuksen ja yksi oli sairaanhoitaja.

Kaikki olivat valmistuneet 2010-luvulla lukuunottamatta yhtä, joka oli valmistunut edellisellä vuosikymmenellä. Työkokemus kotihoidosta vaihteli haastateltavilla hieman yli vuodesta kolmeentoista vuoteen.

Haastateltavat olivat aikanaan hakeneet nykyiseen koulutukseensa erilaisten syiden takia. Päällimmäisiksi nousivat kuitenkin alan käytännöllisyys, sosiaalisuus ja hyvät työllistymismahdollisuudet. Kunnioitus ja mieltyminen ikäihmisiä kohtaan asiakasryhmänä mainittiin syiksi hakeutua nimenomaan vanhustyöhön. Kotihoidossa viehättivät lisäksi liikkuvuus ja suhteellisen pieni toimistotyön määrä. Kaikki olivat päätyneet nykyiseen työpaikkaansa työharjoittelun tai lyhyemmän sijaisuuden kautta.

Haastatteluissa nousi esille, että useimmat eivät olleet ajatelleet aluksi hakeutua vanhustyöhön tai kotihoitoon, mutta myönteiset kokemukset harjoittelusta tai sijaisuudesta olivat muuttaneet mielen. Osalla oli myös ollut sattumaa mukana ja alalle oltiin päädytty toissijaisen vaihtoehdon kautta. Nämäkin hoitajat pitivät jälkikäteen sattumaa hyvänä asiana.

M: Huvittavaa tässä on se, että tykkää siitä mitä ei ikinä uskaltanu sanoa ääneen itellensä [nauraa], että kun lähti lähihoitajakouluun, niin mä olin sitä mieltä, että vanhukset on viimeinen asia, mitä mä tuun elämässäni hoitamaan. Kaikki muut oli etusijalla, mutta sitten harjottelujen kautta huomasin, että ”ei helvetti, että tää on paljon kivempaa näin”...

Haastateltavista kahdella oli ajatus jatkokouluttautua ja molemmilla suunnitelmissa oli sosiaali- ja terveysalan korkeakoulututkinto. Toinen ajatteli hakea opiskelemaan

lähitulevaisuudessa, kun taas toinen koki perhesyiden estävän kouluttautumishaaveet toistaiseksi.

Haastattelut aloitettiin kartoittamalla mieshoitajien taustoja sekä etsimällä syitä heidän uravalinnalleen. Tämän jälkeen pyysin haastateltavia kuvailemaan ensin yleisesti, miten kotihoidon asiakkaat kohtaavat heidät mieshoitajina. Sitten etenimme esimerkkeihin positiivisista ja negatiivisista asiakaskohtaamisen ilmentymistä suhteessa heidän sukupuoleensa. Tämän jälkeen pyrin löytämään eroavaisuuksia suhtautumisessa mieshoitajuuteen eri asiakasryhmittäin esimerkiksi asiakkaiden sukupuolen ja iän mukaan. Lopuksi kysyin asiakaskohtaamisten vaikutuksista haastateltavien tunteisiin, töissä jaksamiseen ja ammatillisuuteen sekä miten he käsittelevät asiakkaan antaman palautteen asiakastilanteessa ja sen ulkopuolella. Viimeiseksi pohdimme työyhteisön ja koulutuksen merkitystä mieshoitajuuteen. Haastattelurunko löytyy tutkielman lopusta liitteestä kolme.