Eduskunnan täysistunnoissa käytetty kieli edustaa julkista puhetta, jolla on vaikuttava osa kunnallisessa keskustelussa. Julkisella puheella on mahdollista välittää niitä arvoja, joita yhteis-kunta pitää tärkeinä ja toisaalta myös vaikuttaa niiden muutokseen. Diskurssintutkimuksen näkö-kulmasta kielenkäyttö on sosiaalista toimintaa, jonka avulla on mahdollista rakentaa tietoa, solmia suhteita, muuttaa vallitsevia käytänteitä sekä käyttää valtaa. Diskurssintutkimuksessa mielenkiinto kiinnittyy kielenkäytön lisäksi kielenkäyttötilanteisiin ja niissä vallitseviin käytäntöihin. Jokainen kielenkäyttötilanne, esimerkiksi poliittinen puheenvuoro tai puhelu ystävälle, sisältää konteks-tiinsa sidonnaiset käytänteet, joita puhujat noudattavat tai tietoisesti rikkovat. Käytänteisiin vai-kuttavat paitsi kielenkäyttötilanteen aika, paikka ja tavoite, myös vallitsevat sosiaaliset, kulttuuri-set ja poliittikulttuuri-set normit. (Pietikäinen & Mäntynen 2019: 14–15.) Koska tässä tutkimuksessa tarkas-tellaan kansanedustajien tekemiä sanavalintoja eduskunnan puhemiehen nimikkeestä sekä heidän mielipiteitään nimikkeeseen liittyen, päästään tarkastelemaan myös sitä, miten konteksti vaikuttaa poliittiseen puheeseen. Jos kansanedustajien mielipiteet ovat merkittävästi ristiriidassa noissa tehtyjen sanavalintojen kanssa, voidaan todennäköisesti olettaa kontekstin, eli täysistun-nossa vallitsevien poliittisten normien, vaikuttavan sanavalintoihin.
Diskurssintutkimuksen perusajatuksena kieli nähdään yhtäältä ympäröivän kulttuurin ilmen-täjänä, toisaalta sen vaikutusvaltaisena muokkaajana (Pietikäinen & Mäntynen 2019: 17–18). Kieli siis elää kaksisuuntaisessa vuorovaikutussuhteessa yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa, jossa kie-lenkäyttäjät tekevät kielivalintoja esimerkiksi kontekstiin sopivista ilmauksista tai kielellisestä tyylistä. Kielivalinnoilla kielenkäyttäjä rakentaa ympäröivää kulttuuria, kuten omaa identiteettiään sekä suhdetta toisiin kielenkäyttäjiin. Laajemmin kielivalinnat muokkaavat tietoa ja uskomuksia sekä rakentavat yhteisöllisiä identiteettejä ja sosiaalisia suhteita. (Pietikäinen & Mäntynen 2019:
22–23.) Diskurssintutkimuksen näkökulmasta voidaan tarkastella myös niitä valintoja, joita kan-sanedustajat, ja toisaalta myös lainsäätäjät, tekevät käyttäessään julkista poliittista kieltä.
Tässä tutkimuksessa määrittelen diskurssin käsitteen kuten Pietikäinen ja Mäntynen (2019:
71–72), jotka mukailevat määritelmässään diskurssintutkimuksen teoreetikkoa Michel Foucaultia.
Diskurssit ovat tietystä näkökulmasta rakentuneita käytänteitä, joiden kautta kielenkäyttäjä antaa
asioille merkityksiä ja jotka muokkaavat kielenkäyttäjän suhtautumista puheenaiheeseen. Käy-tössä oleva diskurssi määrittelee, miten ja mitä puheenaiheena olevasta ilmiöstä voi puhua. Dis-kurssien välillä on jatkuva kilpailu siitä, mikä niistä määrittelee puheenaiheen näkökulman ja mikä on eniten oikeassa. (Pietikäinen & Mäntynen 2019: 71–72.) Esimerkiksi kielen muutoksesta voi-daan puhua käyttäen vaikkapa tasa-arvon tai perinteen diskurssia, jolloin näkökulmat kielen muu-tokseen ovat diskurssista riippuen hyvin erilaiset.
Diskurssintutkimuksessa tärkeää on diskurssien tunnistamisen jälkeen analysoida sitä, mil-laista sosiaalista todellisuutta diskurssin avulla tuotetaan (Siltaoja & Sorsa 2020: luku 151). Tässä tutkimuksessa tarkastelen diskursseja, joita kansanedustajien puhemiehen nimikkeeseen liittyvistä mielipiteistä voidaan tunnistaa. Analysoin sitä, millaista kuvaa diskurssit tuottavat tutkimastani aiheesta eli puhemiehen nimikkeen ympärillä käytävästä keskustelusta ja nimikkeen mahdollisesta muuttamisesta.
Feministinen kielentutkimus jakaa diskurssintutkimuksen näkökulman kielenkäytöstä yh-teiskuntaan vaikuttavana ja sitä ilmentävänä toimintana. David Graddol ja Joan Swann (1991: 9–
10, 136, 147, 165) määrittelevät feministisen kielentutkimuksen kolme teoreettista lähtökohtaa, joita voidaan kutsua peiliteoriaksi, deterministiseksi teoriaksi ja dialektiseksi teoriaksi2. Peiliteo-rian periaatteen mukaan kieli heijastaa ympäröivää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jolloin kieli nähdään arvojen ja asenteiden luonnollisena seurauksena. Teorian mukaan kieli ei voi muokata kulttuuria, eli muutoksen on lähdettävä yhteiskunnasta ja siirryttävä luonnollisesti kielenkäyttöön. Determi-nistinen teoria pohjautuu Whorfin hypoteesiin3, jonka mukaan kieli määrää ajattelumme rajat ja luo todellisuutta. Teoria on päinvastainen peiliteorian kanssa, sillä siinä kieli nähdään kulttuurin luojana ja muokkaajana.
Dialektinen teoria, johon Graddol ja Swann itse nojaavat, on yhdistelmä peiliteorian ja de-terministisen teorian periaatteista ja se keskittää huomionsa paitsi kieleen, myös kielenkäyttötilan-teen kontekstiin ja vallitsevan diskurssin ymmärtämiseen. (Graddol & Swann 1991: 136–173.) Koska teorian mukaan kieli ilmentää kulttuuriamme ja toisaalta muokkaa sitä, voidaan kieltä tut-kimalla tarkastella kulttuurissa vallitsevia arvoja ja asenteita. Myös Karppinen (2009: 134) suh-tautuu tutkimuksessaan kieleen todellisuuden heijastajana sekä sen luojana ja ylläpitäjänä.
1 Tässä tutkielmassa on käytetty lähteenä teoksen verkkoversiota.
2 Käytän teorioista Pia Purran (1992: 58) suomennoksia.
3 Eräät tutkijat (esim. Cameron 1996) käyttävät myös nimitystä Sapir-Whorf-hypoteesi.
Tässä tutkimuksessa teoreettisena näkökulmana kieleen yhdistyvät diskurssintutkimuksen ja dialektisen teorian näkökulmat kielestä yhteiskunnan vaikuttajana ja ilmentäjänä. Kieli siis luo ja ylläpitää sitä sosiaalista todellisuutta, jonka sisällä elämme. Tutkimuksessa käsitellään eduskun-nassa käytettyä kieltä eli julkista puhetta, jolloin kielellä käytetään myös valtaa. Suhtautuminen kieleen vallankäytön välineenä sekä todellisuuden heijastajana ja luojana muodostaa tutkimukses-sani ennakkokäsitykset eli ontologiset taustaoletukset. Taustaoletusten perusteella kieltä tutki-malla on mahdollista tehdä tulkintoja ympäröivästä todellisuudesta ja siitä yhteiskunnasta, jossa kieltä käytetään.
Tiililä (2010: 161–171) kirjoittaa kielipolitiikan tutkimuksissaan tietoisesta ja tahattomasta kielipolitiikasta: kielen käyttöön vaikuttavat paitsi kieltä koskevat lait ja sääntelyt, myös laeissa esiintyvä tahaton kielenohjailu. Tällaista tahatonta kielenohjailua ovat Tiililän (2010: 164) mukaan tekstejä edellyttävät lait ja yhteiskunnalliset suuntaukset, jotka ohjaavat esimerkiksi julkishallin-non työntekijöitä käyttämään tietynlaista vakiintunutta kieltä. Vaikka Tiililä puhuu pääasiassa tekstimuotoisesta kielestä, sopii tahattoman kielenohjailun käsite myös puhutun kielen tarkaste-luun. Perustuslakiin vakiintunut puhemies-nimike on esimerkki tällaisesta tahattomasta yhteiskun-nallisesta ohjailusta. Myös esimerkiksi suomen säädöskielen sisältämät mies-loppuiset ammatti-nimikkeet ohjailevat lainvalmistelijoita käyttämään kyseisiä nimikkeitä, jolloin yksittäisen lain-valmistelijan voi olla vaikeaa käyttää mahdollisesti olemassa olevaa sukupuolineutraalia nimikettä (Karppinen 2009: 134).
Kuviossa 1 on esitetty Tiililän (2010: 165) kielipolitiikan jaottelu, jossa muuttujat on sijoi-tettu vaaka-akselille tietoisesta kielipolitiikasta tahattomaan kielipolitiikkaan ja pystyakselille vai-kuttavasta toiminnasta ei-vaikuttavaan toimintaan.
KUVIO 1. Muuttujat kielipolitiikan tarkastelussa (Tiililä 2010: 165).
Puhemiehen nimikettä koskeva kysymys sijoittuu kuvion 1 vaaka-akselilla tahattoman kie-lipolitiikan puolelle, koska nimikkeen määrittely perustuslaissa ei ole varsinaisesti kieltä koskeva laki tai sääntely. Perustuslaissa määritelty puhemies-nimike kuitenkin velvoittaa kansanedustajia käyttämään nimikettä puheenvuoroissaan, ja eduskunnassa käytetty kieli on osa julkista puhetta, joten pystyakselilla nimikekysymys sijoittuu vaikuttavan toiminnan puolelle. Puhemiehen nimi-kettä koskeva kysymys sisältyy siis muuttujaan ”tekstejä edellyttävät lait ja yhteiskunnalliset suun-taukset”.