Kielen merkitys kotoutumisessa - Maahanmuuttajat ja monikulttuurisuus

2.1 Maahanmuuttajat ja monikulttuurisuus

2.1.2 Kielen merkitys kotoutumisessa

maahanmuuttajalle, joka hyväksyy tilanteensa, mutta se hankaloittaa seuraavia sukupolvia omaksumaan uutta kotimaataan.

2.1.2 Kielen merkitys kotoutumisessa

Bergbom ja Giorgiani (2007, 66; Valkeapää 2016, 21; Valtonen 1999, 32) pitävät kielen oppimista keskeisimpänä kotoutumisen edellytyksenä. Bergbom ja Giorgiani (2007, 66;

Valtonen 1999, 32) toteavat ympäröivän yhteiskunnan kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja suhteiden luomisen valtaväestöön perustuvan kielitaitoon, minkä vuoksi kielen oppimisen merkitystä kotoutumisessa ei voida korostaa liikaa. Kielitaito toimii tiedonsaannin, kommunikoinnin, asioinnin sekä vaikutusmahdollisuuksien mahdollistajana yhteiskunnassa (Bergbom & Giorgiani 2007, 66). Nikkolan, Rautiaisen, Moilasen, Räihän ja Löppösen (2013, 147) mukaan kielellä on merkityksellinen tehtävä ihmisten kohtaamisessa, sillä ihmisten väliset maailmat kohtaavat juuri kielen välityksellä. Kielen osaaminen helpottaa myös palveluiden käyttöä sekä parantaa opiskelu- ja työmahdollisuuksia (Valkeapää 2016, 22; Opetus- ja kulttuuriministeriö 2017,8).

Suomessa maahanmuuttajien kielikoulutuksessa kieli nähdään vuorovaikutuksen välineenä, eikä sääntöjen hallitsemana rakennejärjestelmänä. Kielitaidon määrittelyssä merkitsee se, miten kieltä osataan käyttää eri vuorovaikutustarpeissa. (Rasilainen 2016, 22.) Kieli toimiikin väylänä uuden kulttuurin ymmärtämiseen ja oppimiseen. Yhteinen kieli kantaväestön kanssa on yksi tärkeimmistä tekijöistä maahanmuuttajan sopeutumisessa uuteen maahan. (Bergbom &

Giorgiani 2007, 66; Opetus- ja kulttuuriministeriö 2017,8.) Se on myös avain arjenhallintaan ja parempaan osallisuuteen (Valkeapää 2016, 22, ks. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:5, 8). Ensikielen, mikä opitaan vanhemman ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa ja toisen kielen välillä, mikä opitaan järjestetyssä opetustilanteessa, saattaa olla ero jo ympäristön muutoksena kotoa kouluun tai kielikylpyyn siirryttäessä. Tämänlaisen kielenoppimisen seurauksena kehittyy kaksi-tai monikielisyys. (Karasma 2012, 55.) Maahanmuuttajien

15 kouluttaminen pyrkii toiminnalliseen kaksikielisyyteen koulutuksessa ja työelämässä kahta tai useampaa kieltä käyttäen (Martin 1999, 92).

Kieli sitoutuu aikaan, paikkaan ja käytänteisiin, minkä vuoksi kielen oppimista tapahtuu käytännöllisissä yhteyksissä. Opetettavan käsitteen on oltava opetuksessa lähtökohtana, mutta sen siirtäminen oppijoille ei ole mahdollista ainoastaan selittämällä. Sen sijaan opetuksen olisi hyvä lähteä arkipäivän havainnoista liikkeelle. (Nikkola ym. 2013, 147, 157.) Maahanmuuttajien kielen oppimista voidaan edistää käytännönläheisesti Lappalaisen (2007, 6, 12, 16, 18) Kä- Ki- Ku- oppimistyylin (käsityö, kieli, kulttuuri) avulla. Käsityön, kielen ja kulttuurin oppimisen yhdistäminen tarkoittaa sitä, että kielen oppimista sisällytetään tietoisesti käsityöoppimisen prosessiin. Tämä oppimistyyli tukee maahanmuuttajien oppimista ja rakentaa monikulttuurista suomalaista yhteiskuntaa. Se on sukua kielikylvylle, suggestopedialle eli mielikuvaprosessien avulla oppimiselle sekä kontekstuaaliselle oppimiselle. Kä-Ki-Ku- opetusmetodilla ja kontekstuaalisella oppimisella on yhteistä luonnollisissa oppimisympäristöissä oppiminen. Tämänlaisen oppimisen avulla maahanmuuttajien on mahdollista oppia suomen kieltä merkityksellisesti ja perinteisestä mekaanisesta kielen oppimisesta poiketen. Käsityöoppiminen konkreettisena tekemisenä palvelee kielen oppimista, sillä moni vaikeasti selitettävä asia voidaan ottaa käsiteltäväksi luonnollisessa asiayhteydessä.

Aalto (1998, 51- 52; Ellis 1997,87) tuo esille sanaston opetuksessa erilaisten harjoitusten tekemisen merkityksellisyyden kielen oppimisessa. Sanastoa voidaan luokitella esimerkiksi merkityskentiksi tai visuaalisiksi kuviksi, ja erilaiset leikit voivat toimia esiopittujen sanojen vakiinnuttamiskeinoina. Ahonen (1993, 48) tuo esille sanojen mieleen painamisprosessissa aktiivisten toimintojen harjoittamisen. Tällaisiin tarkoituksiin voidaan laatia apuvälineistöä.

Ahosen mukaan myös sanojen käyttö uudessa kontekstissa tätä varten laaditussa harjoitustehtävässä on mieleen painamisprosessia tehostavaa. Tämän kaltaista sanallistamista, suullistamista, kirjallistamista ja kielellistämistä liitetään Lappalaisen (2005, 234, 227) oppimistyylissä käden(kieleen), kehon (kieleen), tekemisen (kieleen) sekä kulttuurin (kieleen).

Kä-Ki-Ku- oppimistyyli yhdistää myös monia aisteja ja luovuutta. Esimerkiksi substantiiveja opetellaan käsitevälinesanaston avulla, jolloin käsityöllinen toiminta valjastetaan kielen

16 oppimiseen. (emt., 113, 227.) Hänen mielestään käsityö on hybridi ilmiö, jossa käytäntöä ja teoriaa voidaan yhdistellä (emt. 2007, 16).

Maahanmuuton syyt (esim. pakolaisuus, opiskelu, perhe, työ) vaikuttavat siihen, kuinka tärkeänä suomen kielen oppimista pidetään (Nieminen & Larja 2015, 45- 46). Tästä voidaan pitää esimerkkinä vuonna 2014 Tilastokeskuksen (emt., 47- 49) UTH-tutkimusta, minkä mukaan pakolaistaustaisista lähes kaikki olivat osallistuneet kielikursseille, kun taas työperäisistä muuttajista alle puolet. Kielen oppimisen kannalta motivaatio on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista (Ellis 1984, 141- 142). Valkeapään (2016, 21; Nieminen & Larja 2015, 130;

Rintala- Rasmus & Giorgiani 2007, 39; Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:5, 8) mukaan kielitaito on erityisen tärkeää työllistymisen kannalta ja sen riittämättömyys tuo työllistymiseen haasteen. Työnsaantiin liittyvät ongelmat tuovat Larjan ja Sutelan (2015, 72, 124) mukaan puolestaan kotoutumiselle haasteita. Työelämä on kielitaidon nopealle karttumiselle hyväksi, sillä se tapahtuu nimenomaan luonnollisissa vuorovaikutustilanteissa (Rasilainen 2016, 23). Kielitaitoa ja alaan tutustumista voidaankin parantaa työharjoittelumahdollisuuksilla (Harakkamäki 2007, 390). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisussa (2017:5, 8) asetetaankin tavoitteeksi suomen/ruotsin kielen opiskelumahdollisuuksien parantaminen ja monipuolistamisen, etteivät työllistyminen ja opintojen eteneminen estyisi tarpeettomasti.

Maahanmuuttajien itsensä mieltäminen vain väliaikaisesti pakolaisiksi, johtaa Lappalaisen (2005, 240, 88) mukaan siihen, että maahanmuuttajat eivät hanki tarpeellista kielitaitoa.

Epätietoisuus omaan kotimaahansa paluusta aiheuttaa Lappalaisen mukaan motivaation puutetta kielenopiskeluun, sillä sitä ei nähdä välttämättömänä. Hänen mukaansa myös kotimaan kaipuu aiheuttaa vaikeuksia kielen ja kulttuurin oppimiselle. Kuitenkin Suomen kansalaisuuden saamiseen täytyy muun muassa todistaa suomen kielen taito (Kansalaisuuslaki 359/2003;

Valkeapää 2016, 22).

17 2.1.3 Kotoutumisen akkulturaatio ja integraatio

Kulttuuriin sopeutuminen voi tapahtua monella eri tavalla. Maahanmuuttajien ja vastaanottavan yhteiskunnan kohtaamista ja sen aiheuttamia kulttuurisia muutoksia on tutkittu ja pyritty selittämään erilaisten käsitteiden kautta. (Salminen 1997,19.) Akkulturaatio ja sopeutuminen ovat monesti käsitteitä, joilla selitetään tätä muutosta (Valkeapää 2016, 22). Akkulturaatiolla tarkoitetaan perinteisen määritelmän mukaan ilmiötä, missä eri kulttuureja edustavat ihmiset ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten kanssa niin, että kulttuuriset piirteet muuttuvat joko molemmissa tai toisessa ryhmässä. Akkulturaatio voi olla yksisuuntaista tai kaksisuuntaista.

Yksisuuntaisessa akkulturaatiossa vähemmistökulttuuri sulautuu osaksi valtakulttuuria ja kaksisuuntaisessa akkulturaatiossa vähemmistökulttuuri säilyttää omia piirteitään ja omaksuu uusia piirteitä valtakulttuurista ja näin molemmat ryhmät muuttuvat kulttuurisesti. (Mähönen &

Jasinskaja-Lahti 2015, 254; Korhonen & Puukari 2013, 36.) Akkulturaatio ja siihen liittyvät muutokset koskevat useita elämän osa-alueita ja ne edellyttävät psykologista (emotionaalista) että sosiokulttuurista (käyttäytymiseen liittyvää) sopeutumista (Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2015, 254). Akkulturaatioprosessi tapahtuu ajan kuluessa ja muutoksia tapahtuu toisen kulttuurin kanssa kosketuksissa ollessa ajatuksissa, arvoissa ja käyttäytymisessä (Salminen 1997, 19; Valkeapää 2016, 23).

John W. Berryn akkulturaatioasenne- mallin kautta voi tarkastella maahanmuuttajaryhmän sekä yksilön akkulturaatioprosessia (Valkeapää 2016, 6). Siinä tarkastellaan sekä maahanmuuttajan halua olla vuorovaikutuksessa enemmistökulttuurin kanssa, että halua säilyttää oma etninen kulttuuriperintönsä (Mähönen & Jasinskaja- Lahti 2015, 254; Salminen 1997, 19). Berryn akkulturaation ulottuvuuksia on neljä: assimilaatio, separaatio, integraatio ja marginalisaatio.

Assimilaatio tarkoittaa maahanmuuttajan suuntautumista enemmistökulttuuriin niin, ettei näe tärkeäksi oman etnisen kulttuurisen identiteettinsä ja tapojen suosimista. Separaatiossa maahanmuuttajan suuntautuminen kohdistuu omaan kulttuuriin ja haluun eristäytyä enemmistöryhmästä säilyttäen omat kulttuuriset tapansa. Integraatiossa suuntautuminen tapahtuu molempiin kulttuureihin, missä maahanmuuttaja haluaa olla tekemisissä enemmistöryhmän kanssa samalla säilyttäen omat kulttuuriset tapansa. Marginalisaatiossa

18 eristäytyminen tapahtuu molemmista kulttuureista eli maahanmuuttaja haluaa eristäytyä enemmistökulttuurista eikä näe kulttuurista identiteettiään ja tapojen säilyttämistä tärkeänä.

Integraatio on useiden tutkimusten perusteella paras vaihtoehto sekä vähemmistö- että enemmistöryhmien kannalta. Marginalisaatio on taas huonoin vaihtoehto. (Mähönen &

Jasinskaja- Lahti 2015, 254; Valkeapää 2016, 6.)

Forsander (2001,38- 39) tuo esille integraation korostavan osallistumista ja osallisuutta.

Maahanmuuttajakontekstissa integraatiolla tarkoitetaan maahanmuuttajien osallisuuden kehittymistä yhteiskunnan reunalta kohti yhteiskunnan keskiötä osallistumalla yhteiskunnan normien mukaiseen toimintaan. Lappalaisen (2005, 106, 195- 196, 219, 223) Kä-Ki-Ku-oppimistyylissä on piirteitä integraatiosta. Kulttuurisen kohtauttamisen kohteena on maahanmuuttajien oman kulttuurin ja kielen säilyttäminen sekä vieraan kulttuurin ja kielen omaksuminen. Kulttuurien kohtaamisen edistäminen ja kohtauttaminen ovat kuitenkin kontekstisidonnaisia ja ne vaativat rohkeutta, uteliasuutta ja kiinnostuneisuutta. Lappalaisen Kä-Ki-Ku- oppimistyyli auttaa kulttuurien kohtaamisessa.

2.2 Kotoutumista tukeva ryhmätoiminta

Kotoutumista edistävän toiminnan keskeisimpiä haasteita ovat hyvien suhteiden luominen maahanmuuttajaryhmien ja vastaanottavan yhteiskunnan välille (Valtonen 1999, 39). Ryhmien välinen kanssakäyminen sekä vapaaehtoiset ja läheiset ihmissuhteet vaikuttavat myönteisesti maahanmuuttajaryhmiin ja vastaanottavan yhteiskuntaan (Mähönen & Jasinskaja- Lahti 2015, 250). Valtosen (1993, 39) mukaan läheisten ihmissuhteiden solmiminen suomalaisiin koetaan hitaaksi maahanmuuttajien keskuudessa. Todellinen vuorovaikutus eri kulttuuristen ryhmien välillä onkin monesti ongelmallista (Valkeapää 2016, 26). Tiedon puute ja virheelliset käsitykset maahanmuuttajista, heidän elämästään ja kulttuuristaan ruokkivat stereotypioita, mikä vaikeuttaa ryhmien välisten hyvien suhteiden luomista. Maahanmuuttajien ja suomalaisten välisten suhteiden kehittäminen on tavoittelemisen arvoista, jotta molemminpuolisia

19 stereotypioita ei muodostuisi ja jo syntyneistä stereotypioista pystyttäisiin luopumaan.

(Valtonen 1999, 39, 40.)

Useat kotimaiset ja kansainväliset tutkimukset osoittavat, että miellyttäväksi ja tasavertaiseksi koettu kontakti etnisten ryhmien välillä lisää myönteistä suhtautumista toisiin ryhmiin.

Ihanteellista olisi, että ryhmät olisivat yhteistyössä keskenään ja ympäröivä yhteisö ja yhteistyö tukisivat vuorovaikutusta. (Mähönen & Jasinskaja- Lahti 2015, 252, 253.) Salmisen (1997, 54;

Valtonen 1999, 40) mukaan pakolaiset toivovat kanssakäymistä suomalaisten kanssa. Monesti pakolaisperheet eristäytyvät perheensä tai etnisen ryhmänsä sisälle. Kulttuurien väliseen kanssakäymiseen vaikuttaa ikä, sukupuoli ja kielitaito (Salminen 1997, 54.) Urheilu ja taiteiden eri muodot voivat tukea eri kulttuureista tulevien ihmisten keskinäistä kiinnostusta (Valkeapää 2016, 26). Kontaktit syntyperäisiin suomalaisiin sekä suomenkielisessä ympäristössä toimiminen auttavat kielen jatkuvaa oppimista ja sen kehittymistä tukevat omatoiminen opiskelu sekä kielen käyttö (Bergbom & Giorgiani 2007, 67).

Lisääntyvä maahanmuutto ja kulttuurien rinnakkaiselo voi johtaa sekä ennakkoluuloja hälventäviin että vahvistaviin kokemuksiin ja kilpailuun ryhmien välillä. Kilpailulliset kontaktit kärjistävät ryhmien välistä suhdetta ja enemmistö ja vähemmistöryhmän jäsenet saattavat kokea vuorovaikutuksen uhkaavaksi. (Mähönen & Jasinskaja- Lahti 2015, 250, 258, 259.) Vuorovaikutuksen epäonnistuminen ja asioiden erilaiset kulttuuriset merkitykset voivat aiheuttaa väärinkäsityksiä ja yhteentörmäyksiä. Vuorovaikutus on aina kaksisuuntaista, joten kommunikoinnin ja yhteistyön sujuvuus riippuu kantaväestöön kuuluvien asenteista ja halukkuudesta olla vuorovaikutuksessa maahanmuuttajien kanssa. Vuorovaikutus voi onnistua vähäisellä yhteisellä kielitaidolla, jos vuorovaikutuksen osapuolet suhtautuvat toisiinsa myönteisesti sekä pyrkivät ymmärtämään toisiaan. (Bergbom ym. 2007, 66, 67.) Ryhmien välinen asenne toisiaan kohtaan muodostuu aina vuorovaikutteisesti. Kohtaamisen luonne vaikuttaa olennaisesti ryhmien suhteen kehittymiseen ja siihen mihin suuntaan ne kehittyvät.

Kokemukset myönteisestä, tasa-arvoisesta ja yhteistyöhön painottuvasta vuorovaikutuksesta etnisten ryhmien välillä parantavat ryhmien suhteita tehokkaasti. (Mähönen & Jasinskaja- Lahti 2015, 250, 258, 259.)

20 Kä-Ki-Ku-oppimistyyli (Lappalainen 2005, 116) toimii kulttuurien kohtaamisen apuna kotoutumista edistävänä. Kä-Ki-Ku toimiikin väärinkäsitysten lievittäjänä maahanmuuttovastaisuuteen ja muukalaisvihamielisyyteen liittyen. Lappalaisen mukaan maahanmuuttajat ovat helposti vapaa-ajallaan omanmaalaisten parissa, minkä vuoksi tarvitaan suomalaisen yhteiskunnan tarjoamaa toimintaa. Erityisesti maahanmuuttajien pakolaisuuden pitkittyessä vapaaehtoisella toiminnalla on tarvetta, mikä vakiinnuttaa Valtosen (1999, 4) mukaan maahanmuuttajien asemaa kohti sen täyttä jäsenyyttä.

2.2.1. Ryhmä ja ryhmäprosessi vuorovaikutteisessa ryhmässä

Kauppilan (2005, 85) mukaan ryhmä on joukko ihmisiä, jotka kommunikoivat toistensa kanssa.

Ryhmiin kuuluminen on jokapäiväistä ja sillä on suuri merkitys ihmiselle. Tavallisesti ryhmä perustuu jäsenten yhteisille tarpeille ja intresseille ja ryhmän jäsenet hyötyvät toisistaan jollakin tavalla. Motiivit kuulua ryhmään vaihtelevat eri ryhmissä (emt., 85; Kopakkala, 2005, 38.) ja ryhmän jäsenet voivat olla riippuvaisia ryhmän jäsenistä tai toiminnasta (Kauppila 2000, 86).

Isokorven (2003, 32- 34) mukaan ryhmä voi olla opiskelun työväline tai oppimisen kohde.

Ryhmällä on sekä tunne että asiatavoitteita ja ryhmän toiminnassa tarvitaan tasapaino näiden tavoitteiden kesken. Ryhmädynamiikka perustuu ryhmässä ilmenevien erilaisten tunteiden vaikutuksiin, eikä näitä voida jättää huomioimatta, sillä silloin oppiminen tai työskentely estyy.

Työskentelyn aloitus on tärkeä vaihe, sillä ryhmän yhteiset, varhaiset tunnekokemukset vaikuttavat käyttäytymiseen myöhemmin.

Keskeisenä ryhmän ominaisuuteen kuuluu vuorovaikutus. Ryhmän jäsenen tulee olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. (Kauppila 2005, 85.) Toimiessaan vuorovaikutustilanteissa ihmiset ovat tavoitehakuisia ja he jakavat aineellisia tai aineettomia resursseja keskenään.

Jokainen pyrkii saamaan erilaisia etuja ryhmän avulla sekä saamaan itselleen mahdollisimman sopivan aseman ryhmässä. (emt., 85; Kopakkala, 2005, 38.) Ryhmän vuorovaikutus etenee kahdenvälisten vuorovaikutusten sarjoina, mitkä voivat alkaa ja päättyä nopeasti. Ryhmän

21 turvallisuus kasvaa sitä mukaa, kun kahdenvälisten vuorovaikutusepisodien määrä lisääntyy ryhmän jäsenten välillä. (Kopakkala 2005, 38.)

Tutussa ryhmässä käyttäydymme eri tavalla kuin tuntemattomassa ryhmässä. Ryhmän muodostamisen alussa tunnelma on jännittynyt ja ihmiset rakentavat varovaisesti kontaktia toisiinsa. Tunnelma on yleisesti varautunut ja on riippuvainen ryhmän vetäjän näkemyksistä.

(Kopakkala 2005, 43.) Kun vuorovaikutus on riittävän avointa, monipuolista ja rakentavaa ryhmän jäsenten kesken, osoittaa se toimivan ja turvallisen ryhmän tunnuspiirteitä. Toimiva ja turvallinen ilmapiiri ryhmässä näkyy esimerkiksi niin, että ryhmän jäsenet pyrkivät ymmärtämään toistensa viestejä. (Kauppila, 2000, 107.) Tämä näkyy Kauppilan (2005, 105) mukaan yksilön toiminnassa siten, että ryhmän jäsen osoittavat yhteenkuuluvuutta ja ystävällisyyttä muita ryhmän jäseniä kohtaan, esimerkiksi kohottamalla toisen sosiaalista asemaa, auttamalla ja palkitsemalla muita.

Ryhmäytymisen ja koheesion eli ryhmän kiinteyden ansiosta ryhmään muodostuu ryhmäidentiteetti. Ryhmän tavoitteena on saavuttaa ryhmän hyväksymiä toiminnallisia tai muita tavoitteita sekä säilyttää kiinteys ryhmän jäsenten kesken. Kiinteys auttaa toiminnallisten tavoitteiden saavuttamisessa sitouttamalla ryhmän jäseniä. (Kauppila 2000, 86.) Mikäli ryhmässä tapahtuu oppimista, on se merkityksellinen yksilölle siitä syystä, että oppimisen prosessit ovat sidoksissa ryhmään (Nikkola ym. 2013, 59). Opiskelun jälkeen ryhmän jäsenillä on vaikutelmia ja muistoja ryhmästä, johon tuntee kuuluneensa, ryhmän työskentelystä sekä yhteisistä kokemuksista. Kun ryhmän jäsenillä on hyvä vuorovaikutus, se vie ryhmän työskentelyä eteenpäin. Silloin on kyse toimivasta ryhmästä. Jännitteet ryhmässä puolestaan estävät vuorovaikutusta, jolloin ryhmä menettää resursseja. (Isokorpi 2003, 32, 33.)

Turvallisuus ryhmään muodostuu luottamuksesta, avoimuudesta, hyväksynnästä, tuen antamisesta sekä sitoutumisesta ryhmään. Luottamus voidaan jakaa luottamiseen ja luotettavaksi osoittautumiseen. Se merkitsee antautumista sekä fyysiselle että psyykkiselle haavoittuvuudelle ryhmän jäsenille. Se on riskinottoa; avoimuutta toisten edessä sekä uskallusta

22 ottaa vakavasti toisten luotettavaksi osoittautumiset ja tuen. (Aalto 2000, 16.) Yksilön on koettava hyväksytyksi tulemisen ja turvallisuuden tunteita ryhmässä (Isokorpi 2003, 16, 32).

Hyväksynnän saaminen lisää turvallisuuden tunnetta ryhmässä. Hyväksyntä näkyy esimerkiksi niin, että kaikkia ryhmän jäseniä kuunnellaan, otetaan huomioon ja rohkaistaan osallistumaan.

(Kauppila 2005, 107.)

Aallon (2000, 16, 69- 70) mukaan ryhmäyttämisellä tarkoitetaan erilaisiin toiminnallisiin tehtäviin pohjautuvaa prosessia. Toiminnallisten prosessien aikana ryhmän turvallisuus vähitellen kasvaa. Ryhmäyttämisessä on tärkeää selvittää, missä vaiheessa ryhmä on ja miten turvallista ryhmässä on toimia. Silloin ryhmän tavoitteita on helpoin tukea. Aallon mukaan tuen antaminen tarkoittaa sitä, että osoitamme toiselle ihmiselle, että toinen kykenee selviytymään edessä olevista haasteista. Luottamus ja turvallisuus kasvavat tuen antamisesta. Halukkuus yhteistyöhön eli sitoutuminen on viesti luottamuksesta ryhmää kohtaan. Kauppilan mukaan yhteistyö (2005, 107, 108) näkyy niin, että ryhmän jäsenet ovat sitoutuneet ryhmän yhteisesti hyväksymiin tavoitteisiin sekä toimivat yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaisesti. Kun ryhmän jäsenet ottavat vastuuta ja ovat motivoituneita toimintaan, kertoo se ryhmäläisten motivaatiosta saavuttaa päämääriä juuri kyseisen ryhmän kanssa (Aalto 2000, 16).

Ryhmän jäsenten itseilmaisusta voi päätellä kuinka turvallinen ryhmä on. Avoimuus eli uskallus ilmaista itseä minuuden eri asteilla osoittaa ryhmän turvallisuuden asteen. Mitä turvallisemmaksi ryhmä koetaan, sitä avoimempaa ja sitä enemmän toisten luottamukselle uskaltaa altistua antaen mahdollisuuden luottamuksen kasvulle. (Aalto 2000, 16.) Kauppilan (2005, 105) mukaan turvallisuus näkyy esimerkiksi siinä, että ryhmän jäsenet voivat ilmaista itseään vapaasti ja haluavat olla samaa mieltä muiden ryhmän jäsenten kanssa. Tämä ilmenee esimerkiksi leikin laskuna, nauruna, tyytyväisyyden ilmaisemisena, ymmärryksenä ja mukautumisena ryhmän toimintaan. Toisten ilmaisulle tilan antaminen kertoo myös ryhmän turvallisuudesta. (Aalto 2000, 69).

23 Bruce Tuckmanin teoria ryhmän vaiheittaisesta kehityksestä

Ryhmän muodostumisessa on monta eri vaihetta ja eri teoriat kuvaavat sitä eri tavalla. Yksi tunnetuimmista ryhmän muodostumisen teorioista on Tuckmanin teoria, johon kuuluu viisi vaihetta. Nämä vaiheet ovat forming (muodostumisvaihe), storming (kuohuntavaihe), norming (yhdenmukaisuusvaihe), performing (yhteistyön vaihe) ja adjourning (lopetusvaihe). Tuckmanin malli ryhmän kehitysvaiheista on muodostunut monen muun teorian pohjaksi. Osa ryhmistä käy läpi kaikki viisi vaihetta, kun taas joissakin ryhmissä ei edistytä tiettyä vaihetta pitemmälle. Ryhmä voi myös palata takaisin jo ohitetun vaiheen. Tuckmanin malli on melko yleispätevä ja sen puute on lähinnä se, että sen avulla ei voi tehdä kovinkaan tarkkoja ennusteita tulevasta ryhmäkehityksestä eikä sen vuoksi voi suunnitella tarvittavia interventioita tarkasti. (Kopakkala 2005, 48, 51; Pennington 2005, 72. Westergaard 2009, 118.)

Forming-vaihe on ryhmän muodostumisvaihe, missä jäsenet tutustuvat toisiinsa ja samalla tunnustelevat toistensa odotuksia ja ominaisuuksia. Ryhmän jäsenten käytös on varovaista ja muodollista, eikä kukaan halua ärsyttää ketään. Jäsenet etsivät omaa paikkaansa ja vähitellen ryhmään aletaan luoda toimintatapoja ja ryhmän jäsenille alkaa muodostua rooleja ryhmän sisällä. Ryhmän ohjaajalla on tärkeä tehtävä tässä vaiheessa ryhmän muodostumisessa.

Ryhmän jäsenet ovat riippuvaisia ohjaajastaan. Ohjaajan tehtävänä on rakenteen luominen ja sääntöjen laatiminen sekä ryhmän suuntaaminen sille annettuun tehtävään sekä tavoitteista sopiminen. (Kopakkala 2005, 49; Pennington 2005, 72. Westergaard 2009, 118.)

Storming-vaihe kuvaa ryhmän kuohuntavaihetta. Silloin vuorovaikutuksessa voi olla konflikteja, sillä ujous on voitettu ja sen vuoksi jäsenten väliset ristiriidat uskalletaan tuoda esiin. Konfliktit ilmenevät esimerkiksi syntipukki- ilmiönä tai kritiikkinä ryhmän johtajaan, tehtäviin, ulkoisiin olosuhteisiin tai yleensä ryhmässä olemiseen. (Kopakkala 2005, 49—

50; Pennington 2005, 73. Westergaard 2009, 119- 120.)

Norming-vaihe tarkoittaa ryhmän yhdenmukaisuusvaihetta. Tällöin ryhmässä on vahva me- henki ja yhteenkuuluvuuden tunne. Kritiikki kohdistuu ryhmän ulkopuolelle eikä

24 ryhmän sisällä tulleita ajatuksia kritisoida. Mikäli ryhmä oppii käsittelemään ristiriitoja rakentavasti, ryhmä muodostaa kaikkien hyväksyvät toimintasäännöt. Tällöin ryhmän jäsenille vakiintuvat toimivat roolit. (Kopakkala 2005, 50; Pennington 2005, 73. Westergaard 2009, 121.)

Performing-vaihe on hedelmällisen yhteistyön sekä toimivan yhteisöllisyyden vaihe. Silloin ryhmän jäsenet ymmärtävät ja hyväksyvät toisensa ja sietävät ristiriitoja ja konflikteja. Ryhmä uskaltaa ottaa riskejä ja vuorovaikutus on intensiivistä. Tällöin ryhmässä voidaan keskittyä tehtävän suorittamiseen. (Kopakkala 2005, 50—51; Pennington 2005, 73. Westergaard 2009, 122.)

Adjouring-vaihe on lopetusvaihe. Silloin ryhmän jäsenet kokevat voimakkaita tunteita, kuten eroahdistusta, surua, kiitollisuutta tai haikeutta. Lopetustyö on tärkeää tässä vaiheessa.

Joillekin ryhmän jäsenille turvallinen ja luottamuksellinen tunnekokemus ryhmästä voi olla uutta ja sitä on tärkeä käsitellä ryhmässä. Esimerkiksi on hyvä käydä läpi millaista ryhmässä oli olla, mitä ryhmässä opittiin ja kuinka ryhmän jäsenet kokevat ryhmätoiminnan loppumisen. On hyvä koota yhteen yhdessä ryhmätoiminnan pääasioita ja käydä niitä läpi. (Kopakkala 2005, 51; Pennington 2005, 73—74. Westergaard 2009, 123.)

2.2.2 Verbaali ja nonverbaali vuorovaikutus ryhmässä

Vuorovaikutus on viestintää, mikä tulee näkyväksi ihmisten välisessä viestinnässä.

Vuorovaikutuksessa on aina jonkinlainen sanoma, sillä se on sanallista ja sanatonta viestintää ihmisten välillä. Vuorovaikutuksessa luodaan, tulkitaan ja tehdään päätelmiä samanaikaisesti, kun niihin reagoidaan. Vuorovaikutuksessa osapuolet ovat samanaikaisesti sekä viestin lähettäjiä, että vastaanottajia. Kyseessä on dynaaminen prosessi, mikä muuttuu jatkuvasti.

(Isotalus & Rajalahti 2017.) Vuorovaikutus viittaa kahteen asiaan: vuoron perään tapahtuvaan toimintaan ja vaikuttamiseen. Nämä kohdistuvat toisen käyttäytymiseen, ajatuksiin, tunteisiin tai asenteisiin. Vuorovaikutus on jatkuvaa vastavuoroisuutta, joissa jokainen osapuoli on

25 aktiivinen toimija. (Silvennoinen 2004, 15.) Vuorovaikutus sisältää yksilöiden, yhteisöiden, organisaatioiden sekä kulttuurien välisen vuorovaikutuksen (Pakarinen 2007, 41). Hyvään vuorovaikutukseen kuuluu sanattomien ja sanallisten viestien yhdenmukaisuus, jossa, jossa eleet paljastavat viestin oikeellisuuden ja yhdenmukaisuuden (Hjelt-Putilin 2005, 114; Kauppila 2005, 19- 20, 33; Silvennoinen 2004, 21).

Nonverbaalilla vuorovaikutuksella tarkoitetaan Kauppilan (2005, 19- 20) mukaan sanatonta viestintää kuten ilmeitä ja eleitä, mitkä eivät perustu kieleen. Viestintämme perustuu kielen lisäksi äänenkäyttöön, mihin kuuluvat muun muassa puhenopeus, äänen sävyt, puheen tauotukset ja painotukset. Usein ilmeet ja eleet paljastavat ihmisestä enemmän kuin sanat.

(Hjelt-Putilin 2005, 114; Kauppila 2005, 19- 20, 33; Silvennoinen 2004, 21.) Rohkaisevat eleet, ystävälliset ilmeet ja avoin, kontaktia ottava katsekontakti, ovat sanallista viestintää vakuuttavampia todisteita hyvästä ilmapiiristä (Hjelt-Putilin 2005, 110- 114).

Nonverbaalisessa viestinnässä luodaan jaettuja merkityksiä käyttämättä kielellisiä symboleita.

Sanattomassa viestinnässä symboleihin sisältyvät eleet, liikkeet, asennot, kasvojen ilmeet, katsekontakti ja kaikki muut mitä ei voida ilmaista sanoin. Nonverbaalit symbolit tarjoavat tietoa ryhmän ilmapiiristä ja kulttuurista, kuten myös ryhmän yksittäisten jäsenten persoonallisuudesta. (Poole 2003, 83.) Sanattoman viestinnän vahvuuksia ovat esimerkiksi tunteiden, asenteiden, mieltymysten välittäminen. Nonverbaalilla viestinnällä voi korvata sanallista viestintää ja sen avulla voi säädellä, täydentää ja tehostaa sanallista viestintää.

Sanattomalla viestinnällä on ilmapiirin säätelyssä ja ilmapiirin välittämisessä tärkeä osuus.

Rakentavaan ja turvalliseen vuorovaikutussuhteen luomiseen tarvitaan kykyä käyttää sanattoman viestinnän viestinnällisiä päämääriä edistäviä tapoja. (Hjelt-Putilin 2005, 110- 114).

Ilmeiden kieli on hyvin kansainvälistä, mutta siitä huolimatta asentojen ja eleiden tulkinta on joskus vaikeaa ja niistä voi syntyä virhetulkintoja. Sanattoman viestinnän keinoilla voi vaikuttaa toisen ihmisen tunteisiin, asenteisiin, käyttäytymiseen ja ajatuksiin. (Hjelt-Putilin 2005, 114;

Kauppila 2005, 19- 20, 33; Silvennoinen 2004, 21.)

26 Verbaalinen vuorovaikutus tarkoittaa sanallista viestintää eli puhumista ja esittämistä sanoin sosiaalisessa tilanteessa (Poole 2003, 83). Sanallinen viestintä tarkoittaa kielenkäyttöä, sanoja, lauseita, virkkeitä, kieliopillisia rakenteita, lauserakenteita sekä sanojen taivutusmuotoja.

Puheella on ratkaiseva merkitys kulttuurien kehityksessä, sillä sen avulla ihminen pystyy kehittämään ja valloittamaan käsitteellistä maailmaa ja siirtämään tietotaitoa seuraavalle sukupolvelle. Ihmisten kyky viestintään toistensa kanssa mahdollistaa ihmisten välisen kiinteyden sekä normien ja sääntöjen kehittymisen. Puhuttu kieli toimii välineenä ymmärtää toisia paremmin. Kieli toimii välineenä esimerkiksi toisten ymmärtämisessä sekä omista oikeuksista kiinnipitämisessä. (Hjelt-Putilin 2005, 95- 96; Kauppila 2005, 19, 25-26.) Kieli mahdollistaa ryhmän jäsenille ideoiden jakamisen, asenteisiin vaikuttamisen, tunteiden ilmaisemisen sekä ristiriitojen selvittämisen ryhmässä (Poole 2003, 83).

2.3 Käsityöllinen toiminta osana kotoutumista

Käsityöllinen toiminta voidaan hyödyntää kotoutumisen edistämisessä yhdistämällä siihen kielen ja kulttuurien oppimista (Lappalainen 2005; 2007). Käsityöllisen toiminnan yhdistäminen kieleen ja kulttuuriin (Kä- Ki- Ku- oppimistyyli) antaa Lappalaisen (2005, 38) mukaan mahdollisuuden kulttuurien kohtaamiselle. Tämän vuoksi käsityöllinen toiminta mahdollistaa akkulturaatiota, missä eri kulttuurien edustajat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, jossa omaksutaan uusia piirteitä oman kulttuurin rinnalle (Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2015, 254; Puukari & Korhonen 2013, 36).

2.3.1 Käsityöllinen toiminta

Käsityön tekeminen on konkreettisen ja luontoperäisen materiaalin muovaamista eritavoin, esimerkiksi ositetusti mallista (Kärnä-Behm 2005, 31). Pölläsen ja Krögerin (2005; Anttila

27 1993) mukaan se voi olla mallia jäljentävän ositetun käsityön lisäksi suunnittelua sisältävä kokonainen käsityöprosessi. Käsityöhön ja käsityöläisyyteen vaikuttaa aina sitä ympäröivä kulttuuri. Nykykulttuurissa käsityö on koneen ja ihmisen välistä yhteistyötä tai yksilöllistynyttä käsityöilmaisua. Siitä huolimatta, että koneet ovat syrjäyttäneet ihmiset pääasiallisesti käsityön

In document Käsityöllinen toiminta kotoutumisen välineenä (sivua 21-0)