Kehonkoostumuksen yhteys insuliinin eritykseen

Kehonkoostumusta voidaan siis arvioida eri tavoin ja tutkimuksia, joissa on tutkittu kehonkoos-tumuksen yhteyksiä insuliinin eritykseen, on koottu taulukkoon 4. Painoindeksin suhteen korkei-den arvojen on todettu olevan yhteydessä matalampaan DI:iin (p < 0,001) (Xiang ym. 2018).

361:tä tutkimushenkilöä (ikä 35 ± 8 v; BMI 25,2–32,6 kg/m²) tarkasteltaessa myös keskivartaloli-havuus oli yhteydessä heikentyneeseen DI:iin. Weyerin ja muiden (2000) tutkimuksessa tutkittiin 209 henkilöltä (ikä 18–50 v; paino 94,4 ± 22,8 kg) painon muutosten vaikutuksia insuliinin erityk-seen. Muutokset DI:ssä olivat negatiivisesti yhteydessä painon muutoksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että kun paino nousi, niin DI laski ja vastaavasti kun painossa tapahtui laskua, nousi DI. Yhteys havaittiin sekä normaalin (normal glucose tolerance, NGT) että heikentyneen glukoosin sietoky-vyn omaavilla henkilöillä. Jälkimmäisillä tulos oli kuitenkin merkitsevämpi, mikä voisi viitata sii-hen, että henkilöt, joilla on IGT, saattaisivat hyötyä painon pudotuksesta erityisesti. Vastaavanlai-sia tulokVastaavanlai-sia saivat myös Cnop ym. (2007), joiden seurantatutkimuksessa 33 tutkittavan (ikä 38 ± 12 v; BMI 28,6 ± 4,4 kg/m²) paino nousi keskimäärin 7,6 kg ja vyötärönympärys kasvoi. Tutkitta-villa oli lähtötilanteessa joko NGT tai IGT, mutta heidän ensimmäisen asteen sukulaisellaan oli todettu tyypin 2 diabetes. 7 vuoden seurannan aikana tutkittavien DI laski 22 % (p = 0,02). DI oli käänteisesti yhteydessä sekä painoon (r = -0,36, p = 0,02) että vyötärönympärykseen (r = -0,46, p

= 0,07). Seurannan aikana 6 tutkittavalla NGT kehittyi IGT:ksi. Näillä henkilöillä DI laski 50 % ma-talammalle kuin heillä, joilla NGT säilyi ennallaan (p < 0,05).

Painon muutosten merkitystä on tutkittu myös elintapainterventiotutkimuksissa (Uusitupa ym.

2003, Utzschneider ym. 2004). 4 vuoden aikana 31 interventioryhmään osallistunutta (ikä 56 ± 7 v; BMI 30,4 ± 3,9 kg/m²) pudottivat painoaan enemmän kuin 21 kontrolliryhmään kuulunutta (ikä 55 ± 7 v; BMI 30,5 ± 4,1 kg/m²) (Uusitupa ym. 2003). Myös heidän vyötärönympäryksensä pieneni enemmän. Niillä tutkittavilla, joilla oli IGT, ei tapahtunut muutoksia insuliinin erityksessä painon laskusta huolimatta. Sen sijaan toisessa 3 kuukautta kestäneessä interventiotutkimuksessa näh-tiin parannusta insuliinin erityksessä (Utzschneider ym. 2004). 19 tervettä iäkkäämpää miestä (ikä 65 ± 1 v; BMI 30,9 ± 0,6 kg/m²) pudottivat painoaan vähäkalorisella ruokavaliolla. Painon pu-dotuksen seurauksena DI nousi 33 % (p < 0,05) lähtötasoon verrattuna.

Yleensä kehonkoostumuksen vaikutuksia insuliinin eritykseen tutkittaessa määritellään painoin-deksin lisäksi myös muita tekijöitä, kuten rasvakudoksen jakaantuminen kehon eri osiin ja sen vaikutuksia (Wagenknecht ym. 2003, Gastaldelli ym. 2005). Wagenknecht kumppaneineen (2003) tutki 1457:ltä terveeltä henkilöltä iältään 18–81 vuotta (BMI ka 28,5 kg/m²), miten SAT ja VAT yksi-nään tai näiden keskinäinen vuorovaikutus vaikuttavat insuliinin eritykseen. Siinä vain SAT:lla to-dettiin olevan suora yhteys AIR:iin (p < 0,0001). Sen sijaan VAT:lla sekä SAT:n ja VAT:n yhteisvaiku-tuksella oli käänteinen vaikutus DI:iin. Tämä viittaa siihen, kun VAT tai SAT ja VAT yhtä aikaa ovat korkealla, on DI puolestaan matalalla. Yleisesti lihavuudella eli tässä tapauksessa painoindeksillä oli vain pieni osuus DI:n vaihtelevuuteen. Myös Gastaldellin ja muiden (2005) tutkimuksessa tut-kittiin rasvan jakautumisen merkitystä. Tutkimukseen osallistui 62 ei diabetesta sairastavaa 24–

69-vuotiasta henkilöä (BMI 21–39 kg/m²). C-peptidi- ja insuliinipitoisuuksia mittaamalla perus- ja kokonaisinsuliinin erityksen todettiin olevan suurempaa lihavilla kuin normaalipainoisilla henki-löillä. Kokonaisinsuliinin eritys oli lisäksi kohonnut henkilöillä, joilla oli korkeampi VAT:n ja SAT:n suhde. Sen sijaan β-solujen toimintaa kuvaavissa indekseissä ei havaittu eroa lihavien tai nor-maalipainoisten välillä.

Haiman rasvapitoisuuden vaikutuksista insuliinin eritykseen on saatu tutkimuksissa ristiriitaisia tuloksia (Tushuizen ym. 2007, Heni ym. 2010, van der Zijl ym. 2011, Begovatz ym. 2015). Henin ym. (2010) tutkimukseen osallistui yhteensä 51 henkilöä, joilla oli joko NGT, IGT tai IFG. Haiman keskimääräinen rasvapitoisuus oli yhteydessä heikentyneeseen insuliinin eritykseen. Kuitenkin tämä yhteys havaittiin vain henkilöillä, joilla oli IGT tai IFG (p ≤ 0,03). Näillä henkilöillä havaittiin samansuuntainen yhteys myös sisäelinrasvan kohdalla. Haiman rasvapitoisuudella näytti olevan kuitenkin suurempi vaikutus heikentyneeseen insuliinin eritykseen kuin sisäelinrasvalla (p = 0,0068). Sen sijaan maksan rasvapitoisuudella ei havaittu yhteyttä insuliinin eritykseen. Normaa-lin glukoosinsietokyvyn omaavilla henkilöillä ei havaittu yhteyttä haiman rasvapitoisuuden tai si-säelinrasvan ja insuliinin erityksen välillä. Van der Zijlin ym. (2011) tutkimuksessa 64 tutkittavan, joilla oli joko NGT (ikä 55 ± 7 v; BMI 27,5 ± 3,0 kg/m²), IFG (ikä 57 ± 8 v; BMI 28,7 ± 3,7 kg/m²) tai IFG+IGT (ikä 56 ± 6 v; BMI 28,2 ± 3,6 kg/m²), C-peptidierityksessä ei havaittu yhteyttä haiman tai maksan rasvapitoisuuden eikä VAT:n tai SAT:n välillä. Sen sijaan DI oli käänteisesti yhteydessä

haiman tai maksan rasvapitoisuuteen tai VAT:iin (p < 0,05). Tämä käänteinen yhteys kuitenkin hä-visi mukautettaessa tulosta ikään tai painoindeksiin. Tutkimuksessa pääpainona olleen haiman rasvapitoisuuden ei tutkijoiden mukaan nähty olevan yhteydessä insuliinin eritykseen erityisesti, koska yhteyttä C-peptidieritykseen ei nähty.

Tushuizenin ja kumppaneiden (2007) tutkimuksessa tutkittiin yhteensä 36 henkilöä, joista 24:llä ei ollut tyypin 2 diabetesta (ikä 55 ± 2 v; BMI 29,1 ± 1 kg/m²) ja 12:lla kyseinen sairaus oli (ikä 55 ± 2 v; BMI 31,3 ± 1 kg/m²). Insuliinin erityksen kannalta keskeisin tulos oli, että haiman rasvapitoi-suus oli merkitsevästi yhteydessä β-solujen vajaatoimintaan ei-diabeetikoiden ryhmässä. Sen si-jaan diabeetikoilla tätä yhteyttä ei havaittu. Tämän on ajateltu johtuvan siitä, että diabeetikoilla β-solujen toimintaa on heikentämässä muut tekijät kuin haiman rasvapitoisuus. Sen sijaan Bego-vatzin ja muiden (2015) tutkimuksessa ei haiman rasvapitoisuudella havaittu olevan yhteyttä in-suliinin eritykseen. Siinä tutkittiin 56 henkilöä, joista 28:lla oli NGT (ikä 50 ± 12 v; BMI 26,3 ± 4,5 kg/m²), 14:llä IFG ja/tai IGT (ikä 51 ± 11 v; BMI 29,2 ± 5,1 kg/m²) ja 14:llä tyypin 2 diabetes (ikä 61 ± 5 v; BMI 30,2 ± 5,3 kg/m²). Kuitenkaan riippumatta glukoosin sietokyvystä tutkimuksessa ei ha-vaittu yhteyttä haiman rasvapitoisuuden ja β-solujen toiminnan välillä.

Painon pudotuksella on siis nähty olevan edullisia vaikutuksia β-solujen toimintaan (Weyer ym.

2000, Utzschneider ym. 2004, Cnop ym. 2007). Pudotuksen myötä DI parani ja vastaavasti painon nousu laski DI:ä. Myös korkean BMI:n on nähty olevan yhteydessä heikentyneeseen DI:iin (Xiang ym. 2018). Täysin yksiselitteisiä tutkimustulokset eivät kuitenkaan ole, sillä Uusitupa ym. (2003) ei tutkimuksessaan havainnut yhteyttä painon muutoksella ja insuliinin erityksellä. Suuremman rasvapitoisuuden omaavilla henkilöillä vaikuttaisi olevan suurempi riski heikentyneeseen insulii-nin eritykseen (Wagenknecht ym. 2003, Gastaldelli ym. 2005). Erityisesti suuri viskeraalisen ras-van määrä näyttäisi heikentävän DI:ä. Sen sijaan haiman rasvapitoisuuden merkityksestä insulii-nin eritykseen on saatu ristiriitaisia tuloksia. Osassa tutkimuksista näiden välillä ei nähty olevan yhteyttä (van der Zijl ym. 2011, Begovatz ym. 2015), kun taas osassa suurentunut haiman rasva-pitoisuus heikensi insuliinin eritystä (Tushuizen ym. 2007, Heni ym. 2010).