Käytännön käsite ja käytäntöteoreettinen lähestymistapa

Käytännön käsitteellä on pitkä historia ihmistieteissä ja filosofiassa. Pragmatistisessa ajattelussa käytäntöjen nähdään olevan tiedon ja olemisen filosofisen tarkastelun lähtö-kohta, jolloin asioita tarkastellaan käytännön tai käytännöllisyyden tarjoaman

käsitteis-tön valossa (Pihlström, 2012). Käytännön ja teorian käsitteiden yhdistäminen näyttää ensi silmäyksellä absurdilta, sillä arkikielessä niitä pidetään toistensa etäisinä vastakoh-tina. Tästä huolimatta ihmiset hyödyntävät arjessa kaiken aikaa epämuodollisia teorioi-ta, eli ymmärrystä siitä, miten jotkin asiat toimivat (Shoemaker, Tankard, & Lasorsa, 2004). Antiikin kreikassa teoria käsitteenä merkitsi katselua (Airaksinen, 1994, s. 10;

Shoemaker et al., 2004, s. 6). Tieteessä teorian käsite voidaan määritellä kuitenkin kat-selua täsmällisemmin, jolloin teoriat ovat ”lakeja tai määritelmiä, jotka systematisoi­

vat jonkin ilmiön, joko empiirisesti eli havaintoihin perustuvaan tietoon nojaten tai hermeneuttisesti eli ilmiön tulkintaan nojaten” (Anttila 1998, s. 88.)

Waltz (1997) asettaa teorian tärkeimmäksi tehtäväksi ilmiön selittämisen eikä niin-kään ennustamisen. Nimenomaan selittämiseen viittaa näkemys, jonka mukaan käytäntö-teoreettinen lähestymistapa on omanlaiseen sosiaaliseen ontologiaan perustuva kulttuu-riteorian yksi muoto, jossa yhteisöjä katsellaan käytäntöjen areenana (Schatzki, 2001).

Käytännön käsitteen sosiologiset juuret palautuvat ghehardin (2010) mukaan Bourdieun (1990), garfinkelin (1967) ja giddensin (1979, 1984) töihin ja sen filosofi-set juuret löytyvät fenomenologiasta, marxismista ja pragmatismista. Viime aikoina käy-täntöjen teoretisointia kohtaan lisääntyneen kiinnostuksen taustalla on nähty olevan muiden lähestymistapojen vaikeudet selittää muun muassa moraalista käyttäytymistä (Turner, 2007). Toisaalla käytäntöteorioiden on esitetty olevan kritiikkiä positivismia, kognitivismia ja rationalismia kohtaan (geiger, 2009). gherardin (2009) mukaan käy-tännöistä puhutaan usein rutiinien synonyymina. Tällöin taka-alalle jää lähestymista-van alkuperäinen kritiikki modernismin tietokäsitystä vastaan ja myös käsitteen käytön metodologiset ongelmat. Tähän gherardi esittää ratkaisuksi habermasilaisen näkökul-man pohjalta kehiteltyä jaottelua, jossa hän erottaa toisistaan kerronnan elämismaail-man todellisista käytännöistä ja toisaalta diskurssin niiden käytön oikeutuksesta. Työn alussa rajasin käsittelyn ulkopuolelle hyväksyttävyyden moraalisen ja eettisen käsitte-lyn. gherardin kahtiajaossa diskurssi käytäntöjen oikeutuksesta liittyy nimenomaan täl-laiseen laajaan keskusteluun.

Barnes (2001) määrittelee käytännöt laveasti yhteisöllisesti tunnistettavina toisilta opittuina toiminnan muotoina, jotka saattavat olla joko hyvin tai huonosti toteutettuja.

Hänen näkemyksessään korostuvat aktiiviset toimijat, jotka arjessaan jäsentävät uudel-leen yhteisiä käytäntöjä käytössä olevilla resursseillaan. Toisaalta Barnes korostaa, mi-ten vaikeaa on tehdä yksinkertaista jaottelua teorian ja käytännön välille samoin kuin näkyvien näkymättömien käytäntöjen välille. May ja Finch (2009, s. 539) kuvailevat käytännöt päämäärälähtöisesti asioiksi, joita ihmiset tekevät suorittaakseen jonkin teh-tävän ja saavuttaakseen tietyn päämäärän. Käytännöt on kuvattu myös taitoina, hiljaise-na tietohiljaise-na ja olettamuksihiljaise-na, jotka tukevat toimintaa (Schatzki, 2001). Valtaosa toimin-nan tutkijoista näkee toimintoimin-nan olevan kehollista ja käytäntöjen välittyvän esimerkiksi artefaktien tai luonnon kautta. Käytäntöjen analyysissa ollaan kuitenkin erimielisiä ke-hollisuuden luonteesta, esimerkiksi siitä, millaiset kokonaisuudet välittävät toimintaa ja millä tavalla nämä kokonaisuudet liittyvät käytäntöihin (emt.).

Käytäntöjä teoretisoivia lähestymistapoja on hyödynnetty useissa tutkimuksissa 2000-luvulla lähinnä erilaisten organisaatioiden käytäntöjen tutkimuksessa (esim. ghe-rardi, 2006; Strati, 2007; Orlikowski, 2002). Kirjallisuudessa ei ole yhteisesti hyväksyt-tyä näkemystä käytäntöteoreettisesta lähestymistavasta, sillä lähestymistavat vaihtelevat riippuen tieteenalasta (Schatzki, 2001). Erilaisissa lähestymistavoissa yhteistä on kui-tenkin niiden liittyminen pikemminkin tekemiseen kuin olemiseen ja näkemykseen maailman rakentumisesta yksityiskohdista ja tapahtumista (Nicolini et al., 2003, s. 28).

Lisäksi yhdistävänä tekijänä on konstruktiivinen ote sosiaaliseen ja materiaaliseen maail maan sekä tutkimuskohteen ja maailman näkeminen dynaamisena, ei stabiilina eikä myöskään yhden totuuden ilmiönä. Kontekstisidonnaisuus ja ajallinen ulottuvuus ovat myös keskeistä sanastoa käytäntöihin perustuvissa lähestymistavoissa (Nicolini et al., 2003). Käytäntöteoreettisissa lähestymistavoissa tietämys muodostuu yhteisöllises-ti käytännöissä jaettuna ymmärtämisenä ja kokemisena (Reckwitz, 2002).

Taulukko 3. Käytäntöteoreettiset lähestymistavat Turnerin (2007) mukaan

SOCIAL NON-SOCIAL

Cognitive/Social Cognitive/Non-Social

Sub-Cognitive/Social Sub-Cognitive/Non-Social

Turner (2007, s. 111) on jakanut käytäntöteoreettisen lähestymistavan sosiaaliseen ja ei-sosiaaliseen lähestymistapaan (taulukko 3). Jako sosiaalisiin ja ei-sosiaalisiin viittaa käytäntöjen ilmenemistilanteisiin. Sosiaalisissa lähestymistavoissa käytäntöjen nähdään olevan yhteisöllisiä ja ei-sosiaalisissa lähestymistavoissa niiden ajatellaan ilmenevän yk-silöissä. Kognitiivisuudella Turner tarkoittaa tässä yhteydessä artikuloitavissa olevia toimintaan vaikuttavia tekijöitä kuten roolit ja normit. Sub-kognitiivisuudella – joita hän kutsuu myös taidoiksi – hän viittaa vaikeasti sanoiksi puettaviin toimintaan vaikut-taviin tekijöihin kuten moraaliin ja elämäntapoihin.

ghehardi (2010) on luonut käyttökelpoisen käytäntölähtöisen analyysikehyksen (taulukko 4). Ulkopuolisessa tarkastelussa keskitytään käytäntöjen säännöllisyyteen ja taustoihin, jotka tuottavat toimintaa. Toisin sanoen keskitytään siihen jaettuun ymmär-rykseen, joka mahdollistaa käytäntöjen jatkumisen. Sisäisessä tarkastelussa käytäntöjä katsotaan toimijoiden ja toiminnan näkökulmasta ja siitä, millaisessa yhteisessä proses-sissa käytännöt toteutuvat ja muodostuvat. Sisältäpäin katsottuna käytännöt ovat tun-nistettavia yhteisöllisiä toimia, jotka tuottavat erilaisia kytköksiä käytettävissä olevista voimavaroista ja rajoitteista. Kolmannessa lähestymistavassa tarkastellaan yksittäisiä käytäntöjä suhteessa siihen yhteisöön, jossa ne ilmenevät, ja huomio kiinnittyy myös käytäntöjen seurauksiin. (gherardi, 2010.)

Taulukko 4. Käytäntölähtöinen analyysikehikko (Gherardi, 2010)

/HYHOVRIDQDO\VLV 'HÀQLWLRQRISUDFWLFH 5HVHDUFKTXHVWLRQ 3UDFWLFH¶IRUPRXWVLGH· $SDWWHUQRIDFWLYLWLHVVRFLDOO\

UHFRJQL]HGDQGQRUPDWLYHO\

VXVWDLQHG

:KDWLVWKH¶REMHFW·RIWKH SUDFWLFH"

3UDFWLFH¶IRUPLQVLGH· $NQRZOHGJHDEOHFROOHFWLYH DFWLRQ

+RZLVNQRZLQJLQSUDFWLFH HQDFWHG"

3UDFWLFHDVVRFLDOSUDFWLFH 7KHVRFLDOLVWKHHIIHFWRILQWHU FRQQHFWHGSUDFWLFHVDQGWKHLU FLUFXLWRIUHSURGXFWLRQ

:KDWGRHVGRLQJDSUDFWLFHGR"

Sosiaalisessa käytäntöteoriassa ollaan kiinnostuneita jokapäiväisestä toiminnasta arjen ympäristössä: siinä painotetaan sosiaalisten järjestelmien yhteisiä resursseja, joilla ryh-mät järjestävät ja koordinoivat toimintaansa, keskinäisiä suhteita ja tulkintoja maailmas-ta (Wenger, 1998, s. 13). Vahvasti organisaationäkökulmasmaailmas-ta käytäntöjä maailmas-tarkasteleva Geiger (2009) puolestaan näkee käytäntöteoreettisen lähestymistavan tarjoavan vasta-uksia siihen, miksi ja millä tavalla käytäntöjä edelleen harjoitetaan ja miten ne ovat muuttuneet tai millä tavoin niiden implisiittisiä normeja kyseenalaistetaan ja arvioi-daan. Tämä lähestymistapa on pitkälti yhteneväinen Gherardin (2010) hahmottele-maan käytäntöjen tarkasteluun sosiaalisina käytäntöinä.

Davies, Wetherell ja Barnett (2006, s. 55) yhdistävät sosiaalisiin käytäntöihin ajalli-sen ulottuvuuden ja aiemmin olemassa olleet käytännöt. Tällainen ajallinen perspektii-vi tulee esiin myös Geelsin (2005, s. 52) kirjoituksessa, jossa hän toteaa teknologian ke-hittyvän jo olemassa olevasta, ei tyhjästä. Giddens (1979, s. 65) puolestaan korostaa, että säännöt ja käytännöt ovat olemassa vain toistensa yhteydessä ja että niihin päästään käsiksi vain sosiaalisessa ja historiallisessa kontekstissa.

Näen kontekstin ja käyttökokemuksen käsitteiden asettuvan suhteessa käytännön ja hyväksyttävyyden käsitteeseen kuvan 3 esittämällä tavalla. Konteksti on siis se fyysinen,

Kuva 3. Kontekstin, käytännön, käyttökokemuksen ja hyväksyttävyyden käsitteiden suhde toisiinsa

KONTEKSTI

KÄYTÄNTÖ

KÄYTTÖKOKEMUS

HYVÄKSYTTÄVYYS

sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, jossa käytännöt ja käyttö eli ihminen-teknologia-vuorovaikutus toteutuvat. Käyttö ja käytännöt puolestaan johtavat tietynlaiseen käyttö-kokemukseen, minkä sisään myös hyväksyttävyys ilmiönä asettuu.

Yhteenvetona voidaan todeta, että käytäntöteoreettinen lähestymistapa suuntaa huomion siihen, miten ihmiset toimivat arjessa (Nicolini et al., 2003). Lähestymistapa myös olettaa ihmisten olevan tavoitteellisia, osaavia, mukautuvia ja kekseliäitä toimijoi-ta, jotka käyttävät esimerkiksi tekniikkaa eri tavoin saavuttaakseen erilaisia päämääriä (Orlikowski, 2000). Käytäntöteoreettisessa laveammassa lähestymistavassa voidaan analysoida makrotasolla ilmiöitä, kuten yhteisöjä tai yhteiskuntia, ja myös organisato-rista näkökulmaa erilaisten ilmiöiden juurtumisen yhteydessä. Toinen, tätä suppeampi lähestymistapa keskittyy jonkin alan käytäntöihin sinänsä ja niiden riippuvuuksiin ja erilaisiin arjessa ilmeneviin muotoihin. (Schatzki, 2001.)

Tässä työssä tarkastelen käytäntöjä viimeksi mainitusta, suppeasta näkökulmasta, eli näen käytännöt kerrontana elämismaailman ilmiöistä. Toisaalta työn analyyttinen viite-kehys on lähellä ghehardin (2010) esittämää ”practice as social practice” -tason ana-lyysia, jossa on yhteneväisyyttä Turnerin (2007) sosiaaliseksi paradigmaksi nimeä-mään keskusteluun käytännöistä. Tällöin käytäntöjä tarkastellaan suhteessa siihen yh-teisöön, missä ne ilmenevät ja tarkastellaan myös käytäntöjen seurauksia.

Käytännön käsitteen määrittelyssä tukeudun Kaasisen ja Norroksen (2007, s. 14) määritelmään, minkä mukaan käytännöt ovat henkilöiden ja yhteisöjen tapa toimia ja käyttää erilaisia välineitä ja ympäristön mahdollisuuksia.

Käytäntöteoreettisella lähestymistavalla viittaan edellä käsiteltyyn kirjallisuu-teen, joissa on käsitteellistetty, teoretisoitu ja mallinnettu jonkin elämänalueen sisällä ihmisen toimintaa, niissä ilmeneviä toiminnan ja ympäristön välisiä riippuvuuksia ja toimintamalleja.