Ikääntyneet ja hyvinvointiteknologia

Ikääntyneen käsitteen kytkeminen kronologiseen ikään on ongelmallista, sillä ikää voi-daan tarkastella kronologisen iän lisäksi myös muun muassa biologisena ja psykologise-na ikänä (Ilmarinen, 2006). Käsitettä ikääntynyt työntekijä on kuitenkin käytetty yli 55-vuotiaista kirjallisuudessa, lainsäädännössä ja julkisessa keskustelussa (emt.). Vuon-na 2011 kaikkien eläkkeelle siirtyneiden keski-ikä oli 59 vuotta mediaanin ollessa 63,1 (SVT, 2013a). Työn alussa esitetyt kolmannen ja neljännen iän käsitteet eivät ole suo-raan siirrettävissä kronologiseen ikään, mutta käsitteillä tarkoitetaan eläkeiän kynnyk-sellä olevia ja myös jo eläkkeellä olevia (Lasslet, 1989).

Ikääntyneet joutuvat yhä useammin kohtaamaan uutta teknologiaa niin työelämässä kuin arjessaan, kotona ja laitoksissa, kun itsenäistä selviytymistä pyritään tukemaan

tek-nologian avulla. Ikääntyneiden asenteiden teknologiaa, kuten tietokoneita kohtaan, esi-tetään usein olevan negatiivisempia kuin nuorempien henkilöiden (Umemuro, 2004;

Rogers, Mayhorn, & Fisk, 2004; Czaja & Sharit, 1998). Toisaalta vastoin tätä yleistä käsitystä ikääntyneet ovat halukkaita käyttämään teknologiaa, mikäli siihen on mahdol-lisuus, se koetaan tarkoituksenmukaisena ja mikäli sen käyttöön annetaan riittävä opas-tus (esim. Melenhorst, Rogers, & Caylor, 2001). Aikaisemmat teknologian käyttökoke-mukset vaikuttavat merkittävästi uuden teknologian hyväksymiseen (Mynatt & Rogers, 2002). Teknologian käyttöönottoa ei siis arvioida puhtaalta pöydältä, vaan suhteessa ai-empiin kokemuksiin. Muutokset aiemmin koettuun voivat olla suuria, sillä hyvinvointi-teknologian käyttöönotto voi muokata rajustikin päivittäisiä rutiineja (Wessels, Dijcks, Soede, gelderblom, & De Witte, 2003). Satu Helinin (2000) väitöstutkimuksessa saa-tiin viitteitä palvelujen aiemman käytön positiivisesta vaikutuksesta ulkopuolisen avun hyväksyttävyyteen. Tulos tukee näkemyksiä käyttökokemuksesta (esim. Sanders, 2001), joissa aiemmilla kokemuksilla nähdään olevan vaikutusta uuden kokemuksen muodostumiseen.

Mynatt ja Rogers (2002) korostavat ikääntyneiden ja ikääntymisen tarkastelua osana laajempaa sosiaalista viitekehystä unohtamatta ikääntyneiden ja fyysisen ympäristön välistä vuorovaikutusta. Tällöin ikääntyneet ja ikääntyminen tulisi ymmärtää kokonai-suutena, johon sisältyvät sensoriset, motoriset ja kognitiiviset kyvyt ja niihin vaikutta-vat ikääntymisen aiheuttamat muutokset. Kognitiivisen kyvykkyyden onkin toisaalla to-dettu selittävän uusien teknologioiden käyttöönottoa ja käyttöhalukkuutta ikääntyneillä (Wessels et al., 2003; Tasken, Marcellini, Mollenkopf, Ruoppila, & Széman, 2005).

Ikääntyneiden ja tietotekniikan välistä suhdetta tarkasteltaessa on havaittu, että kogni-tiiviset kyvyt ja koulutus, teknologian pelko (computer anxiety) ja sukupuoli ovat mer-kittäviä iästä riippumattomia teknologian käyttöön vaikuttavia tekijöitä (Charness &

Boot, 2009). Mollenkopf (2003) tiivistää yleisellä tasolla teknologian hyväksymiseen vaikuttaviksi tekijöiksi uuden pelon, motivaation puutteen, käytettävyyden ja rohkaise-van opastuksen.

Hyvinvointiteknologian käyttöönotto ei ole pelkästään ikääntyneen asia, vaan se koskettaa niin omaisten kuin hoitajienkin arkea (Ahtiainen & Auranne, 2007, s. 11).

Onkin havaittu, että hyvinvointiteknologian käyttöönotto onnistuu paremmin, kun myös omaiset ja ikääntyneen arkeen osallistuvat muut henkilöt koulutetaan ja motivoi-daan teknologian käyttöön (Vahtola & Lukkarila, 2006). Omaisten rooli ikääntyneiden teknologian käyttöönotossa on tullut ilmi myös muualla kuin hyvinvointiteknologiaan liittyvissä tutkimuksissa. Esimerkiksi Van Biljon ja Renaud (2008) havaitsivat ikäänty-neiden saavan matkapuhelimensa usein lahjaksi omaisiltaan. Toisaalta teknologian käyttöönottoa voi suositella myös lääkäri, joka toteaa tarpeen esimerkiksi liikkumisen tai kuulon apuvälineelle.

Hyvinvointiteknologian käyttäjillä voi olla sellaisia yksilöllisiä tarpeita, joihin eivät päde yleiset hyväksyttävyyden mallit (Arning & Ziefle, 2009). Blue (2006) listaa väitös-kirjassaan useita tutkimuksia, joiden mukaan ICT-teknologiaan ja pääosin

toimistotyö-ympäristöihin kehitetyt hyväksyttävyyden mallit eivät kykene ennakoimaan teknologian käyttöä hyvinvointisektorilla, koska käytön konteksti on niin erilainen. Keskeiset puut-teet ja ristiriitaisuudet TAM-malleissa liittyvät asenteiden, helppokäyttöisyyden ja sub-jektiivisten normien yhteydestä käyttöaikomukseen ja havaitun helppokäyttöisyyden sekä hyödyllisyyden linkittymisestä toisiinsa. Blue (emt.) päätyy jopa väittämään, että TAM-mallien havaitun helppokäyttöisyyden rakenne on tarpeeton terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmasta, koska ensisijaisena tavoitteena heillä on potilaiden hoita-minen ja tällöin hoidon laatu on ensisijainen päämäärä helppokäyttöisyyden sijaan. Van Biljon ja Renaudin (2008) tutkimuksessa helppokäyttöisyys ei vaikuttanut aikomuk-seen käyttää matkapuhelinta, mutta sen sijaan se vaikutti myöhemmin varsinaisessa käyttövaiheessa. Mukautuminen muuttuvaan ympäristöön, halukkuus uuden oppimi-seen ja uusista tilanteista nousevien haasteiden hyväksyntä voivat olla toimintakykyise-nä pysymisen kannalta olennaista vaihtuvissa arjen ympäristöissä (Rogers, Meyer, Wal-ker, & Fisk, 1998). Viimeisen 20 vuoden ajalta löytyy lukuisia tutkimuksia (esim. gei-ger, 1990; Scherer & galvin, 1994; Phillips & Zhao, 1999; Hocking, 1999; Alakärppä, 2001; Kittel, Di Marco, & Stewart, 2002; Verza, Carvalho, Battaglia, & Uccelli, 2006;

gaffney, 2010), joissa on havaittu erilaisten apuvälineiden olevan käyttämättöminä, vaikka niiden käytölle on ollut ja edelleen on selvät funktionaaliset perusteet. Tämä ha-vainto puhuu vahvasti sen puolesta, ettei funktionaalinen tarve yksistään selitä hyvin-vointiteknologian käyttöön hyväksymistä.

Hyvinvointiteknologian käytön tutkimuksessa on alettu viime vuosina kiinnittää huomiota toimintajärjestelmän tutkimukseen, jossa ihmiset, toiminta, ympäristö ja tek-nologia nähdään yhteen sulautuneena systeeminä (esim. Cook et al., 2010). Newel, Carmichael, gregor ja Alm (2003) ovat kirjoittaneet dynaamisesta erilaisuudesta, jon-ka mujon-kaan järjestelmien tulisi huomioida yksilöiden toimintakyvyn erilaisuus tietyllä hetkellä eikä pelkästään iän perusteella. Dynaamisen erilaisuuden huomioon ottaminen edesauttaa heidän mukaansa hyväksyttävyyttä. Tällöin käyttäjän toimintakykyä ei ali-arvioida, eikä siten myöskään ylikompensoida käyttäjän toimintakykyä, josta muun muassa Rogers ja kumppanit (2004) kirjoittavat.

Ziefle (2011) kollegoineen tutki kodeissa käytettävän valvontateknologian hyväksyt-tävyyttä. Heidän tutkimuksensa mukaan edes kotia ei voida käsitellä yhtenä kokonai-suutena tai käyttökontekstina, sillä teknologian hyväksyttävyydessä havaittiin selkeitä eroja kodin eri tiloissa. Esimerkiksi makuuhuone ja kylpyhuoneet koetaan hyvin intii-meiksi alueiksi, jonne ei haluta valvontateknologiaa. Toisaalta terveydentila vaikutti myös valvontateknologian hyväksyttävyyteen, joten toimijan fyysisellä ja psyykkisellä toimintakyvyllä näyttäisi olevan yhteys teknologian hyväksymiseen. Toimintakyky voi muuttua hyvin lyhyelläkin aikajänteellä, joten senkään takia hyväksyttävyyden kriteerit eivät ole pysyviä. (Ziefle et al., 2011.)

Apuvälineiden käytön on todettu lisäävän ennen kaikkea käyttäjiensä turvallisuuden tunnetta (Penning & Strain, 1994). McCreadien ja Tinkerin (2005) tutkimus on yksi harvoista laadullisin menetelmin tehdyistä hyvinvointiteknologian hyväksyttävyyttä

kä-sittelevistä töistä. He raportoivat tutkimuksessaan mallista, jossa koettu avuntarve ja tuotteen laatu voisivat olla apuvälineiden hyväksyttävyyden selittäjinä. Heidän mu-kaansa koettu tarve riippuu muun muassa käyttäjän ominaispiirteistä ja asuinmuodosta sekä näiden vuorovaikutuksesta. Ikääntyneet liittävät teknologiaan vahvoja kontekstisi-donnaisia mielikuvia ja merkityksiä, jotka tulisi huomioida teknologian ja palveluiden suunnittelussa ja myös niiden tarjonnassa. Tämä on havaittavissa selkeästi Lapin yli-opiston Kaupunkielvi-tutkimuksessa (Alakärppä & Karjalainen, 2007). Tutkimuksessa kysyttiin syitä teknisten apuvälineiden käyttämättömyyteen kotiympäristössä ja julki-sessa ympäristössä. Keskeisin havainto liikkumisen apuvälineiden käyttöhalukkuudes-sa oli käyttötilanteista johtuvat erot ja käytön motiiveista raportoidut erot. Kotiympäris-tössä korostuivat toiminnalliset ominaisuudet käytön perusteena, kun taas julkisessa ympäristössä esiin nousivat tuotteen viestimät merkitykset.

Ihmiset käyttävät teknologiaa myös siksi, että se tukee fyysisen toimintakyvyn lisäksi psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä. Tehokkuus ja funktionaalinen hyöty eivät siis ole ainoita käyttöä selittäviä tekijöitä, kuten aiemmin todettiin. Ikääntyneiden suhtautu-misessa hyvinvointiteknologiaan on havaittu yhtenä mielenkiintoisena piirteenä sen ko-keminen hyödyllisenä muille, mutta ei itselle (Arning & Ziefle, 2009). Tuki käyttäjälle merkityksellisiltä ja hänen mielipiteisiinsä vaikuttavilta henkilöiltä on merkittävä tekijä hyväksyttävyyden kannalta. Potentiaalinen käyttäjä mukautuu itselleen merkityksellis-ten ihmismerkityksellis-ten asenteisiin, käyttäytymiseen ja uskomuksiin hänen omassa sosiaalisessa kontekstissaan. Yleinen selitys tälle on se, että uudet innovaatiot luovat potentiaalisille käyttäjille epävarmuutta odotetuista seurauksista. Yksilöt kokevat epävarmuuden epä-mukavana ja hakevat siksi hankinta- tai käyttöönottopäätökseen tukea sosiaaliselta ver-kostoltaan (Lu et al., 2005). Bell ja Hinojosa (1995) toteavat apuvälineen hyväksymisen liittyvän myös uuden minäkuvan hyväksymiseen. Kyseessä ei heidän mukaansa olisi niinkään teknologian hyväksyminen välineenä, vaan sen hyväksyminen, miten se istuu käyttäjänsä identiteettiin. Lisäksi vamman tai toimintakyvyn vajauksen omakohtainen hyväksyminen näyttää olevan yhteydessä hyvinvointiteknologian käyttöhalukkuuteen (Louise-Bender Pape et al., 2002). Beringer et al. (2011) ovat tiivistäneet osuvasti hy-vinvointiteknologian tutkimuksen haasteet toteamalla, että hyväksymis halukkuuden tutkimuksen sijaan tulisi keskittyä selvittämään, miten käyttäjät kokevat ja kokisivat elä-mänsä teknologian kanssa.