Heinon (1997, 67) mukaan lastensuojeluasiakkuuden aloittaminen on sosiaalityöntekijän tietoinen ja tarkoituksenmukainen valinta. Samanlaisen valinnan piiriin voidaan lukea myös lastensuojeluasiak-kuuden päättäminen. Päätöstä tehdessään sosiaalityöntekijän on huomioitava lainsäädäntö, lapsen etu, lapsen ja perheen kokonaistilanne, valintojensa ja päätöstensä tai päättämättä jättämisensä seu-raukset, työpaikan toimintakulttuuri ja ohjeistukset sekä asian moraalinen ja eettinen puoli. Normi-tuksen puuttuessa lastensuojeluasiakkuuksia päätetään eri tavoin. Sosiaalityöntekijät eivät kuitenkaan kokeneet lastensuojeluasiakkuuden päättämistä ongelmallisena. Sihvonen (2014, 16) on havainnut tutkimuksessaan, etteivät sosiaalityöntekijät priorisoi lastensuojelun asiakkuuden päättämistä yhden-veroiseksi työtehtäväksi muiden työtehtävien rinnalle, mikä voi selittää asiakkuuden päättämisen nä-ennäistä helppoutta.
Sosiaalityöntekijät eivät myöskään kokeneet normituksen puuttumista ongelmallisena tai että stan-dardoidut lomakkeet tai lainsäädäntö voisivat auttaa riittävästi yhtenäistämään asiakkuuksien päättä-mistä. Epävarmuutta syntyi siitä, olisiko mahdollista edes luoda riittävän kattavaa lainsäädäntöä tai lomaketta, jolla voitaisiin huomioida perheiden moninaiset tilanteet kyllin hyvin. Jos kattavaa normi-tusta ei voida luoda, olisi kyse suuntaa antavista ohjeistuksista, joiden tulkitseminen ei poistaisi mo-ninaisten käytäntöjen ongelmaa. Sosiaalityöntekijät eivät kuitenkaan tuoneet esille kokevansa pul-mallisena käytäntöjen vaihtelevuutta alueittain tai työntekijäkohtaisesti. Tilannetta ajatellaan ihantei-den kautta yksilöllisyyihantei-den mahdollistamisena sen sijaan että nähtäisiin realistinen näkökulma asiak-kaiden eriarvoisesta kohtelusta.
Yhteinen käsitys oli, ettei resursseja ole riittävästi työn tekemiseen huolella ja hyvin. Asiakkuudet päätetään usein puhelimitse, kasvokkaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun ei ole riittävästi aikaa ja enemmän tuen tarpeessa olevat perheet vaativat sosiaalityöntekijän huomion päätösvaiheessa olevilta perheiltä. Tehokkuuden vaade patistaa sosiaalityöntekijät päättämään niin sanottuja roikkuvia asiak-kuuksia, mutta ilman riittävää seurantaa ongelmat usein palaavat perheisiin ja asiakkaat asiakkuuteen eikä työ näin ollen ole tehokasta. Riittävän pitkällä seurannalla epävarmuutta saataisiin häivytettyä
niin asiakkaalta kuin työntekijältäkin ja asiakkuuden päättyessä olisi perheen pärjääminen ilman las-tensuojelun palveluita varmempaa. Saman on huomannut myös Sihvonen (2014, 20) korostaessaan kannattelevan sosiaalityön eettistä ja arvokasta merkitystä osalle lastensuojeluperheistä.
Jatkosuunnitelman laatiminen helpottaisi asiakkuuden päättämistä niin sosiaalityöntekijän kuin asi-akkaan mielestä. Valitettavan usein jatkosuunnitelmaksi jää siirtopalaverin sijaan yhteistyötahojen yhteystietojen luovuttaminen asiakkaalle ja kehoitus olla yhteydessä tarvittaessa. Verkostoja infor-moidaan muuttuneesta tilanteesta ja toivotaan verkostojen vastaavan jatkossa perheen tarpeisiin ilman lastensuojelua. Toisinaan uuden lastensuojelullisen huolen herättyä perustellaan asiakkuuden aloitta-mattomuutta kuitenkin sillä, ettei lastensuojelua tarvita, sillä lapsella on jo voimassa olevat verkostot.
Perheen tuen tarve torjutaan perustellen päällekäisen työn kannattamattomuutta muttei nähdä rinnak-kaisen työn arvoa.
Syitä sille, miksi asiakas haluaa jatkaa lastensuojelun palveluissa, vaikkei sosiaalityöntekijä näe sille tarvetta, on useita. Kattavammat palvelut, vähemmän byrokratiaa taloudellista tukea haettaessa, tutut työntekijät ja autetuksi tulemisen tunne lisäävät asiakkaan halukkuutta vastaanottaa lastensuojelun palveluita. Sennet (2004, 194) huomauttaa, että toisinaan asiakas saattaa sekoittaa saamansa avun ja ystävyyden keskenään, mikä voi olla myös rakenteellista. Erona annetun avun ja ystävyyssuhteen välillä on muun muassa se, että vain harvat ystävyyssuhteet kestävät kuormitusta ja painetta, jota runsaan tai jatkuvan avun antaminen aiheuttaa. (Sennet 2004, 194.)
Kunnallisessa päätöksenteossa ei tulisikaan pyrkiä ystävyyteen, vaan objektiivisuuteen, neutraaliu-teen ja järkiperäisyyneutraaliu-teen (Kauppinen 2011, 57). Usein asiakkaat kuitenkin luonnehtivat hyvän sosi-aalityöntekijän olevan ystävän kaltainen, luotettava, turvallinen, avoin, keskusteleva, lämminhenki-nen ja kunnioittava. Osa kytkee sosiaalityöntekijän eduksi myös sen, jos hän on emotionaalisella ta-solla helposti lähestyttävä, vastavuoroinen, asiakkaalle tilaa antava ja kykenevä luomaan hyvän ilma-piirin. Kritiikkiä sai sosiaalityöntekijän virallisuus ja jäykkyys, kun taas vapaamuotoisuus ja rentous katsottiin positiivisiksi ominaisuuksiksi. (Buckley ym. 2011; McLeod 2010.)
Samalla tavalla kuin työntekijän provosoitumattomuudessa ja manipuloinnin kohteeksi suostumatto-muudessa on kyse ammatillisista, ei persoonattomista taidoista, ei pitkäaikainen ja intensiivinen si-toutuminen asiakkaan auttajaksi voi syventyä ystävyydeksi, vaan sosiaalityöntekijän tavoitteena tulee
olla asiakkaan tukisuhteesta irrottautuminen ja asiakkaan pärjääminen omillaan. (Sennet 2004, 194.) Asiakkuuden päättäminen voidaankin nähdä myös asiakkaan voimaannuttamisen näkökulmasta, jonka tarkoitus on viestittää asiakkaalle tämän kyvykkyydestä, pärjäämisestä ja pystyvyydestä (Sih-vonen 2014, 17).
Toisinaan tukitoimet ovat lastensuojelussa niin hyvät, että lastensuojelu saattaa itsessään synnyttää ja ylläpitää tarvetta pysyä lastensuojelun palveluissa ja säilyttää lastensuojeluasiakkuus senkin jälkeen, kun lastensuojelullinen huoli on väistynyt. Joskus asiakas saattaa itse sokeutua oman tilanteensa ko-henemiselle. Hyvissä oloissa ihminen saa paremmin käyttöönsä oman potentiaalinsa ja oppii huoleh-timaan itsestään keskimääräisesti paremmin kuin eläessään epätyydyttävissä olosuhteissa (Bardy &
Heino 2013, 18).
Voisiko asiakkuuden päättymisen vastustamisessa olla toisinaan kyse siitä, että asiakas on tottunut huonoihin ja eriarvoistaviin olosuhteisiinsa siinä määrin, ettei edes huomaa lastensuojelupalveluiden tuoneen positiivista muutosta elämäänsä ja omaa kohentunutta potentiaaliaan pitää itsestään huolta aikaisempaa paremmin? On myös huomion arvoista muistaa, että vaikka työntekijä huomaisi muu-toksen parempaan, voi sosiaalistuminen yhteiskunnan tapoihin ja taitoihin kestää jopa vuosikausia riippuen siitä, mitä pitkittyneempiä ja vyyhtimäisempiä taustalla olevat ongelmat ovat (emt., 18-19).
Tämän vuoksi riittävä seuranta asiakkuutta päätettäessä olisi tarpeen.
Seurannan puuttumista perustellaan sillä, ettei asiakkaita roikoteta listoilla, mikä edesauttaa oman asiakasmäärän hallittavuutta ja työ on tehostetumpaa. Riittämätön seuranta johtaa usein kuitenkin takaisin asiakkuuteen, jolloin asiakkaat pomppivat asiakkuudesta pois ja takaisin ilman, että todel-lista, pysyvää muutosta tapahtuisi. Tehokkuuden nimissä juuri riittävän seurannan keinoin voitaisiin varmistua siitä, että asiakkuuden päättyessä asiakas pärjää ilman lastensuojelua.
Vaikka Simonin (1982, 87) päätöksenteon teoriassa mainitaan viimeisenä vaiheena arviointivaihe, jonka tarkoituksena on arvioida, millainen vaikutus tehdyillä päätöksillä on ollut, ei tämä vaihe konkretisoidu lastensuojelussa. Kun asiakkuus päätetään, ei perheestä useinkaan mitään tietoa lasten-suojelulle enää tule eikä arviointia voida täten tehdä. Tällä hetkellä sosiaalityöntekijöillä on luotto palvelujärjestelmään, ja siihen, että perhe palaa asiakkuuteen, elleivät he pärjääkään ilman lastensu-ojelun palveluita. Sen sijaan luottoa tulisi olla siihen, että tehty työ on tehty niin hyvin ja perusteel-lisesti, ettei tarvetta lastensuojelulle enää ole.
Asiakkuuksia päätettäessä työntekijän henkilökohtaisella persoonalla ja näkemyksillä on merkitystä.
Osa työntekijöistä on valmiita joustamaan asiakkaan tarpeiden mukaisesti, kuulemaan asiakasta her-källä korvalla ja jättämään jälkeensä niin sanotusti tyhjän pöydän, jossa kaikki selvitettävät asiat on selvitetty ja asiakas voi luottaa omaan pärjäämiseensä, vaikka lastensuojeluasiakkuus päättyisikin.
Tuolloinkin päätös asiakkuuden päättämisestä on sosiaalityöntekijän ja usein työntekijä onkin valmis antamaan perheelle lisäaikaa, jotta perhe tottuisi ajatukseen siitä, että asiakkuutta ollaan päättämässä.
Näin tehdään erityisesti tilanteissa, joissa perhe ei olisi vielä valmis asiakkuutta päättämään. Tuol-loinkin perheiden oletetaan taipuvan sosiaalityöntekijän tahtoon, sen sijaan, että he saisivat määrittää asiakkuuden tarpeen itse.
Asiakkaan tarpeet eivät näin ollen määritä myönnettäviä palveluita, vaan tarjolla olevat palvelut ja tuki (Heino 1997, 43). Valitettavasti sosiaalityöntekijöiden joukossa on myös konservatiivisempia sosiaalityöntekijöitä, joille asiakkaan kuuleminen ja hänen ottamisensa osaksi päätöksentekoproses-sia on vierasta. Apäätöksentekoproses-siakas ulkoistetaan oman apäätöksentekoproses-siansa ulkopuolelle, jossa sopäätöksentekoproses-siaalityöntekijä tekee pää-töksen ja ilmoittaa pääpää-töksensä asiakkaalle. Vaikka tällainen toimintatapa on väistymässä, on se edel-leen näkyvissä ja kuultavissa asiakkaiden kokemuksissa ja muistoissa.
Vaihtelevat käytännöt ja työntekijöiden erilaiset tyylit aiheuttavat sen, että palvelu on asiakkaiden näkökulmasta sekavaa ja eriarvoista. Samassa tilanteessa toinen sosiaalityöntekijä saattaa seurata ti-lannetta pitkäänkin, perhettä tukien ja asiakkuuden päättäen vasta perheen ollessa siihen valmis, kun taas toinen päättää asiakkuuden saman tien kyselemättä, ellei perheen ole suoranainen pakko asiak-kuudessa olla. Perheen tuen tarpeiden huomiointi ja kuulluksi tuleminen ovat näin työntekijästä kiinni, mikä herättää huolen yhdenvertaisen kohtelun toteutumisesta. Samalla se herättää huolta niin sosiaalityöntekijöiden kuin asiakkaiden oikeusturvasta.
Lastensuojeluasiakkuus päätetään laittamalla rasti ruutuun. Päättämisestä ei tule perheelle valituskel-poista päätöstä. Siitä ei tehdä kirjallista päätöstä lainkaan. Haastatellessani sosiaalityöntekijöitä, he kokivat asiakkuuden aloittamisen olevan tietyllä tavalla selkeämpää ja helpompaa asiakkuuden päät-tämiseen verrattuna, koska laki säätää asiakkuuden aloittamisesta ja siitä tehdään päätös. Epäkoh-daksi sosiaalityöntekijät mainitsivat sen, ettei asiakkuutta aloitettaessa tehdystä päätöksestä voi valit-taa, vaan kyse on ainoastaan sosiaalityöntekijän harkinnasta. Huomaamatta kuitenkin jäi, että suu-rempi epäkohta liittyy lastensuojeluasiakkuuden päättämiseen, jossa kirjallista päätöstä ei tehdä lain-kaan, minkä vuoksi myös kirjalliset perusteet päätöksen taustalla jäävät uupumaan.
Jos laki ottaisi kantaa tilanteisiin, joissa lastensuojeluasiakkuuden voi päättää ja toimisi näin sosiaa-lityöntekijöiden työtä normittavana ja ohjaavana raamina, voisi sosiaalityöntekijä perustaa päätök-sensä lakiin. Tällä hetkellä kyse on tuntumasta, todennäköisyyksistä, verkostojen määrästä, vaillinai-sesta tiedosta ja yksilökohtaivaillinai-sesta harkinnasta. Kun kyse on lapsen edusta, tulisi päätösten taustalla olla jotain vankempaa, kuin oletuksia ja arvauksia. Banksin ja Williamsin (2005, 1008) mukaan so-siaalityö näyttäytyy ammattialana, jolle on ominaista epävarmuus ja tasapainottelu eri vaihtoehtojen välillä. Simonin (1982) päätöksenteon teoriassa painotetaan myös epävarmuutta, tietojen puutteelli-suutta, ennakoinnin vaikeutta ja tietojen moninaisuutta.
Sen sijaan, että hyväksyisimme huteran päätöksentekomallin, tulisi päätöksenteon pohjautua lainsää-dännön ohjaamaan systemaattiseen, johdonmukaiseen, tasalaatuiseen ja tasa-arvoiseen arviointiin.
On toki ymmärrettävää, että täyttä varmuutta tulevasta ei voida saavuttaa, vaikka lainsäädäntöä muu-tettaisiinkin. Se kuitenkin muodostaisi jollain tavalla selkärangan koko lastensuojeluprosessin läpi lastensuojeluilmoituksen tekemisestä asiakkuuden päättämiseen asti vähentäen sosiaalityöntekijän epävarmuutta ja selkeyttäen asiakkuuden päättämisen käytäntöjä. Vaikka lastensuojelulakia on viime vuosina muokattu poikkeuksellisen runsaasti, ei jostain syystä lainsäätäjän mielenkiinto ole kuiten-kaan ulottunut lastensuojelun päättämistä koskeviin seikkoihin.
Valtiontalouden tarkastusvirastokin on kiinnittänyt huomiota tuloksellisuustarkastuksessaan siihen, että valtion ohjaus on hyvin vähäistä ja heikkoa koskien lastensuojelun kehittämistä. Sen sijaan val-tion ohjausjärjestelmä on keskittynyt julkisen hallinnon kilpailukykyyn, tehokkuuteen ja tuottavuu-teen. Jos ohjaus ulottuisi myös lainsäädäntöön, olisi se selkeä viesti palvelujärjestelmän eri toimijoille tehdä tarvittavia muutoksia. Sen sijaan sosiaali- ja terveysjohtajat eivät tällä hetkellä pidä sosiaali- ja terveydenhuollon muutostarpeisiin vastaamattomia ohjelmia ohjauksena (Bardy & Heino 2013, 28.) Tämän vuoksi ohjelmat jäävät usein kenttätyöstä varsin irrallisiksi, eikä suurin osa laadituista ohjel-mista koskaan konkretisoidu arjen työn käytännöissä.
Asiakkuuden päättämistä voitaisiin helpottaa siten, että niin asiakkaalle kuin sosiaalityöntekijällekin jäisi turvallinen, varma ja luottavainen olo siihen, että lapsen ja perheen tilanne säilyy hyvänä ilman lastensuojelun tukea. Tämä edellyttää asteittain päätettäviä palveluita, keskeneräisten selvitettävien asioiden loppuun saattamista, riittävän pitkää seuranta-aikaa, avointa keskustelua ja vuorovaikutusta, asiakkaan osallistamista päätösprosessiin, hyvää vuorovaikutusta ja informaation kulkua verkostoissa sekä riittäviä resursseja. Sosiaalityössä ihmissuhteiden jatkuvuudella ja riittävillä resursseilla on suora vaikutus siihen, miten asetetut tavoitteet toteutuvat ja onko muutostyö tuloksellista (Bardy 2013, 75; Heino 2013, 103). Resurssit ovat olennaiset, jotta sosiaalityöntekijälle mahdollistuu riittävä
ajan ja keskustelujen antaminen asiakkaalle epävarmuuden poistamiseksi. Kyse on suunnitelmalli-sesta työvaiheesta, prosessista, joka edellyttää herkkyyttä asiakkaan kuulemiselle ja kohtaamiselle.
Asiakkuuden päättämistä voisi edesauttaa myös laatimalla yleiset ohjeistukset asiakkaan jatko-ohjaa-misen suhteen. Millaisissa tilanteissa asiakkuuden siirtopalaveri on tarpeen? Milloin pelkkä yhteys-tietojen luovuttaminen on riittävä suunnitelma jatkotuen osalta? Milloin asiakkaan on mahdollista kääntyä uudestaan tutun sosiaalityöntekijän puoleen ja mitä tuttujen palveluiden uudelleenkäynnisty-minen edellyttää? Avoimen keskustelun ja läpinäkyvän työskentelyn kautta myös lastensuojeluasiak-kuuden päättämisestä voidaan saada asiakkaita yhdenvertaisesti kohteleva työskentelyprosessin osa.
6 POHDINTA
Tutkielmani toteutui mielestäni suunnitellulla tavalla. Alun vaikeudet riittävän ja oikeanlaisen teorian ja viitekehyksen löytämisessä sain selätettyä, kun ohjauduin päätöksenteon teorioiden suuntaan. Sen kautta minun oli helppoa peilata sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden kokemuksia siihen, millaisia seikkoja teoria tarjosi päätöksentekotilanteita koskien. Harmikseni en saanut koottua suurempaa ryh-mää sosiaalityöntekijöitä haastattelua varten ja asiakkaistakin haastatteluun oli halukkaita vain yksi.
Koin kuitenkin, että haastattelut toteutuivat onnistuneesti ja vaikka asiakkaista haastateltavaksi suos-tui vain yksi henkilö, hänellä oli pitkäaikainen kokemus yhteistyöstä lastensuojelun sosiaalityönteki-jöiden kanssa. Täten haastattelu oli hyvin informatiivinen ja monipuolinen katsaus asiakkaan koke-muksiin lastensuojeluasiakkuudesta ja sen päättämisestä.
Pienen otannan vuoksi haastatteluista saamani näkemykset jäivät kuitenkin toivottua niukemmiksi ja vaikka yksityinen kertoo aina jotakin yleisestä, eivät saamani tulokset ole laajalti yleistettävissä. Suu-rempi otanta olisi mahdollistanut laajemman kirjon mielipiteitä ja näkemyksiä, mikä olisi lisännyt myös tutkielmani luotettavuutta ja yleistettävyyttä.
Suurempi otanta olisi todennäköisesti mahdollistunut, jos olisin alkanut kerätä haastatteluun haluk-kaita jo aiemmassa tutkielman vaiheessa. Vaikka asiakkuuksia päätettiin maalis-huhtikuussa tavan-omainen määrä, oli suurin osa päätettävistä asiakkuuksista yhteisymmärryksessä päätettäviä, minkä vuoksi koin, etteivät ne soveltuneet omaan tutkielmaani.
Toisaalta tilanteet, joissa asiakkuuden päättämisestä ollaan erimielisiä, jättää asiakkaan usein harmin täyteiseen tilaan, eikä halukkuutta keskustella asiasta toisen sosiaalityöntekijän tai tutkijan kanssa välttämättä ole saatavilla. Täten omalla tutkijapositiollani oli vaikutusta saamieni haastattelujen niuk-kuuteen. Pohdin myös ryhmähaastattelun vaikutusta saamiini tuloksiin. Jos haastattelut olisi suori-tettu sosiaalityöntekijöillekin yksilöhaastatteluina, olisivatko saadut tulokset olleet moninaisempia sen sijaan, että pyrittiin yksimielisyyteen, mikä on ryhmähaastattelulle ominaista?
Koska halusin kuuluviin asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden äänen, halusin kerätä aineiston haas-tatteluin. Jos olisin käyttänyt sen sijaan kirjallista aineistoa esimerkiksi asiakirjoja ja päätöksiä hyö-dyntäen, olisi se antanut tutkielmalleni taas aivan uuden näkökulman ja paljastanut, mitä asiakkuuk-sien päättämisestä kirjataan ja mitä kaikkea jää kirjaamatta. Millaisena asiakkuuden päättäminen näyttäytyy asiakirjojen perusteella?
Yllätyin tutkielmani aikana siitä, miten samankaltaisia sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden vastauk-set olivat. Kummallakin oli yhtäläinen näkemys siitä, millainen tapa on hyvä tapa päättää lastensuo-jeluasiakkuus. Kumpikin myös tiedostaa, ettei tämä aina toteudu käytännössä, mutta keinot sen to-teuttamiseksi nähdään olevan saavutettavissa. Kumpikin haastatelluista sosiaalityöntekijöistä kokee voimakasta paloa tehdä lastensuojelutyötä ja omaa vahvan pyrkimyksen tehdä työtä oikein. Esille tuli halu mukautua asiakkaan tarpeisiin ja toiveisiin ja kyynisyys loisti poissaolollaan.
Mediasta olemme saaneet hyvin toisenlaisen asiakaskokemuksiin perustuvan kuvan lastensuojelun sosiaalityöntekijän toiminnasta ja työtavoista. Voihan olla, että asenteet sosiaalityötä kohtaan ovat muuttuneet ja jatkossa yhteiskuntatieteiden maisteriopinnoista valmistuu sosiaalityöntekijöitä, joille asiakaslähtöisyys on arvo, josta ei olla valmiita tinkimään. Aina näin ei ole kuitenkaan valitettavasti ollut, mikä näkyy myös asiakkaan aiemmissa kokemuksissa. Kyse voi toki olla myös siitä, että työn-tekijät katsovat työn tekemistä ihanteiden kautta, kun taas asiakkaalle kyse on omasta elämästä ja realiteeteista ihanteiden takana.
Vaikka keskustelukulttuurin murtuminen vie aina aikaa, tietynlainen muutos lastensuojelussa ja las-tensuojelua kohtaan on alkanut näkyä yhteiskunnassamme. Kokemusasiantuntijoiden ääni kuuluu niin tutkimuksen, koulutuksen, työelämän kuin mediankin kentillä ja kontrolloinnin sijaan koroste-taan tuen merkitystä. Työtä tehdään yhteistyössä perheen kanssa ja ymmärrys lastensuojelua kohkoroste-taan on kasvanut. Kentällä vallitsee selkeä kulttuurinen muutos siinä, kuinka perheet osallistetaan omassa asiassaan.
Sosiaalityöntekijät eivät kuitenkaan perustele onnistunutta yhteistyötä perheiden kanssa omalla hen-kilökohtaisilla ominaisuuksillaan ja tavalla tehdä työtä, vaan esimerkiksi aluejaolla, jossa omalle alu-eelle on sattunut työssäkäyviä, nuoria perheitä, jotka ottavat aktiivisesti tukea vastaan. Asiakkaan
näkökulmasta sosiaalityöntekijän henkilökohtaisella tavalla tehdä työtä huomattiin selkeä yhteys yh-teistyön onnistumiseen tai sen epäonnistumiseen. Sosiaalityöntekijät pyrkivät häivyttämään henkilö-kemioiden merkityksen, sillä oletusarvo on, että sosiaalityöntekijän tulee toimia ammatillisesti yh-teistyöhön pyrkien, riippumatta siitä, kuka asiakkaana on.
Havahduin tutkielmassani pohtimaan, sukeltavatko sosiaalityöntekijät itsekin kaikkitietävään har-haan? Sosiaalityöntekijät toivat esille, että ennen asiakkuuden päättämistä käydään läpi kaikki vaihtoehdot asiakkaan kanssa ja kollegiaalisesti, jotta tiedetään, mikä on oikea ratkaisu. Kuinka void-aan kuitenkvoid-aan tietää aivan kaikkia vaihtoehtoja asiakkuuden päättämisessä? Epävarmuudelta ei voi välttyä sosiaalityötä tehdessä, mutta epävarmuus usein piilotetaan ja sitä pyritään vähentämään mah-dollisuuksien puitteissa.
Esimerkiksi asiakkuutta päätettäessä verkostoyhteistyön ainoana tavoitteena ei ole varmistaa, että lapsi saa jatkossakin palvelua, vaikka lastensuojelun asiakkuus päättyisikin. Moniammatillisten verkostojen mielipidettä ja näkemystä lastensuojelullisen huolen olemassaolosta kartoitetaan ja sillä on merkitystä sosiaalityöntekijän tekemiin päätöksiin. Näkemyksen ollessa yhteinen pelkän sosiaali-työntekijän näkemyksen sijaan, saavuttaa sosiaalityöntekijä varmuutta päätöksenteolleen.
Epävarmuuden kieltämisestä kertoo osaltaan se, että sosiaalityöntekijät eivät kokeneet asiakkuuksien päättämistä ongelmalliseksi ja puheissa toistuivat lastensuojelun kaava, rutiinit ja toimintatavat, mutta näitä ei aukaistu keskustelussa. Sosiaalityöntekijät kokivat, että työssä edetään ja toimitaan tietyn kaavan mukaan ja kyky ja ymmärrys tilanteista, jolloin lastensuojeluasiakkuus on tullut päätökseensä, kasvaa kokemuksen myötä. Samalla kuitenkin tiedostettiin, ettei tällaista kaavaa olla annettu organi-saation johdolta ja että asiakkuuksien päättämisessä on työntekijäkohtaisia ja alueellisia eroja.
Vaikka asiakkuuden päättämistä kuvattiin kaavamaiseksi ja rutiininomaiseksi, kaavaa asiakkuuden päättämiselle ei osattu sanoittaa. Samanlaisen terminologian taakse piiloudutaan perustelemalla asi-akkuuden päättäminen sillä, ettei lapsesta ole lastensuojelullista huolta jättämällä kertomatta, kuka huolen määrittää ja kenen huolet huomioidaan päätöstä tehdessä. Eikö huoli ole henkilökohtainen tai vanhemman huoli yhtä arvokas, kuin sosiaalityöntekijän huoli - ellei jopa arvokkaampi?
Onko kyse sisäänrakentuneesta kaavasta, hiljaisesta tiedosta, joka on sosiaalityöntekijälle itsestäänselvyys, mutta mikä jää asiakkaalle sanoittamatta? Sosiaalityöntekijä tiedostaa, miten asiak-kuutta päätettäessä yleensä toimitaan, koska hänellä on vertauskohtanaan lukuisat muut asiakkaat ja
asiakkuuksien päättämiset. Asiakkaan kohdalla kyse voi olla ainutlaatuisesta ja -kertaisesta tilanteesta ja ellei sosiaalityöntekijä sanoita tilannetta ja näkemyksiään perusteluineen asiakkalle, jää näkemys ja tietopohja samasta tilanteesta hyvin erilaiseksi asiakkaan ja sosiaalityöntekijän mielessä.
Samaan asiaan liittyy myös pohdintani siitä, miten niin sosiaalityöntekijät kuin asiakas toivat esille, etteivät sosiaalityöntekijän omat tunteet, mielipiteet ja arvopohja voi vaikuttaa työhön, jota tulee tehdä objektiivisesti. Tunteita ja arvoja ei saada kuitenkaan ulkoistettua itsensä ulkopuolelle, vaan usein ne vaikuttavat meidän valintoihimme ja ratkaisuihimme, toisinaan tietoisesti, toisinaan sitä itsekään tiedostamatta. Sosiaalityöntekijä ei ole tunteistaan ja arvoistaan erillinen olento, mikä selittää myös henkilökohtaiset ja yksilölliset erot työntekijöiden välillä.
Kiinnitin huomiota myös siihen, että haastattelussa sosiaalityöntekijät puhuivat kaikkien sosiaalityön-tekijöiden suulla: ”Kaikkihan varmaan sosiaalityöntekijät, ainaki pyrkii siihen, että vaikka se ristiriita olisikin olemassa, ni se asia selitetään asiakkaalle niin hyvin, että sitä voijaan niinku tavallaan sitä ristiriitaa vähentää.” Ja ”Varmmaan kaikki sosiaalityöntekijät varmmaan pyrkkii siihen, että… et ma-hollisimman asiakaslähtösesti nää asiat hoidettas.” Kyse ei ollut henkilökohtaisesta toimintatavasta, vaan uskomuksesta, että näin kaikki sosiaalityöntekijät toimivat ja näin kaikkien sosiaalityöntekijöi-den kuuluukin toimia. Vaikka yksilölliset erot myönnettiin, niitä kuitenkin häivytettiin kollektiivisella puheella luoden mielikuvaa siitä, että sosiaalityöntekijät toimivat yhtenäisellä ja asiakkaan tarpeet huomioivalla tavalla.
Jatkotutkimusta ajatellen olisi mielenkiintoista selvittää perusteellisemmin, millaisia vaihtoehtoisia tapoja päättää lastensuojeluasiakkuus vallitsee sosiaalityön kentällä kansallisella tasolla. Myös kaiden ääni tulisi saada entistä paremmin kuuluviin ja huomioida heidän toiveensa myös asiak-kuusprosessin loppuvaiheissa. Koska tutkimani aihe on melko sensitiivinen, voi se herättää halut-tomuutta tuoda esille omat vääryyden kokemukset. Lasten äänen puuttuminen loistaa tutkimuksessani sen vuoksi poissaolollaan, mutta juuri lasten äänen tulisi kuulua, sillä lastensuojeluasiakkuuden päät-täminen koskee ensisijaisesti juuri heitä.
LÄHTEET
Ahlgren-Leinvuo, Hanna. 2014. Kuuden suurimman kaupungin lastensuojelun palvelujen ja kustannusten vertailu vuonna 2013. Kuusikkotyöryhmä julkaisusarja 2/2014. Helsinki: Edita.
Banks, Sarah & Robin Williams. 2005 ”Accounting for Ethical Difficulties in Social Welfare: Is-sues, Problems and Dilemmas”. The British Journal of Social Work 35:7, 1005–1022.
https://www.researchgate.net/publication/31025922_Accounting_for_Ethical_Difficulties_in_So-cial_Welfare_Work_Issues_Problems_and_Dilemmas (viitattu 19.4.2021).
Bardy, Marjatta. 2013. ”Lapsuus, aikuisuus ja yhteiskunta”. Teoksessa: Bardy, Marjatta (toim.) Las-tensuojelun ytimissä. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 49-78.
Bardy, Marjatta & Tarja Heino. 2013. ”Katsaus lastensuojelun toimintaympäristöihin: paniikista toivoon ja näköalat auki”. Teoksessa: Bardy, Marjatta (toim.) Lastensuojelun ytimissä. Helsinki:
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 13 - 42.
Buckley, Helen; Nicola Carr & Sadhbh Whelan. 2011. ”Like walking on eggshells: service user
Buckley, Helen; Nicola Carr & Sadhbh Whelan. 2011. ”Like walking on eggshells: service user