Joensuun kaupungin keskusta, ruutukaava-alue sijaitsee Pielisjoen suistossa Pyhäselän rannalla.
Kaupunkia on niin purettu kuin uudistettu massiivisesti vuosikymmenten saatossa, joten sen kyky ilmaista paikan henkeä on heikentynyt eikä sen luonne paljastu sen rakennettua ympäristöä tarkaste-lemalla (Hiltunen, Huttunen, Nevalainen & Näsänen 1997, 21-22). Joensuu viestii kenties parem-min ajan henkeä kuin historiaansa. Kaupungin rakennettu ympäristö ei ehkä anna viitettä pitkästä historiastaan sisämaan köyhänä puutalokaupunkina mutta sitäkin paremmin se osoittaa sen brutaalin vimman, jolla sitä on muokattu salonkikelpoisemmaksi, moderniksi kaupungiksi 60- ja 70-luvulla.
Joensuun kaupunki perustettiin Venäjän tsaarin Nikolai I hyväksymällä perustamiskirjalla 29.11.1848 (Ahonen 1985, 92). Asemakaavan, joka hyväksyttiin samaan aikaan, laati C.W. Gyldén.
Kaupunki sai suorakulmaisen ruutukaavan, jonka pääaiheina oli kaksi kohtisuoraa aukiosommitel-maa. Pääakselin muodosti puistokaduksi istutettu Kirkkokatu, jonka eteläpäähän sijoitettiin luteri-lainen ja pohjoispäähän ortodoksinen kirkko. Poikkiakselin muodosti torialue ja julkisten rakennusten korttelit. Rantakadusta tehtiin puiden reunustama esplanadi ja poikkiakselin suuntaiset kadut päättyivät rantalaitureihin. Ranta-alue muodosti luonnonvaraisen puiston. (Hiltunen ym.
1997, 22-23)
Kaupungin rakentamisen ollessa vielä kesken, asemakaavaa muutettiin vuonna 1867 aiemmin kuu-sitonttisten kortteleiden muuttamiseksi paloturvallisuussyistä neljän tontin kortteleiksi. Tämä johti katutilan väljentymiseen. Puistokadut jakoivat kaupunkitilan neljään osaan ja Kirkkokadulle istutet-tiin kaksinkertainen puurivistö. Katutilan laajennuttua myös Koski- ja Siltakadut päätetistutet-tiin muuttaa puistokaduiksi. Asemakaavan muutos jakoi kaupunkitilan rakenteeltaan kahteen erilaiseen osaan;
porvariston tyyli-ihanteita ja varallisuutta korostavaan, tiiviisti rakennettuun itäosaan ja muuhun, väljemmin ja vaatimattomammin rakennettuun länsiosaan. (emt.)
Suomaalle perustetun kaupungin vetinen maaperä muodosti yhtenäisyyttä rakennuskantaan, sillä maaperälle saattoi rakentaa vain matalia rakennuksia. Yhtenäisyyttä kaupunkitilaan loivat myös pihoja ja katutilaa rajaavat aidat. Kaupunkitila jakautui spontaanisti, mutta täysin selkeästi asukkai-den varallisuuasukkai-den mukaan. (emt.)
1930-luvulla Joensuun kaupunkikuva alkoi rikkoontua ja sotien jälkeisellä jälleenrakennuskaudella muutos voimistui entisestään. Jo vuonna 1927 oli ilahduttu tiilen ja betonin alkamisesta syrjäyttää yksitoikkoista puurakentamista (Ahonen 1986, 198). Funktionalististen kaupunkimallien ihanteet olivat rantautuneet Ruotsista Suomeen, mutta sen vaikutukset alkoivat näkyä kaupunkikuvassa kun-nolla vasta sotien jälkeen. Sotien jälkeen ruutukaavalle rakennettiin asuinkerrostaloja ja muun mu-assa torin pohjoislaidan korkeat liikerakennukset. Vuonna 1946 järjestetyn asemakaavakilpailun innoittamina rakennettiin Postitalona tunnettu kerrostalo joenrantaan, purettiin vanha puinen kaup-pahalli uuden modernimman version tieltä ja ympäröitiin tori korkeilla kerrostaloilla. Funktionalis-tisen tyylin mukaisesti kaupunkikuvasta hävitettiin symmetria, ja monumentaaliakselin mukainen suora näkymä kaupungintalolta taidemuseolle katkaistiin. Funktionalismissa kaupunkirakenteen kannalta keskeistä oli eri toimintojen, kuten työn, asumisen, virkistymisen ja liikenteen erottaminen omille erillisille, selkeästi rajatuille alueilleen (Laakso, Loikkanen & Mattila 2001, 39). Sotien jäl-keinen jälleenrakennuskausi muokkasi kaupunkikuvaa kuitenkin jokseenkin maltillisesti. Raken-nuskausi näkyy kuitenkin esimerkiksi vuoden 1950 asuntolaskennan tuloksissa, jotka todistivat kolmasosan kaupungin asuinrakennuksista olleen tuolloin peräisin 40-luvulta (Ahonen 1986, 209).
Joensuun keskustaan rakentui vielä 1950-luvulla jokseenkin aktiivisesti pienteollisuusrakennuksia.
Alueelle perustettiin autohuoltamoita ja -korjaamoita, varastorakennuksia ja muita pienteollisuusti-loja. Nykyään alueelle perustettuja kioskeja ja huoltoasemia ei ole jäljellä enää yhtäkään.
(Piiparinen 2012, 27)
60-luvulle tultaessa Joensuulle päätettiin laatia uusi kasvuoptimismia henkivä asemakaava, niin sa-nottu mattokaava. Mattokaava suunniteltiin suhteellisen vapaasti olemassa olevista rakenteista huo-limatta ja kaavan toteuttamiseksi pääosa ruutukaava-alueesta rakennettiin uudelleen.
Puutalokaupunki katosi vuosikymmenen sisällä lähes kokonaan. Kaupungin keskeisimmiltä paikoil-ta saattoi kuitenkin yhä löytää paljon vanhoja rakennuksia ja maisemia. (Hiltunen ym. 1997, 24) Puutalokaupungin mukulakadut ja vihreys olivat kuitenkin saaneet luvan väistyä autoille tarkoitettu-jen asfaltoitutarkoitettu-jen katutarkoitettu-jen ja tehokkaamman rakentamisen tieltä (Elsinen 1998, 67). 60-luvulla
henki-löautoistumisesta oli tullut merkittävä tekijä kaavoituksessa, sillä julkista liikennettä ei ollut kehitet-ty kuin vain suurimmissa kaupungeissa. Liikennejärjestelyistä tuli kaupunkisuunnittelun uusi lähtö-kohta. (Laakso ym. 2001, 41)
Joensuussa heräsi mielenkiinto rakennussuojeua kohtaan ensimmäistä kertaa 1950-1960-luvuilla ja tuolloinkin vasta ulkopuolisen tahon ansiosta. Muinaistieteellinen toimikunta suoritti rakennushistoriallisen tutkimuksen kaupungissa ja totesi Joensuussa olevan joukko koko maan kaupunkikulttuurin kannalta ensiarvoisen tärkeitä rakennuksia, jotka tulisi ainakin osittain säilyttää.
Toimikunta esitti tuolloin, että Rantakadun 1800-luvulla rakennetut porvaristalot pitäisi osittain rauhoittaa. Asiasta pyydettiin arkkitehtitoimistolta lausunto, joka vastasi, että mikäli vanhan puutalokaupungin arvokkaimpien osien säilyttämiseen ei ryhdytä, tilaisuus siihen menetetään varsin pian. Suojelun järjestäminen osoittautui kuitenkin liikenteellisten ja muiden tekijöiden seurauksena niin suureksi haasteeksi, että siihen palattiin vasta 70-luvun lopulla, jolloin Museovirasto totesi lausunnossaan, että suojelua voitaisiin laajentaa samalla muun muassa kortteliin 48. (Elsinen, 1998, 43)
Joensuun väkiluku kasvoi ryminällä 1960-, ja etenkin 1970-luvulla. Uusia kerrostaloja rakennettiin huimaa vauhtia. Vuonna 1974 rakentamisvauhti koki huippunsa 1268 asunnon vuosituotannolla.
Mittavasta uudisrakentamisesta johtuen merkittävä osa keskustan asuinrakennuksista on yhä peräisin kyseiseltä ajanjaksolta. (Elsinen 1998, 89)
1970- ja 1980-luvut toivat tullessaan kirjavuutta rakennusten julkisivuihin. Ruutukaava-alueella iso osa rakennuksista sai puna- tai keltatiiliverhouksen. Ydinkeskustassa rakennukset saivat erikoisiakin julkisivuja; esimerkiksi Centrumin kauppakeskus sai muovisen kasettipinnan kylkiinsä.
Samoihin aikoihin vallitsevaksi kattomalliksi muodostui tasakatto. (Piiparinen 2012, 45)
Vuonna 1993 Joensuun keskustaan laadittiin osayleiskaava, jonka painopisteet olivat etenkin terveellisen ympäristön, korkealaatuisen kaupunkikuvan ja rakennussuojelun tavoitteissa. Vaikka yhdyskuntarakenteen tiivistäminen oli ollut jo 70-luvulta lähtien tavalla tai toisella osana suunnittelua, sille annettiin erityistä painoarvoa 1993 osayleiskaavassa. Kaavan tavoitteena oli muun muassa poistaa rumiksi koettuja paikoitusaluita (Piiparinen 2012, 55).
2000-luvulla Joensuun keskustaan rakennetut uudet rakennukset ovat noudattaneet pitkälti beigeä betonijulkisivutyyliä vaikka rakentamiselle on annettu kaavoituksen toimesta melko löyhät raamit.
Vuonna 2002 järjestettiin suunnittelukilpailu, jossa yhdinkeskustassa sijaitseville kortteleille 40 ja osittain korttelille 48 pyrittiin löytämään keino toteuttaa keskustamainen, korkeatasoinen ja tiivis maankäyttö. Kortteleiden suunnittelulle asetettiin ehdoksi, että niiden tulisi olla elävä ja aktiivinen osa keskustaa ja linkittää kulttuurihistoriallinen rakennuskanta osaksi myöhempää rakennuskantaa.
Haaste oli kuitenkin niin suuri, ettei esitysten pohjalta valittu voittajaa eivätkä korttelit saaneet uutta asemakaavaa. Kortteli 40:lle löytyi käyttöä lopulta vuonna 2007 Carlson Oy:n teetettyä sille beigen betonielementtipintaisen tavaratalorakennuksen. (Piiparinen 2012, 54)