102 Väitöksenalkajaisesitelmä
Helsingin yliopistossa 17. joulukuuta 2003
Kielellisen diversiteetin analysoinnin ja vertailevan kielentutkimuksen pääkysy- myksiä ovat kielten välisten erojen ja yhtä- läisyyksien osoittaminen ja selittäminen.
Laajoissa maailman kielten aineisto-otan- noissa ja typologisissa korpuksissa erojen asteikko ulottuu laidasta laitaan. Maailman kieliä yhdistävät erityisesti kielen kognitii- vinen perusta ja sen kytkös ihmisen ajatte- luun. Mitä useampiin alueisiin ja useampiin kielikuntiin tutkittava otos perustuu, sitä uskottavampia päätelmiä voidaan tehdä sii- tä, mikä kielessä on todennäköistä, epä- todennäköistä tai ylipäätään mahdollista.
Yhtäläisyydet ja kielitypologiset universaa- lit voivat koskea yksittäisiä rakennetyyppe- jä ja ilmaisuja. Ne kertovat sekä mahdolli- sesta että mahdottomasta.
Läheisten sukukielten vertailu ja kont- rastointi poikkeaa lähtökohdiltaan olennai- sesti satunnaisten kriteerien perusteella valittujen kielten vertailusta. Kielen kogni- tiivinen jalusta on tällöinkin yhteinen, mutta sen lisäksi konkreettiset yksiköt ja raken- teet ovat usein läpinäkyvän samankaltaisia,
Itämerensuomalaisten kielten erilaisuus ja
samuus
RIHO GRÜNTHAL
joskus jopa täysin identtisiä. Tällaiset yh- täläisyydet aiheutuvat tavallisesti kielten yhteisestä geneettisestä alkuperästä. Toi- saalta myös rinnakkaiskehitys voi sattumal- ta aiheuttaa yhtäläisyyksiä geneettisesti sa- malähtöisiinkin kieliin. Läheisten sukukiel- ten vertailussa esiin tulevien erojen selittä- minen haaroo siis moneen suuntaan: Joh- tuvatko erot jostakin kielensisäisestä vai -ulkoisesta tekijästä? Onko kielen sisäinen kehitys vai vieraiden kielten vaikutus kas- vattanut kielensisäisestä variaatiosta vähi- tellen kielirajoja? Kuinka vanhoja synkro- nisessa aineistossa näkyvät erot ovat ja miten niiden ikää voidaan jäljittää?
Puhujamäärältään suomea ja viroa pie- nemmät itämerensuomalaiset kielet edusta- vat »luonnonvaraisempia» kielimuotoja.
Luonnonvaraisempia siksi, että niitä on käytetty täysin toisenlaisessa kielisosiolo- gisessa ympäristössä eikä niiden tukena ole ollut samanlaista tietoista yhteiskunnan kehityksestä lähtevää kielensuunnittelua.
Tyypilliset tekstinäytteet ovat kirjoittamalla tallennettua puhuttua kieltä. Kielisukulai- suuden konkreettisuus ja tunnistettavuus vaihtelevat eri itämerensuomalaisten kiel- ten välillä. Erot ja yhtäläisyyksien hämär- tyminen ovat pitkän kehityksen tulosta.
virittäjä 1/2004
103 Kieli ei elä irrallaan muusta todellisuudes- ta, vaan se elää kielenulkoisen maailman ehdoilla kielenpuhujien arjessa. Kielellisillä eroilla on paljon vertailukohtia kielisosio- logisissa eroissa.
1900-luvulla puhutuista itämerensuo- malaisista kielistä löytyy esimerkkejä sekä hyvinvoivista kieliyhteisöistä että sotien ja vuosisatoja kestäneen assimiloitumisen ta- kia vakavasti uhanalaisiksi muuttuneista kielistä. Kielisosiologisten olojen ja kielen käyttöympäristön erot ovat asteittain vä- hentäneet samankaltaisuutta ja lisänneet erilaisuutta. Kielennäytetekstien sisältö kertoo kulttuurieroista, mutta kielten erilai- suuden tarkka laatu löytyy kielen rakentees- ta. Silti itämerensuomalaisten kielten yhtä- läisyydet ovat tarkemmin tutkittaessa niin ilmeisiä, että kielten läheinen sukulaisuus on helppoa huomata, äärimmäistapauksis- sakin ainakin suhteellisen helppoa. Näiden kielten välinen samuus perustuu etupäässä kielten yhteiseen itämerensuomalaiseen pe- rimään, erilaisuus sattumaan. Sattumaan ainakin siinä merkityksessä, että erot eivät ole yhtä järjestelmällisiä kuin yhtäläisyy- det, eivät myöskään aina yhtä odotuksen- mukaisia ja ennustettavia. Kielen eroosio kuluttaa yhteisiä elementtejä, innovaatiot vaikuttavat morfologisiin taivutustyyppei- hin ja voivat synnyttää uusia morfosyntak- tisia kategorioita.
Kysymys itämerensuomalaisten kielten erilaisuudesta ja samuudesta on kiinnosta- va erityisesti siksi, että nämä kielten vertai- lussa ja kontrastiivisessa tarkastelussa ta- valliset havainnot toimivat eri tavoin satun- naisesti valittujen kielten ja geneettisesti samalähtöisten kielten välillä. Silminnähtä- vät samankaltaisuudet läheisten sukukiel- ten välillä merkitsevät sitä, että monelle synkronisessa analyysissa havaittavalle seikalle voidaan esittää historiallinen seli- tys. Silti läheisten sukukielten erilaisuudella ja samuudella on perimmiltään erilainen
suhde kielen muuttumiseen. Yhdistävien piirteiden avulla voidaan rekonstruoida muutoksia edeltäneitä tilanteita: taivutus- muotojen ja lauserakenteiden historiaa, sa- nojen muodon ja merkityksen muuttumis- ta. Erottavien piirteiden avulla voidaan hah- motella karttaa siitä, mihin kielen osa-aluei- siin muutos ensiksi kohdistuu. Yhdistävis- tä piirteistä löytyy myös ominaisuuksia, jotka eivät ole yhtä alttiita muutoksille kuin helpommin muuttuvat.
Otan esimerkin konditionaalista: suo- men yksikön ensimmäisen persoonan kon- ditionaalin preesens on läht-isi-n, jota vas- taa viron lähe-ksi-n. Sanavartalo on yhtei- nen, yhteistä on yksikön ensimmäisen per- soonan tunnus, samoin morfeemien järjes- tys ja toistaiseksi morfeemien määräkin.
(Viron puhekielessä ilman persoonapäätettä esiintyvät muodot kuten ma läheks ovat tavallisia.) Erilaisuuden ydin on konditio- naalin tunnuksessa, suomen -isi-, viron -ks- morfeemissa, vaikka sama modus funktio- naalisena kategoriana yhdistääkin mainit- tuja suomen ja viron kielen muotoja. Ero ei rajoitu pelkästään viroon ja suomeen, vaan konditionaalin tunnuksen muoto jakaa itä- merensuomalaiset kielet ylipäätään kahteen tyyppiin.
Toisin kuin kielen tilasta huolestuneis- ta kansalaismielipiteistä voisi päätellä, kie- len muuttuminen ei välttämättä merkitse sen rapistumista. Kielen elinkaari poikkeaa tältä osin biologisesta, kasvi- ja eläinkun- nan jäsenten elinkaaresta. Ei ole merkkejä siitä, että kielen kuolemaa edeltäisi sen ra- kenteellinen köyhtyminen, asteittainen kuihtuminen ja surkastuminen, kunnes se ei enää selviydy tehtävästään. Kielen raken- teen perusteella ei voi ennustaa kielen hii- pumista. Se, mistä puhutaan ja mitä kielel- lä ilmaistaan, heijastaa ensisijaisesti kielen sosiaalista ympäristöä, sen tarjoamia mah- dollisuuksia. Sosiaalinen asema ja arvostus ovatkin kieliekologisen tilanteen ja kielen
104 säilymisen kannalta tärkeämpiä kuin kieles- sä itsessään tapahtuvat muutokset.
Itämerensuomalaiset kielet, niiden kontrastointi ja vertailu kertovat myös sii- tä, että kielet kykenevät varsin erilaisissa kielisosiologisissa oloissa joustamaan voi- makkaan ja pitkäaikaisen vieraan vaikutuk- sen alaisena. Kaksi- tai monikielinen ym- päristö on vaikuttanut erityisesti pienten itämerensuomalaisten kielten kehitykseen.
Liivi ja vatja ovat esimerkkejä siitä, kuin- ka vielä elinkaarensa loppua lähestyvällä kielellä on ilmaisuvoimainen ja toimiva kieliopillinen järjestelmä.
Geneettisesti läheisten kielten rakennet- ta vertailtaessa on hyvät edellytykset tarkas- tella kontrastiivisesti yksittäisten konstruk- tioiden lisäksi kieliopin osajärjestelmiä.
Sanoista, taivutuspäätteistä, lauserakenteis- ta ja kokonaisista kategorioista punoutuu moniaalle leviävä kielen järjestelmien ver- kosto. Tässä kontekstissa yksittäiset muu- tokset asettuvat osaksi laajempaa palapeliä, jossa läheisten sukukielten erilaisuus näkyy kielen dynaamisuutena ja pyrkimyksenä pitää kieliopillinen järjestelmä tasapainos- sa yksittäisistä muutoksista huolimatta. Eri- laisuutta lisäävät sattumat eivät siksi oletet- tavasti kaikissa tapauksissa olekaan puhtai- ta sattumia, vaan muutokset voivat olla sel- västi kausaalisessa suhteessa toisiinsa.
Ajallisesti itämerensuomalaisten kiel- ten erilaisuus on suhteellisen myöhäistä sellaisena kuin se on nykyään osoitettavis- sa. Nykykieliopissa näkyvät erot ja kieli- kohtaiset ominaisuudet ovat etupäässä vii- me vuosituhannella tapahtuneen kehityksen tulosta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että synkronisen deskription tasolla löyty- vä erilaisuus ja samuus asettuisivat peräk- käin samalle diakronisen kehityksen aika- viivalle. Monet yhtäläisyydet ovat peräisin itämerensuomalaisten kielten yhteisestä kieliperimästä, mutta myös myöhemmät uudennokset voivat olla yhteisiä. Esimer-
kistä käy moniin itämerensuomalaisiin kie- liin ja niiden murteisiin vaikuttanut loppu- heitto (esiintyy mm. liivissä, virossa, vep- sässä sekä suomen lounais- ja kaakkoismur- teissa), joka on ilmiönä sama, mutta ei kui- tenkaan geneettisesti samaa alkuperää.
Keskinäisten suhteiden lisäksi itämeren- suomalaisten kielten erilaisuus ja samuus ilmentävät suhdetta muihin kieliin. Tämä koskee sekä yhteistä itämerensuomalaista kieliperimää että rinnakkaiskehityksen ai- heuttamaa samankaltaisuutta. Vertailu- kohtana voivat olla yhtä hyvin maantieteel- listen lähialueiden kielet, koko suomalais- ugrilainen kielikunta tai maailman kielet ylipäätään. Tällaisessa katsannossa itä- merensuomalaisten kielten keskinäiset erot eivät ole yhtä hallitsevia kuin yhtäläisyydet.
Vertailussa maantieteellisten lähialuei- den muihin kieliin korostuu itämerensuo- malaisten kielten yhteinen, kielen perus- aineksissa näkyvä kasvualusta. Se jakautuu selvästi kielen eri osa-alueille ja eri osa- järjestelmien kesken. Yhtäläisyydet maan- tieteellisten lähialueiden muiden kielten kanssa ovat usein kielikontaktien aiheutta- mia ja näkyvät voimakkaimmin sanastos- sa, jonkin verran morfosyntaksissa ja lause- rakenteissa, mutta ani harvoin taivutus- morfologiassa. Geneettisen ja typologisen samuuden ero näkyy juuri tässä kontekstis- sa: kielikontakteista aiheutuva samuus on myöhempää ja näkyy osin eri alueilla kuin geneettinen samuus. Itämerensuomessa on esimerkiksi prepositioita, kuten indoeuroop- palaisissa kielissä, toisin kuin suurimmas- sa osassa suomalais-ugrilaisia kieliä. Tä- män adpositiokategorian olemassaolo yh- distää itämerensuomalaisia kieliä indo- eurooppalaisiin kieliin, mutta itse preposi- tiot ovat kuitenkin melkein aina omaan kieliperimään palautuvia sanoja. Leksikaa- lisen aineksen tausta on tärkeä tienviitta koko kategorian syntyhistorian kannalta.
Itämerensuomalaisten kielten tunnus-
105 piirteitä ovat lukuisat yhtäläisyydet, joiden osoittama keskinäinen samuus ja erot mui- hin suomalais-ugrilaisiin kieliin verrattuina korostuvat sekä sanastossa että monella kieliopin alueella. Selvästi harvempia ovat yksittäisten itämerensuomalaisten kielten yhtäläisyydet muiden suomalais-ugrilaisten kielten kanssa ja näin ilmenevät erot itä- merensuomalaisten kielten välillä. Tästä syystä puhujamäärältään pienempiin itä- merensuomalaisiin kieliin on tapana viitata suomen tai viron lähisukukielinä erotuksek- si etäsukukielistä.
Typologisessa vertailussa muihin maa- ilman kieliin itämerensuomalaisten kielten väliset erot voivat näyttää isoiltakin. Tun- netuimpia esimerkkejä on 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella typologista tutki- musta hallineen morfologisen lähestymis- tavan soveltaminen itämerensuomeen. Esi- merkiksi suomen ja viron taivutusmorfo- logiassa ja sijataivutuksessa on selviä ero- ja, jotka liittyvät laajemmin kielten tyypit- telyyn ja suomen ja viron kontrastiiviseen tarkasteluun. Koska suomen tupa : tuvan ja viron tuba : toa taipuvat eri tavoin ja koska virossa koko sanavartalo muuttuu genetii- vissä, kielet hyödyntävät tässä tapauksessa selvästi erilaista taivutusstrategiaa. Näissä muodoissa morfologinen ero on selvimmil- lään. Silti kysymys itämerensuomalaisten kielten synteettisyydestä ja analyyttisyydes- tä tai siitä, kuinka flekteeraava tai aggluti- noiva esimerkiksi viro tai liivi on, liittyy kiinteästi tieteenfilosofiseen ongelmaan sii- tä, kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä yk- sittäisiä piirteitä koskevien havaintojen pe- rusteella voidaan tehdä. Typologisessa kon-
tekstissa itämerensuomalaisten kielten eri- laisuus koskeekin ensisijaisesti yksittäisiä kielen ilmiöitä, samuus niiden lisäksi kate- gorioita ja kokonaisia järjestelmiä.
Yksittäisiä taivutusmuotoja ja konstruk- tioita vertaamalla ja kontrastoimalla voi- daan seurata muutosten syntymistä ja ete- nemistä. Morfologisten muutosten, kuten genetiivin -n-päätteen katoamisen, todellis- ta merkitystä virossa, vatjassa ja liivissä on vaikea nähdä ilman sellaista lause-esimer- keistä koottua aineistoa, jossa morfosyntak- tiset ja funktionaaliset ulottuvuudet voidaan ottaa huomioon. Havainnollista vertailu- aineistoa genetiivin n-päätteen morfosyn- taktisista ominaisuuksista tarjoavat suomi, karjala ja vepsä, joissa n on säilynyt.
Olen edellä kuvannut itämerensuoma- laisten kielten yksityiskohtaisempaan tar- kasteluun kiinteästi liittyviä lähtökohtia, jotka ovat avanneet itselleni erilaisia näkö- kulmia kielentutkimukseen. Tämän kieli- ryhmän sisäinen erilaisuus ja samuus ovat viitoittaneet tietäni työskennellessäni väi- töskirjani parissa. Tarkaksi aiheekseni olen rajannut itämerensuomalaisten kielten ad- positio- ja sijajärjestelmässä tapahtuvan ja tapahtuneen kehityksen. Yhtenä johtolanka- nani olen pitänyt vuoropuhelun etsimistä muodon ja merkityksen välillä. Olen eri näkökulmista etsinyt vastauksia näiden keskenään läheisten kielimuotojen eroihin ja yhtäläisyyksiin ja täydentänyt kysymyk- siäni siitä, mitä sellaiset jokapäiväiset ra- kenteet kuin talossa (sijamuodot) tai pöy- dän päällä (postpositiolauseke) kertovat itämerensuomalaisten kielten muuttumi- sesta.
RIHO GRÜNTHAL Finnic adpositions and cases in change. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 244. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura 2003.
Suomalais-ugrilainen laitos, PL 25, 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: riho.grunthal@helsinki.fi
