Virkaanastujaisesitelmä Helsingin yliopistossa
25. toukokuuta 2005
Sieltä [Sortavalan kaupungista] hän sitten kääntyi takaisin Aunuksen kuvernement- tiin, missä hän vielä kierteli sen eteläisim- mässä osassa Novgorodin kuvernementin rajalla oppiakseen tuntemaan erään haaran molempien kuvernementtien suomalaista väestöä, jota paikalliset venäläiset sanoivat tshuudeiksi; nämä olivat siihen saakka ol- leet kieli- ja kansatieteilijöille aivan tunte- mattomia.
Näin kuvaili vepsäläisiä ja tutkimusmatkan- sa ensimmäisiä tuloksia Pietarista juhan- nuksen 1824 aikoihin lähtenyt A. J. Sjögren (1955: 114–115). Hän oli tehnyt retken it- selleen aiemmin tuntemattomalle alueelle, löytänyt sieltä etnisesti tarkemmin määrit- telemättömän väestöryhmän ja tehnyt ha- vaintoja heidän kielestään. Alue, jolle Sjö- gren oli matkustanut, oli muutaman päivä-
Kielen elinkaari
RIHO GRÜNTHAL
matkan päässä Venäjän pääkaupungista Pie- tarista. Se oli lähellä valtakunnan keskusta, mutta silti sellaista tutkimatonta periferiaa, josta tutkija saattoi löytää korkeintaan vä- hän tutkittuja alueita ja ihmisiä. Sjögrenin retki vepsäläisalueille ja hänen havainton- sa vepsän kielestä on suomalais-ugrilaisten kielten tutkimushistoriassa esitetty sanan- mukaisesti vepsäläisten »löytämisenä».
»Pohjoistshuudien» kieli, kuten myös Elias Lönnrot ja August Ahlqvist määritte- livät vepsän 1850-luvulla, oli eksoottinen löytö. Näinkin läheltä valtakunnan pääkau- punkia oli vain hajanaista dokumentoitua tietoa, eikä alueen asukkaiden kielen suh- de muihin lähialueiden kieliin ollut täysin selvä.
Muistiinpanot 1820-luvun vepsän kie- len rakenteellisista ominaisuuksista eivät poikkea olennaisesti 2000-luvun alun vep- sästä. Ne tunnusmerkit, jotka yhdistävät ja erottavat vepsän muista itämerensuomalai-
lektiot
sista kielistä, ovat yhtä lailla tunnistettavat.
Fonologiset, morfologiset, syntaktiset ja semanttiset erityispiirteet on helppo osoit- taa esimerkiksi Sjögrenin tallentamassa lau- seessa keda meile rikta ’kuka meidän on tapettava’, kielihistoriallisesti lausetta mu- kaillen ja identtistä rakennetta tavoitellen
’ketä meille rikottava’. Sisäheitto ja merki- tys ’tappaa’ suomen rikkoa-verbin etymo- logisessa vastineessa rikta ovat silmiinpis- täviä vepsäläisyyksiä.
Vepsän tapauksessa dokumentoitu his- toria on vajaan parinsadan vuoden pituinen.
On perusteltua olettaa, että vepsä on itsenäi- senä kielimuotona vielä joitakin vuosisatoja vanhempi, ovathan itämerensuomalaisten kielten tärkeimmät erot viimeistään keski- aikaista perua. Koska vepsä on yksi niistä suomalais-ugrilaisista ja maailman vähem- mistökielistä, joiden puhujamäärä on viime vuosikymmenet jatkuvasti pienentynyt, liit- tyy sen tulevaisuuteen ja elinvoimaisuuteen kuitenkin paljon kysymysmerkkejä. Se on esimerkki kielestä, jonka menneisyyttä ei tunneta kovinkaan yksityiskohtaisesti. Mi- käli mahdollista, tulevaisuus on vielä hämä- rämpi.
Kielentutkimuksessa kiinnostuksen kohteeksi on viime vuosikymmeninä nous- sut kielen itsensä lisäksi kielen käyttö sekä kielen ja ympäröivän yhteiskunnan suhde.
Jäsenneltyä ja analysoitua tietoa kielen ra- kenteesta voidaan soveltaa, ja kieli nähdään osana laajempaa sosiologista ympäristöä.
Sosiologinen näkökulma on tullut kielitie- teeseen erityisesti englanninkielisissä puhu- jayhteisöissä tapahtuvien muutosten seu- raamiseksi, ja sillä on nykyään Suomessa- kin vahva perinne.
Silti tutkimuskohteen lavenemisella kielestä sen käyttöyhteisöön on erityistä merkitystä varsinkin puhujamäärältään pie- nempien kielten ja niiden käyttöympäristön kannalta. Lukuisten kieliyhteisöjen heikke- nemisen ja hajoamisen takia kielitieteessä-
kin on alettu puhua uhanalaisuudesta.
Uhanalaisuudella tarkoitetaan tällöin sa- manlaista kehityksen epäsuotuisuutta ja jatkuvuuden mahdollista katkeamista kuin biologisella uhanalaisuudella ja kasvi- tai eläinlajien vähenemisellä.
Kielelliseen jatkuvuuteen ja kielen il- mentämään kulttuuriperintöön liittyvien uhkakuvien selvin osoitin ovat puhujamää- rän pieneneminen ja aktiivisesti kieltä taita- van ja käyttävän väestön vanheneminen.
Uhanalaisuuteen on tavallisesti useita syitä, kuten kieliyhteisön hajoaminen, voimakkaat poliittiset ja kulttuuriset muutokset, kielen- puhujien ja kieliyhteisön identiteetin heik- keneminen ja jopa tietoiset valinnat, joiden takia jatkuvuus ja luonnollinen siirtyminen seuraavalle sukupolvelle ovat katkenneet tai vaarassa katketa. Uhanalaisuuden ja kieli- diversiteetin vähenemisen lisäksi puhuja- määrän pieneneminen kertoo myös kielellis- ten perusoikeuksien puuttumisesta.
Kielessä itsessään empiirisenä tut- kimuskohteena on harvoin sellaisia raken- teellisia ominaisuuksia, joiden perusteella voitaisiin tehdä päätelmiä sen kieliekologi- sesta tilasta. Esimerkiksi kaksikielisyys on hyvin tavallinen ilmiö, minkä takia vieraan kielen vaikutus näkyy esimerkiksi uusien sanojen ja käsitteiden tulemisena lähes kie- leen kuin kieleen.
Hahmottelemani kuva pätee myös itä- merensuomalaisella kielialueella. A. J. Sjö- grenin 1820-luvulla tarkastelemaa vepsää erottaa tämän päivän vepsästä eniten kieli- sosiologinen murros. Silti kulttuuriympä- ristön muuttuminen keskivepsäläisissä ky- lissä sadassakahdeksassakymmenessä vuo- dessa ei ole välttämättä yhtä voimakas kuin se muutos, joka erottaa nykysuomen Lönn- rotin ja Snellmanin ajan suomesta tai nyky- viron Eduard Ahrensin ja F. J. Wiedeman- nin, viron kieliopinkirjoittajien 1800-luvun puolivälin molemmin puolin kuvaamasta virosta.
Suomen ja viron, kahden elinvoimai- simman itämerensuomalaisen kielen perus- teella voitaisiin väittää, että jos kulttuurinen muutos ja kielen modernisointi tapahtuvat vähitellen, myös kieli sopeutuu tilanteeseen omalla luonnonmukaisella vauhdillaan.
Molempien kielten kehitystä on sitä paitsi pitkään ohjailtu ja tuettu järjestelmällisen kielensuunnittelun avulla. Jos taas kulttuu- rinen muutos on nopeaa, ovat kielen il- maisukapasiteetti ja sen käyttöympäristö paljon suuremmalla koetuksella. Kyläraitil- la ja kotitarveviljelyksillä käyttökelpoinen kieli ei yhtäkkiä taivu teollistuneiden ja kaupungistuneiden suuryhteisöjen kommu- nikaatiotarpeisiin.
Itämerensuomalaisen kielialueen hy- vinvoivia malliesimerkkejä suomea ja viroa on rakennettu etupäässä kummankin kieli- yhteisön omilla ehdoilla. Mallina ovat ol- leet Itämeren alueen suuret valtakielet.
Pienten itämerensuomalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kielten nykytilanteen ongelmat eivät johdukaan esikuvien puut- teesta, vaan pitkälti eri aikoina vallinnees- ta kielipolitiikasta. Siksi väistämättömältä näyttävä kehitys, kuten monen uhanalaisek- si luokiteltavan kielen katoaminen tai tut- kiminen ja tukeminen, on myös valintojen ja tietoisten päätösten tulosta.
Kielidiversiteetin uhkaavasta romah- duksesta varoittava uhanalaisuus johtuu paineesta, joka kohdistuu perinteisillä pu- huma-alueillaan pitkään vähemmistöase- massa olleisiin kieliin. Niiden vähemmis- töasema on kertakaikkisempi ja totaalisem- pi kuin erilaisten maahanmuuttajaryhmien, joiden kielellisten oikeuksien turvaaminen lähtee ensisijaisesti yksilön kielellisistä oi- keuksista, ei kieliyhteisön tai kielen ainut- kertaisuudesta.
Mikä on kielentutkimuksen tehtävä täs- sä tilanteessa? Mihin kysymyksiin Suomes- sa ja mutatis mutandis Virossa ja muissa itämerensuomalaisten ja muiden suoma-
lais-ugrilaisten kielten tutkimukseen suun- tautuneissa maissa pitäisi pystyä vastaa- maan? Kielentutkimus on lähtökohdiltaan empiiristä, ja siksi on vaikea ajatella, että kielentutkimusta tehtäisiin ilman, että se kohdistuisi empiiriseen ainekseen. Samal- la empiirisestä aineksesta, elävästä kieles- tä, uhkaa kuitenkin tulla kirjastokuriositeet- ti tai museoeksponaatti, josta satunnaisotan- nalla saatu ydinaines on varastoitu steriiliin vitriiniin. Usean kielen todellisuus näyttäy- tyy kaarena, jossa alku on hamassa mennei- syydessä, dokumentoitu tieto osa dokumen- toitua historiaa ja loppu häämöttää jo lähi- tulevaisuudessa.
Kielentutkimuksessa on esitetty väite, että tieteenala edistää uhanalaisten kielten elpymistä ja kieliyhteisöjen arvostusta omaa kieltään kohtaan. Koska tämä väite sisältää positiivisen ennusteen, olisi houkut- televaa tehdä siitä se johtopäätös, että lisää- mällä uhanalaisten kielten tutkimusta vah- vistetaan myös kieliyhteisöjä. Itämerensuo- malaisella kielialueella ja sen lähipiirissä onkin merkkejä siitä, että kieli-identiteetistä puhuminen ja siitä alkava kielellisten oi- keuksien jäsentely ovat lisänneet vähem- mistökielten arvostusta. Pohjois-Ruotsin meänkieliset ovat olleet esillä suomalaisissa tiedotusvälineissä. Virossa toimii julkisen rahoituksen ansiosta eteläviron kieliohjel- ma, jonka tavoitteena on tukea eteläviroa eli võrun kieltä. Saamelaiskielistä pohjoissaa- men aseman koheneminen viime vuosi- kymmeninä ja ensimmäiset tulokset inarin- saamen tukitoimista ovat rohkaisevia esi- merkkejä.
Itämerensuomalaiset kielet tarkoittavat perinteisen määritelmän mukaan suomea, viroa ja niiden lähimpiä sukukieliä, joita puhutaan tai on puhuttu koillisen Itämeren alueella ja Suomenlahden lähiympäristöstä pohjoiseen ja koilliseen avautuvalla alueel- la. Suomesta katsottuna muut itämeren- suomalaiset kielet luetellaan usein järjestyk-
sessä suomi, inkeroinen, karjala, lyydi, vep- sä, vatja, viro, võru eli eteläviro ja liivi.
Tämä taksonomisesti yhtenäinen ja geneet- tiseltä taustaltaan keskenään läheinen ryh- mä sisältää otoksen kieliekologisesti hyvin erilaisessa tilanteessa olevia kieliä. Suomi ja viro ovat Euroopan unionin jäsenvaltioi- den virallisia kieliä, ja ne on modernisoitu toimimaan teknologisessa informaatioyh- teiskunnassa. Suurin osa itämerensuomalai- sista ja muista suomalais-ugrilaisista kielistä on silti uhanalaisia, monet jopa erittäin uhanalaisia. Globaalin kielidiversiteetin tila näyttää kutakuinkin samalta, ja suuri osa maailmankin kielistä on uhanalaisia.
Biodiversiteetin väheneminen eli biolo- gisten lajien monimuotoisuuden katoami- nen ja sen ehkäiseminen tarjoavat vertailu- kohdan kysymykselle siitä, millainen on kielen elinkaari. Kasvien ja eläinten uhan- alaisuutta on yritetty torjua pitempään kuin kielidiversiteetin vähenemistä, ja myös po- sitiivisia tuloksia on saatu.
Ne keinot, joilla biologista uhanalai- suutta torjutaan, eivät kuitenkaan ole suo- raan siirrettävissä kielidiversiteetin varjele- miseen. Kieliyhteisöä ei voida määrätä suo- jelukohteeksi eikä kielen puhuma-aluetta toimenpidekieltoon. Silti myös kielellisen uhanalaisuuden perustekijät tunnetaan ny- kyään niin hyvin, että ilmiö on osoittautu- nut käsiteltävissä olevaksi asiaksi. Vä- hemmistökielten tukemiseen tähdätyt toi- met on kohdistettu erityisesti yksilön ja yhteisön identiteetin vahvistamiseen ja kie- lellisten oikeuksien tunnustamiseen. Kun kielen käyttöympäristöä kehitetään jousta- vammaksi, kielten erilaisuuden arvo tun- nustetaan ja kielelliset oikeudet nähdään samanlaisena perusoikeutena kuin muut ihmisen perusoikeudet, otetaan ensimmäi- nen kielidiversiteettiä puolustava askel.
Itämerensuomalaiset ja suomalais-ugri- laiset kielet laajemminkin tarjoavat hyvän esimerkin siitä, että kielten ominaispiirtei-
den, niiden erilaisuuden ja samuuden selit- täminen on hyvin moniulotteinen empiiri- nen tutkimuskohde. Jokainen kieli avaa löytäjälleen uuden maailman, vaikka ha- vainnot eivät olisikaan täysin samanlaista löytöretkeilijän iloa kuin A. J. Sjögrenillä 180 vuotta sitten. Suomeen ja viroon ver- rattuna pienemmät itämerensuomalaiset kielet ovat edelleen niin vähän tutkittuja, että nykyaikainen deskriptiivinen tutkimus olisi tuiki tarpeellista. Esimerkiksi syksyl- lä 2004 ilmestynyt laaja ja moderni Iso suo- men kielioppi herättää kysymyksiä siitä, kuinka samat asiat ilmaistaan muissa itä- merensuomalaisissa ja suomalais-ugrilai- sissa kielissä, tunnetaanko samoja kieliopil- lisia kategorioita ja rakenteita niissä ollen- kaan ja johtuvatko kielten väliset erot eril- liskehityksestä, erilaisista kontaktikielistä vai sattumasta.
Kielten dokumentointi, yksittäisen kie- len johdonmukainen analyysi ja suhteutta- minen muuhun kielentutkimukseen on pe- rustutkimusta, joka palkitsee tekijänsä lä- hes yhtä koskemattomilla ja tuntemattomil- la löydöillä kuin Sjögrenin havainto vepsä- läisistä. Kielitypologia, yksi yleisen kieli- tieteen empiirisimmistä ja 1900-luvun lo- pulla kansainvälisessä lingvistiikassa näky- vimmiksi nousseista haaroista, onkin suh- tautunut uhanalaisista kielistä saatavaan tie- toon ikään kuin geenipankin korvaamatto- mana voimavarana. Tämä globaalein kieli- tieteen suuntaus kerää todistusaineistonsa mahdollisimman laajalta maantieteellisel- tä alueelta, mahdollisimman monesta kie- likunnasta ja mahdollisimman erilaisista kielistä. Mahdollisimman kattavan aineis- ton avulla tavoitellaan pitäviä johtopäätök- siä esimerkiksi siitä, mitkä rakenteet tai ominaisuudet ovat todennäköisiä, mikä on mahdollista, mikä harvinaista ja mikä ei deduktiivisesti päättelemällä luultavasti esiinny missään maailman kielessä. Ilman rikasta kielidiversiteettiä ja dokumentoitua
tietoa eri alueiden kielistä kielitypologia olisi aseeton.
Koska itämerensuomalaisten kielten ja myös niitä lähimpänä olevien suomalais- ugrilaisten kielten yhteinen historiallinen tausta on helppo perustella, on niiden avulla hedelmällistä pohtia kielen historiallista kehitystä ja diakronisia muutoksia koske- via hypoteeseja. Aikajänne voi tällöin olla kymmenen, sata, tuhat tai viisikin tuhatta vuotta. Kieli säilyttää ja varastoi itseensä tietoa eri vaiheistaan, esihistoriallisesta ajasta dokumentoituun aikaan tapahtuneista kulttuurisista muutoksista ja kontakteista.
Tämän takia kielen perimä ja kielikohtaiset erityispiirteet ovat samalla tavalla ainut- laatuisia ja jäljentämättömiä kuin kasvi- ja eläinlajien geeniperimä.
Nykyhetken tutkimuksessa ei voi vält- tää tietoa monien kielten kieliekologisesta tilasta ja uhanalaisuudesta. Kysymys kuu- luukin siksi, voiko näihin kieliin liittyvä tutkimus olla käytännöllistä. Tiedeyhteisöl- lä ei tunnetusti ole valtakirjaa päättää yh- teiskunnallisista asioista. Siksi sen täytyy osoittaa ja analysoida asioita, kuten puhu- jamäärältään pienten kielten tilannetta ja tulevaisuudennäkymiä, varsinkin jos ne ei- vät ole toivotunlaisia. Jäsenneltyä teoreet- tista tietoa voidaan parhaimmillaan hyö- dyntää käytännön kysymysten edistämisek- si, kieliyhteisön identiteettiä ja kielenkäy- tön arvoa vahvistamaan.
Uhanalaisuudesta puhuminen ja kielen todellisen tilanteen osoittaminen voi toi- saalta olla suunnattu kansainvälisen tie- deyhteisön foorumeille. Toisaalta on myös selviä merkkejä siitä, että kieliyhteisö ja kielenpuhujat itse eivät useinkaan tiedosta tekemiensä valintojen tai kielellisten oi- keuksien puuttumisen merkitystä kieli- ja kulttuuriyhteisönsä tulevaisuudelle. Vä- hemmistökielen rajat eri temaattisissa käyt- töyhteyksissä saatetaan toki tuntea, mutta käyttöä rajoittavien valintojen kauaskantoi-
suutta ei ymmärretä. Vähemmistökielten tutkimuksen avainkysymyksiä onkin, miten niitä koskeva tieto siirretään käytäntöön ja viedään niihin yhteisöihin, joita uhanalai- suus eniten koskettaa. Kuten vähemmistö- kielten puolestapuhujana elämäntyönsä teh- nyt Joshua A. Fishman (2001: 1) toteaa, puhujamäärältään pienet vähemmistökielet eivät tarvitse ennusteita kehityksen väistä- mättömyydestä ja peruuttamattomuudesta, vaan terapeuttista ymmärrystä ja askel as- kelelta kehityssuunnan muuttamiseen tar- vittavia toimia. Tavoitteena ei tällöin ole ongelmien ratkaisu ulkopuolelta käsin, vaan mallien tarjoaminen ja edellytysten luominen sille, että kieliyhteisö voi itse ra- kentaa kielellistä jatkuvuutta.
Suomessa ja Euroopan unionissa yksi- lön kielellisiä oikeuksia on tuettu lainsää- dännöllä. Monelle suomalais-ugrilaisen kielen puhujalle sellaiset yksilön oikeudet ja kieliyhteisön aseman tunnustavat sopi- mukset, joita löytyy esimerkiksi Suomen lainsäädännöstä, ovat kirjaimellisesti täysin eri maailmasta, siis epätodellisia. Euroop- palaisessa tai globaalissa kontekstissa kie- lellisiä oikeuksia ei voida pitää kansallise- na etuoikeutena, vaan ne sivuavat läheltä kansainvälisesti määriteltyjä ihmisoikeuk- sia. Alueelliset erot eivät tästä näkökulmas- ta katsottuna saisi olla este kielellisten oi- keuksien toteutumiselle: kielen elinkaaren pituuteen ja kielidiversiteetin säilymiseen vaikuttaakin ratkaisevasti se, kuinka tasa- puolisesti kielellisten oikeuksien katsotaan kuuluvan kaikille kielille ja erityisesti nii- den puhujille.
Itämerensuomalaisten ja suomalais- ugrilaisten kielten tutkimus on 2000-luvun Suomessa lähtökohdiltaan huomattavan erilaista kuin 150 vuotta sitten, jolloin näi- den kielten järjestelmällinen tutkimus otti ensi askeliaan suomen kielen ja kirjallisuu- den laaja-alaisen nimikkeen alla. Se poik- keaa myös 1920- ja 1930-luvun tilantees-
ta, jolloin esimerkkini vepsän kielen tilan- ne oli vahvempi ja kielen kehitysnäkymät vähän aikaa valoisampia kuin kertaakaan aiemmin tai myöhemmin. Itämerensuoma- laisten kielten tutkimus oli tuolloin yksi monista nousukauttaan eläneistä kansallis- ten tieteiden haaroista, joiden juuret olivat 1800-luvun kansallisessa heräämisessä, ja tieteelliset tavoitteet loivat kansallista itse- tuntoa.
Kansainvälisessä tiedeyhteisössä, avoi- messa globaalistuneessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa itämerensuomalaisten kiel- ten tutkimuksen avainsanoiksi nousevat uudet näkökulmat. Puhujamäärältään pie- niä kieliä yhdistää kielisukulaisuutta enem- män kielen uhanalaisuus, kielellisten oi- keuksien vaillinaisuus ja kieltä puhuvan yk- silön ja kieliyhteisön identiteetin horjumi- nen. Katoavana tutkimuskohteena uhan- alaisen kielen elinkaari koostuu tällöin erot- tumisesta omaksi kielekseen, löytämisestä ja tunnistamisesta, ja lopulta kielen käyttö- ympäristön hiipumisesta.
Puhujamäärältään pienten itämeren- suomalaisten ja useiden muidenkin suoma- lais-ugrilaisten kielten tutkimuksen merki- tys on se, että kukin kieli ja kielialue sisäl- tää ainutkertaista tietoa Pohjois-Euroopan kulttuuriperinnöstä. Nämä kielet ovat edel- leen korvaamaton apuväline selvitettäessä suomen ja viron tai ylipäätään tämän alueen suomalais-ugrilaisten kielten varhaiseen kehitykseen liittyviä yksityiskohtia. Glo- baalissa kontekstissa kaikki kielet ovat kor- vaamaton osa kielidiversiteettiä ja osa ai- nutkertaista kulttuuriperintöä. Niiden tutki- mukseen pätee se tiedepoliittinen toiminta- ajatus, että tiedeyhteisön on pystyttävä ot-
tamaan kantaa nopeisiin muutoksiin ja ny- kyaikaisesta maailmasta ja toimintamalleis- ta nouseviin kysymyksiin. Samalla sen on kyettävä arvioimaan tavoitteitaan ja toimin- taperiaatteitaan myös pitemmällä aikavälil- lä. Kielentutkimuksen tehtävä on siten toi- saalta tarjota keinoja uhanalaisten kielten tukemiseksi, toisaalta pyrkiä tallentamaan ja dokumentoimaan mahdollisesti katoavaa tietoa mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja mahdollisimman ajantasaisin käsittein.
Esitelmäni otsikolla »Kielen elinkaari»
olen halunnut kiinnittää huomiota uhan- alaisten kielten ja niiden tutkimuksen ase- maan monikulttuurisessa ja globaalistu- neessa Euroopassa. Itämerensuomalaiset kielet tai muut suomalais-ugrilaiset kielet eivät ole oma irrallinen tieteenparadigman- sa, vaan ne ovat tutkimuskohde, jota voi- daan ja jota pitää lähestyä useiden eri me- todien avulla. Kieli on ihmisikää monin ver- roin pitempi ilmiö. Siksi tiedeyhteisöllä on erityistehtävä Sjögrenin tavoin etsiä uusia ja tuntemattomia alueita ja osallistua kieli- diversiteetin säilyttämiseksi tarvittavien keinojen keksimiseen.
Lähteet
FISHMAN, JOSHUA A. 2001: Why is it so hard to save a threatened language?
– Joshua A. Fishman (toim.), Can threatened languages be saved?
Clevedon: Multilingual Matters.
SJÖGREN, A. J. 1955: Tutkijan tieni. Käsikir- joituksesta suomentanut Aulis J. Joki.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Suomalais-ugrilainen laitos, PL 25, 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: riho.grunthal@helsinki.fi
