Pankkiiri ja tähti

Pankkiiri ja tähti

Jaakko Kiander Tutkimusprofessori

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus

Tahdon tähden

Sinikka Salo. Otava, Keuruu 2004.

351 s.

S

uomen Pankin johtokunnan jäsenenä vuo- desta 2000 lähtien toiminut Sinikka Salo jul- kaisi vuonna 2004 teoksen, jolla on moniselit- teinen nimi ”Tahdon tähden”. Teos ei kovin selvästi asetu mihinkään lajityyppiin. Siinä on omaelämäkerrallisia aineksia, mutta niiden li- säksi teemoina ovat kokemukset keskuspankin johtokunnasta ja julkisuudesta sekä toisaalta pohdiskelut talous- ja yhteiskuntapolitiikan ky- symyksistä.

Kirjoittaja kuvaa hyvin elämänkaarensa ja uransa tärkeät osat: ensin lapsuus Kortesjärvel- lä, sitten tutustuminen Ranskaan ja Saksaan (ja siten myös ’Eurooppaan’) vaihto-oppilaana ja myöhemmin matematiikan ja taloustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Varsinaisen ekonomistin uransa Salo on tehnyt Elinkeino- elämän tutkimuslaitoksessa, EKP:ssa ja Suo- men Pankissa. Näiden lisäksi hän hoiti vähän aikaa myös apulaisprofessuuria Helsingin yli- opiston kansantaloustieteen laitoksella.

Salo teki asuntomarkkinoita käsitelleen väi- töskirjansa ETLAssa työskennellessään. Pit- käksi muodostunutta ETLAn kautta seurasi viiden vuoden kausi toimistopäällikkönä Suo-

men Pankissa ennen siirtymistä EMIin, joka EMUn käynnistyessä muuttui EKP:ksi. Frank- furtin kausi on kirjan perusteella ollut kaikkein vaikuttavin periodi Salon uralla. Hän toimi EKP:ssa vaikutusvaltaisen pankin pääekono- mistin ja johtokunnan jäsenen Otmar Issingin neuvonantajana.

Lyhyt professorikausi ei ollut täysin ongel- maton. Apulaisprofessorin luennointivelvolli- suus oli odotettua raskaampi, ja Salo toteaa itse aluksi yliarvioineensa kuulijoittensa tason.

Tärkeä osa kirjoittajan elämässä on femi- nismillä. Hän liittyi jo varhain naisasialiitto Unioniin ja oli myöhemmin perustamassa nai- sekonomistien verkostoa. Väitöskirjatyötään hän kommentoikin kirjassa sanoen, että ”nai- nen sai taistella asiansa puolesta miesvaltaisel- la alalla”.

Ongelmallinen virkanimitys

Kirjassa käsitellään laajasti kirjoittajan pääty- mistä dramaattisten vaiheiden jälkeen Suomen Pankin johtokuntaan ja samalla suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Salosta tuli julkisuuden

henkilö yhdellä iskulla, kun tasavallan presi- dentti nimitti hänet vastoin pankkivaltuutettu- jen ja hallituksen tahtoa Suomen Pankin joh- tokunnan jäseneksi syksyllä 2000.

Alun perin pankkivaltuusto julisti haetta- viksi virat, jotka vapautuivat Esko Ollilanelä- köitymisen ja Matti Korhosen kuoleman joh- dosta. Virkoja hakivat monet keskuspankin ja yliopistojen tunnetut nimet. Pankkivaltuusto esitti virkoihin kansanedustaja Mauri Pekkaris- taja alivaltiosihteeri Johnny Åkerholmia(kos- ka valtiovarainministeri Sauli Niinistöei ollut halukas hyväksymään oman puolueensa luon- tevaa poliitikko-kandidaattia Ilkka Kanervaa, joka tuolloin toimi pankkivaltuuston puheen- johtajana). Esittelevä ministeri Suvi-Anne Sii- mes poikkesi kuitenkin tästä ehdotuksesta ja esitti Anne Brunilaa, jonka taas presidentti Halonen torjui. Halosen ehdokas oli Sinikka Salo. Tällaisessa prosessissa monet hakijat ja osapuolet kokivat tulleensa syrjäytetyiksi.

Hakuprosessin varjo näkyi myöhemmin myös julkisuudessa. Salo käsittelee kirjassaan tapausta, jossa Helsingin Sanomat haastatteli nimeltä mainitsemattomia pankkivaltuutettuja ja kysyi näiden arvioita uudesta pankinjohta- jasta. Taustalla oli pankkivaltuuston matka Yhdysvaltoihin, johon myös Salo osallistui.

Arviot olivat osin kielteisiä. Kirjoittaja koki moisen nimettömän arvostelun epäreiluna ja arvioi sen johtuneen suorasukaisesta feminis- tisestä taustastaan sekä nimitysprosessista. On selvää, että kansanedustajia loukannut nimitys- prosessi oli yksi syy tyytymättömyyteen. Sen si- jaan feminismin aiheuttamasta torjunnasta tus- kin oli kyse, vaikka selityksiä ehkä voikin ha- kea nais- ja miesjohtajien mahdollisista erois- ta, joihin Salo toisaalla kirjassaan viittaa.

Toinen julkisuuteen noussut kohu liittyi uuden pankinjohtajan toimenkuvaan. Pääjoh-

taja Vanhala määräsi tehtävät, joihin Salo oli tyytymätön. Ongelmasta tuli julkinen, kun Salo saneli asiaa koskeneen eriävän mielipiteen joh- tokunnan pöytäkirjaan. Johtokunnan työnjaos- sa Salon tehtäväkentäksi tuli pankin tutkimus- toiminta ja tukipalvelut. Pettymyksen aiheutti EKP-asioiden jääminen pois listalta.

Johtajana keskuspankissa

Alkuvaiheen mediamyrskyjen jälkeen johto- kuntatyöskentely ja suhde pankkivaltuustoon asettui kirjan mukaan uomiinsa. Salon tähän- astisen virkakauden suurimmaksi tehtäväksi näyttää nousevan pankin strategiatyö, jonka johtamisen hän sai vastuulleen, ja johon liitty- vää prosessia myös kirjassa kuvataan hyvin.

Strategian pohtiminen ja määrittely olikin tär- keää tilanteessa, jossa Suomen Pankin perin- teinen toimenkuva muuttui EMU-jäsenyyden myötä olennaisella tavalla.

Salon johdolla muodostetussa Suomen Pan- kin uudessa strategiassa keskeiselle sijalle nou- see asiantuntemukseen panostaminen. Valinta on luonteva – jos pienen maan keskuspankki haluaa jotenkin profiloitua, on profiilin kohot- tamisen todellisen vaikutusvallan puuttuessa perustuttava asiaosaamiseen. Tämän keskeisen painotuksen lisäksi strategiassa määritellään, että keskuspankki pyrkii edistämään Suomen kansantalouden kasvua ja vakautta. Tavoitteen ajaminen tapahtuu kuitenkin epäsuorasti; kos- ka pankilla ei ole enää varsinaisia talouspo- liittisia instrumentteja käsissään, on sen edis- tettävä kasvua ja vakautta lähinnä tuomalla oman vahvan analyysipanoksensa talouspoliit- tisiin keskusteluihin sekä EU:ssa ja että koti- maassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että keskuspankki harjoittaa varoittelua ja patiste- lua. Tärkeäksi osatavoitteeksi monien muiden

keskuspankkilaisten tavoin Salo asettaa julki- sen sektorin ”tehostamisen ja virtaviivaistami- sen”.

Salo luonnollisesti kirjoittaa myös johtami- sesta. Aihe on mielenkiintoinen, koska julkises- sa asemassa olevia naisjohtajia on Suomessa edelleen vähän. Joissain kohdin kommentointi saa feministisiä sävyjä. Salon mielestä ”miehi- nen toimintakulttuuri on välillä kovin päälle- käyvää”. Lisäksi hän arvelee, että jos 1990-lu- vun laman aikana olisi päättäjien joukossa ol- lut enemmän naisia, olisi kenties mietitty enem- män vaihtoehtoja. Kommentoimatta jää se to- siseikka, että vuoden 1992 keväästä lähtien Suomessa harjoitettiin rahapolitiikkaa Sirkka Hämäläisenjohdolla. Politiikka oli kovaa eikä se ehkä vastannut käsitystä naisjohtajuuden eri- laisuudesta.

Keskustelua talouspolitiikasta Ekonomistilukijan kannalta kirjan kiintoisinta antia ovat kirjoittajan pohdinnat talouspolitii- kasta. Keskuspankkiirit eivät kovinkaan usein valota tällä tavoin omien kannanottojensa taus- toja ja perusteita.

Eurooppalaisten keskuspankkiirien tapaan Salo esittää vaatimuksia muille talouspolitiikan lohkoille. Voimmekin lukea, että Salon mieles- tä Suomen on ”omilla toimillaan varmistetta- va, että maan inflaatio ei poikkea tavoitteesta”

(s. 199) ja että ”valtion velanottoa pitää vähen- tää euroalueella” (s. 83). Lääkkeeksi inflaatioon ja budjettialijäämiin tarjotaan EKP:n tapaan

’rakenteellisia uudistuksia’. Näin siksi, että Euroopan heikon kasvun ”taustalla olevat ta- lousongelmat ovat paljolti rakenteellisia”. Ne on ratkaistava, koska ”…rakenteellisten uudis- tusten onnistunut toteuttaminen EU-maissa saattaa nopeuttaa talouskasvua tuntuvastikin”

(s.73–74). Puhe rakenteellisista tekijöistä jää verraten ylimalkaiseksi. Syynä voi olla se, että keskuspankkiympäristössä tällainen puhe on niin itsestään selvää ja vastaansanomatonta, että lisäperustelujen tai tarkennusten esittämi- nen olisi suorastaan naivia.

Huonosti kasvavissa talouksissa keskus- pankkiireilla on tapana pestä kätensä sillä pe- rusteella, että rahapolitiikka ei voi luoda kes- tävää kasvua eikä sitä myöskään voida pitää ongelmien aiheuttajana. EKP:n edustajat – var- sinkin Otmar Issing – ovat mielellään tätä miel- tä. Hieman samaan tapaan Salokin katsoo, että

”rahapolitiikka ei ole talouden mekaanista oh- jailua” (s. 76). Näin voi toki olla – vaikka USA:n keskuspankkia seuraamalla tai Taylorin sääntöä soveltamalla voisi tietysti päätyä päin- vastaiseenkin näkemykseen.

Tällaisessa keskustelussa on riski, että raha- politiikka voidaan viedä järkevän kritiikin ulot- tumattomiin, jos sen todetaan olevan ei-mekaa- nista (ts. mystistä) tai jos kaikkien talouden ongelmien katsotaan johtuvan muiden politiik- kalohkojen epäonnistumisista. Suomen Pank- ki tekisi ehkä palveluksen itselleen ja laajem- malle yleisölle, jos se voisi jatkossa pyrkiä stra- tegiansa mukaisesti perustelemaan rahapoli- tiikkaa ja tukemaan esittämiään näkökantoja entistä enemmän tutkimustiedon avulla.

EKP:n kohdalla tämä olisi tietysti myös erittäin tervetullutta.

Keskuspankkiirien on tapana ajatella, että hintavakaus on hyvä asia. Tuskin kukaan on tästä eri mieltä. Käytännössä ongelmat liittyvät kuitenkin disinflaation mahdollisiin kustan- nuksiin ja deflaation uhkaan. Salo kirjoittaa, että ”kokemus osoittaa, että rahapolitiikka [hin- tavakautta ylläpitämällä] parhaiten edistää ta- louskasvua” (s. 76). Hän ei kuitenkaan prob- lematisoi sitä, kuinka vakaita hintojen pitäisi

olla. Kasvututkimusten sanomaahan voi tulki- ta niinkin, että vähäisestä inflaatiosta ei olisi paljoa haittaa. Vastaavasti Greenspaninkauden kokemuksista voisi päätellä, että keskuspank- ki voi inflaation torjunnan ohella tehdä myös aktiivista ja onnistunutta suhdannepolitiikkaa.

Saloa voisi kirjan perusteella luonnehtia hyvinvointivaltiomonetaristiksi. Hänen raha- poliittinen ja miksei myös finanssipoliittinen- kin ajattelunsa on tiukkaa ja lähellä perinteistä Bundesbank-koulukuntaa. Toisaalta hän kir- joittaa myönteiseen sävyyn hyvinvointivaltios- ta, julkisista palveluista ja tasa-arvosta. On mahdollista, että rahapoliittinen tiukkuus ja hyvinvointivaltioajattelu eivät ole ristiriidassa keskenään. Ajoittain ne voivat kuitenkin jou- tua ristiriitaan, jos hintavakauden vaalijat ryh- tyvät ponnekkaasti vaatimaan rakenteellisia uudistuksia, jotka usein tarkoittavat sosiaalitur- van heikentämistä.

Salo kirjoittaa kohtalaisen paljon rahoitus- markkinaintegraatiosta. Se on hänen mukaan- sa jäänyt liian vähälle huomiolle. Hän siteeraa Pehr Gyllenhammarinvetämän korkean tason työryhmän näkemystä, jonka mukaan rahoitus- markkinoiden toimintaa tehostamalla voitaisiin Euroopan kasvua kiihdyttää jopa puolella pro- sentilla vuodessa. Lisäksi Salo arvioi, että ra- hoitusmarkkinoiden toiminta (ts. rahoitus- markkinoiden integraation eteneminen Euroo- passa) ratkaisee Lissabonin strategian tavoittei- den toteutumisen (s. 289) ja että kehittyville maille pääsy kansainvälisille rahoitusmarkki- noille on olennaisen tärkeä menestystekijä (s. 270).

Nämä ovat näkemyksiä, joita yleensä tuke- vat IMF, OECD, EU ja EKP – ja usein teoreet- tisista lähtökohdista. Toisaalta ne voisivat he- rättää kriittistä ihmetystä: Eikö vapaista pää- omaliikkeistä ole koitunut myös paljon ongel-

mia lukemattomien valuutta- ja finanssikriisien yhteydessä? Eikö myös ole niin, että suurim- mat kasvuprosentit on monessa maassa saavu- tettu säädeltyjen rahamarkkinoiden olosuhteis- sa? Ainakaan EU-maiden taloudellinen kehitys ei ole ollut kovin kehuttavaa kaikista integroin- tiponnisteluista huolimatta.

Eurooppa ja EMU

Salo puhuu kirjassaan monessa kohdin Euroo- pasta ja eurooppalaisuuden merkityksestä. Sa- lon Eurooppa on tosin lähellä Donald Rumsfel- dinmäärittelemää ’vanhaa Eurooppaa’, missä varsinkin Saksan ja Ranskan merkitys on suu- ri. Tämä on ymmärrettävää, koska kirjoittaja on sekä franko- että germanofiili. EU:n laaje- neminen merkitsee kuitenkin tämän vanhan Euroopan asteittaista marginalisoitumista. Tätä ennakoiden Salo katsookin, että viime kädessä

”eurooppalainen identiteetti on määriteltävissä

… universaalien arvojen ja periaatteiden kaut- ta” (s. 248). Tämä kuulostaa hyvältä ja vastaa monien eurokraattien näkemystä. Toisaalta täl- lainen universaali eurooppalaisuus unohtaa maantieteen ja kulttuurien merkityksen ja joh- taa periaatteessa loputtomaan laajenemispro- sessiin. Näkemys ei myöskään myönnä arvojen ja periaatteiden ongelmallisuutta post-moder- nissa maailmassa.

Salo arvioi Suomen EMU-jäsenyyttä varsin myönteiseen sävyyn. Hän katsoo, että EMU- jäsenyydessä ei niinkään ollut kyse itsenäisen rahapolitiikan menettämisestä vaan siitä, että EMU:n myötä ”Suomen painoarvo eurooppalai- sessa talouspolitiikassa kasvoi” (s. 65). Tämä johtuu siitä, että EKP:n toiminta on nyt myös suomalaista rahapolitiikkaa. Näin tietysti on- kin. Salon mukaan ”ajatus itsenäisyyden mene- tyksestä on kuitenkin yksipuolinen myös siinä

suhteessa, että se jättää ottamatta huomioon sen vaikutusvallan lisäyksen, jonka saamme osallis- tumalla EU:n päätöksentekoon” (s. 81). Kirjoit- taja ei pohdi sitä, että tulevaisuudessa joudu- taan ennen pitkää tilanteeseen, jossa Suomi muiden pienten maiden tavoin menettää oi- keuden pysyvään äänivaltaiseen edustajaan EKP:n neuvostossa. EU:n ja EMU:n laajen-

tuessa pieni maa saa olla mukana tekemässä en- tistä suurempia päätöksiä entistä pienemmällä äänivallalla. Suomen painoarvo yhteisessä ta- louspolitiikassa voi vain pienentyä. Esimakua tästä saatiin, kun suuret EMU-maat uudistivat vakaus- ja kasvusopimuksen omien intressien- sä mukaiseksi maaliskuussa 2005 vastoin muu- tamien pienten maiden kantaa.