Yhteiskunnan muodonmuutos näkymä

70 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1

kemuksen emotionaalinen ilmai- suvoima perustuu. Havaitut laatu- määreet kantavat merkityksiä, ali- tajuisia muistumia aikaisemmista arvojen toteutumisista, jotka tule- vat tietoisuuteen erilaisina tunne- sävyinä ja niiden yhdistelminä.

Esteettinen kokemus on taidet- ta laajempi käsite. Esteettistä laatua voi olla monenlaisissa kokemuksis- sa. Esteettisen kokemuksen tärkein piirre on täyttymyksellisyys, jonka vuoksi se on arvokas itsessään ei- kä niinkään keinona muihin ko- kemuksiin. Stendhal sanoi aika- naan, että kauneus on lupaus on- nesta. Astetta yleisemmällä tasolla voi sanoa, että esteettinen kokemus on lupaus täyttymyksestä. Täytty- myksellisyys ei siis ole vain taiteen yksinoikeus. Taiteen ja muun yh- teisöllisen elämän välillä on jat- kuvuutta ja yhteyksiä, jotka teke- vät taiteen tarkkarajaisen määrit- telemisen mahdottomaksi. Tähän liittyy myös pragmatistiselle este- tiikalle luonteenomainen pyrki- mys madaltaa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin raja-aitaa.

”Kaikkiruokaiset siat” ovat prag- matistisen taidekäsityksen suun- nannäyttäjiä.

Dewey etsii jatkumoa taideko- kemusten ja tavallisen arkikoke- muksen välille myös puhumalla kokemuksista, jotka ovat yhtenäi- siä ja tavanomaisesta kokemuksen virrasta erottuvia, jossakin suhtees- sa erityisiä kokemuksia. Suomen- tajat panevat merkille, että Dewey puhuu kokemuksesta yksikössä.

Niinpä he kääntävät termin an ex- perience yksittäiseksi kokemuksek- si ja perustelevat ratkai suaan oikein loppuviitteessä. On kuitenkin vai- kea nähdä, miten yksittäisestä ko- kemuksesta puhuminen ilmaisee kokemuksen erityisen luonteen.

”Siinä vasta kokemus” on Deweyn käyttämä ilmaus tällaisesta koke- muksesta (s. 50). Hyttysen ininä korvissa on yksittäinen kokemus, mutta mitä erityistä siinä on? Avain termin ymmärtämiseen on kohta, jossa Dewey kursivoi artikkelin an.

Artikkelin korostamista käytetään puheessa nimenomaan korosta- maan asian erityistä luonnetta. Ky- se on siis pikemminkin Kokemuk- sesta isolla K:lla. Yksikkö monikon vastakohtana on aivan sivuseikka.

Kirjaan perehtymistä häiritsee lievästi sanottuna erikoinen kie- lenkäyttö. Line käännetään mekaa- nisesti linjaksi, vaikka suomessa ei puhuta esimerkiksi esineiden ääri- linjoista (s. 125–127). Kun Dewey sanoo, että toiminnassa tarvitaan välttämättä kehoa, suomentajat il- moittavat, että ”käytännön on toi- mittava halki ruumiin” (s. 318; il- maisusta through the body). Ihmis- mieli on kuulemma kehittynyt ”ole- malla kaupoissa maailman kanssa”

(s. 321; sanasta commerce). Puhe on suomentajien mukaan (ei ehkä kuitenkaan Deweyn mukaan) ole- massa ”yhteisesti käsittämättömi- en muotojen moninaisuutena” (s.

404). Newton ja Einstein ”arvoste- levat samoja luonnon tapahtumia”

(s. 360). Matkalainen päätyy ”kau- punkiin, jota päin kilpi on viittilöi- nyt” (s. 108). Ja niin edelleen.

Lukemisen edetessä alkaa vai- vata painajaismainen epäily suo- mennoksen osuvuudesta niissä- kään kohdissa, joissa sisältö on sel- keä ja asiallisesti ilmaistu. Kuinka ollakaan, kirjassa on ainakin kol- me kohtaa, joissa Deweyn kan- ta on kääntynyt päinvastaiseksi tai Deweyn kritisoima käsitys hänen omakseen (s. 180, 308 ja 372). Muu- ten vain virheellisesti käännetty- jä virkkeitä on useampia. Suomen-

noksen ja alkutekstin jatkuva ver- taaminen on työlästä ja turhautta- vaa, joten lienee viisainta perehtyä Deweyn monipuoliseen ja vaiku- tusvaltaiseen teokseen alkukielel- lä. Onneksi se on helppoa ja edul- lista. Halvin näkemäni hinta verk- kokaupassa on dollari ja postikulut.

Suosittelen.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Aal­

to­yliopiston Taideteollisen korkea­

koulun dosentti.

Yhteiskunnan muodonmuutos

Pekka Wahlstedt Juha räikkä (toim.): Yhteis- kuntafilosofia. unipress 2010.

Yhteiskunta on kokenut viime vuo- sikymmenten aikana melkoisen muodonmuutoksen. Tämä johtuu paljolti tietotekniikan kehityksestä, markkinataloudesta, joukkotiedo- tuksen kaupallistumisesta ja globali- saatiosta. Ne ovat myös tuoneet mu- kanaan uusia haasteita ja ongelmia.

Niinpä on johdonmukaista jul- kaista yhteiskuntaa ja sen eri aluei- ta kartoittava filosofinen teos. Yh- teiskuntafilosofia pureutuu yksilöi- den ja ryhmien vapauteen, oikeu- denmukaisuuteen sekä luonnon ja eläinten asemaa koskeviin yhteis- kunnallisiin kysymyksiin. Kirjoit- tajina ovat Mikko Yrjönsuuri, Ar- to Laitinen, Teppo Eskelinen, Matti Häyry, Juha Räikkä, Kati Mikkola, Petri Ylikoski, Elisa Aaltola ja mui- ta alan asiantuntijoita.

Yksilöllisyyden aikakaudella on suuri ongelma, missä menee yksi- lön vapauden ja yhteiskunnan pa- kottamisen välinen raja. Tätä poh-

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1 71 tivat Matti Häyry ja Tuija Takala

artikkelissaan ”Paternalismi ja pa- kottaminen”. Saako ihmisten toi- mia rajoittaa silloin kun he tekevät itselleen vahinkoa vai tuleeko yh- teiskunnan vain valvoa, etteivät ih- miset vahingoita toisiaan?

Perinteinen paternalismi sallii ihmisten holhoamisen silloinkin, kun se vahingoittaa vain heitä itse- ään. Vallanpitäjät rinnastuvat valis- tuneisiin vanhempiin ja kansalaiset oppimattomiin lapsiin, jotka eivät osaa itse päättää ja huolehtia omas- ta parhaastaan. Tämä voidaan teh- dä suoraan kieltämällä, muokkaa- malla olosuhteita, kasvattamalla ja valistamalla ja niin edelleen.

Voidaan kuitenkin kysyä, vaik- ka kirjoittajat eivät tätä teekään, kuka kasvattaa kasvattajat ja ku- ka arvioi heidän kykyään päättää muiden puolesta? Sen kirjoittajat tuovat esiin, että tie diktatuuriin on viitoitettu, jos eliitti saa ulot- taa määräysvaltansa ihmisten yk- sityiselämään keittiöitä ja makuu- huoneita myöten.

He vetoavat John Stuart Mil- liin, joka totesi että yksilön toimiin saa puuttua silloin, kun ne tuotta- vat vahinkoa muille, mutta oman elämänsä suhteen jokainen yksilö – pieniä lapsia ja mielisairaita lukuun ottamatta – on herra ja hallitsija.

Perinteisen paternalismin rin- nalle on tullut myös uusia yksityi- syyttä uhkaavia tekijöitä. Tämän tuo esiin Juha Räikkä kirjoitukses- saan ”Yksityisyyden suoja”. Uuden- laisen valvonnan taustalla on uusi teknologia, joka mahdollistaa kan- salaisten järjestelmällisen seuraa- misen. Tänään etenkin joukko- tiedotus uhkaa yksityisyyttä, kos- ka se on joutunut luopumaan en- tisestä vallankäyttäjien valvomisen ja keskustelun edistämisen asemas-

taan ja omaksumaan kansan viih- dyttäjän roolin – eikä kansalle ole mikään mieluisampaa kuin toisten ihmisten yksityiselämän penkomi- nen ja riepotteleminen

Räikkä tekeekin ehdotuksia, mi- hin vetää raja oikeutetun ja kaupal- lisen yksityiselämän salaisuuk sien julkistamisen välille. Silloin kun yksityiselämän tapahtumilla on yh- teiskunnallista merkitystä, ne voi- daan vetää julkisuuteen. Esimerkik- si jos poliitikolla on vakava aivosai- raus, se tulee tuoda esiin, mutta kun tämä esimerkiksi lähettelee teksti- viestejä salarakkaalleen, asia kuu- luu vain hänelle ja vies tien kohteelle.

Tärkeä huomio on myös se, et- tä sananvapauteen vetoaminen on usein retorinen keino, jolla oi- keutetaan yksityiselämän kaupalli- nen hyödyntäminen. Todellista sa- nanvapauden edistämistä olisi Räi- kän mukaan esimerkiksi se, että vakavista asioista kirjoittavia vaih- toehtolehtiä tuettaisiin enemmän.

Näin vaihtoehtolehdet toisivat ai- toa moniäänisyyttä ja kattavuutta yhä yhdenmukaisemmaksi muut- tuvaan valtalehtien imperiumiin.

Vaikka nykyaika korostaa yksi- löllisyyttä, toisaalta rajojen kaatu- minen kansakuntien väliltä on tuo- nut uudenlaisia eettisiä vaatimuk- sia. Niin yksilöiden kuin yritysten ja valtioiden toimien seu raukset ulottuvat kaikkialle ja myös niiden vastuu kattaa koko maapallon. Ar- to Laitinen ja Teppo Eskelinen kar- toittavat kollektiivisen vastuun ra- joja ja vaatimuksia artikkelissaan

”Kollektiivinen vastuu”. He keskit- tyvät yksilöiden muodostamiin yh- teisöihin, eritoten yrityksiin ja val- tioihin.

Peruskysymys on, palautuuko esimerkiksi yrityksen vastuu siinä työskenteleviin yksilöihin vai onko

kokonaisuus suurempi kuin osien- sa summa eli voiko yritystä pitää yk- silönä, joka on vastuussa teostaan?

Kun yrityksellä on sekä työnte- kijöitä että johtoa yhdistävä tavoi- te, roolit sekä niihin liittyvät vaati- mukset, yritystä voi pitää vastuul- lisena teoistaan. Kirjoittajat viit- taavat esimerkiksi Nestleen, jonka markkinoima äidinmaitokorvike tappoi monia kehitysmaiden asuk- kaita. Toisaalta kirjoittajat eivät tar- kenna, miten yritys voidaan haas- taa teostaan oikeuteen. Eihän yri- tys ole jättiläismäinen henkilö, jol- la on silmät, suu ja korvat ja jonka kanssa voidaan keskustella ja väi- tellä asioista. Epäkohdista voidaan keskustella ja väitellä vain joiden- kin ihmisten kanssa.

Mutta keiden kanssa: työnteki- jöiden, markkinoijien, osakkeen- omistajien, jakelijoiden vai joh- don? Ongelmana on, että jokai- nen voi huudahtaa, että älkää mi- nua syyttäkö vaan yritystä, ja näin kukaan ei joudu vastuuseen.

Kiintoisa on Eskelisen ja Lai- tisen huomio, miten esimerkiksi luontoa turmelevat saasteet synty- vät monien yksilöiden pienten va- lintojen yhteisvaikutuksen tulokse- na. Koska jokainen tuottaa vain vä- hän saastetta, sitä on vaikea huoma- ta ja jokainen voi ajatella, että eihän yksi roska kaatopaikkaa tee. Kuiten- kin kaikki saastuttajat ovat kollek- tiivisesti vastuussa ympäristön pi- laantumisesta niin kotimaassaan kuin toisella puolella maapalloa.

Artikkelissa ”Eläimet yhteis- kunnassa” Elisa Aaltola nostaa esiin eläinten aseman, joka on muuttu- nut huonommaksi teknologian mahdollistaman tehotuotannon myötä. Hän palaa eläinten aseman historiallisille juurille. Ihminen on nostettu eläinten yläpuolelle, kos-

72 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1

ka ihmisellä on kyky järjelliseen ajatteluun. Mutta eläinten suoje- lua puoltaa eniten se, että ne eivät ole tunnottomia koneita, kuten esi- merkiksi Descartes ajatteli. Eläimet tuntevat tuskaa ja mielihyvää, iloa ja surua aivan kuten ihmisetkin, ja siksi niiden pitäminen keskityslei- rimäisissä oloissa on tuomittavaa.

Aaltolan huomio on tärkeä.

Eläinten kykyä tuntea tuskin ku- kaan enää kieltääkään, mistä ker- too se, että kotieläimistä on tullut miltei tasavertaisia perheenjäse- niä. Jos eläinten kurjat olot tuotai- siin näkyvämmin esiin, monet var- masti luopuisivatkin turkeistaan ja kinkuistaan. Aaltola huomauttaa- kin, että ihmiset eivät pysty näke- mään yhteyttä elävän ja ilmeikkään eläimen ja kaupan tiskillä lojuvan elottoman ja anonyymin lihakim- paleen välille. Yhteiskuntafiloso- fialle tämä tarjoaa työsarkaa, kos- ka syynä ovat vääristyneet yhteis- kunnalliset rakenteet ja järjestelyt, jotka piilottavat kärsivät eläimet herkullisia ruokia tulvivien kulis- sien taakse kuin niitä ei olisi lain- kaan olemassa.

Yhteiskuntafilosofia on selkeää ja monipuolista luettavaa, ja abst- rakteja ja yleisiä filosofisia periaat- teita kytketään ajankohtaisiin käy- tännön esimerkkeihin. Vaikka yk- silöllisyyttä nykyään korostetaan, yksilökin toimii aina yhteiskun- nan tarjoamissa puitteissa, ja yk- silön vapaus ja sen rajat määrit- tyvät suhteessa toisiin yksilöihin.

Tämän ja uusien – kehitysmaiden köyhyyden ja ilmastonmuutoksen tuo mien – ongelmien takia yhteis- kuntafilosofiset pohdinnat ovat tä- nään tärkeämpiä kuin koskaan.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja krii­

tikko.

Kriittisen uskontotieteen esittely kärsii

kielivirheistä

Matti Kamppinen: Systeemi- ajattelu, rationaalisuus ja us- konto: Kriittisen uskontotieteen näkökulmia. uskontotiede, Turun yliopisto 2009.

Turun yliopiston uskontotieteen lehtori, dosentti Matti Kamppinen on koonnut yksiin kansiin kirjoi- tuksiaan, joista peräti puolet – nel- jä kappaletta – on julkaistu aikai- semmin Tieteessä tapahtuu -leh- dessä. Alaotsikkonsa mukaisesti Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto keskittyy tarkastelemaan niin kutsutun kriittisen uskonto- tieteen näkökulmia ja tulee samal- la esitelleeksi myös tieteenfiloso- fian, epistemologian ja ontologian perusteita. Kamppinen on arvok- kaalla asialla: hän pyrkii edistä- mään tieteellistä ja kriittistä ajat- telutapaa, ja kirja lienee tarkoitettu paitsi maallikoiden myös uskonto- tieteen opiskelijain käsiin.

Yleisesti ottaen systeemiajatte- lussa ilmiöt sijoitetaan erilaisten kokonaisuuksien osaksi, ja osien ja kokonaisuuden mielekkyys ta- voitetaan tätä kautta. Tutkimus- kohteet ovat kompleksisia, järjes- tyneitä, dynaamisia, itseohjautuvia ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Yhtä lailla on tärkeää, et- tä tutkijan konstruoimat järjestel- mät ovat vuorovaikutuksessa to- dellisuuden kanssa (empiria), ja on muistettava, että tutkijallakin on ai- na omat lähtökohtansa, jotka vai- kuttavat havainnointiin.

Osien ja kokonaisuuden, tar- kastelijan ja tarkasteltavan vasta-

vuoroinen muo vautuminen muis- tuttaa hermeneuttisen kehän ideaa (Gadamer 2004: 29–​39), ja Kamp- pinen viittaa myös emergenssin ja supervenienssin (päältämisen) kä- sitteeseen. Ollaan siis ymmärryk- sen perusteilla. Lisäksi hän esittelee ytimekkäästi myös systeemiajatte- lun historiaa ja etnografisia sovel- luksia (s. 22–34).

Kamppisen eettisenä johtoaja- tuksena on rationaalisuuden eli järkiperäisyyden tärkeys, ja hän huomauttaa, että tieteellisen tutki- muksen lähtökohtana voi olla väl- jä tai tiukka rationaalisuus: ”Väljä rationaalisuus tyytyy kuvailemaan, tiukka rationaalisuus kysyy usko- musten, halujen ja toiminnan hy- väksyttävyyttä” (s. 14). Kriittinen uskontotiede edustaa jälkimmäis- tä: uskonnot nimittäin postuloi- vat maailmaan olioita, joita ei par- haimman tietämyksen perusteella ole olemassa, ja toiminnan prakti- sina lähtökohtina uskonnolliset va- kaumukset voivat aiheuttaa suurta tuhoa – ajatellaan itsemurhapom- mittajaa, joka räjäyttää itsensä lin- ja-autossa, koska käsittää siten pää- sevänsä paratiisissa yhtymään neit- syisiin. Hän uskoo asioihin, joille ei ole järjellisiä perusteita, ja tiukan rationaalisuuden kannalta hänen menettelynsä on kauttaaltaan eet- tisesti moitittavaa – voitaisiin tode- ta, ettei hän noudata episteemisiä hyveitä (Zagzebski 1999).

Koska uskonnolliset uskomuk- set de facto ohjaavat ihmisten teko- ja, niihin on voitava suhtautua yhtä kriittisesti kuin muihinkin käsityk- siin. ”Tieteeseen kuuluu kilpaile- vien käsitysten kritiikki”, muistut- taa Kamppinen (s. 126) ja to teaa:

”Tiede on systemaattisesti jalostet- tua arkielämää” (s. 87) ja ”arkinen järjenkäyttö on ankkuroitunut ta-