TAMPEREEN YLIOPISTO
________________________________________________________________________________
Maria Kaunisvesi
FEMINISMIÄ VAI VIIHDEKIRJALLISUUTTA?
Kaari Utrion 1830-1840-lukuja käsittelevien historiallisten romaanien romanssijuonen ja historiallisuuden tarkastelua
________________________________________________________________________________
Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Tampere 2008
Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos
KAUNISVESI, Maria: FEMINISMIÄ VAI VIIHDEKIRJALLISUUTTA?
Kaari Utrion 1830-1840-lukuja käsittelevien historiallisten romaanien romanssijuonen ja historiallisuuden tarkastelua Pro gradu -tutkielma, 112 s.
Suomen kirjallisuus Toukokuu 2008
__________________________________________________________________________
Tutkin Pro gradu -tutkielmassani, millä perustein Kaari Utrion kaunokirjalliset teokset voidaan määritellä romanttiseksi viihdekirjallisuudeksi tai feministiseksi kirjallisuudeksi. Utrion romaaneissa yhdistyy klassisen romanssin kaavamainen juoni ja feministinen kritiikki patriarkaalista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Tutkittavana ovat Utrion 1830–1840-luvuille sijoittuvat historialliset romaanit Rakas Henrietta (1977), Pappilan neidot (1977), Ruma kreivitär (2003) jaSaippuaprinsessa (2004).
Lähestyn aihetta määrittelemällä romanttisen kirjallisuuden ja historiallisen romaanin lajityypit.
Joidenkin lähteiden mukaan yksi historiallisen romaanin alalaji on historiallinen viihderomaani, joka muistuttaa kuvaukseltaan historiallista rakkausromaania. Niinpä tutkin, kuinka romanttinen ja historiallinen toimivat yhteistyössä.
Romanssia tutkiessani teen Utrion romaaneista tarinaelementtien analyysia. Etsin niistä rakkausromaanille ominaisia piirteitä, kuten juonen kaavamaisuutta, romanttista miljöötä ja tietynlaisia henkilöhahmoja. Utrion teoksista löytyy romanttisen kirjallisuuden leimallisuuksia, mutta niitä voi tarkastella myös feministisestä näkökulmasta.
Historiallisen tarkastelun kautta teen feminististä tarkastelua, jonka päähuomion kohteena ovat teosten naiskuvat ja niiden paikkansapitävyys historiallisessa kontekstissa. Teen katsauksen 1800- luvun naishistoriaan ja vertailen löydöksiäni Utrion naishahmoihin. Tulkitsen feministisiksi piirteiksi ne kohdat, jotka rikkovat teoksen historiallisen paikkansapitävyyden.
__________________________________________________________________________
Tutkielman avainsanoja: naiskuva, naiskirjallisuus, viihdekirjallisuus, romanssi,
rakkausromaani, viihderomaani, naistenromaani, romanttinen kirjallisuus, historiallinen romaani, feminismi
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO 1
1.1 Tutkimuksen taustat 1
1.2 Teoreettiset lähtökohdat 4
1.3 Aineisto ja työn eteneminen 8
2 KAARI UTRIO – VIIHDEKIRJAILIJA JA AKATEEMINEN HISTORIOITSIJA 11
2.1 Utrion asema kirjailijana 11
2.2 Viihdekirjailijaksi leimattu historioitsija 12
2.3 Kriittisesti yhteiskunnan arvoista 16
3 LAJITYYPIN MÄÄRITTELY 19
3.1 Romanttinen kirjallisuus 19
3.1.1 Kirjallisuuden ääripäät 19
3.1.2 Feministinen näkökulma romanttiseen genreen 22
3.2 Lajityyppiongelmia 25
3.2.1 Mikä on historiallinen romaani? 25
3.2.2 Historiallinen romaani vai rakkausromaani? 26
4 ROMANSSIN KAAVA 30
4.1 Romanssin tarinaelementtien tutkimus 30
4.2 Tutkittavien rakkaustarinoiden luonteesta 31
4.3 Romanssin kaavamaisuus 33
4.4 Romanssin kulissit 40
5 ROMANSSIN HENKILÖT 47
5.1 Sankaritar 47
5.1.1 Lähtökohdat 47
5.1.2 Ulkoiset tuntomerkit 53
5.2 Sankari 56
5.2.1 Lähtökohdat 56
5.2.2 Ulkonäkö 57
5.2.3 Karskista tunteelliseksi 59
5.3 Seksuaalisuus 64
6 PUHEENVUOROT NAISEN ASEMASTA 69
6.1 Naisen historia 69
6.2 1800-luvun säätyläisnaisen ihanne 72
6.3 Vapaudenkaipuu 75
6.4 Naisen yleissivistys 81
6.5 Miespäähenkilöiden naisihanteet 86
7 MUITA FEMINISTISIÄ PIIRTEITÄ 88
7.1 Täydelliset vastakohdat: Fabian ja markiisi de Maury 88
7.2 Väärään säätyyn rakastuminen 91
7.3 Sosiaalisen järjestelmän kritisointi 94
7.4 Naisellinen näkökulma 96
8 LOPUKSI 100
LÄHTEET 106
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen taustat
Kaari Utriota (synt. 1942) on kiitetty naisnäkökulman tuomisesta suomalaiseen historiankirjoitukseen. Muun muassa vuonna 2002 hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon1 elämäntyöstään. Palkintoperusteluissa Utrio mainittiin merkittävänä historiallisen romaanin kirjoittajana ja naisen, lapsen ja perheen aseman esiintuojana eri historiallisina aikoina. Hänen romaaniteoksensa ovat historiallisia romaaneja, joiden pääosassa toimivat naiset. Utrio korostaa teoksissaan naisen merkitystä eri aikakausien suomalaisessa yhteiskunnassa ja sitä, kuinka nainen on patriarkaalisen yhteiskunnan koossapitävä tekijä muun muassa perheen hoitajana. Melkein koko kirjailijanuransa alusta – 1970-luvulta – asti Utrio on korostanut akateemista taustaansa historian tutkijana ja pyrkinyt näin vastaamaan hänen kannaltaan epäkiitollisiin arvosteluihin, joissa hänen teoksensa on määritelty lähinnä naistenviihteeksi (Nevala 1989, 643–645).
Viimeistään vuoden 2002 valtionpalkinnon myötä Utrio tuotiin julkisuudessa esiin merkittävänä (nais-, lapsi- ja perhe-) historioitsijana ja historiallisten romaanien – ei naistenviihteen – kirjoittajana.
Näillä historiallisilla, lähinnä rakkaustarinoita kuvaavilla teoksilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Joissain lähteissä (ks. esim. Dekker 1987, Wallace 2005) on nimittäin mainittu historiallisen romaanin ja romanttisen viihteen yhteistyö – historiallisen miljöön tarkoitus komeine pukuineen ja takkatulineen on vain lisätä tarinan romanttisuutta.
______________________________________
1 http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2002/4/tiedonjulkistamisen_valtion palkinnot_jaettiin?lang=fi.
Joten ovatko Utrion romaanit sittenkään katseet avartavaa historiankirjoitusta naisnäkökulmasta vai voiko niitä tarkastella myös puhtaasti viihdekirjallisuutena? Tämä kysymys muodostaa tutkimuskysymykseni yhden puolen. Toinen puoli koostuu edellä mainitun naisnäkökulmaisen historiankirjoituksen tarkastelusta ja sen feministisyyden arvioinnista.
Pro gradu -tutkielmani tarkastelun kohteena ovat Utrion romaanit Pappilan neidot (1976), Rakas Henrietta (1977), Ruma kreivitär (2003) ja Saippuaprinsessa (2004). Tästä lähtien työssä esiintyvät myös lyhennökset Pappilan neidot PN, Rakas Henrietta RH, Saippuaprinsessa SP ja Ruma kreivitär RK.
Tutkimukseni pääkohteena ovat teosten romanttiset tarinaelementit ja teosten historiallinen paikkansapitävyys. Tarkastelen teosten naiskuvista sitä, miten naisia kuvataan ja millaisia piirteitä heistä korostetaan. Teokset olen valinnut tarkasteltavakseni sillä perusteella, että kaikkien niiden tapahtumat sijoittuvat 1830–1840-lukujen Suomeen. Perinteisesti historiallisen romaanin perusedellytys on se, että se noudattelee totuudenmukaisesti sitä aikakautta, josta se kertoo (ks.
esim. Ihonen 2002). Näin oletettavasti myös teosten keskinäinen vertailtavuus naiskuvan kannalta paranee, kun ne kertovat samasta aikakaudesta. Tietysti historiallisen romaanin genre on laaja. On olemassa esimerkiksi historiankirjoituksia, jotka pyrkivät rakentelemaan utopistisia visioita menneisyyteen. Tämän työn kannalta niiden tutkiminen ei ole kuitenkaan aiheellista.
Feministisessä tarkasteluosiossa painottuu romaanien naiskuva ja niiden historiallinen todenperäisyys. Pääasiallisesti tutkin päähenkilöinä esiintyviä naishahmoja, mutta vertailun ja lisäselvityksen vuoksi otan tarkasteluun mukaan myös naissivuhenkilöitä. Tutkin, kuinka realistinen naiskuva on suhteessa todellisiin 1830- ja 1840-lukuihin. 1800-luvun patriarkaalinen ja tarkasti
säätyrajoihin pidättäytyvä yhteiskunta kohteli naisia toisarvoisina miesten rinnalla. Niinpä tutkimukseni feministiselle painotukselle on tärkeää tutkia, toistaako Utrio teoksissaan tätä todellista naiskuvaa vai luoko hän jotain uutta.
Pohdin, voidaanko mahdolliset poikkeamat teosten historiallisessa todenperäisyydessä tulkita feminismiksi.
Vertailukohteina naiskuvan realistisuudelle käytän mm. Kai Häggmanin historiatutkimuksia ja Kaari Utrion itsensä kirjoittamaa tietoteosta naisen aseman historiasta ja sen kehityksestä. Häggmanin tutkimusten avulla naiskuvan vertailtavuus on objektiivisempaa, sillä on mahdollista, että Utrio toistaa sekä tietoteoksessaan että romaaneissaan samoja virheitä. Pohdin myös, pyrkiikö Utrio romaaneissaan mahdollisesti kritisoimaan tuon ajan tai nykyajan yhteiskuntaa ja mikä funktio on teosten historiallisilla kulisseilla. Viittasin jo aiemmin teorioihin, jotka uskovat historiallisen ja romanttisen toimivan yhteistyössä. Niinpä myös romanttisen genren eli romanssin määritteleminen on tämän työn kannalta oleellista, kun pyrin tekemään analyysia teosten tarinaelementeistä.
Keskeisin tutkimuskysymykseni on: Voidaanko teokset tulkita historiallisiksi tai romanttiseksi viihdekirjallisuudeksi? Vai olisiko jopa feministinen tulkinta mahdollista teosten naisnäkökulman takia? Tulkitsen teokset historiallisiksi tavallaan etukäteen jo Utrion taustan takia: Hänet tunnetaan nimenomaan historiallisten romaanien kirjoittajana. Teosten historiallisuutta on silti hyvä täsmentää, joten tulen pohtimaan, ovatko teokset tulkittavissa historiallisesti realistisiksi. ’Realistisuudella’ viittaan tässä työssä nimenomaan historiallisiin romaaneihin vahvasti liittyvään todenmukaiseen kuvaukseen, en realistiseen tyylisuuntana.
Juhani Niemi (1975) on kartoittanut Suomessa ilmestyvää populaarikirjallisuutta 1970-luvulla, jolloin Kaari Utrio oli lyömässä itseään läpi kaunokirjallisilla
kentillä. Niemi (1975, 17) on esittänyt kirjallisuuden olevan jana, jonka ääripäissä ovat taiteellinen ilmaisu ja viihteellinen sarjatuotanto. Niemen mukaan on erittäin harvinaista, että nämä kaksi ääripäätä yhdistyisivät jonkun kirjailijan tuotannossa, mutta uskoo sen olevan mahdollista ainakin niin, että kirjailija aloittaa viihteellä ja pyrkii kohti taiteellista.
Niemen innoittamana tulen tässä työssä tutustumaan viihdekirjallisuuden kaavamaisuuteen eri teorioiden avulla ja vertailemaan kaavoja löydöksiini Utrion teoksista. Mielenkiintoista onkin tarkastella, noudattavatko Utrion teokset jonkinlaista ”yksinkertaista kaavaa” ja onko tämä jotenkin yhteydessä teosten historialliseen kontekstiin tai niiden sisältöön. Pyritäänkö teoksissa historialliseen todenmukaisuuteen tai nyky-yhteiskunnan kritisoimiseen historiallista ajankohtaa etäisesti muistuttavissa kulisseissa?
Pelkkää naistenviihdettä teokset eivät ainakaan kirjailijan itsensä mielestä ole, koska hän vastustaa tällaista yksipuolista tulkintaa – tosin päinvastoin kuin uransa alussa (tästä lisää luvussa 2). Vaikka Utrio korostaakin teostensa naisaisaa, ei teoksia voi tulkita feministiseksi ilman tutkimusta. Kirjailijan sukupuoli ei vielä takaa sitä, että hän automaattisesti vastustaa valtavirtaa ja purkaa naisen myyttiä (ks. esim. Launis 2005, 26). Tosin Diane Wallacen (2005, 7–8) mukaan juuri historiallisen romaanin kautta naiskirjailija voi kritisoida miesten maailmaa (Hatavara 2007, 199).
1.2 Teoreettiset lähtökohdat
Tutkimukseni tarkastelee aineistoa feministisestä näkökulmasta ja pohjautuu romanttisen ja historiallisen romaanin genren teorioihin. Feministiset ja romanssin teoriat ovat suhteessa keskenään, koska juuri feministit ovat ottaneet asiakseen tutkia romanttista genreä ja sen tapaa kuvata parisuhdetta ja naisen
asemaa siinä. Keskeisiä romanttista kirjallisuutta käsitteleviä teoreetikoita ovat Janice Radway (1984), Tania Modleski (1982/1990) sekä Jackie Stacey ja Lynne Pearce (1995). Historiallisen romaanin alalta olen tutustunut etenkin Markku Ihosen (1986, 2002) tutkimuksiin. Tärkeitä taustateoksia tutkimukseni kannalta ovat myös erilaiset feminististä kirjallisuudentutkimusta käsittelevät tekstit, kuten Pam Morrisin Literature and Feminism (1993).
Vaikka tarkastelen tutkimusongelmaani feministisestä näkökulmasta, on huomattava, että feministisiä kritiikkejä yhdistää vain ideologia (Ahokas 1988, 111). Niinpä tutkimusongelman tarkastelu jonkin tietyn feministisen teorian ohjaamana olisi mahdotonta. Pirjo Ahokkaan (1988, 111) sanoin yhdistävä tekijä on ”feministinen tietoisuus”. Tarkasteluni onkin siinä mielessä subjektiivista, että täsmällisten työkalujen puuttuessa tutkijan on vain suunnattava katseensa feminististen kritiikkien esiintuomiin aiheisiin omassa tutkimusaineistossaan.
Myös edellisessä luvussa mainitsemani naiskuvan tutkimus liittää tutkimukseni feministiseen kritiikkiin. Kati Launis (2005, 29–31) esittää naiskuvatutkimuksen olleen ensimmäisiä feministisen kirjallisuudentutkimuksen aihealueita 1970- luvulla, kun stereotyyppistä (patriarkaalisen yhteiskunnan) naiskuvaa alettiin kritisoida.
Kaari Utrion teoksista on tehty aiemmin ainakin kaksi pro gradu -työtä. Pirkko Rautaheimo (1979) on tutkinut Utriota viihdekirjailijana ja erittelee hänen ensimmäisistä teoksistaan viihdekirjallisuuden elementtejä. Suurin osa näistä teoksista sijoittuu keskiaikaan. Kristina Malmio (1991) on myös tutkinut Utrion keskiajasta kertovia historiallisia romaaneja romanttisina kertomuksina.
Tutkimukseeni verrattuna Rautaheimon ja Malmion tutkimusten kohdekirjallisuus on hyvin erilainen juuri historiallisen kontekstinsa kannalta;
keskiajan ja 1800-luvun yhteiskunnat Suomessa olivat hyvin erilaiset.
Lähtökohtani tutkimukseen ovat Rautaheimon ja Malmion kanssa osittain samat, mutta painotukset ja näkökulmat poikkeavat. Malmio keskittyy analysoimaan Utrion teoksia Radwayn ideaalisen romanssikäsityksen avulla (Radwayn kehittelemästä ideaalisesta romanssista ja sen piirteistä tarkemmin luvussa 3).
Hän löytää teoksista myös naisasiaa, mutta ei käsittele asiaa laajasti. Samoin hän ei huomioi teosten historiallista kontekstia merkittäväksi naisasian tutkimuksen kannalta. Sama ongelma on Rautaheimon tutkimuksessa – naisasia todetaan ikään kuin itsestäänselvyytenä rakkausviihteen marginaalissa
”naisasiajulistuksena”, eikä sitä todisteta tutkimalla (Rautaheimo 1979, 55–59).
Asian käsittely ei mene pintaa syvemmälle, vaan feminismiksi nähdään puhtaasti se, että Utrion teokset kertovat naisista.
Saman ongelman olen kohdannut myös Utriota ja hänen tuotantoaan esittelevissä tietoteoksissa. Usein Utrion feminismi määritellään yksinkertaisesti sen perusteella, että hän kirjoittaa historian Suomen naisista. Liisi Huhtala (1997, 142–143) luettelee Utrion feministisiksi piirteiksi muun muassa sen, että Utrio antaa ”sankarittarelleen seksuaalisen halun ja [kuvaa] sukupuolielämää kaihtelematta”. Rautaheimon ja Malmion tavoin Huhtala näkee myös, että Utrio paljastaa teoksissaan naisen alisteisuuden kuvaamalla esimerkiksi toistuvia raiskauksia.
Utrion teokset tunnetaan voimakkaista ja suorista eroottisista kuvauksistaan (Nevala 1989, 644). Huhtalakin (1997, 142) keskittyy Utrion keskiajasta kertoviin teoksiin ja viittaa Utrion romaaniteoksiin ”värikkäinä sukelluksina keskiajan mentaliteettiin”. Samoin Rautaheimon ja Malmion pro gradu - tutkimuksissa korostuu se, kuinka voimakkaita seksuaalikuvauksia Utrion teokset sisältävät. Tutkimissani romaaneissa tämä ei kuitenkaan ole niin näkyvää. Voisi oikeastaan sanoa, että eroottisuus loistaa poissaolollaan. Mistä tämä ero johtuu?
Siihen palaan käsittelyosiossa.
Tutkimuksessani pyrin löytämään jo Rautaheimon ja Malmion vihjaamaa feminismiä romanttisten kertomusten sisältä ja tarkastelen erityisesti sitä, voidaanko romanssin kautta ylipäätään kritisoida patriarkaalista yhteiskuntaa.
Viitatessani eri lähteisiin ja niiden suosimiin erilaisiin termeihin samasta asiasta, käytän tutkimuksessani rinnakkain termejä ’romanssi’, ’rakkausromaani’ ja
’romanttinen kertomus’. Tarkoitan näillä viihdekirjallisuuden romanttista kertomusta, jossa nainen ja mies rakastuvat ja erinäisten selkkausten jälkeen lopulta saavat toisensa.
’Patriarkaalisella yhteiskunnalla’ tarkoitan yhteiskuntajärjestystä, jossa itseään ylläpitävät yhteiskunnan valtarakenteet alistavat naisen kiinnostuksen kohteet aina miehen kiinnostuksen kohteille. Miehillä on ylivalta muun muassa laissa, koulutuksessa, työmaailmassa, uskonnossa ja perheessä. (Morris 1995/1993, 4.)
Ovatko Utrion teokset ensisijaisesti historiallisia romaaneja vai kriittisiä kannanottoja naisen asemaan yhteiskunnassa? Sulkevatko nämä tulkintamahdollisuudet toisensa välttämättä pois? Ajatus siitä, että historiallisesti realistinen romaani voisi samalla kyseenalaistaa kuvaamansa yhteiskunnan arvoja ja asenteita, on mielenkiintoinen. Voisiko Utrio korostaa teostensa historiallisuutta vain siksi, että hänet otettaisiin vakavasti kirjailijana? Naisten kirjoitus nähdään usein poikkeuksellisena – on kirjoitusta ja naisten kirjoitusta.
Mieskirjailijat kuuluvat valtavirtaan, siihen ”normaaliin”, joka kirjallisuudessa vallitsee. Naiskirjailijoiden on sen sijaan todisteltava ansioitaan ja toimittava patriarkaalisen kulttuurin sääntöjen mukaan. (Ks. esim. Morris 1995/1993, luku 2.)
Koska tutkin Utrion teosten naiskuvaa ja muun muassa sitä, kuinka realistinen se on, on työn kannalta ollut välttämätöntä kartoittaa länsimaalaista 1800-lukua tietoteoksista käsin. Kuten jo aiemmin mainitsin, pyrin tutkimaan Utrion esitystä
1800-luvun naisesta ja hänen asemastaan vertailemalla romaanien naiskuvaa muun muassa Kai Häggmanin (1994) laajoihin tutkimuksiin 1800-luvun suomalaisesta perhe-elämästä. Samoin olen tutustunut Utrion (1998/2001) itsensä toimittamaan historiateokseen Perhekirja. Eurooppalaisen perheen historia.
Myöhemmin viittaan tähän teokseen lyhyemminPerhekirjana.
1.3 Aineisto ja työn eteneminen
Utrion historiallisten romaanien päähenkilöinä ovat aina naiset. Jo teosten nimet viittaavat naisen läsnäoloon: kreivittäreen, prinsessaan, Henriettaan jne. Kaikki Utrion noin kolmekymmentä julkaistua romaania1 on nimetty naisen mukaan tai teoksen naispäähenkilöön viitaten.
Tutkittavat teokset ovat kaikki rakkausromaaneja sillä perusteella, että naisten ja miesten väliset suhteet ovat niissä pääroolissa. Tapahtumat vaativat myös loppuhuipennuksekseen tiettyjen parien yhteensaattamisen. Teoksissa keskitytään kuvailemaan lähinnä naispäähenkilöiden elämää ja rakkaushaaveita.
Ne kertovat Helsingin seurapiireistä ja säätyläisten elämästä. Tapahtumat sijoittuvat historiallisesti todellisiin maisemiin, ja kerronta onkin monissa kohdin yksityiskohtaista ympäristön ja elinolojen kuvausta.
Pappilan neidot –romaani (1977) kertoo köyhästä Löfbergin pappisperheestä, jonka tyttäret kukin tahollaan pyrkivät naimisiin. Perhe asuu Somerniemellä, tapahtumat sijoittuvat 1830-luvulle. Teoksessa seurataan sisaruksia Hedvigiä, Lovisaa ja Saraa, jotka tekevät lopulta asemansa ja aikakauden tavat huomioon ottaen melko poikkeuksellisia ratkaisuja elämänkumppaninsa valinnan suhteen.
______________________________________
1 Ks. tarkempi luettelo Utrion tuotannosta esim. osoitteesta http://www.kaariutrio.fi/
Rakas Henrietta (1977) puolestaan on kuvaus erään helsinkiläisen 1840-luvun hienostopiirin elämästä. Teoksen päähenkilö on nuori, naimaton aatelinen Henrietta Silfverhane. Romaani kertoo tarinan siitä, kuinka Henrietta lopulta löytää pettymysten jälkeen elämänsä rakkauden.
Ruma kreivitär -teoksessa (2003) tutustutaan 1830-luvun Espoon maaseudulla eläviin rutiköyhiin aatelisneitoihin Juliaan ja Doroteaan. Lopulta romaani päättyy onnellisesti, kun molemmat siskokset löytävät itselleen aviomiehen – toisen sisaruksista itse kosiessa tulevaa miestään.
Saippuaprinsessa (2004) on Rakas Henrietta -teoksen kanssa samantyylinen, 1830-luvun Helsinkiin sijoittuva rakkaustarina, jonka päähenkilö, orpo ja
”puoliaatelinen” Ulrika Rutenfelt, lähetetään Helsinkiin kaukaisten sukulaisten luo seurapiireille esiteltäväksi – tavoitteena löytää hänelle aviomies.
Näissä Utrion romaaneissa kaikki merkittävät juonenkäänteet liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin tai uusien suhteiden tavoitteluun. Teosten päärooleissa esiintyviä naisia yhdistää se, että he kaikki tekevät muun muassa poikkeuksellisia miesvalintoja – esimerkiksi Ruma kreivitär -teoksen Julia valitsee miehen, joka ei ole kunnioitettu aatelinen, vaan on ansainnut elantonsa tekemällä paljon töitä.
Muun muassa tämä säännönmukaiselta vaikuttava säätyrajojen rikkominen heikentää teosten historiallista uskottavuutta.
Seuraavassa luvussa kartoitan Kaari Utrion kirjailijanuraa ja jonkin verran myös sitä, millaisia huomioita hänen tuotantonsa luonteesta on tehty. Tämä on tärkeää, jotta yleiskäsitys hänen tuotannostaan pääsisi keskustelemaan niiden huomioiden kanssa, joita hänen teoksistaan tulen tekemään. Utriota arvostetaan sekä historioitsijana että viihdekirjailijana, mutta näiden yhdistämisessä on monesti vaikeuksia.
Kolmannen luvun omistan romanssin ja historiallisen romaanin lajityypin pohdinnalle. Ensin pyrin määrittelemään romanttisen kirjallisuuden sekä lajityyppinä että feministisen teorian kautta. Sen jälkeen pohdin historiallisen romaanin ja rakkausromaanin problematiikkaa. Esimerkiksi amerikkalaisen historiallisen romaanin tutkija George Dekker (1987) viittaa romanssin toimivan yhdessä historiallisen lajityypin kanssa.
Neljäs ja viides luku koostuvat Utrion romaanien erittelystä romanssin tarinaelementtien tutkimuksen avulla. Kuudennessa ja seitsemännessä luvussa käsittelen romaaneja feministisestä näkökulmasta. Näiden lukujen yhteydessä teen katsauksen 1800-luvun Suomen historiaan naisnäkökulmasta, koska perustelen feministiset tulkintani pitkälti teosten historiallisuuden (ja sen todenperäisyyden) tarkastelulla.
2 KAARI UTRIO – VIIHDEKIRJAILIJA JA AKATEEMINEN HISTORIOITSIJA
2.1 Utrion asema kirjailijana
Kaari Utrio (synt. 1942) on toiminut kirjailijana 1960-luvun lopulta lähtien valmistuttuaan yliopistosta filosofian kandidaatiksi. Kaari Utrion historiatieteilijän akateemista taustaa korostetaan usein voimakkaasti (Nevala 1989, 644). On kuitenkin aiheellista epäillä, että Utrion akateemista taustaa korostetaan lähinnä siksi, että hänen teoksensa saisivat lisää uskottavuutta.
Historiallinen naistenromaani koki nimittäin 1960-luvulla arvonlaskun, kun sitä alettiin pitää viihteenä (Manninen 1989, 643). Utrion teoksia pidettiinkin pitkään viihdekirjallisuutena, ja tästä leimasta kirjailija on hyvin aktiivisesti pyrkinyt eroon.
Pam Morris viittaa naiskirjailijoiden heikkoon arvostukseen kirjoittaessaan siitä, kuinka tärkeää on, että naisetkin voivat nykyään kirjoittaa ja naisten elämää ja kokemuksia kuvaavat muutkin kuin miehet stereotypioiden. Morrisin mukaan monet naiskirjailijat joutuvat edelleenkin puolustelemaan kirjoittamistaan jopa länsimaisissa demokratioissa. (Morris 1997, 77–83.) Dale Spenderin (1986, 57–
58) mukaan naistenkirjallisuus leimautuu helposti fiktioksi samoin kuin naisten puhe leimataan usein juoruiluksi. Tällainen arvoasettelu mies- ja naiskirjallisuuden välillä saa aikaan vääjäämättä sen, että naisten kirjoittama kirjallisuus voi joutua ankaramman kritiikin kohteeksi. Etenkin jos sitä pyritään korostamaan jonain muuna kuin viihdekirjallisuutena.
Kirsti Manninen käsittelee samaa naiskirjailijan hyväksymisen vaikeutta yhteiskunnassa. Hän uskoo, että etenkin historiallisten romaanien naiskirjoittajilla pitää olla statuksensa vahvistajana yliopistollisia historian opintoja. Toisaalta historiallinen romaani tarjosi aikanaan naisille myös uuden tavan toteuttaa itseään. Manninen toteaa, että historiallinen romaani tarjosi 1930- luvulta lähtien naisille foorumin, jossa pystyi aiempaa vapaammin kritisoimaan yhteiskuntaa tai kirjoittamaan romanttisia tarinoita. (Manninen 1989, 458.)
Mannisen mielipide on mielenkiintoinen. Hän esittää kaksi vaihtoehtoa:
historiallisen romaanin kirjoittaja voi joko kritisoida yhteiskuntaa tai kirjoittaa romanttisia tarinoita. Utrio kirjoittaa ainakin romanttisia tarinoita, mutta monet lähteet vihjailevat hänen tämän lisäksi kritisoivan myös naisen asemaa. Jos oletetaan, että Utrion teoksissa on myös yhteiskunnallista kritiikkiä, niin ainakaan se ei voi olla näkyvää, sillä hän saattaisi menettää lukijoitaan. Janice Radway on nimittäin todennut lukijatutkimuksissaan, että lukijat eivät halua lukea rakkaustarinoita, joissa patriarkaalista yhteiskuntajärjestelmää kritisoidaan avoimesti. Monet Radwayn haastattelemat lukijat kertoivat, että he lukevat romansseja paetakseen arjesta. (Radway 1984, 158–159.) Viihdekirjailijalla on omalla tavallaan vastuu viihdyttää lukijaa. Utrio voisi teoksissaan kritisoida naisen asemaa yhteiskunnassa selkeästi, mutta silloin teosten viihteellisyys kärsii.
Tähän näkökulmaan palaan vielä tarkemmin myöhemmissä luvuissa.
2.2 Viihdekirjailijaksi leimattu historioitsija
Historiallinen romaani on haasteellinen määriteltävä kirjallisuudentutkijoille.
Markku Ihosen (1986, 159–160) mukaan siinä ei ole onnistuttu kovinkaan hyvin.
Hän määrittelee moniin tutkijoihin viitaten historiallisen romaanin teokseksi, jonka tapahtumat sijoittuvat niin kaukaiseen historiaan, että kirjailijan on täytynyt turvautua kirjalliseen tietoon tuosta ajankohdasta.
Yksi Kaari Utrion kirjallisista esikuvista on oletettavasti ollut Lempi Jääskeläinen (1900–1964), joka kirjoitti 1900-luvun alussa nk. historiallisia naistenromaaneja. Jääskeläinen välitti teoksissaan todenperäisen kuvan historiallisen ajankohdan ajatustavoista ja ympäristöstä, mutta teokset keskittyivät enemmän naisten ja miesten välisten suhteiden kuvaamiseen.
Jääskeläistä arvostettiin 1920-luvulla hänen uudenlaisesta kerrontatavastaan, jossa näkökulma vaihteli henkilöstä toiseen ja historiallisen miljöön kuvaus yhdistyi henkilöiden sisäiseen maailman kuvaukseen. Hän sai valtionpalkinnon vuonna 1935. 1960-luvulla Jääskeläisen tuotanto leimattiin yllättäen viihteeksi, ja tuotanto hävisi kirjallisuushistorioiden kaanonista. (Nevala 1989, 460–462.)
Jääskeläisen kirjallisen tuotannon tyylistä ja kohtalosta on löydettävissä yhteneväisyyksiä Utrion tuotantoon. Kun Utrio aloitteli kirjailijan uraansa, ei hänen teoksiaan arvostettu historiallisen näkökulmansa takia laisinkaan, vaan ne leimattiin viihdekirjallisuudeksi. Tosin tätä leimaamista harjoitti kirjailija itsekin tuotantonsa alussa. Uskallan väittää juuri Radwayn (1984, 158–159; ks. luku 2.1) tutkimustulosten valossa, että teoksia oli helpompi saada kaupaksi mainostamalla niitä viihteenä kuin yhteiskuntakriittisinä katsauksina naisen historiaan.
Realistisia romaaneja on usein kritisoitu konservatiivisiksi, vanhoja arvoja ja asenteita säilyttäväksi muodoksi. Sen sijaan modernistinen kirjoitusmuoto kokeilevuudessaan on koettu ideologisia asetelmia murtavaksi ja kumoavaksi.
(Lappalainen&Rojola 2005.) Tällainen moderni naiskirjailijoiden kirjoitusmuoto esitetään usein feministisissä teorioissa nimellä ”feminiininen kirjoitus” (ks.
esim. Cixous 1989). Naisten kirjoitus nähdään usein poikkeuksellisena – on kirjoitusta ja naisten kirjoitusta. Mieskirjailijat kuuluvat valtavirtaan, siihen
”normaaliin” joka kirjallisuudessa vallitsee. Naiskirjailijoiden sen sijaan on todisteltava ansioitaan ja toimittava patriarkaalisen kulttuurin sääntöjen mukaan.
(Ks. esim. Morris 1997, luku 2.)
Rautaheimo (1978) on tarkastellut Kaari Utrion teoksia viihdekirjallisuutena.
Hänen tutkimuskohteinaan ovat Utrion 11 ensimmäistä kaunokirjallista teosta, jotka ovat ilmestyneet vuosina 1968–1977. Suurin osa näistä teoksista kertoo Suomen keskiajasta, poikkeuksen tekevät Pappilan neidot (1977) ja Rakas Henrietta (1977). Tutkimuksessaan Rautaheimo määrittelee viihdekirjallisuutta ja tekee kattavan katsauksen Utrion saamaan vastaanottoon 1970-luvulla, kun hän aloitti kirjallisen tuotantonsa.
Mielenkiintoista on, että Rautaheimo paljastaa Utrion itsekin korostaneen kolmen ensimmäisen romaaninsa ajan olevansa viihdekirjailija. Kun Utrion ensimmäinen romaani Kartanonherra ja kaunis Kirstin (1968) ilmestyi, korostivat sekä kustantaja että Utrio, että kyseessä on ”myyntikirja, ´suomalainen Angelika1´”
(Rautaheimo 1978, 51). Rautaheimo (1978, 51) viittaa tutkimuksessaan muun muassa erääseen naistenlehden haastatteluun, jossa Utrio on todennut ensimmäisen teoksensa olevan tarkkaan laskettua viihdettä.
Kolmannen teoksensa jälkeen 1970-luvun alussa Utrio oli jo saavuttanut taitavan viihdekirjailijan maineen. Tuolloin hän kuitenkin alkoi korostaa teostensa historiallisen miljöön tarkkuutta viihteen sijaan (Rautaheimo 1978, 52). Utrio onkin sanonut, että Vehkalahden neidot -teosta (1971) kirjoittaessaan hän alkoi vähitellen ymmärtää, että pelkän rakkaustarinan kertominen ei riitä hänelle. Hän alkoi yhä tietoisemmin ajaa naisasiaa kertomalla ajasta, jolloin naisella ei ollut ihmisarvoa, ja näin edistää tasa-arvoaatetta. Rautaheimo kutsuukin tätä tavoitetta Utrion ”naisasiajulistukseksi”. (Rautaheimo 1978, 55–59.)
______________________________________
1 Angelika on 1960-luvulla kehitetty ranskalainen seikkailukertomussarja, jossa on runsaasti seksuaalifantasioita, toimintaa ja jännitystä (Nevala 1989, 643).
Pappilan neidot (1977) oli Utrion ensimmäinen 1800-luvulle sijoittuva romaani.
Sitä ennen hänen romaaninsa olivat sijoittuneet keskiaikaiseen Suomeen. Utrio on todennut, että Pappilan neidot ja Rakas Henrietta (1977) olivat kepeää vaihtelua synkkäsävyisten keskiaikaromaanien jälkeen. Hän onkin kutsunut näitä teoksia tapakomedioiksi. Teosten ilmestymisvuonna hän on kuitenkin myös todennut, että näidenkin teosten avulla hän haluaa kertoa naisten asemasta ja tuoda esiin suvaitsevaisuuden merkitystä. (Rautaheimo 1978, 66–68.) Näiden haastattelulausuntojen perusteella voidaan siis olettaa, että Utriolla on teostensa taustalla viihteellisyyden ja historiallisuuden lisäksi toinenkin agenda: naisasian esiintuominen.
Liisa Envald (1999, 209) on todennut, että 1980-luvulla tapahtui ”populaarina pidetyn, naisten tuottamaksi ja kuluttamaksi leimatun proosan uudelleenarviointi” kulttuuri- ja lukijatutkimuksen yleistyessä. Tällöin muun muassa Kaari Utrion kirjallisuutta alettiin arvostaa myös historiallisina teoksina pelkän naistenviihteen sijaan. Envaldin mukaan (1999, 209) tähän asti Utrion teokset oli syrjäytetty kaanonista. Arvostuksen nouseminen alkoi näkyä muun muassa pidempinä ja syvällisempinä lehtikritiikkeinä.
Ihonen on tutkinut useita suomalaisten kirjailijoiden historiallisia teoksia ja pohtinut, mikä tekee historiallisesta romaanista historiallisen. Eri teoksia vertaillessaan hän määrittelee suomalaisen historiallisen romaanin perustyypiltään sellaiseksi, joka selittää lukijalleen nykyisyyttä ja samalla identifioi kansakuntaa (Ihonen 1986, 159). Kuitenkin yksi Ihosen tutkimista teoksista – Helvi Hämäläisen Suden kunnia (1962) – ei kerro mistään tunnetusta historiallisesta tapahtumasta, mutta sijoittuu kylläkin todelliseen historialliseen miljööseen. Teos on Ihosen (1986, 183) mukaan edelleen historiallinen romaani siinä mielessä, että siinä on vahva historiallisen tuntu ja tapahtumat sijoittuvat kaukaisuuteen fiktiivisistä tapahtumistaan huolimatta. Historiallisen romaanin määrittelyn problematiikkaa tulen käsittelemään vielä tarkemmin 3. luvussa.
Ihosen esittämin perustein Kaari Utrion teokset voidaan määritellä historiallisiksi romaaneiksi. Pääkuvauksen kohteena olevat tapahtumat – kuten parisuhteiden kehitys – ovat fiktiivisiä ja hahmot yleensä keksittyjä, mutta historiallinen miljöö on tosi. Ehkä Utrion teokset ovat kokeneet arvoinflaatiota historiallisina romaaneina juuri siitä syystä, että ne eivät käsittele suuria suomalaisia aiheita ja tunnettuja tapahtumia, jotka yhdistäisivät kansakuntaa. Mari Hatavara (2003, 60, 69) esittääkin, että historiallisen romaanin kertoja menettää historiallisen uskottavuutensa, kun hän alkaa esittää henkilöiden sisäistä tilaa kaikkitietävänä kertojana.
2.3 Kriittisesti yhteiskunnan arvoista
Yksinkertaistetusti historiallinen romaani esittää historiallisia tapahtumia mahdollisimman uskottavasti ja todenmukaisesti (ks. esim. Ihonen 1986, 156–
157). Myös Utrio pyrkii teoksissaan todenmukaisuuteen, kun hän viittaa esimerkiksi historiallisiin tapahtumiin, paikkojen nimiin ja jopa todellisiin aikalaisiin. Arkkitehtuurin, pukeutumisen ja tapojen historia ovat näkyvässä osassa teoksia. 1800-luvun yhteiskunnassa naisilla ei ollut mahdollisuutta päättää omasta elämästään kovinkaan paljon, ja avioliittoja solmittiin usein hyötytarkoituksissa, vaikka tuleva kumppani ei romanttisesti kovin kiinnostava olisi ollutkaan (ks. esim. Häggman 1994).
On mielenkiintoista, kuinka Utrio voisi yhtäaikaa kirjoittaa feministisestä näkökulmasta ja silti myötäillä realismin puitteissa patriarkaalisen yhteiskunnan sääntöjä. Kysymys kuuluukin: Kuinka Utrion historialliset romaanit voivat olla feministisiä, jos entisaikojen kulttuurit ovat Suomessa olleet miesvaltaisia?
Tällöinhän todenmukaisuus romaaneissa edellyttäisi miehisen näkökulman omaksumista ja miehinen näkökulma mahdollisesti sulkisi pois tilaisuuden
tarkastella naisen asemaa yhteiskunnassa kriittisesti. Näin ainakin oletettavasti olisi, jos arvot ovat normaalisti aikansa kulttuurin muokkaamia ja sävyttämiä.
Utrion historiallisista romaaneista on korostettu juuri sitä, kuinka tarkkoja historiallisia kuvauksia ne sisältävät. Niinpä ne voidaan lukea realististen romaanien joukkoon. Tällöin Utrion romaaneja voi olla vaikea tarkastella rajoja rikkovana muotona, kuten esimerkiksi naiskuvaan jotain uutta tuottavana ja yhteiskunnan arvoja kritisoivana kirjallisuutena.
Toisaalta Utrion romaanit ovat yhtä lailla myös populaariviihdettä. Radway on keskittynyt naisviihteen tutkimuksissaan muun muassa Suomessakin ilmestyvään Harlekiini (alkup. Harlequin) -sarjaan, joka sai alkunsa Kanadassa vuonna 1949 (Radway 1984, 39). Harlekiini tarjoaa naisille romanttista viihdettä ja hienovaraisia eroottisia kuvauksia. Tania Modleski (1982/1990, 35) määrittelee Harlekiinit naisille suunnatuksi romanttiseksi kertomussarjaksi, joita voi ostaa edullisesti esim. kioskeista ja tavarataloista. Alun perin Harlekiinit ovat englanninkielistä sarjatuotantoa. (Ks. myös Kukkumäki 2000, 5, 12–13.) Radway korostaa, että Harlekiini-sarja on kuin kolikko, jolla on kaksi puolta. Yhtäältä Harlekiini-sarjan teokset vahvistavat tahattomasti miehistä arvomaailmaa asettamalla naisen miehisen rakkauden ja himon kohteeksi, mutta toisaalta teoksista voi löytää feministisen puolen, kun naiset toimivat patriarkaalisessa yhteiskunnassa omilla ehdoillaan, elämänsä pääsisältönä romanttinen rakkaus työelämässä miesten kanssa kilpaa kiipeämisen sijaan (Radway 1984, 147).
Pirjo Ahokas (1988, 119–120) toteaakin Radwayta tulkiten, että nämä romanttiset tarinat tarjoavat naislukijoille tyydytystä myös siitä syystä, että
”niissä heille ominaiset rakkauden arvot voittavat miehisen kulttuurin kilpailun ja kiipimisen”. Loppuratkaisujensa puolesta teokset eivät kuitenkaan lopulta onnistu ilmaisemaan todellista muutoshalua, sillä ne Radwayn mukaan alistuvat sukupuolirooleihin perustuvalle patriarkaaliselle järjestykselle (Radway 1984,
150–151). Utrion romaaneissa mahdollisesti piilevää yhteiskunnallista kritiikkiä tarkastelen lähemmin luvuissa 6 ja 7. Seuraavaksi käsittelen lähemmin romanttisia kertomuksia ja historiallisia romaaneja niiden tyypillisten lajipiirteiden kannalta.
3 LAJITYYPIN MÄÄRITTELY
3.1 Romanttinen kirjallisuus
3.1.1 Kirjallisuuden ääripäät
Naisille suunnattu romanttinen kirjallisuus on yksi populaarikulttuurin osa- alueista. Sitä on kutsuttu muun muassa naistenviihteeksi, naisten ajanvietekirjallisuudeksi, rakkausviihteeksi ja rakkausromaaniksi. (Eloranta 1974, 155.) Englanniksi romanttiseen kirjallisuuteen viitataan termillä ’romance’
(ks. esim. Radway 1984).
Tässä luvussa esittelen romanttista kirjallisuutta lajityyppinä. Romanttisen kirjallisuuden lajista käytetään monia nimityksiä. Tässä tutkimuksessa käytän termejä ’romanssi’, ’rakkausromaani’ ja ’romanttinen kertomus’ lajin kuvaamiseen. Harvinainen termin vaihtelu romanssista joksikin muuksi johtuu eri teoreetikoiden mieltymyksestä kuvata samaa ilmiötä eri termillä. Pyrin määrittelemään tätä lajityyppiä eri lähteiden avulla.
Rakkausromaaneilla/romanssilla on tiettyjä juonikuviollisia, kerronnallisia ominaispiirteitä, jotka toistuvat eri teoksissa – voisi siis sanoa, että rakkausromaani on helppo tunnistaa tietyistä piirteistä.
Juhani Niemi on tutkinut rakkauskertomuksia teoksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa (1975). Vaikka Niemen tutkimuksen rakkauskertomukset ovat naisille suunnattua kioskikirjallisuutta, ovat hänen huomionsa rakkauskertomusten luonteesta varteenotettavia yleiselläkin tasolla. Niemi jakaa rakkaudenkuvaukset kahteen: romanttiseen ja realistiseen kuvaukseen. Romanttisessa tarinassa kuvataan suuria tunteita, jotka johtavat yleensä avioliittoon. Realistisessa
kuvauksessa puolestaan korostuvat muun muassa irtosuhteet ja rakkaussuhteiden fyysisyys. (Niemi 1975, 81.) Keskityn tutkimuksessani yllä kuvatun tapaiseen romanttiseen rakkausfiktioon.
Romanssi on vanhin kerronnan muoto, jolla naisia on kirjallisuudessa kuvattu.
Tania Modleski (1982, 32) esittääkin, että romanttiset tarinat ja juonet ovat hyvin konventionaalisia. Tämä pätee etenkin Harlekiini-romaaneissa, joiden kirjoittajat seuraavat ns. Harlekiini-kaavaa, joka sanelee juonenkulun lisäksi myös näkökulman, josta tarina tulee kertoa. Lukija tavallaan tietää tarinan pääpiirteet jo ennen kuin lukee sen. (Modleski 1982, 32.) Janice Radway (1984) ja Ulla Eloranta (1974) ovat listanneet kattavasti näitä rakkausromaanien piirteitä, joita esittelen tässä luvussa.
Jo johdannossa viittasin Niemen (1975, 17) havaintoon, jonka mukaan kaunokirjallisuudessa on kaksi ääripäätä. Ääripäissä ovat taiteellinen ilmaisu ja viihteellinen sarjatuotanto. Totesin myös, että Niemen mukaan on erittäin harvinaista, että nämä kaksi ääripäätä yhdistyisivät jonkun kirjailijan tuotannossa, mutta hän uskoo sen olevan mahdollista ainakin niin, että kirjailija aloittaa viihteellä ja pyrkii kohti taiteellista. Niemi esittääkin samassa yhteydessä, että korkeakirjallisuuden puolella ainakin 1970-luvulla pyrittiin todellisuus- hakuisuuteen. Esimerkiksi myyttejä voi rikkoa tai maailmaa voi tulkita kriittisesti viihdekirjallisuuden yksinkertaisten kaavojen kautta helpommin. Niemi enteili jo 1970-luvulla tutkimuksessaan tällaisten kirjallisten kokeilujen tulevan kapeuttamaan ”kirjallisten osakulttuurien kuilua”. (Niemi 1975, 140.)
Rakkausromaaneja kutsutaan usein viihdekirjallisuudeksi hieman halventavaan sävyyn. Viihteellisyyden voi ymmärtää laajasti niin, että viihde ”viihdyttää, tempaa mukaansa, vangitsee mielenkiinnon, vie pois arkirutiinista, aivan riippumatta siitä onko sen sisältö keveää vai painavaa” (Leikola 1988, 127).
Periaatteessa siis teoksia ei voi arvottaa korkeaan ja matalaan niiden
viihteellisyyden perusteella. Rakkausromaanit eivät kuitenkaan korkeakirjallisuuden kastiin ole päässeet sarjamaisuutensa takia.
Keskustelu siitä, missä taiteen ja viihteen raja kulkee, on varmasti ikuinen.
Niinpä hedelmällisempää onkin tutkia, miten jokin teos ylipäätään määritellään tähän romanttiseen – viihteen – lajiin kuuluvaksi. Mitkä ovat ne ehdot, jotka teoksen tulee täyttää?
Ulla Elorannan (1974, 157) mukaan populaarikulttuuri ilmentää aikansa yhteiskunnan arvoja, tarpeita ja unelmia. Viihdekirjallisuus, tässä tapauksessa rakkausromaani, tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden eskapismiin, tästä maailmasta hetkeksi irroittautumiseen, kun hän seuraa ideaalisen sankarin ja sankarittaren päätymistä onnellisesti yhteen (Radway 1984, 60–63; Eloranta 1974, 158).
Naistenromaani eli rakkausromaani on tarkoitettu naisille. Tiettyjen teosten luokittelu puhtaasti rakkausromaaniksi on kuitenkin mustavalkoista, etenkin jos tapahtumat sijoittuvat esimerkiksi sairaalaan tai historialliseen miljööseen.
Esimerkiksi Kaari Utrion kirjallisuuden Eloranta luokittelee ´historialliseksi naistenromaaniksi´, jonka tunnuspiirteitä ovat mm. henkilöhahmojen ylhäiset syntyperät ja kauhuromanttiset miljööt (Eloranta 1974, 160–162).
Tarkastelemieni Utrion romaanien päähenkilöt ovat säädyltään ylhäisiä, ja miljöön kuvaus on hyvin kauhuromanttista – kartanoita kuvataan usein öisissä maisemissa ja naispäähenkilöitä riepottelevilla rajumyrskyillä herkutellaan.
Runsaan tunnelmallisen kuvailun rinnalla kulkee kuitenkin historiallista miljöötä (1800-luvun alun Helsinkiä) selostava kertoja. Utrion teokset näyttävät luovivan tietään viihteen ja vakavasti otettavan historiallisen romaanin rajamailla.
3.1.2 Feministinen näkökulma romanttiseen genreen
Romanttisen genren, kuten rakkausromaanin, tutkijoita yhdistää yleensä kriittinen naisnäkökulma. Feministisessä tutkimuksessa romanssiviihteen tutkimus on jakautunut kahden näkemyksen varaan. Etenkin 1960–1970-luvuilla romanssiviihteen nähtiin tarjoavan naisille riippuvuuden aiheuttavaa viihdettä, jotta naiset sitoutuisivat tyytyväisinä heteroseksuaalisiin rooleihinsa kodin hengettäriksi ja lastenhoitajiksi. 1980-luvulle tultaessa tätä näkemyksen perinnettä jatkoi Tania Modleskin Loving with a Vengeance (1982). Samalla vuosikymmenellä heräsi kuitenkin toinen näkökulma romanssiviihteeseen: Muun muassa Janice Radway toi esille teoksessaan Reading the Romance (1984), että asiaa voi lähestyä myös tutkimalla, miksi ja miten naiset romanssikirjallisuutta lukevat. Tärkeitä kysymyksiä tällaisen tutkimuksen kannalta on, missä määrin romanssikirjallisuuden tekstit määräävät omat lukutapansa ja mikä on lukijan rooli. (Koivunen 1996, 67.)
Modleskin ja Radwayn mukaan romanssi tarjoaa naisille paikan, jossa voi tutkailla omia sukupuolitettuja identiteettejään sekä sosiaalisia ja emotionaalisia halujaan. Modleski pohtii tätä Roland Barthesin 3. persoonan kerronnan teoretisoinnin avulla – lukija voi kohdistaa omat haaveensa teokseen, koska kertoja ei ole minämuotoinen (Modleski 1982/1990, 54–55). Radwayn mukaan romanssin fantasiat kertovat sukupuoli-identiteetin rakentumisesta patriarkaalisessa kulttuurissa. Hän uskoo, että romanssin kautta voi kyseenalaistaa omaa elämää. Radwayn mukaan romanttisten romaanien lukeminen antaa naisille emotionaalista tyydytystä, koska rakkaus voittaa
”miehisen kulttuurin”. Hän kuitenkin kysyy, eivätkö kirjat ristiriitaisesti vahvista patriarkaalista järjestystä vahvistaessaan perinteisiä rooleja. (Radway 1984, 87–
90, 137–138.)
Radwayta uudempaa feminististä tutkimusta edustaa Lynne Pearcen ja Jackie Staceyn toimittama teos Romance Revisited (1995). Teoksessa muistutetaan romanssin monimuotoisuudesta. Pearcen ja Staceyn mukaan klassinen romanssi ei pidä enää paikkaansa, sillä postmodernissa kulttuurissa ei ole enää olemassa yhtä perustavaa tarinaa, johon kaikki romanssin juonikuviot pohjautuvat. Muun muassa rotu ja seksuaalisuus ovat haaste klassiselle romanssin kaavalle. (Pearce
& Stacey 1995, 27, 37.)
Kirjallisuudentutkimus jakaa rakkauskertomukset viihdelukemistojen romansseihin ja korkeakirjallisuuden perhekeskeisiin teemoihin. Enimmäkseen romanssitutkimus on kuitenkin keskittynyt profiloimaan lukijoita. (Soikkeli 1998, 10.) Tästä hyvänä esimerkkinä onkin juuri Radwayn (1984) laaja reseptiotutkimus ”Reading the Romance”, johon jo tämän luvun alussa viittasin.
Tutkimuksessaan Radway selvittää laajalta lukijajoukolta, miksi romansseja luetaan. Radwayn tutkimukseen osallistui 40 naista, jotka lukivat ahkerasti naisille suunnattua romanttista viihdekirjallisuutta. Radway pyrki löytämään tässä reseptiotutkimuksessaan ns. ’ideaalisen romanssin’ eli ne piirteet, jotka muodostavat hyvän romanssijuonen. Hän tulikin siihen lopputulokseen, että romanssin tärkein piirre on, että siinä tarkkaillaan päähenkilönä olevan naisen ja miehen suhteen kehittymistä (Radway 1984, 122, 132).
Radway käyttää laajassa reseptiotutkimuksessaan psykoanalyysin termejä ja viittaa feministisen sosiologin ja psykoanalyytikko Nancy Chodorowin termein naisen varhaisoidipaaliseen äitisuhteeseen, joka ei häviä edes sen kehitysvaiheen myötä, kun tytär kääntyy äidistä isän puoleen. Romanssi on kertomus siitä, kuinka tyttö pyrkii yli äidinrakkaudestaan kokeakseen romanttista rakkautta mutta palaa kuitenkin äidinrakkauteen (Radway 1984, 135–136).
Radwayn mukaan romanttinen kertomus opettaa naisille, että heidän tulee luottaa miehen rakkauteen, vaikka mies ei sitä näyttäisi. Kun nainen oppii tämän, tulevat hänen tarpeensa äidillisestä hoivasta, isällisestä suojasta ja aikuisen rakkaudesta tyydytetyiksi. (Radway 1984, 149.)
Markku Soikkeli (1998, 8–9) kirjoittaa, että rakkauskertomukset ovat historian näkökulmasta tarkasteltuna monimutkaisempia kuin pelkkiä rakkaustarinoita.
Soikkeli viittaa Ti-Grace Atkinsonin näkemykseen siitä, että heterorakkaus on
”naista orjuuttava patologinen fantasia”. Sari Näre (1994, 35) on tulkinnut tätä näkemystä edelleen ja tulkinnut romanssissa naista kahlitsevaksi diskurssin tavan, jolla rakkaudesta puhutaan. Romanssi nähdään ikään kuin naisen omaisuutena. Miehet ovat viettiensä vietävissä, mutta nainen on se, joka kaipaa romanttista rakkautta ja hahmottaa elämänsä sen voimin.
Soikkeli esittää mielenkiintoisen ajatuksen, että rakkausromaani ei niinkään esitä tasa-arvoa sukupuolten välillä, vaan se luo yhteistä sosiaalista identiteettiä.
Rakkaussuhteet mahdollistavat yhteisön järjestyä uudelleen ylittäen sosiaaliset luokkarajat. (Soikkeli 1998, 8–9.) Myös Radway (1984, 93–96) viittaa tutkimuksessaan eräänlaiseen romanttiseen utopiaan: Rakkausromaaneja lukevat naiset tietävät, että tapahtumat eivät voisi toteutua todellisessa elämässä, mutta kokevat lukemisen kuitenkin mielekkääksi ja arvokkaaksi.
3.2 Lajityyppiongelmia
3.2.1 Mikä on historiallinen romaani?
Yrjö Hosiaisluoma (2003, 314–315) määrittelee Kirjallisuuden sanakirjassaan historialliseksi romaaniksi teoksen, ”jossa ajan ja miljöön kuvaus, tapahtumien kulku ja usein ainakin osa teoksen keskeisistä henkilöistä ovat historiallisiksi havaittavia.” Hosiaisluoma kertoo Utrion itsensä maininneen, ettei historiallisen romaanin tapahtumien tarvitse olla todennäköisiä, kunhan ne ovat ”mahdollisia”.
Tällä viitataan historiallisen romaanin ”historiallisen aitouden tuntuun”, joka on paljolti riippuvaista kirjailijan tiedoista ja taidoista. Hosiaisluoma toteaakin, että monesti historiallisten romaanien historiallisuus perustuukin vain ”historiallisten kulissien rakenteluun”. Teoksissa keskitytään henkilöiden tunne-elämän kuvaamiseen, joka Hosiaisluoman mukaan on samanlaista kuin nykyihmisten tunne-elämä. ”Tällainen anakronistinen ja usein viihteellinen teos kuvaa valeasussa nykypäivää.” (Hosiaisluoma 2003, 314–315.)
Historiallisen romaanin lajin sisällä on paradoksi: siinä fiktiivisyys yhdistyy dokumentaarisuuteen (Ihonen 2002, 137). Markku Ihonen viittaa Ina Schabertin (Schabert 1981, 8–9) lajin määrittelyyn, jonka mukaan teos on historiallinen romaani, kun se käsittelee ”ei-välittömästi koettua, kollektiivisesti relevanttia menneisyyttä joko tapahtuneina tapahtumina tai kuvauskohteen tiedostamisilmiöinä” (Ihonen 2002, 137).
Schabertin ajatusta mukaillen Utrion teoksia ei voi luokitella historiallisiksi romaaneiksi, koska niissä käsitellään kollektiivisesti merkittävien tapahtumien sijaan parisuhteita. Eloranta (1974, 189) esittää saman ajatuksen, ettei historiallisista kehyksistään huolimatta naistenromaania voi koskaan luokitella varsinaiseksi historialliseksi romaaniksi. Vaikka teoksessa olisi todellista historiantietoa esimerkiksi vaatetuksesta ja tapakulttuurista, ovat ne esillä vain
illuusion luomiseksi. Tämän huomion kohdalla Eloranta palaa kuitenkin alaviitteessä Kaari Utrioon mainitsemalla: ”Tässä yhteydessä on kuitenkin mainittava erikseen Kaari Utrion ajan, esineistön ja tapojen kuvauksen tarkkuus ja autenttisuus. Myöhemmissä teoksissaan hän on liukunut kohti historiallista romaania ja pyrkinyt murtamaan totuttuja kaavoja.” (emt., 189).
3.2.2 Historiallinen romaani vai rakkausromaani?
Ihosen (2002, 140) mukaan historiallisen romaanin lajiin kuuluu muun muassa
’historiallinen viihderomaani’. Tällaisia ”viihteellisiä edustajia” kritisoidaan kuitenkin usein ”eskapismista, naiiveista henkilöhahmoista, juonikaavoista, stereotyyppisestä kerronnasta sekä historian ideologisoinnista tai suoranaisesta vääristelystä” (Ihonen 2002, 140). Ihonen mainitsee historiallisen viihderomaanin takaavan lukijoilleen lajina jo perusoletuksena sen, että siinä ei voida kertoa mitä tahansa (todellinen historia ja tiedot siitä rajoittavat). Samoin hän viittaa juonen ennalta-arvattavuuteen mainitsemalla, että lukija voi luottaa siihen, että historiallisen viihderomaanin sankaria ei jätetä pulaan. (Ihonen 2002, 141.)
Tulkitsen Elorannan käyttämän termin rakkausromaani tarkoittavan samaa kuin Ihosen historiallinen viihderomaani, vaikka Elorannan termin merkitys on laajempi, sillä kaikki rakkausromaanit eivät ole historiallisia (ks. luku 3). Ihonen (2002, 154) kuitenkin määrittelee historiallista viihderomaania samoin kriteerein kuin Eloranta rakkausromaania, muun muassa luettelemalla tälle lajityypille tyypillisiä elementtejä: ”Romanssia luonnehtivat edelleen muun muassa tiiviisti kierrätetyt aiheet ja juonikaavat. - - lajin kirjoittajat tunnistavat moderninkin ihmisten tarpeen myytteihin ja palvelevat sitä – kuitenkin nykyaikaan sopivaksi muokaten.”
Ihonen tuo esiin artikkelissaan mielenkiintoisia näkökulmia, joiden avulla rakkausromaanin ja historiallisen romaanin voi määritellä olevan samaa lajityyppiä. Ihonen esittää, että historiallinen romanssi on historiallisen romaanin klassinen versio. Muita historiallisen romaanin lajeja ovat modernistiset ja postmodernistiset kokeilut ja muunnelmat historiallisesta romaanista. Ihonen korostaa, että historiallisella romaanilla on realistinen perinne, vaikka se onkin pakoa arjesta (ks. Ihonen 2002, 155):
Kun nationalististen äänenpainojen oli pakko vaieta toisen maailmansodan jälkeen, romanttiset aihepiirit ja käsittelytavat korostuivat populaareissa teoksissa entisestään. Lajin romanssipiirteet nousivat siis entistä selvemmin esiin.
Romaanimaisuutta historiallisen romaanin lajin sisällä edusti etenkin alkuvaiheessa nimenomaan realistinen perinne. (Ihonen 2002, 156.)
Ihosen mukaan historiallisen romaanin sisältö on muuttunut kollektiivisesti merkittävien tapahtumien kuvauksesta romanttiseen nationalismin vaikenemisen myötä. Ehkä romaanin historiallisuutta ei voikaan määritellä vain sen käsittelemien aiheiden perusteella.
Romanttinen käsitetään kuitenkin yleensä irralliseksi piirteeksi kaunokirjallisuudessa eikä historiallisen romaanin uudeksi sisällöksi.
Hosiaisluoma (2003, 796–798) määrittelee ’romantiikan’ taipumukseksi
”romanttisuuteen, haaveellisuuteen, tunnelmallisuuteen, tunteenomaisuuteen tms.
Tällainen romantiikka on ajaton, tyylisuuntauksista ja valtavirtauksista riippumaton ilmiö, joka esiintyy uusina muunnelmina myös nykykirjailijoilla.”
Ihosen (2002, 153) mukaan ”´[r]omanssin´ käsitteeseen kirjallisuustieteen sanakirjat liittävät viihteellisyyden, mielikuvituksellisuuden, arjesta irrallisuuden, rakkauden, seikkailullisuuden, sankaruuden, ihmeellisyyden ja jopa myyttiset elementit.”
Ihonen (2002, 153) tukee näkemyksiään tuomalla esiin George Dekkerin, joka teoksessaan The American Historical Romance (1987) ehdottaa, että
historiallinen romaani olisikin lajityyppinsä yläkäsite. Yhdeksi alakäsitteeksi Dekker esittää historiallisen romanssin, joka hänen mukaansa tarkoittaa useimmiten samaa kuin ´klassinen historiallinen novelli´. Ihosen mukaan Dekker (1987, 335–338) ”kytkee historiallisen romaanin suosion nimenomaan sen romanssiluonteeseen”:
Amerikkalainen historiallinen romanssi hyödyntää universaaleja, jopa myyttisiä sankarimalleja, jotka kaiken lisäksi on otettu kansan tuntemasta kirjallisuudesta, populaarista historiasta ja legendoista. Romanssien herooiset arkkityypit haastavat ainakin epäsuorasti luonnontieteellisen ja historistisen maailmankuvan, joka on luonteenomaista romaanille. Tämä synnyttää kuitenkin uskottavuusongelmia, joita paikataan kertojan selityksin ja manipuloimalla näkökulmaa niin, että todistuksen kuvatusta ajasta antaakin aikalainen.
(Ihonen 2002, 153.)
Romanssin ”herooiset arkkityypit” ovat keskeinen osa Utrion romanttista sankari–sankaritar-asettelua. Romanttisten elementtien korostaminen tuntuu kuitenkin heikentävän historiallista todentuntuisuutta. Ihonen (2002, 154) korostaakin, että Dekker erottaa historiallisen romanssin historiallisesta romaanista, koska historiallisessa romanssissa historia on vähemmän näkyvillä.
Ihonen ei kuitenkaan väitä historiallisen romanssin olevan pelkkää fiktiota, vaan hän näkee siinä myös realistisuutta. Tämän näkemyksensä mukaisesti hän esittää, että esimerkiksi Kaari Utrion historialliset romaanit olisivat ”sijoitettavissa historiallisen romanssin luokkaan” (Ihonen 2002, 154.)
Ihonen (2002, 155) tuo esiin Dekkerin näkemyksistä sen, että historiallinen romanssi ei edellytä eskapismia. Ihosen mukaan Dekker myös arvostaa historiallista romanssia, koska Amerikassa historiallisen romanssin kirjoittajat ovat tuoneet esiin yhteiskunnan marginaaliin joutuneiden (esim. Amerikan alkuperäiskansojen) kokemuksia. Ihonen esittää, että ”innovatiivinen historian reflektointi on jäänyt pääosin postmodernin historiallisen romaanin tehtäväksi, joskin romanssimaisissakin teoksissa pohditaan usein esimerkiksi historian päämäärää ja mieltä” (Ihonen 2002, 156). Ihosen esityksen perusteella voidaan
todeta rakkausromaanin – tässä tapauksessa Utrion romaanien – olevan myös historiallinen romaani, jos siinä on tarpeeksi historiallisia elementtejä.
Utrio tuo teoksissaan esiin naisten kokemuksia ja historiaa, joka on jäänyt yhteiskunnan marginaaliin. Seuraavassa luvussa keskityn erittelemään, mikä tekee Utrion teoksista romanttisia.
4 ROMANSSIN KAAVA
4.1 Romanssin tarinaelementtien tutkimus
Rakkausromaanin eli romanssin lajityypin strukturalistinen lukeminen on ollut tuttua jo 1970-luvulta lähtien, kun mm. Roland Barthes (1992/1978) ja Janice Radway ovat julkaisseet laajoja struktuurianalyysejaan (Pearce&Stacey 1995, 24). Nämä analyysit juontavat juurensa Vladimir Proppin (1994/1968) teoretisointeihin.
Propp etsi 1900-luvun alkupuolella kansansaduista tarinaelementtejä, jotka toistuvat kaikissa saduissa vain ulkoasuaan vaihdellen (esim. sankari, roisto, auttaja, etsitty jne.). Kuten yleisesti tiedetään, Proppin teoria ei muodosta kokonaisvaltaista kuvaa saduista. Samoin on muistettava, että ne romanssin lajityypille ominaiset piirteet, joita tässä luettelen, ovat niiden perinteisten, ns.
klassisten romanssien piirteitä, joissa kuvataan romanttista, heteroseksuaalista rakkautta.
Pearce ja Stacey ovat sitä mieltä, että romanssin tarinaelementtien kaavamaisuuden selittäminen on aikansa elänyttä postmodernin kulttuurin romanssin uudelleenkirjoittamisen myötä (ks. luku 3.1.2). He eivät kuitenkaan kritisoi sitä, ettei se olisi mahdollista klassisen romanssin tarinaelementtien tutkimuksessa – samoin kuin Proppin teoriat pätevät hyvin kansansatuja analysoitaessa. Pearce ja Stacey itsekin myöntävät tämän määrittelemällä nk.
alkuperäisen romanssin, jota he kutsuvat klassiseksi, heteroseksuaaliseksi romanssiksi, olevan hyvin konventionaalinen.
Klassisessa romanssissa kuvataan heteroseksuaalinen rakkausliitto, jota erinäiset esteet ja ongelmat uhkaavat. (Pearce&Stacey 1995, 15–16.) Klassinen romanssi kuvaa rakkauden etsintää ja ongelmia, joita matkan varrella voi tulla vastaan.
Tarinaelementtien analyysi ei välttämättä olekaan turhaa klassisen romanssin erittelyssä, vaikka yksi Pearcen ja Staceyn kritiikin kohteista onkin Radwayn (1984) romanssin tutkimus, jossa hän tekee reseptiotutkimuksen avulla analyysin lukijalle mieluisten romanssien juonista. Hän löytää näiden suosittujen romanssien juonista paljon yhtäläisyyksiä.
Radway toteaa Proppin tutkimuksiin viitaten, että romanssit noudattelevat samaa rakennetta. Radway ei kuitenkaan hyväksy Proppin ideoita täysin, vaan kritisoi Will Wrightia mukaillen sitä, että kirjallisuuden lajin voisi määritellä pelkästään tiettyjen toimintojen perusteella. Määrittely kaipaa Radwayn mielestä tuekseen aina hahmojen välisen vuorovaikutuksen ja yksilöllisen kehityksen tarkastelua.
(Radway 1984, 120, 133.) Tässäkin tutkimuksessa tutkitaan Utrion teosten romanttisten elementtien lisäksi henkilöhahmoja etenkin naiskuvan kannalta.
4.2 Tutkittavien rakkaustarinoiden luonteesta
Pappilan neidot, Rakas Henrietta, Ruma kreivitär ja Saippuaprinsessa sisältävät perinteisiä heteroseksuaalisia rakkaustarinoita. Rakkaustarinat sijoittuvat historialliseen miljööseen. Tämä on yksi romanttisen genren alalajeista (Mussel 1984, 65). Rakkaussuhteet eivät kuitenkaan etene mutkitta, vaan nk. sankari ja sankaritar päätyvät yhteen kohdattuaan ensin monenlaisia esteitä.
Esimerkiksi Rakas Henrietta -teoksessa noudatetaan yhtä perinteistä romanssin juonta. Ennemmin kuin Rakas Henriettassa seurattaisiin, päätyvätkö Henrietta ja Fabian yhteen, seurataan, kuinka he päätyvät yhteen. Tasapaino järkkyy, kun
Fabian ja Henrietta ovat riidoissa keskenään. Ongelmia rakastavaisten tielle luo myös Henriettan kihlaus petollisen Richard de Mauryn kanssa. Radwayn (1984, 134) mukaan romanssissa tasapainon on järkyttävä, jotta voitaisiin seurata sen palautumista.
Yksi klassisen romanssin juonen varianteista on rakkaustarina, jossa parin tulevaisuus on vakavasti uhattuna siten, että kumppani on sairas. Toisen menettämisen pelko syventää rakkautta. (Stacey&Pearce 1995, 1.) Tämä herättää Ulrikan rakkauden Mauritzia kohtaan Saippuaprinsessa -teoksessa. Pelastettuaan Mauritzin hukkumasta, joutuu Ulrika hoitamaan kuumeista ja houreista Mauritzia pitkän aikaa. Pian Ulrika rakastuukin Mauritziin. Tähän romanssin perusjuoneen on vielä lisätty kolmannen pyörän aihelma: Mauritz on kihloissa toisen naisen kanssa. Ulrika ei voi siis osoittaa rakkauttaan, vaikka sen kaikki ulkopuoliset hänen katseestaan näkevät. Samoin muut henkilöt tulkitsevat Mauritzin katseet Ulrikaan salaisiksi rakkauden osoituksiksi.
Ruma kreivitär -teoksessa Julian ja Antonin välillä on myös kolmas pyörä. Anton kihlautuu mamselli Carolina Lohmin kanssa, josta hän uskoo saavansa hyvän kotiemännän. Carolina paljastuu olevan kaikkea muuta kuin käytännön ihminen, jollaista Anton rinnalleen kaipaa. Samaan aikaan Antonin ystävyys Julian kanssa syvenee ja vähitellen molemmat tahoillaan ymmärtävät rakkautensa toista kohtaan. Antonin ja Carolinan välille ei syty rakkautta, ja niinpä monenmoisten mutkittelujen kautta Anton saa aatelisen Juliansa ja mamselli Lohm paroninsa.
Saippuaprinsessa kertoo tarinan nuoresta aatelisesta, Ulrika Rutenfeltista, jolla vanhanpiian kohtalo on pelottavan lähellä. Ulrikan vanhemmat ovat kuolleet, joten hän asuu setänsä ja tätinsä luona kartanossa maalla. Mauritz rakastuu Ulrikaan samantien hänet tavatessaan, mutta on jo kihlautunut Viktorian kanssa.
Samoin Ulrikaa yritetään naittaa toisaalle.
Pappilan neidot -romaanissa Löfbergin pappisperheen tyttäret rikkovat rajoja naimalla itseään alempi- tai korkeampisäätyisen miehen. Vaatimaton Sara menee naimisiin korkeampaa säätyä olevan paroni Ahlefeltin kanssa, käytännöllinen Lovisa alempisäätyisen torpparin kanssa ja perheen kaunotar Hedvig puolestaan nai perheensä ja lähimpiensä yllätykseksi isänsä iäkkään tehtailijaystävän ja tekee hänelle selväksi, että haluaa avioitua vain miehen rahojen takia (PN 160).
Rakasta Henriettaa, Saippuaprinsessaa ja Rumaa kreivitärtä yhdistävät ylimääräiset, pettymyksiksi osoittautuvat kumppanit, joista eroon päästyään voi todellinen sankaripari olla yhdessä. Pappilan neidoissa Saran ja Paulin suhdetta eivät ulkopuoliset rakastajat uhkaa, ongelma on lähinnä se, että Sara on alempaa säätyä kuin Paul. Muissa romaaneissa sankaritar on aina ylempää säätyä, aatelisen perheen kasvatti.
Käsitellessäni seuraavissa kappaleissa Utrion romaanien juonia kaavamaisia tarinaelementtejä korostavan näkemyksen mukaan viittaan naispäähenkilöön
’sankarittarena’ ja miespäähenkilöön ’sankarina’. Paitsi että nämä ovat yleisesti käytettyjä termejä romanssin tutkimuksessa, ne myös korostavat romanttista juonta, jonka pääaines koostuu kahden päähenkilön välisen suhteen kehityksen tarkastelusta ja joka on sukupuolittunut.
4.3 Romanssin kaavamaisuus
Vaikka romanssit ovat yksittäisiä ja yksilöllisiä teoksia, ne kertovat yhä uudelleen saman tarinan, jonka loppuratkaisun lukijat jo tietävät. Saman myytin kertominen toimii kulttuuristen uskomusten rituaalisena vahvistamisena, tässä tapauksessa romanttisen myytin vahvistajana. (Radway 1984, 196–198.) Radway (1984, 134) löytää tutkimistaan romansseista yhteensä 13 juonen vaihetta, joita romanssit melko orjallisesti noudattavat (suomennos omani):
1. Sankarittaren sosiaalinen identiteetti tuhoutuu.
2. Sankaritar suhtautuu vastahakoisesti aristokraattista miestä kohtaan.
3. Aristrokraattisen miehen reaktio tähän on monitulkintainen, hän vaikuttaa välinpitämättömältä.
4. Sankaritar tulkitsee sankarin käyttäytymisen todisteena pelkästä seksuaalisesta kiinnostuksesta.
5. Sankaritar vastaa sankarin käyttäytymiseen vihamielisesti tai kylmäkiskoisesti.
6. Sankari kostaa rankaisemalla sankaritarta.
7. Sankaritar ja sankari eroavat fyysisesti ja/tai emotionaalisesti.
8. Sankari kohtelee sankaritarta hellästi.
9. Sankaritar vastaa lämpimästi sankarin hellyydenosoituksiin.
10. Sankaritar uudelleentulkitsee sankarin välinpitämättömän käyttäytymisen johtuvan siitä, että sankaria on satutettu aikaisemmissa suhteissa.
11. Sankari osoittaa avoimesti rakkautensa ja sitoutumisensa sankarittareen suurella hellyydenosoituksella.
12. Sankaritar vastaa seksuaalisesti ja emotionaalisesti.
13. Sankarittaren identiteetti palautuu.
Hyvin mielenkiintoisia ovat Radwayn tulkinnat romanssin alku- ja lopputilanteesta. Vaikuttaa siltä, että romansseissa romanttinen, hetero- seksuaalinen parisuhde edustaa naisen luonnollista tilaa, jossa hän voi jälleen lapsuuden jälkeen olla oma itsensä. Alkutilanteessa identiteetti tuhoutuu siten, että sankaritar joutuu emotionaaliseen tyhjiöön. Utrion romaaneissa tämä tyhjiö on yleensä äidin kuolema. Henrietta (RH) joutuu eroon perheestään ollessaan hyvin sairas, Ulrikan (SP) vanhemmat ovat kuolleet ja Saran (PN) ja Julian (RK) äiti on kuollut. Julian tragiikkaa lisää vielä se, että hänen isänsä on tyttäriensä sijaan kiinnostuneempi uhkapeleistä ja alkoholista.
Utrion romaaneista ei voi sanoa, että ne noudattelisivat tarkasti Radwayn kaavaa.
Seksuaalisuus ei ole niin näkyvää (kohta 4), vaan sankaripari ajautuu erilleen yleensä sen takia, että sankari on jo kihloissa toisen naisen kanssa. Rumassa kreivittäressä, Saippuaprinsessassa ja Pappilan neidoissa myös säätyrajat hidastavat suhteen etenemistä – kahdessa ensimmäisessä sankaritar on aatelinen ja ylempää säätyä, viimeisessä päinvastoin. Tämä aiheuttaa epäröintiä sankarissa ja sankarittaressa, jotka ovat tapahtumien alussa varmoja siitä, että heidän suhteensa ei voisi olla edes mahdollinen. Niinpä he eivät aktiivisesti työskentele
suhteen eteen, vaan keskittyvät muihin asioihin samalla kuitenkin haaveillen toisistaan:
– Pitäjänapulaisen tytär! Ei koskaan! Köyhä maalaisserkku. – Aivan niin. Olet täysin oikeassa, Paul Ahlefelt sormeili synkästi pitkän vesipiippunsa vartta. – Mesalianssi1. – Pahinta laatua. – Hän ei ole edes kaunis. – Ei, Ahlefelt ravisti päätään. – Jos hän olisi hurmaava kaunotar, ihmiset pitäisivät juttua romanttisena.
Nyt sinua pelkästään säälitään. – Pelkäänpä niin. – Hänellä ei ole mitään:
kauneutta, henkevyyttä, vilkkautta, siroja käytöstapoja. Hän ei ole edes sinisukka.
(PN 143)
Paul tuntee viehtymystä Saraa kohtaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta pyrkii silti unohtamaan asian säätyeron takia. Lopulta hän ei kuitenkaan voi vastustaa sydämensä ääntä ja lähtee kosimaan Saraa:
– Mamseli Löfberg, minä olen oppinut pitämään suuressa arvossa mamselin luonnetta ja taitoja. Mamseli on rohkea ja hyväsydäminen, varmasti myös taitava talousihminen. Siksi minä tulin pyytämään mamselia. [- -] –Pyytämään – miksi?
Taloudenhoitajaksiko? mamseli Löfberg oli ällistyneen näköinen. Hän laski korvon kädestään ja ryhtyi tuijottamaan Ahlefeltia. – Minusta se on erinomainen ajatus.
Sopisin hyvin taloudenhoitajaksi, osaan kyllä laittaa maukasta ruokaa, Lovisa on opettanut minua kun Papalle täytyy aina olla jotakin erikoista. En tiedä osaanko pitää huolta suuresta kartanosta mutta opin kyllä, en minä laiska ole. Ahlefelt kuunteli käsittämättä mitään. Mitä kummaa nainen puhui? – Minä haluan mennä naimisiin mamseli Löfbergin kanssa, Ahlefelt sanoi varmuuden vuoksi hyvin hitaasti ja hyvin kovalla äänellä, ääntäen selvästi jokaisen sanan. (PN 153)
Sarakaan ei osaa ajatella, että hänestä tulisi aatelismiehen vaimo. Hän on kuitenkin jo suostumaisillaan kosintaan, kun Paul asettaa avioitumiselle yhden ehdon:
– Mamseli ymmärtää sitten, että kaikki siteet perheeseen ja sukuun on katkaistava.
Jos joku kysyy – niin kuin varmasti kysyy – mamseli sanoo olevansa pappisperheestä, mutta että vanhemmat ovat kuolleet. Mamseli on siis orpo niin kuin minäkin. [- -] – On selvä, ettei Vartsaaren emännällä voi olla epämääräistä sukulaisliutaa ympärillään, parikymmentä sisarusta. Minä arvaan että osa on pietistipappeja ja osa hulluja herrnhutilaisia, ja loput räkänokkaisia kakaroita [- -]
Minä en tietenkään voi ottaa sukulaisekseni köyhää sivistymätöntä pitäjänapulaista ja lihavaa typerää pastorskaa, senhän mamseli ymmärtää. (PN 154–155)
_______________________________________________________________________________________
1Mesallianssi (ransk.), epäsäätyinen avioliitto, avioliitto itseään alempaa säätyä olevan kanssa.
Pieni Tietosanakirja, 4 osaa, 1925–1928. Toim. Forsman et al. (http://runeberg.org/pieni/)
Tätä Sara ei hyväksy, vaan juoksee itkien pois. Paul hölmistyy eikä varsinaisesti ymmärrä pahoittaneensa Saran mieltä – omasta mielestään hän olisi tehnyt vain hyvää pelastaessaan Saran köyhyydeltä. Radwayn romanssikaavan konfliktitilanne tulee melko myöhään tässä romaanissa. Pari erkanee toisistaan, eikä Sara osoita enää mitään mielenkiintoa julmaa miestä kohtaan. Lopuksi palataan kuitenkin onnellisesti yhteen, kun Paul ylittää omat ennakkoluulonsa säätyrajoja kohtaan. Parin erkaneminen on kuitenkin tärkeä osa teosta, ja se noudattaa selvästi romanssin juonikaavaa. Ilman tätä Utrio ei voisi saattaa Saraa ja Paulia yhteen molemminpuolista romanttista rakkautta korostaen.
Ruma kreivitär Julia ja hänen sankarinsa Anton eivät osaa ajatella toisiaan vaimona ja aviomiehenä, vaikka molemmilla on salaa tunteita toista kohtaan.
Julialle ainoa miehen malli on ollut hänen isänsä, jonka puolesta hän on joutunut hoitamaan pikkusiskoaan ja kotia (RK 63–64). Anton taas etsii tavallista säätyläisvaimoa, joka hoitaisi kotityöt ja tukisi häntä tupakkatehtaan pidossa (RK 17). Julia varmistuu rakkauden tunteistaan Antonia kohtaan hyvin pian, kun hän huomaa, että Anton kohtelee häntä tasavertaisenaan. Antonkin rakastuu Juliaan, mutta on jo ehtinyt kihlautua mamselli Carolina Lohmin kanssa. Carolina lopulta jättää Antonin, jota käytti vain päästäkseen seurapiireihin. Antonille ajatus avioliitosta Julian kanssa ei ole vielä ehtinyt konkretisoitua, kun Julia jo kosii miestä (RK 312).
Saippuaprinsessassa sankarin ja sankarittaren roolit noudattelevat jotenkuten Radwayn kaaviota. Ulrika ja Mauritz ovat ihastuneita toisiinsa, mutta Mauritz rankaisee Ulrikaa omaa mustasukkaisuuttaan käyttäytymällä välinpitämättömästi Ulrikaa kohtaan. Rankaisemisen syy ei ole se, että Ulrika olisi käyttäytynyt vihamielisesti tai kylmäkiskoisesti, vaan se, että Mauritz olettaa Ulrikan käyttäytyvän näin. Ulrikalle järjestetään juhlat, joissa hänet esitellään Helsingin seurapiireille. Juhlissa tarjotaan hienoja ruokia ja juomia, ja Mauritz luulee, että Ulrikan tarkoitus on pöyhkeillä perintörahoillaan ja ettei hänelle kelpaa juhlat,
