Erätarinoita Kimingin metsistä · DIGI

Erätarinoita

Kimingin metsistä

Kimingin Eräm iehet ry:n viirissä mies ratsastaa hirvellä.

Siihen liittyy tarina.

lvipuron Oskari oli Junnolan t x ( y Onnin kanssa etsiskelemässä hirven jälkiä, pyssyjä ei tällä kertaa ollut mukana. Nousukiven korvessa hiihdeltiin alamäkeä, kun yhtäkkiä edessä oli hirvi. Säikähtänyt eläin rupesi tulemaan päälle, mutta Oska­

ri hyppäsi selkään, tarttui sarvista ja

"sitten sitä lähettiin", kuten Oskaril­

la oli tapana sanoa, kun hän jälkeen­

päin kertaili ratsastusreissuaan kuu­

lijoille. Paitsi pyssy myös puukko oli jäänyt kotiin, mutta taskussa oli linkkuveitsi. Oskari sai kovassa kyydissä hamuttua veitsen toiseen käteensä ja aukaistua terän ham ­ paillaan. Sitten hän alkoi nirhata hirven kurkkua auki, puuhassa var­

maan auttoi se, että nirhaaja oli ky­

län paras teurastaja. Ratsastusretki päättyi siihen, että Kivipurolla syö­

tiin taas kerran viikkokausia hirvi- keittoa, ja Oskarilla oli hyvä tarina kerrottavana, uskoipa kuulija siihen tai ei.

Oskarin ratsastustarina elää yhä Kimingillä. Se elää puheissa, ja se elää tyylikkäänä kuvana kylän m et­

sästysseuran viirissä ja hiham erkis- sä. Kim ingin Eräm iehet ry täyttää tänä syksynä 50 vuotta. Yhdistys perustettiin 1961, mutta metsästäjiä kylällä on ollut sitä ennenkin. Seu- raavassa muutamia tarinoita entis­

aik o jen e rä n k ä v ijö istä , h eistä useim pien eräalueet ovat jo pitkään sijainneet autuaammilla metsästys- mailla.

Kimingin Erämiesten hihamerkissä Os­

kari Kivipuro saalistaa hirven ratsasta­

malla.

Suden ja hirven hiihtäjä

Oskari Kivipuron (1880-1953) uro­

töistä vähintäänkin hirvellä ratsas­

tuksen veroinen oli suden ajo. Tal­

vella 1911 Kimingillä vaelteli suuri susi, joka herätti pelkoa ja söi kylän koirat yhtä lukuun ottamatta. Oska­

rilla ei ollut omaa kivääriä, koska yksityishenkilöiden luotiaseet olivat Venäjän vallan aikaan kiellettyjä.

Hän sai kuitenkin joltakin metsäs­

Kivipuron talo oli sadan vuoden ajan Kimingin erämiesten keskuspaikka. Metsästystouhu työllisti sekä talon miehiä että nai­

sia. 1930-luvulla otetussa kuvassa vapaahetkeä viettävät Ilmi ja Oskari Kivipuro sekä pojantytär Pirkko.

tysseuralta suden ajoa varten lai­

naksi G rafton-laivasta hankitun sveitsiläisen kiväärin ja siihen pa­

noksia. Pyssyn saatuaan Oskari et­

siytyi suden jäljille ja hiihti sen pe­

rässä pari vuorokautta ensin Per­

hoon, sitten Kivijärvelle ja sieltä Oi- noskylälle. Kerran hän pääsi hie­

man haavoittamaan sutta, ja Kivijär­

ven jäällä otus oli jo varmalla jyväl­

lä, mutta kiväärin ruuti ei syttynyt, kun panos oli kostunut hikisessä ja lumisessa hiihtomiehen selässä. Oi- noskylällä Ilmari Takkala sai tiedon sudesta ja hiihti sen perässä muuta­

man tunnin Vastingin läpi Kiminkiä kohti, kunnes Riihim äen lähellä pääsi niin hyvälle ampumahollille, että pitkästä ajosta väsynyt susi kel­

listyi. Ampujasta ja sudesta otettiin valokuvia ja tehtiin lehtijuttuja.

Karstulan susi oli vuosikymmeniä se "kuuluisa viimeinen Keski-Suo­

men susi". Kivipuron Oskari olisi halunnut hänkin osansa suden pyynnin tuomasta kunniasta ja tap­

porahasta. Hän vei jutun käräjille asti, mutta tuomio oli, että kuka su­

den kaataa, se suden pitää.

Paitsi suden ajosta Oskari Kivi­

puro kävi käräjillä myös hirven jah­

taamisesta. Siinäkään jutussa oikeus ei todennut miestä ampujaksi - tällä kertaa Oskarin onneksi. H än oli hiihdellyt pyssy selässä vakituisen metsästyskumppaninsa Onni Hau­

tasen eli Junnolan Onnin kanssa tukkitietä, ja m elkein törm ännyt halkoja hakkaavaan mieheen. Oska­

rin säikähdystä ei helpottanut se, että halonhakkaaja oli poliisikons­

taapeli Wiljam VVeselius. Mutta tun­

netusti hyväpuheinen Oskari ei jää­

nyt sanattom aksi nytkään. Ennen kuin Weselius ehti sanoa mitään, Ki- vipurolainen kysyi, että onko tästä mennyt hirveä ja sen perässä miestä pyssyineen, tämä kun on luvatto­

m issa jahtipuuhissa ja hän aikoo Onnin kanssa käräyttää sen. VVese­

lius ei ollut nähnyt, ja Oskari ja Jun- nolainen hiihtivät eteenpäin. Sama­

na päivänä he kaatoivat hirven ja kätkivät lihat niin hyvin, etteivät laukauksesta tiedon saaneet poliisit löytäneet niitä. Karstulan nimismies ei kuitenkaan hellittänyt vaan astui parin päivän perästä Kivipuron tu­

paan, kun Oskari makaili ruokape- räisillä. Montakos hirveä se isäntä ampui, kysyi nimismies. Montakos

sinun karjastasi puuttuu, kysyi Os­

kari. Nimismies ei hellittänyt vielä­

kään, vaan haastoi Oskarin käräjille.

Oskari haastoi konstaapeli Wese- liuksen todistajaksi ja kysyi oikeu­

den edessä tältä, että eikös hän jo ennen ampumista sanonut jäljittä- vänsä sitä tuntematonta miestä, joka oli hirvijahdissa sillä seudulla, jolta laukaus kuului. VVeselius sanoi, että näin on, ja juttu raukesi.

Kivipuro on ollut sadan vuoden ajan Kimingin eränkäynnin ehkä tär­

kein keskuspaikka. Oskari oli vuosi­

sadan alussa kymmeniä vuosia ky­

län tunnetuin jahtimies. Paitsi sutta ja hirveä hän jälesti myös pienempiä otuksia, lintuja ja jäniksiä omaan pa­

taan ja pienpetoja tapporahan ja tur­

kin vuoksi. Oravan nahkoja Oskari myi parhaina vuosina satoja kappa­

leita. Eivätkä Oskarin pyssyltä ja puukolta säästyneet kotieläim et­

kään, hänellä oli oma teurastusliike.

Oskarin poika Reino (1911-1992) peri isältään paitsi teurastajan am­

matin m yös m etsästysvietin. M o­

lemmista oli hyötyä hirvimetsällä, jahtikaverit eivät kauan ehtineet is­

tua nuotiolla, kun Reino oli jo suo- listanut, nylkenyt ja paloitellut hir­

ven reppuun sopiviksi kimpaleiksi.

Ja jos hirveä ei paloiteltu metsässä, ruho raahattiin hevosella ja myö­

hemmin traktorilla Kivipurolle Rei­

non käsittelyyn. Kaikki hirven osat otettiin visusti talteen, kaukaa kylän laidoilta asti tultiin Kivipurolta ha­

kemaan korvosta verta ja toisesta saavista suolia, joista keitettiin suo­

paa pyykinpesuun. M yös nahka myytiin, ellei parkittu itse kengän pohjiin sopivaksi. Reinon vaimo Hilja oli tärkeä yhdyshenkilö hir­

venm etsästyksessä, hänelle soitet­

tiin, kun piti saada sanaa jahtimie- hille hirven liikkeistä.

Nykyään keskuspaikka on siirty­

nyt Kivipurolta muutaman kymme­

nen metrin päähän Reinontien toi­

selle puolelle, jossa asuu Kimingin Erämiesten pitkäaikainen puheen­

johtaja Heikki Lahti. Mutta kyllä Ki­

vipuroltakin lähdetään vielä jahtiin, vaikka Oskarista ja Reinosta aika on jättänyt. Reinon pojat Pekka ja Jorma m etsästelevät ahkerasti nykyisillä kotiseuduillaan ja aina ulkomailla asti. Joka syksy he palaavat synnyin­

kotiinsa Kivipurolle, josta starttaa- vat aamuhämärissä hirvimetsälle.

Eränkävijöiden aatelia

Kantasen Väinön isä oli laittanut lin­

tujen rypypaikalle permen. Seuraa­

va aamuna ansaa lähdettiin katso­

maan, ja isä otti muutaman vuoden ikäisen pikkupojan mukaansa. Kun Väinö huom asi, että perm essä oli kaulastaan kiinni jäänyt metso, hän hyppäsi sen selkään. Metso hyppi korkealle, ja poika pomppi mukana, mutta ei hellittänyt otettaan. Väinön ote ei hellittänyt riistasta eikä riistan ote Väinöstä, ei koko elämän aikana.

Metsästysvietti veti hänet päiväkau­

siksi saaliin perään, ja hänen met­

sästäjän taitojaan ja vaistojaan ihme­

teltiin pitkin pitäjää.

Väinö Kantanen (1907-1980) asui Talla-ahon entisessä torpassa Ki- minkijärven länsipuolella. Hän oli taitava seppä, ja häntä puhuteltiin- kin yleensä Seppä-Väinöksi tai pel­

kästään Sepäksi. Reen raudoitusten, viikatteen takomisten ja muiden pa- jatöiden ohella Väinö viljeli pientä peltotilkkuaan, mutta enimmäkseen mies oli metsässä. Nuorempana hän pyysi lintuja sekä omaan pöytään että m yyntiin. Sotien m olemm in puolin lintuja oli paljon ja niitä sai paljon. Väinölläkin oli usein riippa- mies mukana kantamassa saalista,

Väinö Kantanen liikkui ja nukkui met­

sässä useimmiten koiransa kanssa. Täs­

sä kumppanina Panu.

mutta siltikään kaikkia lintuja ei aina saatu kerralla kotiin. Pyynnissä auttoi se, että Sepällä oli aina hyvät koirat - sekarotuiset tosin, mutta hyviksi opetetut.

Seppä-Väinön poika Sulo Kanta­

nen kertoo, että hän joskus pikku­

poikana uteliaisuuttaan lähti isänsä perään seuraam aan, m illaista se metsästys on, Väinön kaverina oli tuolloin Laitalan Ilmari. Kovin kum­

moista se ei ollut, m iehet kävellä tessuttelivat hiljakseen, istahtivat kannon päähän tupakalle, puhelivat harvakseen. Meno oli kyttäilyä ja kuuntelua, mitään ei näyttänyt ta­

pahtuvan. Aikansa miehiä seu rat­

tuaan Sulo pitkästyi ja kääntyi ko­

tiin. Iltasella äiti sanoi, että isä sai tä­

nään hirven.

Väinön metsästys oli juuri tuol­

laista kärsivällistä kuulostelua ja kä­

velyä. Jäljille päästyään hän saattoi kävellä päiväkausia saaliin perässä, yöpyi välillä tutussa talossa, useim­

miten koiran kanssa kuusen alla. Ja silloinkin, kun hirvi tai muu riista oli jo melkein hyppysissä, hän jaksoi kärsivällisesti odottaa, kunnes oli varma, että se yhdellä laukauksella kaatuu.

Sarvipäiden perässä

Kun riistalintujen myynti kiellettiin 1950-luvulla, Seppä-Väinö alkoi yhä enemmän liikkua hirvien perässä.

Noita isoja elikoita tosin oli erittäin vähän nykyaikaan verrattuna, hir­

ven jäljetkin olivat niin harvinaisia, että niitä käytiin joukolla ihmettele­

mässä - niin kuin karhun jälkiä nyt.

Mutta Väinölle hirviä riitti, niitä riitti ammuttavaksi sekä valtion luvalla että omalla. Seppä tuskin piti itse­

kään lukua, kuinka monta ehti eläes­

sään kaataa. Vaatimattomana miehe­

nä Väinö joskus tokaisi kyselijöille, että "ei kolmea enempää talvessaan".

Aika usein Sepän saalistusreissut suuntautuivat Mustallepurolle, jon­

ne linnuntietä lähes asumattoman erämaan halki on parikymmentä ki­

lom etriä ja m utkittelevaa hirven- tietä paljon enemmän. Kerran isäni Otto M öttönen (1898-1981) kulki Väinön kanssa haavoittuneen hir­

ven perässä Kimingiltä Mustanpu- ron ohi Soinin Pesolaan asti. Mutta liikkui Seppä Kiminkijärven toisel­

lakin puolen, ilmestyi ani varhain Kivipurolle tai kolisteli iltayöstä Laukan porstuassa.

Silloin kun Seppä-Väinö ampui hirven omiin nimiinsä, eläin oli nyl­

jettävä yksin, sisälmykset peiteltä- vä, lihat paloiteltava, piilotettava ja kannettava sitten m onella reppu- reissulla kotiin. Kerran Pässikorves- sa Väinö piilotti lihat liian huolimat­

tomasti Rantalan Oton rankakasan alle, josta Otto poikineen löysi ne.

Löytäjä käveli Talla-ahoon ja kysyi, miten olis pieni hirvipaisti. Väinö sanoi emännälle, että leikkaa Otolle iso.

Täpärä tilanne Sepälle sattui myös Hanhikankaan takana lähellä Nurmijokea. Väinö ampui iltahämä­

rissä hirveä pienen pellon laidassa, laukaus osui takapäähän, hirvi hal­

vaantui, mutta ei kuollut. Kanto-Os- kari kuuli laukauksen, sytytti valon porstuaan ja tuli pihalle kuuntele­

maan. Toista laukausta Väinö ei us­

kaltanut ampua, eikä teutaroivan sarvipään luokse arvannut mennä puukonkaan kanssa. Viereiseltä ne­

valta löytyi pitkä riuku, Seppä irrot­

ti repun nyörin ja sitoi sillä puukon riu'un päähän. Tällä omatekoisella aseella Väinö sai hirveitä kurkun auki.

Käräjille Seppä ei tainnut hirves- tyksistään kertaakaan joutua, eikä vienyt sinne muitakaan, vaikka yhtä kerran kurillaan säikäyttikin pahan­

päiväisesti. Hän kuuli Mustallapu- rolla laukauksen parin kilometrin päästä. Hiljakseen hiihdeltyään Se­

pän tarkka silmä huomasi taitavasti lum een piilotetun hirven ruhon.

Hän pyyhkäisi rukkasellaan lumet pois ruhon päältä ja jatkoi matkaan­

sa. Vuosien perästä juttu tuli pu­

heeksi ampujan kanssa. Tämä ker­

toi, että säikähdys oli kova, kun hän näki vieraan rukkasen jäljen. Pelko oli pitkään puserossa, m illään ei meinannut tohtia hakea lihoja pois.

Toinen kiminkiläinen metsästäjä- legenda Ahvenniemen M atti sen si­

jaan kävi käräjillä. Tarina kertoo, että armoitettu metsämies Matti Pel­

tola Kim ingin ja Kum pulan raja­

mailta sai sotien jälkeen haasteen hirven salam etsästyksestä. Poliisit olivat tutkineen Ahvenniemen piha­

piirin läpikotaisin ja löytäneet viisi tuoretta hirven koipea, vaikka lupa oli vain yhdelle hirvelle. Matti toi oi­

keuden istuntoon lehtileikkeen, jos­

sa Keskisuomalainen kertoi, että yh­

dessä navetassa oli lehmälle synty­

nyt viisijalkainen vasikka. Tällaisia luonnon oikkuja silloin tällöin esiin­

tyy, ja minun eteen sattui hirvimet- sällä yksi, selosti Matti, ja sai va­

pauttavan tuomion.

Metsän väen sukua

Väinö Kantanen oli sinut m etsän kanssa, hän viihtyi metsässä, tunsi metsän ja metsän väen sekä sen ta­

vat. Muun työn perään hän ei sitten yhtä hanakka ollutkaan. Monta ker­

taa pojat jäivät keskenään seivästä­

mään kauraa, kun isä hävisi paljoa puhelematta pyssy selässä pellon ai­

dan taakse metsään. Joskus hän tuli kotiin samana iltana, usein parin kolmen päivän päästä. Talvella hän liikkui hyvillä omatekoisilla suksil­

la. Seppä-Väinö nukkui eläessään m elkein yhtä paljon taivasalla kuin katon alla, usein ison kuusen alaok­

sien suojassa koira vieressään. Ke­

sällä mukana ei ollut pyssyä, vaan kymmenkunta hyvin hoidettua rii- muverkkoa. Seppä souti Kyyjärven Koivusaareen, asusteli siellä muuta­

man päivän ja toi sitten monta vene- kuormallista lahnaa ja muuta kalaa Oikarin sahan rantaan. Sieltä hän yksin tai vanhan isänsä kanssa haki kalat hevosella kotiin.

Väinö sulautui ja sopeutui met­

sään niin, että m elkein m uistutti metsän muita asukkaita. Hän oli tai­

tava ja jaksava kävelijä, kevytraken­

teinen, vähäsyöntinen, evästä ei pal­

joa tarvittu. Pimeässäkin hän osasi määränpäähän tai pysyi saaliin jäl­

jillä. Kaikkia reppujaan hän ei tuo­

nut kotiin, vaan säilytti niitä nevo­

jen laidoilla puun oksilla, samoin ketunpyyntivälineitään. Näin ihmi­

sen haju ei tarttunut niihin. Omaa hajuaan hän hälvensi savulla. Met- sästyskaverit ihmettelivät, kun hän nuotiolla hakeutui tuulen alle, sinne minne savu leijaili.

Seppä-Väinö oli osa luontoa sa­

maan tapaan kuin vanhojen poika­

kirjojen intiaanimetsästäjät tai m en­

neiden vuosisatojen suom alaiset eränkävijät. Vaikka Väinö ei tunte­

m uksistaan paljoa puhellut, hän varmaankin nautti erämaassa vael­

telusta ja luonnonläheisestä elämän­

Pentti Lahti jätti muutama vuosi sitten ampumisen, mutta ämpärillä hän hakee saalista vielä 84-vuotiaana.

tavastaan. Tuolla eläm äntavalla taattiin se, että pienen mökin pöy­

dässä oli lähes aina liha- tai kalaruo­

kaa. Useimmiten metsän ja veden antim et kypsyivät keitoksi takka- raudassa roikkuvassa padassa, lei- pom ispäivinä Talla-ahossa syötiin uunipaistia.

Raudoilla, rysällä, pyssyllä ja poimurilla

Onkohan monessakaan huushollis­

sa kannettu niin paljon luonnon an­

timia kotiin kuin M äen talossa Ki­

mingin Purolan kylällä? Yli kuuden vuosikym m enen ajan Pentti (s.

1927) ja Suoma Lahti ovat keränneet joka kesä ja syksy satoja litroja mar­

joja ja vähintäänkin yhtä paljon sie­

niä. Kalastanut Pentti on koko ikän­

sä, vielä yli 80-vuotiaana hän sai ry­

sällä kymmenkiloisen hauen. M et­

sästäjänä Pentti on kantanut kotiin tuhansia eläimiä, lajejakin on var­

m aan pariakym m entä eri sorttia.

M etsän antim ista kertyi iso apu pien viljelystalo u teen . M arjoista, sienistä sekä riistaeläimistä ja nii­

den nahoista saatu myyntitulo saat­

toi markka-aikaan nousta parhaina vuosina kahteen- kolmeenkymme­

neen tuhanteen.

Ensim m äinen kotiin kannettu riistaruoka tosin ei päätynyt pöy­

tään asti. Kun Pajamäen nuorimmat pojat olivat ihan pieniä koltiaisia, Eemeli sanoi kerran, että tänä aamu­

na hän söi jäniksenjälkiperuja. Pent­

ti tuumi, että niitä hänenkin täytyy saada. Hän löysi jäiset jäniksen jäl­

jet, kaivoi ne irti perukuokalla ja vei ämpärillisen sisälle. Isä Onni oli juo­

nessa mukana ja sanoi, että laita ne valm iiksi hellan viereen odotta­

maan. Pikkupojan pettym ykseksi muutaman minuutin päästä ämpä­

rissä oli pelkkää vettä.

Ensim m äisen pyssynsä Pentti hankki alaikäisenä, lupa piti ottaa vanhemman veljen Paavon nimiin.

Pentti metsästeli jo ennen sotia, ja nii­

den jälkeen saalistamisesta tuli puo­

littain ammatti. Nuorena miehenä hän pyysi koppelolta loukulla ja ket­

tuja ensin raudoilla, sitten jalkanarul- la. Pentti tunsi hyvin myös pikkupe­

tojen tavat ja oppi jälestämään niitä.

Näädän hän jäljitti tavallisesti ora- vanpesältä, jossa tämä oli ensin tap­

panut ja syönyt pesän haltijan ja aset­

tunut sitten pesään tai sen yläpuoli­

selle oksalle nukkumaan. Kärppiä sai ladon seinustalta, kun laittoi louk­

kuun syötiksi hiiren. Piisamin rauto­

ja Pentti piti Kiminkijärvellä ja mo­

nella lammella. Yhtenä keväänä rau­

toihin jäi toista sataa piisamia, joista nuori aviomies lupasi teettää nuori­

kolleen turkin. Suoma oli kuitenkin sitä mieltä, että nahoista saadut rahat pannaan valmistumassa olevan ta­

lon rakentamiseen.

Turkiseläinten pyynti oli sodan jälkeen hyvää hanketta. Moni tukki- jätkä lähti kesken talven savotalta, kun oravan metsästyksellä hankki paremmin. K im inkiläisistä orava- jahtiin erikoistuivat muun muassa Matti Salonen (1921-1995) ja Eino Palonen (1906-1980). Eino laittoi kerran Heinosen Onnille sanaa, että tule sinä nylkemään, kun hän itse ei metsästykseltä ehdi. Kun Onni meni Kantolaan, siellä odotti satakunta katiskaan tungettua oravan raatoa.

Pyynti- ja myyntimiehiä

Mäen Pentti pyysi myyntiin myös lintuja, joskus yksin, joskus hiihteli yhdessä Seppä-Väinön kanssa. Vielä 1950-luvulla talvim etsästys jatkui helmikuun loppuun asti, mikä oli kaupanteon kannalta hyvä juttu.

Pakkasella lintu säilyi tuoreena niin pitkään, että ostajat ehtivät hakea ne. Pentin, Väinön ja muiden met­

sästäjien lintusaaliit kerättiin yhteen paikkaan, josta perholainen Onni Peritalo ja joskus muutkin ostajat kävivät noutamassa.

Lintukaupalla oli Kimingilläkin

pitkät perinteet. Isoisäni Herm an Möttönen (1853-1931) pyysi ja osti lintuja 1800-luvun lopulla yhdessä Heikki-veljensä (1855-1925) kanssa.

Useim m iten lintukuorm at vietiin reellä Kokkolaan, josta paluukuor­

m aan lastattiin suolaa, sokeria ja muuta kauppatavaraa. Kerran vel­

jekset lähtivät lintukaupalle M ikke­

liin, mutta kun sieltä ei ostajia löyty­

nyt, niin linnut lastattiin juniin, ja toinen mies lähti lastinsa mukana H elsinkiin toinen Pietariin. Parin viikon päästä kauppamiehet palasi­

vat M ikkeliin, ottivat hevosensa kestikievarin tallista ja ajoivat takai­

sin Kimingille.

Ammattimainen lintujen metsäs­

tys hiipui 1950-luvulla. Riistakaup- pa kiellettiin maassa, kun lintukuor- mia rupesi m ärkänem ään junan vaunuihin. M äen Pentti ja moni muukin jatkoi kuitenkin linnustus­

ta. Kotona tarvittiin ruokaa pöytään omalle väelle, ja Suoman lintupais- teja m uistelevat m onet papit ja muutkin vieraat vesi kielellä vielä vuosien perästä.

Lintuja ammuttiin yleensä puu­

hun joko koiran haukusta tai muuten jälestämällä. Mäen Pentillä oli aina hyvät koirat ja pyssyt. Haulikko hä­

nellä oli niin hyvä, että sillä osui len­

toonkin. Pentti olikin Kimingillä en­

simmäinen, joka ryhtyi ottamaan lin­

tuja alas lennosta. Joskus neljällä pe­

rättäisellä laukaisulla putosi joka kerta sorsa, joskus samana päivänä kymmenen teertä. Pentti lähti lintu- metsälle usein vesisateella, monesti jo kahden aikaan aamulla. Syitä oli kaksi, silloin parhaiten jouti muilta töiltä, ja lintu oli sateella kesympi

Sodan jälkeen siirtolaisilta omak­

suttiin vanha soitim elta am pumi­

nen. Nevalle kyhättiin risukoppi, jo­

hon mentiin kyttäämään teeren soi­

dinta. Yleensä joka miehellä oli oma koppi tai korkeintaan yhteinen va­

kituisen m etsästyskaverin kanssa.

Vihtori Viirunen (1878-1956) oli ah­

kera soitimella kävijä. Kerran hänen passipaikalleen ilmestyi kilpailijaksi kanahaukka, mutta Vihtori hätisti sen rukkasiaan läpsytellen pois. Ka­

verit kysyivät, että mikset sinä am­

punut sitä. Ettei mene laijinki, pe- rusteli nuukaksi tunnettu Vihtori.

"Laijingin" tekijöistä parhaita oli Parviaisen Kaarlo (s. 1929). Hän niin kuin m uutkin m etsäm iehet latasi

haulikon panokset itse. Kaarlo osasi punnita hylsyyn juuri oikean sekoi­

tuksen ruutia ja hauleja. Itse lataa­

mallaan haulikon panoksella hänen kerrotaan ampuneen nevalla teeren sadan metrin päästä. Toki siihen tar­

vittiin hyvän panoksen ja pyssyn li­

säksi myös tarkkaa silmää ja vakaa­

ta kättä. Silm än ja käden lisäksi Kaarlolla pelaa myös muisti, hän la- telee yhä m elkein päiväm äärän tarkkuudella vuosikym menten ta­

kaisia jahtijuttuja.

Hyvä ampuja oli myös Arvi Au- ronen (1911-1983). Metsätyönjohta­

jan työnsä vuoksi hän liikkui metsis­

sä ammatikseen, usein pyssy selässä.

1950-luvun alussa, kun lintuja pyy­

dettiin vielä myyntiin, Arvi ampui yhtenä vuotena yli 60 ukkometsoa.

Samalla vuosikymmenellä hän oli kerran Juho Möttölän kanssa hirven jäljillä Kilpisuon laidalla M atokan­

kaassa. Risukossa sotilaskivääristä irtosi jyvä ja hävisi löytymättömiin.

Arvi otti puukolla palasen pihlajasta, katsoi Möttölän Jussin samanlaisesta kivääristä mallia ja vuoli uuden jy­

vän. Siitä tuli niin hyvä, että Arvi kaatoi samalla reissulla aukealla pai­

kalla kaksi hirveä, ampumamatkaa oli liki 200 metriä. Hirvet paloiteltiin, ja kaksi vahvaa hiihtomiestä Aijäsen Arvo ja Aurosen Hannu tekivät rep- puineen niin monta kantoreissua, että lihat saatiin kylälle. Arvi Auro- nen niin kuin muutamat muutkin metsästäjät oli harjoitellut ampumis­

ta jo ennen sotia suojeluskunnassa, josta sai kiväärin käyttöönsä. Jotkut vähävaraiset saattoivat liittyä suoje­

luskuntaan pelkästään tästä syystä.

Kanto-Oskarinkin kerrotaan perus­

telleen, että ei niinkään se aate, vaan se pyssy ja panokset.

jänismiehiä ja vähän -naisiakin

Seppä-Väinön tapaan Mäen Pentti­

kin oppi tuntemaan metsän väen ta­

poja ja liikkumisia. Syönnöksiä tark­

kailemalla pysyi eläinten jäljillä ja tiesi, ovatko jäljet tuoreita. Silmä oppi erottamaan, kauanko on aikaa siitä, kun varvusta on puraistu tai puun taimesta haukattu. Niin hirvi­

en kuin jänistenkin kulkureitit tuli­

vat tutuiksi. Pentti tiesi, että kun menee oikein aikaisin aamulla Oika­

rin harjulle tiettyyn polun risteyk­

seen ja odottaa kärsivällisesti, niin ennen pitkää jänis tulee ampuma- hollille. Useimmiten Pentti ampui jäniksen makuulle, hän oli hyvä löy­

täm ään paikat. Parhaana päivänä hän sai yhdessä Suoman ja poikansa Jorman kanssa seitsemän jänistä - il­

man koiraa. Jäniskoiraa Pentillä ei siis ollut, mutta Suoma, joka oli usein kaverina jahtireissulla, hoiti koiran virankin m oitteettom asti.

Pentin ja Jorman mukaan Suomalla ajo ja haukku olivat vähintäänkin koiran luokkaa, mutta ääni olisi saa­

nut olla vähän hiljaisempi. Kettua ja näätää Suoma ei haukkunut, mutta etsi lukuisat kerrat niiden jäljet ja avitti pyssymiehiä ja koiria niiden perään.

Jäniskoirat olivat menneinä vuo­

sikymmeninäkin Kimingillä harvi­

naisia, vaikka muuten melkein joka talossa jonkinlainen koira oli. Kor­

hosen Heikillä ei ollut varaa koiraan eikä pyssyyn, mutta silti hän oli te­

hokas ja hyödyllinen jahtimies toi­

m iessaan Viirusen Vihtorille m el­

kein vakituisena ajokoirana.

Korhosen Heikin lisäksi Kimin­

gillä toki oli muutamia muitakin jä- niskoiria. Päivölässä Otto Möttölällä (1889-1944) oli Vahti, M öttölän Ju­

holla ja Tatulla Hukka. Otto M öttö­

sellä oli Laukassa vuosikymmenten mittaan useita ajokoiria, viimeisim- pinä Voitto, Pirkko ja Kimmo. Yhte­

nä syksynä 1950-luvulla Otto, Palo­

sen Eino ja Kivisen Jaakko ampuivat Kimmon ajosta liki neljäkymmentä jänistä.

Kerran kun Juholan Janne tappoi sikaa Pajamäellä, niin Päivölän Oton koira sai ajon Sikalan vuoren kupees­

sa. Janne huomasi, että jänis juoksee suoraan kohti, tempaisi aidasta sei­

pään ja asettui veräjän luo vahtiin.

Kun otus oli kohdalla, Janne huitaisi niin, että jänis teki monta volttia en­

nen kuin tipahti kuolleena maahan.

Koiranleukana tunnettu Janne ripus­

ti saaliinsa navetan seinustalle. Päi- völäinen käveli pian jahtikaverei- neen paikalle ja ihmetteli ääneen, että lentoonko se jänis lähti, kun ajo yhtäkkiä loppui. Janne jatkoi muina miehinä sian kalttaamista, mutta kat­

soi syrjäkarein jahtimiesten ilmettä, kun nämä huomasivat että äskeinen jahdattava roikkui navetan seinällä.

Punaisten lakkien aikaa

Pentti Lahti ja Väinö Kantanen oli­

vat keskeisesti mukana siinä met­

sästyskulttuurin murroksessa, joka toi yhden tai kahden miehen saalis- tusreissujen rinnalle joukkuepelin eli hirviseurueet. Tosin järjestäyty­

nytkin hirvenmetsästys oli alkuai­

koina kaukana nykyajasta. 1950- ja 60-luvuilla ei vielä ollut hirvitorne- ja, erillisiä ajomiehiä, koulutettuja hirvikoiria, metsäautoteitä eikä LA- puhelim ia saatikka kännyköitä, gepsejä tai edes punaisia liivejä. Lu­

vallinen metsästyskin oli usein sitä, että pari miestä lähti harhailemaan jälkien perään, tosin sovittujakin passipaikkoja oli, jos tiedettiin, että alueella on hirvi.

Hirvestys poikkesi nykyajasta myös siinä, että saalista oli vähän.

Vielä 1950-ja -60-luvuilla Kimingillä oli vain yhden tai kahden hirven lu­

pia, eikä joka vuosi saatu niitäkään käytetyksi. Kimingin ensimmäinen hirviseurue perustettiin 1958, sen johtaja oli yli kahden vuosikymme­

nen ajan Juho Möttölä (1916-1988).

Juho myös ampui tuon seurueen en­

simmäisen hirven. Jonkinlaisia yh­

teisen kaatoluvan saaneita hirvipo- rukoita oli tuota ennenkin. Sotien jälkeen Kimingillä mukana olivat ai­

nakin Väinö Kantanen, Pentti Lahti, Reino Kivipuro, Erkki Jokinen, Arvi Auronen, Otto M öttönen ja muuta­

mia m uitakin. 1950-luvun lopulla Otto alkoi ikänsä vuoksi jättää hir- vestyksen vähemmälle ja lainasi hy­

vän hirvikiväärinsä Mäen Pentille, joka m etsästi sillä kauan, kunnes osti itselleen oman. Pentillä oli myös hyviä hirvikoiria, hän kulki niiden kanssa ajomiehenä muissakin seu­

rueissa aina Kivijärvellä asti. Ja jos hän ei aina itse ehtinyt jahtiin, hän antoi koiransa om an hirviporuk- kansa käyttöön.

Seppä-Väinönkin koira ajoi hy­

vin hirveä. Myös Seppä itse sopeu­

tui kutakuinkin m utkattom asti uuteen hirviseurueeseen ja uuteen metsästyskulttuuriin, vaikka olikin luonteeltaan yksinäinen eräm aan kulkija. Tosin yksi asia otti niin ko­

ville, että siihen joutui poliisikin puuttumaan. Väinö piti hullutukse­

na sitä, että tutun lippalakin sijasta päähän pitäisi laittaa punainen lak­

ki. Hän vastusti sitä viimeiseen asti,

mutta nöyrtyi virkavallan puhutte­

lun jälkeen sen verran, että suostui sitaisemaan vanhan lakinreuhkansa päälle tum m anpunaisen valkopil- kullisen nenäliinan. Hirviasetuksen määräys täyttyi juuri ja juuri.

Porukassa Väinö ei ollut suuna päänä vaan istui enimmäkseen taka- alalla. Ainakin kerran sattui niin, että Seppä meni aamulla kuuliaises­

ti ennalta sovitulle passipaikalle, ja kun porukka sitten illalla kokoontui ja päivitteli, että eipä päästy tänä- kään päivänä edes näkemään, niin Väinö sanoi hiljaisella äänellä, että tuolla kilom etrin päässä olis yksi köntyllään, minä kävin ennen pas­

siin menoa kaatamassa.

Seuru em etsästyksessäkään ei hirvi aina kaatunut juuri sille pai­

kalle, minne piti. Kerran Möttölän Jussi sanoi, että onkohan tuo elikko ihan omalla puolella. Kohta on, sa­

noi Mäen Pentti, ja otti kiinni toises­

ta takakoivesta. Jussi otti toisesta, ja parinkymmenen metrin raahauksen jälkeen todettiin, että nyt se ainakin on meidän. Paljon pitempi raahaus- reissu sattui nykyisen Sinisen tien paikkeilla Lemisen maalla, kun Sep- pä-Väinö ei luopunut jäljittämisestä, vaan seurasi hirveä pari kilometriä Kum pulan puolelle ja kaatoi sen sinne. Väinö tuli iltahämärissä Lauk­

kaan ja kertoi tilanteen Otolle. Tämä soitteli porukan muille miehille, ja aam ulla Väinö, Pentti, Kivipuron Reino, Möttölän Jussi ja muutama muu meni hissukseen hakemaan ru­

hoa. Vetomatka oli pitkä ja hikinen, pari kilom etriä H ietaharjun ohi Möttösen Mikon maalle. Hietahar­

jun Aimolle luvattiin ohi mentäessä paistiliha, kun pitää näkem änsä omana tietonaan.

Kimingin erämiehistä Erämiehiä

Juho Möttölän hirviseurue oli siis Kimingin ensimmäinen järjestäyty­

nyt metsästäjäjoukko, se perustettiin 1958. Melko pian perustamisen jäl­

keen heräsi ajatus omasta metsästys­

seurasta, puuhamiehenä oli kylän kauppias Pentti Lauri. Yksi keskei­

nen syy seuran perustamiseen oli sa- lametsästyksen kuriin saaminen, ja siinä on myös onnistuttu. Kimingin Erämiehet ry:n perustava kokous pi­

dettiin vuonna 1961 Kivipurolla, joka oli ollut 1900-luvun alusta alka­

en kylän jahtimiesten keskeinen ko­

koontumispaikka. Aiemmin myös porukalla saalistetut hirven ruhot tuotiin yleensä Kivipurolle nylkyä ja paloittelua varten. Enää ei tarvitse tuoda, koska Kimingin Erämiehillä on vuodesta 1984 alkaen ollut Mä- täslammin maastossa oma metsäs­

tysmaja ja riistan käsittelytila.

Kimingin Erämiesten jäseninä on viidenkymmenen vuoden aikana ol­

lut yhteensä noin 150 erämiestä ja m uutam a eränainenkin. Vuonna 2011 jäsenmäärä on 85. M etsästys­

alueita Erämiesten käytössä on liki kuusituhatta hehtaaria. Valtaosalla metsästysseuran jäsenistä postinu­

mero on joku muu kuin 43520, joi­

denkin nykyiset kotipaikat ovat hy­

vinkin kaukana. M utta veri vetää m etsästäm ään niihin m aisem iin, joissa itse tai ainakin joku sukulai­

nen on joskus asustellut. Taukonuo- tiolla tai metsästysmajalla tavataan kylän omia jahtimiehiä ja muita tut­

tuja. Ehkä joskus muistellaan, että täm än saman kiven kupeessa on saattanut vaania saalista Seppä-Väi- nö tai Mäen Pentti. Joku kertoo uu­

delle jäsenelle, minkä tähden met- sästyspuseron hiham erkissä mies ratsastaa hirvellä. Joku voi ottaa pu­

heeksi senkin, että neljän ja puolen sadan vuoden ajan näitä salomaita ovat hallinneet oman kylän erämie­

het. Ensin Antti Vertanen ja Lauri Möttönen ja sitten miespolvi mies­

polven perään heidän jälkeläisensä.

Ennen Anttia ja Lauria Kim ingin metsät ja vedet olivat hämäläisten eränkävijöiden nautinta-alueita.

Äkkipäätä ajatellen Kimingin Ri- tamäessä passissa istuvalla punalii- visellä ja -lakkisella kiikarikivääri- miehellä ei ole enää mitään yhteistä niiden Hämeen uroiden kanssa, joi­

den kolmiseinäisistä hirven ja kar­

hun pyydyksistä "R ita"-m äk i on saanut eräkaudella nimensä. Mutta ehkä sittenkin punaisen lakin alla liikkuvat tuntemukset luonnon suu­

ruudesta, eräm aan rauhasta, met- sästäjätoveruudesta tai saaliinhi- mosta saattavat hyvinkin olla sa­

mantapaisia kuin muinaisilla jahti- veljillä.

Markku Möttönen