Eeti Hänninen
Laukaus Kukonhiekassa jouluyönä
Muistelma kolmikymmenluvulta
Ruunasillan Eemi tunsi itsensä sairaaksi jouluyönä.
Mahaa kopristi, värinä meni pitkin selkää, oli kuu
meen tuntua. Lehtosen Valde, Eemin lankomies Lannevedeltä, joutui kyyti- mieheksi, viemään miestä lääkäriin.
Eemi valitti olevansa kuoleman kielissä. Valden otaksuman mukaan osa lankomiehen sairaudesta oli keinotekoista, mutta hän noudatti potilaan tahtoa ja kunnanlääkärin puheille lähdettiin yötä myöten.
Pakkanen paukkui, täh
det vilkuttivat terävinä tai
vaalta. Lumi narisi Valden pieksujen alla hänen vetäes
sään reslarekeä rappujen yli tupaan asti. Ladosta hän kaapaisi heinäsylyksen reen pohjalle, takan loisteessa lämmitetty loimi asetettiin heinien päälle ja potilas tuotiin talutellen rekeen pit
källeen.
— Uhuh, vilu riipoo sel
käpiitä! Eemi ähisi hyvin syönyttä vatsaansa villapai
taan kätkien. — Saiskos peittoa äkisti?
Lämmitetyt vällyt hu
mahtivat reen laitojen yli.
Niitä kiskottiin miehen pään kupeille, survottiin jal
koihin.
— Panen huppeluksiin, sinähän täriset! huolehti
Eemin emäntä ja pyyhki sä
lää silmäkulmaansa. Tana
kasti nainen kääri miehensä lammasnahkaisiin vällyihin ja hipaisi sairaan otsaa
kämmenellään.
Valde siirsi jo rekeä porstuaan, raudoitetut ja lakset kolkkivat kynnyk
siin.
— Onko parempi ollak
sesi? emäntä uteli, kun reki saatiin portaiden yli ta
saiselle maalle. — Pannaas tämä karvahattu päähän.
— Heikolta tuntuu, Eemi voihkaisi. — Jokohan jalat eellä takaisin tulen.
Hevonen oli tuotu tallista rappujen eteen. Valde val
jasti ruunaa länkiä sitoen.
Hän puikahteli kuin tonttu reen ympärillä.
— Mitäpä minä sinua ja lat eellä kotia rahtaan! ajo
mies karautti kurkkuaan — Tapulin ruumishuoneelle jä tän!
Eemiä värisytti heinissä ja nahkasissa kuunnelles
saan tätä karua vitsailua voinnistaan. Valde oli vaih
tanut jalkaansa huovikkaat, hän hypähti kuskipukille sarkapäällisine turkkeineen ja maiskautti. Ohjakset ki
ristyivät, reki niukahti ei
lisiin jalasten jälkiin. Hevo
sen kaviot alkoivat piestä tieroja tien pinnasta sepiä vasten. Sairas voihki hiljaa
kuusenlatvojen laukatessa tien sivuilla.
Yönselän pimeimpänä aikana tultiin kirkonkylään.
Kunnanlääkäri nukkui, talo oli jouluisen hiljainen, ver
hot ikkunoissa. Kuusen- latva kynttilöineen välkkyi salin lasissa.
— Tokko tohtori kuu
lee? Pitäis tulla kuolemata häätämään, miehen kurkku jo korajaa! Valde paukutti ovea rukkasnyrkein.
Kesti aikansa ennen kuin valot syttyivät vastaanotto- siiven eteiseen ja hereille kömpinyt iäkäs tohtori Stolpe avasi lukon. Eemiä talutettiin, riisuttiin ja tuet
tiin. Hän hengitti puuskah- dellen ja rykien.
— No mikä se miestä vaivaa? Syöty kinkkua lii
kaa, vaikka onkin pulavuo
det... Läskipuomi mahassa, lanttuloora ylenannattaa!
Tuossako se sapen paik
keilla tuntuu kipu? tohtori kyseli.
— Ei koske siihen. Puis
tattaa ja ryittää... Rohnii joka paikasta! Eemi pani kämmenet polviinsa ja istui kumarassa. Kainalossa oli kuumelasi. Lääkäri koputti kylkiluihin.
— Sisäänhengitys... ys
käiskää! Nyt yskimättä!
Ulos ja sisään... hengittelet- te!
Kuulotorven suulake painoi ihoon kylmän, pyö
reän läikän. Kosketukset siirtyivät yli rintakehän.
Lääkäri huomasi, että hänet oli herätetty suotta jouluyönä. Pientä lämmön nousua, keuhkot oireetto
mat. Tauti oli tavallista lenskaa, pikku juttu. Hän suutahti ja yskitytti poti
lasta niin että Eemin keuh
koputkista kuului kuivaa kihinää. Lopulta hän ko
pautti miestä kuulokkeella olkapäähän.
— Tuossa resepti! Ys
kään tosin on paras lääke rykiminen! Olisitte saanut olla tulematta öiseen ai
kaan.
Käsiään pestessä tohtori ärisi: — Nouskoon apteek
kari kanssa, piti tässä minunkin uneni katkaista.
Valde ei puhunut mitään arveluistaan. Hän oli alun alkaen pitänyt lääkäriin lähtöä turhana. Tohtori Stolpe tuntui olevan samaa mieltä. Apteekkiin men
nessä hän kertoi tapauksia Stolpen vastaanotolta.
Tämä oli melko suorasu
kainen mies lääkäriksi, käytti kansan kieltä. Ker
rankin tohtori Stolpe oli yli- pitkän työpäivänsä jälkeen käskenyt potilaiden pitää kiinni hengestään, sulkenut ovensa ja kehottanut tule
6
/
maan huomispäivänä. Sil
loin työntyi jonosta van
hempi nainen, joka valitti päätään huimaavan ja pyy- teli päästä hetimiten tutkit
tavaksi.
— Ehei, kyllä te pär
jäätte. Vanhoja akkoja pyörryttää jo kymmenen vuotta ennen kuolemata!
Eemistä tuntui kurjalta Valden vähättely hänen sai
raudestaan, ja tuollaisia oli
vat lääkäritkin. Kuka se toisen kivut mittasi. He ajoivat apteekille. Koputte- lun perästä ilmaantui pi- meihin ikkunoihin valoa ja ovenrakoon työntyi apteek
kari Laqvistin unenpör- röinen pää.
— Täss’ ois resepti.
Käytiin tohtori Stolpen luona. Määräsi jotain suun kautta otettavaa. Saiskohan sitä näin yöllä?
— Jollei olis joulu niin kiroaisin! apteekkari tä
räytti. — Yskänlääkkeen ta
kia pengoitte minut sän
gystä ylös. On tämäkin jo u luyö!
Lääkepullo litkui reessä Eemin kainalossa heidän ajaessaan kotia kohti.
Valde istui kuskipukilla vi
hellellen pakkaseen. Hengi
tyksestä pöllähteli huurupil- viä ja sormenpäitä palelsi rukkasissa. Hevonen oli syönyt aattoiltana jauhoap-
peen, se oli kylläinen ja muutenkin luonteeltaan hi- taansitkeä jolpottaja.
Matka jatkui Valden mie
lestä liian hitaasti. Oltiin kuitenkin jo päästy Syövii- kiin, nykyiseen Kukonhiek- kaan, josta käännähdettiin Lännen tielle jyrkän mut
kan kautta. Eemi yhähti reessä ajoneuvon jysähtä
essä tien penkkaan. Silloin Valdeen meni mieltä kut
kuttava kujeen poikanen.
Hänelle oli unohtunut Jy
väskylän markkinamatkalla turkin taskuun revolveri.
Nyt hänen mieleensä tuli säikäyttää hevosta, että se rupeaisi juoksemaan ja päästäisiin Ruunasillalle nopeammin. Nukutti ja pa
lelsi, syytäkin oli... Niinpä ajomies koplotteli taskuaan nostaen aseensa. Tuli lei
mahti ja kamala paukaus kajahti pakkashuuruiseen aamuyöhön. Reki rytkähti, kaatui kupeelleen ja miehet lennähtivät lumihankeen.
— Herra Jumala... Isä meidän ... Onko minussa henkeä enää? Nokillaan tiellä lumessa! kuului Ee
min ruikahtelu.
Hevonen nelisti jo etäällä päin Ruunasiltaa, tyhjä resla kitkui aisoissa heitte
lehtien tien laidasta laitaan.
Vällyt ja loimi sekä heinät olivat jääneet hangelle.
Melko vikkelästi sairas Eemi kipaisi ylös, selvitti karvahatun päähänsä ja pisti jalkaa tiehen.
— Mitä sinä pelleilet?
paukuttelet? Tee selväksi äkkiä, onko meidän välille jotain jääny? Eemi vaati se
litystä. Hän kääri vällyt ympärilleen, puisteli niitä lumesta ja lähti astelemaan hevosen perään. — No on
han tämä...
Valde nauroi tiellä kip
purassa, hän potki ilmaa ja lätki kämmenillä lunta pois huovikkaistaan. Viimein hän sai turkkinsakin kopis
teltua ja sieppasi maasta loimen, kääräisi sen korvil
leen.
— En minä mitään ai- konu. Taikka ammuinhan minä! Räsäytin hevosen hännän juuressa, jotta se ois juossu ravia, ku on kova pakkanen. Sitähän minä, jotta ois päästy vikkeläm- min lämpöseen.
Potilas ja ajomies taival
sivat rinnakkain jalkapati
kassa kotiin päin. Aamu- tunteina pakkanen yhä ki
ristyi, Eemi otti lämmikettä lääkepullosta, joka oli säi
lynyt ehjänä hänen kaina
lossaan.
— Lapikasta ja töppöstä toisen eteen, ei tässä parem
paa konstia liene, Valde lohdutteli. — Juostaan välil
lä! Vaihdatko minulta huo- pasaappaat?
— En vaihda. Lapute
taan hölkkää! Eemi myön
tyi.
He paiskivat jalkaansa tiehen, kämmeniään vas
takkain. Vällyt ja loimi töp
päsivät niskaa kuin napa- retkeilijäin varusteet. Kaksi nuorehkoa miestä, kin
tuissa vieterinjoustava jänne. Hilpeä, kujeileva mieli. Sairaskin parani. He
vonen odotti kotona tallin edessä.
Niin uskomattomasti kävi, että tällä liki kym
menen kilometrin matkalla, minkä miehet joutuivat tait
tamaan jalan kovassa pak
kasessa, Ruunasillan Eemi parantui täysin terveeksi.
Joulupäivän makailtuaan hän lähti tapaninpäivän il
tamiin ja arkiaamuna he
vosta ruokkimaan. Pysyvä joulumuisto tapauksesta jäi; Eemi ei kuitenkaan sal
linut lääkärissä käyntiään muisteltavan. Hän lopetti puheen lyhyeen, jos Valde vitsaili laukaisseensa pys
syn jouluyönä.
Myöhemmin Eemi myi talonsa Ruunasillan ja muutti Jyväskylään perus
tellen elämänmuutostaan havainnolla: — Olen liian viisas maanviljelijäksi!
7
