J leikki Tavalla
Saarijärven 'Paavo vu o n n a 1996
Muistikuvia Jymperoisten välimaita
E ino Eerola nuorena asevelvollisena Sankt M oritzin kisojen aikaan v. 1948.
aarijärven vanhan kirkon muistomerkin vierellä seisoin kesällä ja seurasin kuinka maanpoveen laskettiin saarijärveläi- sen olympiaurheilijan arkku. Omais
ten piiri ja entiset naapurit olivat hy
västelemässä Eino Eerolaa, joka pit
käaikaisen sairautensa vuoksi oli jo kauan ollut poissa Rahkolan kylärai- tilta. Nuorena hän oli niitä poikia, jot
ka eivät unohdu. Asevelvollisuusaika- naan v. 1948 hän oli St. Moritzin ki
soissa sotilaspartiojoukkueessa. Ny
kyäänhän laji on muuntunut ampuma
hiihdoksi. Monta askelta hän ehti tal
loa Eerolan pelloilla sodan aikana ja vielä rauhankin tultua molempien vel
jien haavoituttua. Kuorma-autollaan hän toi sitten monelle tarvitsevalle so
raa jo silloin, kun lapiopelissä täytet
tiin lava. Omalle perheelleen hän ra
kensi kotinsa kyläaukealle, josta nä
kymä aukeni vanhaan Eerolaan ja mo
lemmille Lumperoisille.
Muistelin niitä aikoja, jolloin sa
tuin samoihin touhuihin Einon kanssa.
Muutaman vuoden ikäero jätti meidät eri sarjoihin ja puuhiin. Mutta silti jo s
kus satuimme yhteisiinkin hommiin.
Siinä tuli samalla mieleen monta en
tistä kyläläistä Lumperoisten rannalta.
Jotenkin tuntui siltä, että Eino oli ollut monella tapaa mukana nuoruuteni Rahkolan riennoissa.
N u o r i m e ts ä m ie s
Olimme kerran puolukassa Tilluk- kaismäen rinteellä, kun Eino käveli ohi jonkin kymmenen metriä, nosti aseen, tähtäsi rauhallisesti ja pudotti metson korkeasta petäjästä. Musta lin
tu mätkähti alas mättäälle ja siitä Eino pisti sen reppuunsa. Lukiessani sen ajan poikien tapaan erämaakuvauksia Lapista ja Amerikan pohjoisista met
sistä palautui tuo nuoren metsämiehen rauhallinen liikehdintä kerran toisensa jälkeen mieleeni. Siitä männyn juurel
ta hän oikaisi itsensä suoraksi, siirtyi
Lauri Eerola nuorena varusm iehenä n.
v. 1932. Jatkosodan m uistona hän ei saanut kättään oikaistua, m utta viljeli kotitilaa ja toim i Saarijärven luotta
m ustehtävissä.
ylempänä olleelle polulle ja jatkoi kul
kuaan kauemmas tiestä. Siinä oli rau
hallisen, varman ja vapaan nuorukai
sen joustavaa askellusta. Metsään hän hävisi näkyvistäni, kulkiko vielä kau
ankin, saiko lisää saalista sitä en tiedä.
En muista edes sitä kuuluiko metsästä uusia laukauksia. Se on yhdentekevää sen kuvan rinnalla, joka tuosta hetkes
tä mieleeni jäi.
S o tila s p o ik ie n m o n ip u o lin e n u r h e ilija j a la u la ja p o ik a
Ainakin v. 1943 Eino Eerola oli jo so
tilaspoikien Suomen mestaruuskilpai
luissa hiihtämässä. Metsässä liikkumi
nen oli tehnyt Einosta paitsi hiihtäjän myös luontaisen suunnistajan. Suolah
dessa sotilaspoikien piirinmestaruus- kilpailuissa sattui v. 1943, että Konne
veden Erkki Harlin hyppäsi piiloon kuusipuskaan, kun Eino sai hänet kiinni. Eino huuti ohimennessään:
A likersantti A rvo Eerola jatkosodan a i
kana siellä jossakin.
”Tule pois poika piilosta, osaan minä suunnistaa itsekin. En minä sinun pe
rässäsi juokse.” Harlin tuli pois piilos
ta ja jatkoi menoaan voittaen koko kil
pailun isojen poikien sarjassa.
Kilpailun päätyttyä löysimme kyy
ditsevän kuorma-auton ojasta ja ajaja oli putkassa. Ilta kului myöhään en
nenkuin saimme sotilaspiiristä kuor
ma-auton, joka heitti meidät Saarijär- velle. Oli liki keskiyö, kun ajoimme Äänekosken halki. Eino nousi lavalle seisomaan ja lauloi komealla äänellä äänekoskisille yöherätykseksi railak
kaan laulun.
Sotilaspojissa ryhmänjohtajanani oli Reino Mattila. Yhdessä Eino Eero
lan kanssa hän opetti meille nuorem
mille Rahkolan pojille tähtäämistä Mattilan pihamaalla. Kolmiotähtäys- harjoitusta he meille pitivät. Paavolan Paavo taisi olla siinä toisena koulutet
tavana. Likopellon Tani oli ehkä jo toisten isojen poikien kanssa ohjaa
massa enemmän kuin ohjattavana.
Rahkolassa nimettiin yleensä talon mukaan ja ongelmaksi asia muuttui vasta, kun sukunimi poikkesi talon ni
mestä. Unohdinpa kerran Likopellon väen sukunimen kokonaan, mutta ker
ta riitti. Nykyään tuntuu jo tutummalta Tani Kautto kuin Likopellon Tani.
Käkyen ampumaradalla (ampuma- laanilla niinkuin usein sanottiin) Eero
lan Eino oli vanhempien sotilaspoiki
en joukossa kova mies. Hän taisi jo kuulua siihen joukkoon, joka ampui kiväärillä, kun me nuoremmat nap
simme pienoiskiväärillä. Tuo entinen ampumarata on hävinnyt maastosta jo niin täysin, että ainoana muistomerk
kinä on säilynyt salaman vioittama vanha petäjä, joka sijaitsi suorankul- man muotoisen ampumakatoksen itäi
sen haarakkeen kohdalla. Monasti kat
selimme sitä mustaa koloa puun run
gossa. Siinä se on vieläkin.
O n g e n p a in o ja a m p u m a la a n ilta
Ampumaradalla oli meille pojille toi
nen tärkeä kohde. Kilpailujen jälkeisi
nä päivinä konttailimme kivääriradan taulujen takana hiekkakasassa ja ka- sailimme luotien jäännöksiä. Kerran olivat omat taskuni niin täynnä, että housuja oli kannatettava kaksin käsin kotiin mennessä.
Metallinkeräykseen kai pääosa meni, mutta naputeltiin niistä kyllä ongen painojakin vasaralla kiveä vas
ten. Olinpa kerran niin tyhmä, että
hakkasin Kotimäen keittiöportaiden alapäässä sementtisen portaan rikki saadakseni painon riittävän litteäksi, jotta sen saisi siiman ympärille napu
teltua. Kierrätystähän sekin oli, kun tauluun ammuttu paukku joutui ongen painoksi. On muistettava, että siihen aikaan teimme itse onki viritelmämme.
Vavat otettiin rantapuskista. Kädensi- ja jätettiin kuorimatta, samoin latva, mutta muuten varsi kuorittiin, jotta se kuivuessaan kevenisi. Jos vavalla on
nistuttiin saamaan kaloja, se oli käy
tössä useitakin vuosia. Siima saatiin karhunlangasta emäntien varastoista.
Korkiksi kävi aito korkki pullon suus
ta tai hätätilassa kaarnan pala. Kouk
kuja ostimme O. Rajalinilta, joka itse
kin oli kova kalamies. Helsingin tuli
aisena saattoi serkkupoika tuoda oi
kean punavalko korkillisen siiman.
Nykyään saatetaan kalat pyytää use
aankin kertaan urheilullisista syistä.
Mutta silloin kalastimme syötäväksi.
Poikasten kalansaaliit olivat tärkeä osa perheen taloudessa.
N u o ta n v e tä jä t
Eerolan veljekset ilmestyivät syksyi
sin Pienen Lumperoisen puolelle nuo
tan vetoon. Kun muikkuparven liik
keistä tuli tieto Mattilan Erkkiltä tai Kivenpellolta Jakoahon Toivolta tai Tavailan Anterolta, veljekset työnsi
vät veneensä vesille ja Eino vahvasel- käisenä soutajana veteli Mustjoen kautta nuottaveneen Pienelle Lumpe- roiselle Kivenpellon rannan tuntu
maan asti. Mukaan saattoi tulla miehiä Mattilasta tai Kivenpellolta. Monena syksynä seurasin rantapenkalta nuotan laskua ja nostoa. Köysi vene jäi kaisli
kon tuntumaan ja nuottavene kierrätti ison lenkin selällä palaten lopuksi köysiveneen vierelle. Nuottaa veti aina mies kummassakin veneessä ja porkkaaja huolehti kalojen sisään ajosta. Porkkaajan työ oli mielestäni veikeää. Ensin rauhallista, hiljaista tökkimistä silloin tällöin, mutta loppu
vaiheessa kiivastahtista porskutusta.
Saalista katseltiin saunarannassa ja aina vasussa kaloja oli enemmän kuin poikasten koko päivän kalastuksessa.
Nuottamestareita olivat Eerolan vel
jekset Lauri, Arvo ja Eino, kuten ai
kaisemmin jo heidän Kalle-isänsä ja isän nuorin veli Aatu, joka innosti poi
kia urheilemaan.
S jö v ik is tä K u k o n h ie k k a
Parikymmentä ensimmäistä elämäni vuotta katselin maisemia ja ihmisiä lä
hinnä Rahkolan peltoaukean reuna
milla. Vähitellen opin tuntemaan talot ja talonväet. Parhaiten tietenkin ne, jotka kävivät talossa tai muuten tulivat juttusille. Kuulin sivusta yhtä ja toista, itse tuskin haastelin kenenkään kans
sa. Maailmalla liikuin harvoin Sjövi- kiä kauempana. Lapsuudessani tuol
lainen paikannimi supisuomalaisella seudulla herätti ihmetystä. Ääntämi
nen ja varsinkin kirjoitus tuotti vai
keuksia. Nimi oli Sjövik, Syöviikki, Syövinki ja mitähän sekoituksia nois
R ahkolan poikia Syöviikin risteyksessä 30-luvun lopulla. V asem m alta: R eino M at
tila, Eino E erola, Tani Kautto ja M atti Pekkanen.
ta kirjaimista saisikaan. Lopulta muis
taakseni keväällä 1944 eräänä yönä vaihtui Heikkilän luona ollut tienviit
ta. Sjövikin tilalle tuli Kukonhiekka, mutta vasta rautatieseisake ja vallan
kin tanssilava muuttivat nimen kansan suussa.
Ensimmäinen ohikulkija, jonka muistan, oli toinen kahdesta naispyö- räilijästä. He laskivat alamäkeä Ki- venpellon koivukujan kohdalta Sjö- vikiin päin. Ennen Kaakkopuroa toi
nen kuitenkin suistui ojaan oikealle puolelle ja jäi sinne. Äitini meni kat
somaan ja palasi hetken kuluttua sa
noen ”hän vain pyörtyi, ei siinä muu
ta”. Jostain kuulin tiedon, että kaatuja oli Savolan piikatyttö. Hän jääkin tä
män muistelun ainoaksi naishekilöksi, vaikka niin monelle Rahkolan emän
nistä ja tyttäristä olen jäänyt kiitoksen velkaa vallankin herkullisista rieskan siivuista.
S o k e a M atti
Usein näin ohi kulkevan tummapukui
sen miehen keppi kädessään. Kuvitte- lin hänen napsivan tien varren pietar- yrttejä poikki sillä kepillä. Vasta vuo
sia myöhemmin selvisi kulkijan käve
lytyyli minullekin. Hän oh "Sokea M atti”, jolle keppi oli apuväline tien reunan tunnustelussa. Matti kävi Sjö- vikissä ja palasi jonkin tunnin kuluttua häviten Nyrölän riihen taa. Huippulan Matti tunsi tien Sjövikiin, Mattilaan ja Heikkilään eikä sokeus estänyt häntä lajittelemasta perunoitakaan. Kaarlo Hurme sanoi Matin lajittelevan punai
set ja valkoiset perunat toisistaan, vaikka tietysti Matti valitessaan sie
menperunoita hylkäsi pehmeät ja va
litsi oikeankokoiset. Hurmeen Antti tovereineen teki joskus kiusaa Matille tämän kuivatessa jyviä pistämällä hä
nen taskuunsa kuumia jyviä. Matti huitasi taakseen kädellä osumatta, sil
lä pojat kyykistyivät jo valmiiksi.
S u o jelu sk u n n a sta k in h iem a n
Kolmekymmenluvulla useimmat ky
län miehistä kävivät suojeluskunnan harjoituksissa Suojassa, Kolkanlahden kasarmilla Käkyen ampumaradalla ja maastossa. Kyläosaston miesten näy
telmän kenraaliharjoituksista on en
simmäinen teatterimuistoni. Kun Ki- venpellon Antero ampui pakoa yrittä
vänä vakoojana isääni, pääsi minulta
V eljekset kuin ilvekset Eerolan vanhan vaateaitan edessä v. 1969. V asem m alta:
A rvo, jo k a toim i kauppiaana K ukonhiekassa, L auri, jo k a isännöi vanhim pana E e
rolan taloa ja toim i Saarijärven kunnan luottam ustehtävissä ja Eino, jo k a tuli tun
netuksi urheilijana ja kuorm a-autoilijana.
suuri parkuja poikaa vietiin kotiin ko
vaa vauhtia.
Talvella 1941 Konttila oli jonkun harjoituksen keskus ja isän opastuk
sella hiihdimme ladun Kaakkolammin suunnalle etukäteen. Harjoituksissa Eerolan Arvo sujutteli pitkine suksi
neen latua suu naurun virneessä ja ve
täisi aina välillä suksen jäljen hankeen tasaisin välein. Jälkeenpäin selvisi, että harjoituksena oli kuljetun matkan arviointi. Sivuveto oli aina 100 metrin välein.
Toinen maastoharjoitus pidettiin nykyisestä Kukonhiekan tanssilavasta Sara-aholle päin olleella harjanteella.
Kyseessä oli maastoammunta, ja tau
lut olivat Sara-ahon pellolla ja pellon reunassa koivikossa. Ampujat olivat sillä harjulla, joka oli nykyisen rauta
tien paikalla. Mahdollisesti aika oli 1940 syksyllä, koska itse olin kolkka- kalalla Lumperoisella Pajuniemen ja Kukonhiekan välillä. Onnistuin iske
mään kivellä hauen pökerryksiin ja Bergin Vilho rikkoi nopeasti jään ja koprasi kalan minulle. Menin näyttä
mään vitsassa roikkuvaa haukea isäl
leni harjulle ja seurauksena oli kotona löylytys, sillä heikolle jäälle ei saanut mennä.
K aik k i ajoiva t p y örillä j a toiset vielä k ilp aa
Kylän nuoret miehet kasautuivat mie
lestäni usein Kivenpellolle ja lähtivät
siitä yhdessä urheiluharjoituksiinsa.
Erään kerran opittuani juuri ajamaan naistenpyörällä sain tällaisessa tapa
uksessa kokeilla Mattilan Maunon kil- papyörääkin. Onneksi Mauno oli va
ruillaan ja sai pyörän kiinni ennenkuin sen kummempaa edes yritti tapahtua.
Se jäi elämäni ainoaksi yritykseksi ihailemallani kilpapyörällä. Ei kos
kaan enää edes nousua satulaan, aja
misesta puhumattakaan.
Lapsuuteni ja nuoruuteni hellun
taihin kuuluikin pyöräkilpailujen seu
raaminen. Ajajat olivat yleensä tuttuja oman puolen poikia. Reitti kiersi Pik- ku-Lumperoisen ympäri. Mäen rin
teessä seurasimme, kun ajajat saapui
vat Nyrölän mutkasta Kivenpellon rii
helle ja edelleen Kukkopakan mäelle.
Konttilan mäen taakse he hävisivät, enkä koskaan ollut katsomassa maa
liin tuloa. Joskus Mattilan Mauno ja Erkki harjoittelivat nähtävästi kahdes
taan, koska mielessäni on kuva kah
desta ajajasta kiertämässä reittiä. Vuo- rovedolla veljekset polkivat, vaikka tuskin siitä oli sovittu. Kumpikin vain yritti ajaa mahdollisimman lujaa, ja ehkä siinä tehtiin joku irtiottoyritys
kin. Mauno oli innokkaampi harjoitte
lija ja tuloksena oli mm. helluntaikil- pailujen kiertopalkinnon katkaisemi
nen "puskasta poikki” v. 1941, jolloin hän sai kolmannen kiinnityksen pe
räkkäisinä vuosina. Komea pokaali sai myöhemmin kunniapaikan Saarijär
ven kirkossa, kun sota-aikana varas
oli vienyt kirkon hopeat. Monena vuonna se oli ehtoollismaljana, kun
nes taas hopeaesineisiin oli varaa. Nyt pokaali on Maunon tyttären perhees
sä.
Sitten vanhemmat veljet jättivät pyöräilykilpailut ammattityön ja per
heen viedessä ajan, mutta Reino ajoi vielä joitakin vuosia. Parhaiten on täl
tä ajalta muistiini jäänyt kuvat juhan
nuskisoista, jolloin Reino voitti 100 km:n ajon. "Humpin suoralla vilkasin taakse eikä siellä muita näkynyt.” Rei
non harjoittelukaverina ja kilpaveik
kona oli viimeisinä vuosina Puuhalan Ahti, Ahti Hyden, jonka nuori elämä päättyi sähkötapaturmaan.
K äk yen k en ttä ja p esä p a llo
40-luvun lopulla oli Linna-Rahkolan urheilu erittäin vilkasta. Käytössä oli Kuivikon kenttä Linnassa ja Käkyen kenttä. Kerran viikossa oli peli-ilta kummallakin kentällä. Linnankylän miehet ja Kuhnon serkukset tulivat tu
tuiksi juuri seuratessani näitä otteluita.
Pesäpallo eli voimakkainta kauttaan ainakin osallistujien määrään nähden.
Kentän reunalta seurailin pelitapahtu
mia ja opin tuntemaan monia vuosia rintamalla olleita miehiä. Eivät he lo
milla ollessaan paljon kodin ulkopuo
lella näkyneet. Töitä oli rästissä eikä elämä ollut yhtä juhlaa.
Tornion ”motissa” haavoittuivat Eerolan Arvo ja Mattilan Mauno, jot
ka oli pakko siirtää Ruotsin puolelle.
Siellä he toivuttuaan murskasivat ki
viä tien rakennukseen kunnes joulun edellä pääsivät kotimaahan. Käkyen kentälle he tulivat varmasti kuin
muuttolinnut nuoruutensa tanhuville.
Eerolan Arvon pitkän kärsimys- tien aiheutti selkään osunut kranaatin sirpale, jota ei voitu poistaa. Se aihe
utti jatkuvaa märkimistä. Erite poistui jalan kautta aina kantapäähän asti.
Sinne jäi pysyvästi avoin haava. Hän oli kuitenkin hyvä pallon vangitsija ja mahtava lyöjä, joka puhdisti lyönneil
lään kentän, löi viimeksi korkean ko
pin ja loikki toista jalkaa vetäen yh
dellä jalalla ykköselle. Siellä hän vii
meistään pui nyrkkiä kenttämiehelle, joka levitti kätensä ja antoi pallon pu
dota maahan. Näin Arvoa juoksutet
tiin kentän ympäri, mutta usein palo tuli viimeisellä välillä, sillä Käkyen kentän erikoisuus oli loiva ylämäki kotipesään päin.
Mattilan Erkki oli Linna-Rahkolan A-joukkueen ja Mauno B-joukkueen syöttäjä. Nämä virkailijat jäivät tieten
kin mieleen. Jos Eerolan Eino oli pe
lissä, hän hoiteli kopparin tehtäviä ta- kakentällä ja palautti pallon kotiin kei
häänheittäjän rutiinilla. Pallo meni matalalla ja tulisesti. Polttaja painoi päätään alas ja syöttäjä puisteli räpylä- kättään. Ne heitot muistetaan. Yleensä samana iltana pääsi pelaamaan 36 pe
laajaa, kun välillä vaihdettiin joukku
eita. Joskus oli naispelaajiakin ja poi
kasia kelpasi joukkoon, jos heidät tie
dettiin kyllin hyviksi.
Yleisurheiluun Käkyen kenttä kävi myös hyvin, sillä sinne oli helppo pehmittää alastulopaikat ja polkuver- kosto tarjosi noin 400 m pitkän juok
suradan. Harjoituskenttänä se oli mah
tavan hyvä paikka. Kertaakaan ei siel
lä tullut ratavalvoja huomauttamaan.
Erikoisuutena oli kentän reunassa
nyrkkeilykehäkin eräänä kesänä.
Yllätys oli minulle, kun maailmal
ta palattuani menin katsomaan Kä
kyen kentää 50-luvun lopulla. Siitä oli tullut Valon varastoalue ja jotenkin se näytti entistä pienemmältä.
Kun mainitsin edellä Eino Eerolan olleen keihäänheittäjän, lienee paikal
laan kertoa, että oli hän kärkimiehiä Saarijärvellä myös kuulantyönnössä ja moukarin heitossa. Onpa muistojen joukossa kunniakirja seiväshypystä
kin.
H eitettiin tik k aa ja la n ttia
Tikanheitto oli Syöviikissä joukkoja kasaava laji. Heitimme "heikoin pois”
-menetelmällä. Oma pelini jäi aina ly
hyeksi. Olen kyllä kuullut, että joku jäi pois jopa niinkin suurella pistesaa- liilla kuin 41. On täytynyt olla todella kovat heittäjät. Tämä oli rauhallisen ja pitkäraajaisen Eino Eerolan leipälaje
ja. Kerrotaan, että kun toiset heittivät 5 m :n matkalta, Eino yletti samasta kohtaa 3,5 m:n päähän taulusta ja pisti tikat kymppiin pienellä ranneliikkeel
lä. Niin tekee mestarimies.
Toinen peli, jota Syöviikissä pelat
tiin, vaati alkupääomaa. Lantteja hei
tettiin tikunjuureen. Mestari heitti en
sin kaikki rahat ilmaan, huusi kruunu tai klaava ja pisti omansa taskuun. Sit
ten pääsi seuraava jatkamaan rahanja
koa. Yleensä heikoimmat jäivät ilman.
Pelaajina olivat Honkosen Tauno ja Kalle, Hiekkalan Hannes (Hyden), Riihisen Jaakko ja ketä kulloinkin oli koettamassa käden tarkkuutta, vallan
kin kevätaikaan.
V oo rtit, k em su t ja k a ivo t
Tässä olen liikkunut ajassa hyvin va
paasti. Joten voin jälleen palata 30-lu- vulle. Olin alkanut koulunkäyntini.
Koulumatkalla poikkesin katsomaan Sjövikin hiekkakuopalle poikien tou
huja. Riihisen Jaakko, Honkosen Kal
le ja Hydenin Hannes olivat tehneet itselleen kuorma-autot. Lavat olivat naulalaatikoista. Näiden autojen avul
la he olivat rakentaneet hiekkakuopan reunamille kokonaisen tieverkoston.
M attilan väkeä takan ääressä pääsiäise
nä v. 1938. V asem m alta: Elna, M auno, isoisä M atti, äiti Sofia (Sopo) ja Erkki.
Edessä istuvat E eva-M arja ja R eino.
Kuva: Söderström .
Saarijärveläisiä kilpapyöräilijöitä Suojan edessä v. 1946. V asem m alta: H eikki L iukkonen, Pauli V anhala, A ntti Pirttilä, Tauno V anhala, V eikko Purola ja Reino M attila. K uvasta puuttuvat V äinö V anhala, O nni H ytönen, Y rjö V anhala ja M auno M attila.
Puolen metrin levyiset tiet halkoivat männikköä ja yhdistivät hiekanotossa jääneitä saarekkeita. Sinne oli raken
nettu siltoja ja penkereitä. Paljon oli hiekkaa siirtynyt poikien toimesta.
Korkeilta penkoilta hyppäsimme viis
toihin rinteisiin. Pojat opettivat koke
mattomalle, missä voi hypätä, missä ei. Vierymät olivat vaarallisia ja lisäk
si vanhat miehet olisivat äkäisiä, jos penkat lomosivat liian varhain. Nyt vaatii todellista mielikuvitusta, kun muistelee niitä entisiä harjanteita koh
dissa, joissa on vain syviä kuoppia.
Sitten pojat veivät minut Lumpe- roisen rantaan. Sinne lahden hietik
koon he olivat kaivaneet oikeaoppisen kaivon. Renkaina heillä oli pari puu- tynnöriä. Kaivon syvyys oli pari met
riä. Mestarina oli ollut Hannes Hyden, jonka isä Otto Hyden oli todellinen kaivomestari. Sitten pojat näyttivät ui- malaituria, jonka he olivat rakenta
neet. Siellä oli hyppytelinekin. Laituri oli lahden maantien puoleisella ran
nalla. Kelpasi sieltä hypätä. Lahti oli puhdas ja riittävän syvä. Kaislikko lahden suulla erotti sen järvenselästä.
K u n m ieh et k ato siv a t
Eräänä päivänä syksyllä 1939 kylä oli tyhjä aikuisista miehistä. Kuin etäise
nä kaikuna tuli rauhalliseen kylään sana sota. Vain me pojat olimme vielä kaksilahkeisina paikalla ja joitakin vanhoja miehiä. Sitten tuli pari vieras
ta murretta puhuvaa poikaa ja kysyi missä on Saarijärven Paavon talo. Hä
kellyin, mutta neuvoin sitten Nyrölän, kun muistin vanhan Paavali Savosen nimen. Hiihtokavereiksi tuli Mikkosia ja Koveroita, Kupsia ja Jylhälöitä.
Koveron Benjam laski mäkeä Liko- pellon rantasaunan katolta. Kupsan Viki hurautti Kivenpellon navetan ka
tolta lantalan katolle ja edelleen ranta- pellolle. Itse yritin laskea Kivenpellon sikalan katolta, mutta ennenkuin sain sukset jalkaani olin maassa sikalan edessä ja sukset tippuivat perästä nis
kaani.
Eerolan Einolla oli hyppyrimäki Kaakkomäessä. Sen suunta oli kohti Jatkolan taloa. Taisipa siellä Pekkasen Mattikin käydä laskemassa ja Pata- man Lauri, vaikka he harvemmin ehti
vät urheiluhommiin kotitöiltä. Eino laski siitäkin hyppyrimäestä, joka oli Syöviikin harjulta Sara-ahon pellolle päin, alas lammen jäälle. Se oli kyllä todella jyrkkä mäki ja hyppyri oli kor
kea. Kenenkään en nähnyt siitä laske
van, mutta kuulin kerrottavan. Einolle ei ollut vieras Kusiaismäen hyppyri
kään.
Miesväen puuttuessa naiset ja nuo- riväki tekivät parhaansa maalastalojen töissä. Kun hevosistakin oli osa sota- tiellä, talkooapu pelasti monesta pu
lasta. Joskus talvella 1943 tai -44 toimme kahdella hevosella heiniä Lumperoisen takaa ja ajomiehinä oli Eino Eerola ja Matti Pekkanen. Matis
tahan tuli myöhemmin tunnettu he
vosmies. Sillä reissulla kaverukset keksivät minullekin uuden nimen.
Vuosia myöhemmin Kukonhiekassa kysyi Pekkasen Matti: "Mitäs Kiek- ki?” Vastattuani siihen kuten asiaan kuuluu hän kysyi, vieläkö muistan milloin sen nimen sain. Pystyin sano
maan jopa paikankin. Ajoimme silloin Nikkarinmutkan mäen päällä. Pojat huutelivat toisilleen kuormien päältä ja laskivat leikkiä.
S alm ila ista sisua
Talvisodan aikana tuli Sjövikiin Sal
min lastenkoti. Sen suuren lapsijou- kon tarinoita voi kertoa paremmin joku toinen, mutta en malta olla mai
nitsematta erästä tapausta, joka sattui Hiekkalan saunassa, jossa lastenkodin lapset kävivät kylpemässä. Poikien kesken tuli väittelyä sisukkuudesta ja lumessa kylpemisestä. Eräs pojista ke
haisi juoksevansa paljain jaloin vaikka Savolan saareen asti, jos sikseen tulisi.
Asia oli selvä. Vaatteet päälle ja muil
le kengät jalkaan. Vain Hiltusen Jo
hannes lähti paljain jaloin painele
maan kohti Savolan saarta, muut siep- poivat potkurit mukaan ja painelivat perään valvomaan, ettei mies matkalla
käänny liian aikaisin takaisin. Otapa huomioon, että oli vielä kierä, sileä jää. Se, että juoksu oli varmasti aika
moista herkkua. Johannes hipsi mat
kansa, painui saunaan kuten muutkin, mutta ei suostunut uusimaan toisten usuttaessa.
M u isto jen k yn ttilä t
Vuodet ovat vierineet ja paljon on ky
lällä muuttunut muutenkin, mutta ta
vatessamme silloisten nuorten kanssa tulee mieleen poisnukkuneet toverit.
Vähän meitä on enää jäljellä. Tavates
samme käymme läpi joukostamme poistuneita ja muistelemme entisiä ai
koja Lumperoisten rantamilla.
Ikiuneen ovat nukkuneet Heikki
län Hurmeet, Huippulan sokea Matti, Mattilan veljeksistä Erkki ja Reino, Eerolan veljekset, Lahentauksen Lau
ri, Pekkasen Matti, Kivenpellon Ante
ro ja Toivo, koulutoverini Hiekkalan Hannes, Honkosen Kalle ja Riihisen Jaakko. Vanhemmista miehistä puhu
mattakaan. Sota vei Parkkosen Erkin ja talvisodan haavat murtivat Eerolan Aatun, joka yli neljännesvuosisadan ehti toimia Pullistuksen hyväksi. Ko
vin nuorina lähtivät monet toverit. Jo v. 1934 kesken koulumatkaansa tem- paantui Majakosken kuohuihin Hiek
kalan Erkki. Pojat olivat kiipeilleet Tarvaalan silloiselta sillalta alas tik
kaita pitkin ja huuto - Erkki putosi - katkaisi iloisen leikin.
Vuosista huolimatta ei teitä ole unohdettu, nuoruusvuosien naapurit, luokkatoverit ja ystävät. Kotiseura
kunnan kalmistojen koivujen alla ovat kumpunne. Tuikkikoot kynttilät tei
dänkin muistollenne jouluna 1996.
