TUU-13-023
2527000
2527000
2528000
2528000
2529000
2529000
2530000
2530000
2531000
2531000
7593000 7593000
7594000 7594000
7595000 7595000
7596000 7596000
7597000 7597000
7598000 7598000
7599000 7599000
7600000 7600000
Tuura -alue Natura 2000 -alue ARVOKKAAT TUULI- JA RANTAKERROSTUMAT
Karttatuloste © Geologian tutkimuskeskus Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/10 Suojelualueet © Suomen Ympäristökeskus
0 500 m
HIETATIEVAT
Tietokantatunnus: TUU-13-023
Pinta-ala: 856,2
Korkeus: 391
Alueen suhteellinen korkeus: 61
Geologia
Hietatievat on osa Kajangista Ounastuntureiden yli Peltovuomaan ja siitä Nunnasen kautta Norjan puolelle jatkuvaa harjujaksoa. Hietatievat on "vastarinteeseen" etelästä pohjoiseen kerrostunut harju maaston viettäessä kohti etelää.
Jäätikköjoen uoma on alkuaan ollut kapea, jolloin siihen kerrostui paineellisessa tilassa karkeaa ainesta harjun ytimeksi. Vähitellen mannerjäätikön reunan lähestyessä pohjoisesta uoma laajeni ja jäätiköltä virranneiden sulamisvesien kuljetuskyky pieneni johtuen sekä uoman levenemisestä että vastamäkeen tapahtuneen virtauksen johdosta. Karkeamman ytimen päälle kerrostui runsaasti hienorakeista ainesta laajaksi harjuselänteeksi. Muodostuman keskiosa kohoaa lähes 40 metriä ympäröivien soiden ja järvien pinnan yläpuolelle. Mannerjäätikön reunan
perääntyessä alueelta noin 10 250 vuotta sitten (Johansson ym. 2005) harju reunoille kerrostui ilmeisesti vielä jääjärvikerrostumia. Mannerjäätikön reunan peräännyttyä alueelta ja jääjärven purkauduttua muodostuman pinta joutui alttiiksi voimakkaille luoteesta puhaltaneille kuiville tuulille, jotka kuluttivat ja kuljettivat harjun ja deltakerrostumien pintaosan ainesta ja kerrostivat sitä etäämmälle harjun rinteille dyynikummuiksi sekä leveiksi kaarenmuotoisiksi dyyneiksi. Ne ovat ainekseltaan hiekkaista karkeaa hietaa (Seppälä 1969). Tuulen toiminta jatkui alueella satoja vuosia. Vasta noin 8 000 vuotta sitten ilmaston muututtua lauhemmaksi ja kosteammaksi kasvillisuus peitti dyynit, jolloin kasvillisuus vähitellen peitti dyynit, jolloin ne muuttuivat stabiileiksi (Seppälä 1969).
Paraabelidyynejä on koko muodostuman alueella, mutta hyvin kehittyneet dyynit sijaitsevat Hietatievojen itäreunalla.
Länsireunalla on suuntautumattomia tai heikosti suuntautuneita dyynikumpuja sekä kehittyneitä tai heikosti kehittyneitä enemmän tai vähemmän kaarenmuotoisia dyyniselänteitä. Dyyniselänteet ovat yleisesti lähes pohjois- eteläsuuntaisia ja niiden tuulenpuoleiset vastasivut ovat loivempia kuin idänpuoleiset suojasivut. Niiden korkeus vaihtelee tavallisimmin neljästä kuuteen metriin (Johansson ym. 2000).
Holoseenikauden lämpömaksimin aikana 11 000-5 000 vuotta sitten alue oli mäntymetsien peitossa. Nykyisin Hietatievat sijaitsee mäntymetsävyöhykkeen pohjoisrajalla ja mäntyä kasvaa hajanaisesti dyynien laella. Räkkäaikana porot liikkuvat maaston korkeimpia, tuulisimpia ja kuivempia kohtia myöten muodostaen aikaa myöten poropolkujen verkoston, joka aiheuttaa kasvipeitteen rikkoontumisen. Tämän johdosta tuuli on päässyt pureutumaan alueen korkeimpien dyynien vastasivuille sekä lakialueille syntyneisiin kasvittomiin alueisiin kuljettaen dyyniainesta pois selänteeltä. Jyrkemmät suojasivut ovat säilyttäneet vaikeakulkuisina kasvillisuutensa. Tuulen synnyttämiä
kulutuspainanteita (deflaatioaltaita) on dyyniselänteillä kohtalaisen tasaisesti koko muodostuman alueella, mutta selvimmin tuulen kulutustyö näkyvissä muodostuman itäosassa, Kalmakaltiolle vievä tien itäpuolella, jossa on laajoja kasvittomia deflaatioaltaita ja tuulipurtoja. Laajin deflaatioallas on pinta-alaltaan noin viisi hehtaaria ja syvyyttä sillä on noin kolme metriä (Seppälä 1974). Reunimmaisten painanteiden pohjalla on paikoin tuulen hiomia kiviä ja soraa, mikä todistaa kulutuksen jatkuneen alla olevaan moreeniin tai karkeampaan harjuainekseen saakka.
Deflaatiopainanteissa tuuli kuljettaa edelleen lentohiekkaa, jota kerrostuu etenkin painanteiden reunoilla sijaitsevien tuulen kuluttamien dyynien vastasivuille sekä niiden idänpuoleisille suojasivuille. Tuuli kerrostaa ainesta myös deflaatiopainanteen pohjalle mataliksi suuntautumattomiksi dyynikummuiksi ja heikosti suuntautuneiksi dyyniselänteiksi.
Biologia
Etenkin Hietatievan itäosassa, alavammalla maalla on laajoja, eri-ikäisiä ja erivaiheessa olevia deflaatioaltaita.
Länsiosan tunturikoivikossa olevat deflaatioaltaat tai -kovertumat ovat pienialaisempia. Deflaatioaltaissa liikkuu lentohiekkaa, jota kertyy etenkin altaiden reunoille ja paikoin puhaltuu itäosan suolle ja kasaantuu valliksi suon reunalle. Dyynialtaissa on myös pieniä tuuleen kasaamia hiekkakakkuja ja dyynivalleja, joita sitovat harvakseltaan ainakin pohjoisosassa pohjannurmikka, lampaannata, tähkäpiippo ja karvakarhunsammal. Toisen ison altaan länsireunalla on noin 75–100 m pitkä dyynikaarre, jolla kasvaa harvakseltaan osin tähkivää ja sisämaassa harvinaista rantavehnää. Altaissa ja etenkin niiden reunoilla on lisäksi variksenmarjan ja osin juolukan, sianpuolan, riekonmarjan ja kanervan sitomia alkiodyynejä. Dyyneillä kasvaa myös mm. yksittäisiä kultapiiskuja, kissankäpälää (NT) ja tunturisaraa. Altaisiin on jäänyt myös eroosiokumpuja muistona maanpinnan aikaisemmasta tasosta. Näitä mättäitä sitoo enimmäkseen tunturikoivu, kataja, pohjanpaju, variksenmarja, lampaannata ja hietikkotierasammal. Paikoin altaat tai osa altaasta on saavuttanut pohjaveden tason ja näillä kohdin on hietikkotierasammalmattoja, tinajäkäliä, variksenmarjalaikkuja, koivun sekä pohjanpajun alkuja ja niukasti kurjenkanervaa. Tunturivihvilä tekee altaissa myös Sijainti: Muodostuma sijaitseet Enontekiön itäosassa, noin kahdeksan kilometriä Nunnasesta koilliseen
ha m
m mpy.
Muodostuma: Tuulikerrostuma
Arvoluokka: 1
Muodon suhteellinen korkeus: 6 m
Karttalehti:
Enontekiö
2831 08 2831 11
pieniä mätäskasvustoja. Isoimmassa altaassa on pintavesilätäköitä.
Altaiden välissä on laajoja, lähes puuttomia ketoja, jotka ovat ilmeisesti olleet aikoinaan deflaatioaltaita, mutta sijaitsevat nykyaltaita korkeammalla tasolla. Näitä täplittää harvakseltaan pöytämäiset katajakasvustot ja aluskasvillisuutta luonnehtii kissankäpälä - heinä - jäkäläkasvustot. Paikoin ketoa laikuttaa myös harvakseltaan variksenmarja- ja juolukkalaikut. Laidunnettu jäkälikkö muodostuu lähinnä tinajäkälistä ja kangaskarhunsammalista.
Putkilokasveista yleisempiä kissankäpälän ohella ovat kultapiisku ja metsälauha. Alueelta on havaittu myös
pikkutervakko (Raunio ym. 2008). Itäpuolen suota reunustaa paikoin puhkipuhallettu dyynivalli, jonka suojarinne on jyrkkä. Suojarinteellä kasvaa tiheä tunturikoivikon, pohjanpajun ja katajan muodostama pensaikko, jossa kasvaa myös lampaannataa, peltokortetta, kultapiiskua ja hieman tavallisia sammalia.
Alueen tunturikoivikot ovat aika harvapuustoisia ja sijaitsevat enimmäkseen länsiosassa itäosaa korkeammalla.
Aluskasvillisuus on variksenmarja-jäkälälaikkuista. Varvut ovat enemmän puiden ympärillä. Jäkälikkö on syöty ja koostuu enimmäkseen tinajäkälistä ja jonkin verran myös poronjäkälistä, lapalumijäkälästä ja karhunsammalista.
Näiden seurana on lampaannataa, ja aukkopaikoissa on hieman kissankäpälää. Aivan pohjoisosassa, Kilpukkajärven matalassa laaksossa on tiheämpää tunturikoivikkoa, jonka alla on tiheä vaivaiskoivuvarvikko, vähän pajukkoa, hieman variksenmarjaa, puolukkaa ja pohjakerros on seinäsammalvaltaista. Poronjäkälää kasvaa vain niukalti.
Eteläosassa on mäntyvaltaista suhteellisen harvaa, koivun sekaista varttunutta metsää. Järeimmät männyt ovat 30–50 cm paksuja. Lahopuita on niukasti. Aluskasvillisuus on jäkälä-varpulaikkuista kuten koivikossa. Jäkälikkö on syöty sängelle koostuen tinajäkälistä, vähemmän poronjäkälistä ja karhunsammalista. Varvikkoa vallitsee variksenmarja seuranaan puolukka, lampaannata, metsälauha ja keltalieko. Niukemmin kasvaa katajaa, mustikkaa ja riekonmarjaa.
Maisema ja muut arvot
Alueen loivapiirteisyydestä ja harvahkosta puustosta johtuen muodostuma hahmottuu hyvin muodostuman läpi kulkevalta tieltä, lähiympäristön järviltä ja soilta sekä hieman kauempana olevilta matalilta ja loivapiirteisiltä vaaroilta. Muodostumalta avautuu kohtuullinen suo- ja järvimaisema sekä loivapiirteinen matala vaaramaisema.
Dyynikumpujen ja -selänteiden muotojen vaihtelut sekä deflaatioaltaat ja tuulipurrot luovat vaihtelua sisäiseen maisemaan. Muodostuma kuuluu Hietatievat-Kalmankaltion Natura-alueeseen (FI1300117) ja Hietatievojen harjujensuojelualueeseen (HSO120136). Muodostuman länsireuna kuluu Pöyrisjärven erämaa-alueen Natura- alueeseen (FI1300103) ja Käkkälöjoen soidensuojelualueeseen (SSO120579). Lisäksi muodostuma rajautuu idässä Puljun erämaa-alueeseen (EMA120010).
Kirjallisuus:
Johansson, P. (ed.) & Kujansuu, R. (ed.); Eriksson, B., Grönlund, T., Kejonen, A., Maunu, M., Mäkinen, K., Saarnisto, M., Virtanen, K. & Väisänen, U. 2005. Pohjois-Suomen maaperä : maaperäkarttojen 1:400 000 selitys.
Summary: Quaternary deposits of northern Finland - explanation to the maps of Quaternary deposits 1:400 000.
Geologian tukimuskeskus. Espoo. 236 p.
Johansson, P., Sahala, L & Virtanen, K. 2000 Rantamerkit, tuulikerrostumat ja moreenimuodotumat geologisina luontokohteina. Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti 151. 76 s.
Raunio, A., Schulman, A ja Kontula, T. (toim.) 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. Osa 1 ja 2. 264 s + 572 s.
Seppälä, M. 1969. On the grain size and roundness of windblown sands in Finland as compared with some Central European samples. Bulletin of the Geological Society of Finland 41. 165-181.
Seppälä, M. 1974. Some quantitative measurements of the present-day deflation on Hietatievat, Finnish Lapland. In:
Geomorphologische Prozesse und Prozesskombinationen in der Gegenwart unter verschiedenen Klimabedingungen : Bericht über ein Symposium. Abhandlungen der Akademie der Wissenschaften in Göttingen. Matematisch-
Physikalische Klasse. III. Folge Göttingen: Vandenhoech : Ruprecht, 208-220.
