Vallankumouksen filosofiaa näkymä

74 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2

todistavia fossiileja on löytynyt Kii- nasta, Intiasta, Arabian niemimaal- ta ja Israelista. Onnistunut leviämi- nen tapahtui noin 60 000–55 000 vuotta sitten, jolloin Lähi-idässä asui vielä neandertalinihmisiä.

Lajien kohtaamisen jälkeen ris- teytyminen toi Afrikan ulkopuo- lella elävän nykyihmisen perimään muutamia prosentteja neandertali- laisen geenejä, jotka puuttuvat ko- konaan afrikkalaiselta väestöltä.

Geenivirrasta on täytynyt olla ny- kyihmiselle etua uusilla elinalueil- la. Edelleen vaeltaminen itään lisä- si nykyihmisen perimään myös de- nisovalaisten geenejä, joita voidaan todeta Melanesian, Australian ja Uuden-Guinean alkuperäisväes- töissä. Ihminen saavutti Australian 50 000 vuotta sitten ja Euroopan vä- hän myöhemmin. Asutuksen leviä- minen koko Euroopan alueelle kes- ti jopa 10 000 vuotta.

Neanderilaiset olivat sukulais- lajeistamme ainoita, joiden tiede- tään huolehtineen ryhmänsä vam- mautuneista ja vanhoista jäsenistä.

Koko ryhmä saattoi ehkä menestyä paremmin vanhojen yksilöiden yl- läpitämän perimätiedon avulla.

Neanderilaisten kulttuurin kehit- tyminen oli kuitenkin hidasta, ei- kä heillä ollut samanlaista innova- tiivisuutta kuin nykyihmisellä.

Nykyihminen oli selvästi op- portunistisempi ravintonsa suh- teen, ja hän pystyi sopeutumaan ja käyttämään hyväkseen uusilla elinalueillaan yllättäen tarjoutu- neita mahdollisuuksia. Ilmeises- ti nykyihminen menestyi älykkyy- tensä ja kulttuurievoluutionsa an- siosta muita ihmislajeja paremmin.

Hän sopeutui ilmastoon lämpimil- lä vaatteilla sekä valmisti muita pa- rempia työkaluja ja tehokkaampia pyyntivälineitä.

Rasismille ei ole perusteita Varhaisiin fossiililöytöihin perus- tuneet virheellisetkin käsitykset ih- misen kehityksestä ovat saattaneet säilyä jopa oppikirjoissa, jos ne ovat tukeneet eurooppalaisten omaa yli- mielistä käsitystä itsestään. Vals- te kuitenkin korostaa, että nykyai- kainen biologia ei tue minkäänlai- sia perusteita ihmisryhmien syrjin- nälle. Päinvastoin, tutkimuksissa korostuu eri ihmisväestöjen yllät- tävän suuri geneettinen samanlai- suus. Tavallisen suomalaisen pe- rintötekijät eroavat intiaanin, so- malin tai papualaisen perimäs- tä huomattavasti vähemmän kuin Helsingissä ja Hampurissa elävien kotihiirien geenit.

Valsteen teksti on sujuvaa ja in- nostavaa. Hän kirjoittaa perusteel- lisesti sisäistämistään asioista hy- vin selkeästi ajatellen ja tarjoaa lu- kijalle mahdollisuuden myös itse oivaltaa ja ymmärtää omaa alku- peräänsä. Näin tieteen tutkimus- tuloksia pitääkin tuoda kansanta- juisesti esille. Ihmislajin synty an- taa perusteellisen annoksen yleis- sivistävää tietoa oman lajimme kehityksestä.

Tämän kirjan kustantaessaan SKS on laajentanut kustannuspro- fiiliaan mielenkiintoisella tavalla paleoantropologiseen tutkimuk- seen. Aihe on tärkeä, sillä tietoi- suus omasta lajinkehityksestä vai- kuttaa myös ihmisen ajatteluun ja käsitykseen itsestään.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja biologi.

Vallankumouksen filosofiaa

Tere Vadénin Heidegger, Zizek ja vallankumous on mielenkiintoi- nen luenta kahden länsimaisen fi- losofian pahan pojan, saksalaisen Martin Heideggerin (1889–1976) ja slovenialaisen Slavoj Zizekin (s. 1949), teorioista. Vadénin teos pohtii kummankin filosofin val- lankumouksen käsitettä, sen luon- netta, tarvetta, syitä ja seurauksia.

Kirja keskittyy pääasiassa Heideg- geriin ja Zizek nousee esiin oikeas- taan eräänlaisena Heideggerin val- lankumouksellisuuden pelastajana ja sen suunnan korjaajana.

Heideggerin maineen taustalla on tietysti hänen natsisminsa, joka näkyy paitsi jäsenkirjassa ja konk- reettisissa kansallissosialistisissa toimissa myös eräänlaisena sodan- jälkeisenä katumattomuutena. Ra- dikaali Zizek ei sulje väkivaltaisuut- takaan pois kamppailussa kapita- lismia vastaan. Heidegger on Zize- kille tärkeä juuri vallankumouk sen korostamisen vuoksi, vaikka ajatte- lijat ehkä ovatkin poliittisen spekt- rin ääripäissä. Heideggerin ajatte- lu ei ole Zizekille merkittävää nat- sismista huolimatta vaan juuri sen vuoksi. Zizek onkin korostanut, et- tä osallistuessaan vallankumouk- selliseen natsiliikkeeseen Heideg- ger otti oikean askeleen, mutta vää- rään suuntaan. Zizekin kirjoitukset vallankumouksesta ovat siis erään- laista Heideggerin vallankumouk- sellisuuden korjausyritystä. Jossa- kin määrin ero kahden ajattelijan välillä kiteytyy myös historiallisiin

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2 75 vallankumouksiin, niiden eroi-

hin ja samankaltaisuuksiin, sillä Heideggerin vallankumous liittyy oleellisesti vuoden 1933 vallanku- moukseen, kun taas Zizek puhuu erityisesti vuoden 1917 lokakuun vallankumouksesta.

Suurehko osa Vadénin kirjas- ta pohtii Heideggerin natsismia ja sen erilaisia selitysmalleja. Hei- deggerin osallisuudesta kansallis- sosialismiin on esitetty lukematto- mia kriittisiä arvioita, joiden mu- kaan koko Heideggerin filosofia on natsiyhteyden vuoksi tuomit- tavaa. Samoin on esitetty toinen toistaan ihmeellisempiä selityksiä, joissa natsismi nähdään vain suu- ren filosofin hetkellisenä erheenä, pakon sanelemana tai vain tietyn ajan (1930-luvun) tekstien ongel- mana muun Heideggerin säilyes- sä lukemisen arvoisena. Vadén ot- taa Zizekin tavoin lähestymista- van, jossa pitää Heideggerin poliit- tisuutta nimenomaan keskeisenä.

Se ei ollut hairahdus, eikä sitä tar- vitse puolustella. Natsismi oli Hei- deggerille ja hänen filosofialleen mitä keskeisintä, korostaa Zizek.

Hän sanoo juuri 1930-luvun Hei- deggerin olevan parasta Heidegge- ria, johon verrattuna sodanjälkei- nen Heidegger näyttäytyy vaaratto- mana ja tylsänä ajattelijana.

Vadén korostaa, että Heidegge- rin myöhemmät näkemykset eivät oleellisesti eroa aiemman vaiheen poliittisista näkemyksistä, ”epäpo- liittisuus” ylipäätään tarkoitti tuol- loin käytännössä konservatiivista autoritarismia. Heidegger ei myös- kään ollut minkään sortin oppor- tunisti eikä käytännössä suostunut katumaan tai pyytämään anteek- si sodan jälkeenkään, eikä kertaa- kaan sano mitään joka kyseenalais- taisi natsismin sisäisen totuuden ja

suuruuden (innere Wahrheit und Grösse). Sodan lopputulos ei Hei- deggerin mukaan myöskään rat- kaissut mitään, vaan ainoastaan toistaiseksi vahvisti kehitystä koh- ti mekanisoituvaa, teknologisoitu- vaa, pilalle liberalisoitunutta ja ole- misen unohtavaa elämäntapaa.

Heideggerille kansa ei ole li- beralistinen, rationaalisten sub- jektien muodostama kokonaisuus vaan johtajaa seuraava joukko, jo- ta yhdistää ylihistoriallinen koke- mus ja historiallinen kohtalo. Tä- ten hän yhtyy jossakin määrin fa- sistien ja natsien ajatukseen siitä, että marx ilaisten olettama luokka- taistelu ei ole välttämätöntä. Tästä Zizek on eri mieltä ja nostaa risti- riidat yhteisön keskiöön. Marxis- mi ja natsismi ovat kuitenkin yh- tä mieltä siitä, että yhteiskunnas- sa on perustavanlaatuinen ristirii- ta, mutta siinä missä marxilaiset näkivät sen olevan taloudellinen, erityisesti Heideggerin natsismissa se on ensisijaisesti henkinen. Hei- degger pyrkii ratkaisemaan ristirii- dan muuttamatta tuotantosuhtei- ta, muuttamalla ainoastaan työläi- sen henkistä asemaa Ernst Jüngerin viitoittamalla päättäväisen työläis- sotilaan linjalla.

Heidegger, joka oli 1930-luvul- la varma, että individualistisen li- beralismin ja toisaalta kommunis- min painostaessa tarvitaan vallan- kumous, näki natsismissa aidon uuden alun ja uuden ihmistyy- pin synnyn mahdollisuuden. Vaik- ka erilaiset kriitikot ja puolustajat ovat pyrkineet liudentamaan Hei- deggerin natsismia, kuka milläkin argumenteilla ja mistäkin syys- tä, Heidegger oli läpeensä kansal- lissosialisti. Kuuluisan rehtoraatti- puheensa lisäksi Heideggerillä oli monenlaisia suunnitelmia yliopis-

tolaitoksen muuttamiseksi palve- lemaan kansallissosialistista aatet- ta, eräinä esimerkkeinä Wissen- schaftslager, eräänlaiset tiedeleirit, joiden tarkoituksena oli juurruttaa uudenlaista kulttuuria uhmaamal- la vanhoja kaavoja. Monet kriitikot tai puolustajat ovat nähneet Hei- deggerin natsismin johtuvan siitä, että hän hylkää järjen ja puolustaa jotakin alkuperäisempää ja mysti- sempää ihmisen olemisen taustal- la. Niin hän tekeekin, mutta se so- pii hyvin yhteen natsismin kans- sa. Heidegger piti koko filosofiaa

”kansallisena projektina” ja pyr- ki luomaan uutta alkua eurooppa- laiselle ihmiselle, joka tarkoitti hä- nelle eräänlaista saksalais-kreik- kalaista olemisen tapaa. Ihmisen oleminen ei ole pelkkää yksilönä olemista vaan se toteutuu parhai- ten kansana valtiossa. Valtiottomat kansat ovat Heideggerille eräässä mielessä historiattomia ja kulttuu- ria vailla elävät eläimet maailma- köyhiä (weltarm).

Zizek taas kiistää monilta osin näitä näkemyksiä ja vaatii univer- saaliutta, mutta säilyttää kuitenkin Heideggerin vallankumoukselli- suuden tärkeyden. Heideggeril- le kansanaolemiseen ja vallanku- moukseen liittyy tietty arvoase- telma tai hierarkia, erityisesti joh- tajan seuraaminen. Heideggerista ei saa tasa-arvoa kannattavaa de- mokraattia vaikka häntä tulkitsisi kuinka ”hyväntahtoisesti”. Zizek hyväksyy joiltakin osin Heidegge- rin vallankumouksen, mutta jou- tuu siinä samassa hyväksymään hierarkioiden, puoluekurin ja joh- tajan seuraamisen kaltaisia piirtei- tä, jotka ovat saaneet Zizekin krii- tikot syyttämään häntä totalitaris- mista. Molempien mielestä totuus on aina puolueellista, filosofia si-

76 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2

toutunutta ja yritys kaataa ja ylit- tää individualistinen liberalismi vähintäänkin kannatettavaa. Hei- degger korostaa syvemmän tason kollektiivista olemista, Zizek omi- tuiselta kuulostavaa universaalin minimalistisen subjektin mahdol- lisuutta. Molemmille oleminen on kamppailua ja luisuminen pikku- porvarilliseen mukavuudenhaluun sen korruptiota. Zizek korostaa, et- tä kun nykyinen liberaalikapitalis- mi johtaa finanssikriisiin ja eko- katastrofiin, ”meidät” voi pelastaa ainoastaan puhdas voluntarismi, tietoinen päätös asettua historian väitettyä kulkua vastaan.

Sekä Heideggerin että Zizekin näkökulmasta natsien vallanku- mous ei ollut riittävän perusteelli- nen. Heideggerin näkökulmasta ta- voitteiden toteuttaminen jätettiin puolitiehen. Zizek on puolestaan lausahtanut, että ”Hitler ei ollut tar- peeksi väkivaltainen”. Zizek on val- mis oikeuttamaan jopa subjektiivi- sen väkivallan kamppailussa ob- jektiivista väkivaltaa (rakenteellis- ta väkivaltaa, kuten riisto) vastaan, mutta Heideggerille nat sien yritys luoda uusi ihminen ja aikakausi jää puolitiehen. Sekä Heideggerille et- tä Zizekille autenttinen politiikka on uuden aloittamista, vallanku- mouksellista toimintaa joka tekee mahdottomasta mahdollista.

Vallankumous voidaan näh- dä eräänlaisena uutena alkuna to- teutumattomiin mahdollisuuksiin.

Vaikka vallankumous ehkä epä- onnistuisikin, aina on mahdollista

”epäonnistua paremmin”. Zizekille Heidegger ei ollut täysin väärässä vaan melkein oikeassa, mutta vää- risti vallankumouksellisuutensa fasistisella kierteellä. Zizek on va- kuuttunut siitä, että kapitalistinen järjestelmä sisältäää ristiriitoja, jot-

ka eivät ratkea pelkillä reformeilla.

Molemmat manaavat esiin yliyksi- löllisiä ja demonisia voimia porva- rillisen järjestyksen kumoamiseen, mutta samalla haluavat alistaa nuo voimat käskyvallan palvelukseen.

Zizek ei kuitenkaan onnistu täy- sin pelastamaan Heideggerin val- lankumouksen ”muotoa” ilman sen sisältöä, siksi hänen teoriansa kärsii erinäisistä heikkouksista. Zizek ei Vadénin mukaan saa sanottua pal- joakaan siitä, miksi ja miten val- lankumous pitäisi tehdä, kun taas Heidegger liittää vallankumouk- sen sisällöllisesti kreikkalais-sak- salaiseen tehtävään voittaa kamp- paillen itselleen oma olemuksensa.

Niinpä Vadén toteaa, että pikem- minkin kuin zizekiläisyyden kai- paama ”hyvä” teoria stalinistises- ta terrorista, tarvitaan jonkinlai- nen ”kommunistinen Heidegger”.

Sekä Zizek että Heidegger ovat vahvasti kiinni eurooppalaisessa näkökannassa. Kumpikaan ei pidä ei-eurooppalaisuutta mahdollisuu- tena, ja vaikka heidän yksilöä ja li- beralismia vastustavissa teoriois- saan kaatuu moni idoli, esimer- kiksi valtio jää suhteellisen kos- kematta. Globaali kapitalismi on eurooppalaista alkuperää, mut- ta ei ole ollenkaan selvää, pitäisi- kö myös vallankumouksen tulla Euroopasta. Koska heideggerilai- seen Da seiniin kuuluu oleellisena osana kulttuuriset erot, itse asias- sa koko universalisoiva ajatteluta- pa voi olla vain eurooppalaista ko- lonialismia, kuten François Jullien on huomauttanut. Vadén korostaa, että sekä heideggerilainen että zi- zekiläinen vallankumous ovat riit- tämättömiä, ja hän täydentää niitä ottamalla mukaan epäeurooppalai- sia alkuperäiskansoja ja luontoa ko- rostavia näkemyksiä.

Mutta mikä olisi vallanku mouk- sen tavoite, jos emme halua Hei- deggerin kuvailemaa johtajuuteen perustuvaa hierarkkista valtiota tai Zizekin kaavailemaa ”pariisilaistu- mista”? Missään tapauksessa ei ole mitään Isoa Toista perustelemassa vallankumousta, vaan sitä halutaan sen itsensä vuoksi, koska sen tar- koitus on estää historiaa etenemäs- tä kohti tuhoisaa suuntaa.

Vadénin teos on mielenkiin- toinen luenta kahdesta erilaisesta, mutta jollakin tavalla samanlaises- ta vallankumouksen teoreetikosta.

Vadén käsittelee jonkin verran an- tiikin ajattelijoiden, kuten Herak- leitoksen, sekä aikalaisten, kuten Ernst Jüngerin, vaikutusta Heideg- geriin, mutta hieman laajempi ai- kalaiskontekstualisointi olisi voi- nut olla hyvä lisä. Samoihin aikoi- hin myös Italiassa moni fasismiin kallellaan olleista filosofeista kehit- teli saman tyyppisiä ajatuksia kuin Heidegger. Italiankin fasisteille ky- symys oli siitä, että piti pystyä vält- tämään abstraktiin ”vapaana leiju- vaan” yksilöllisyyteen perustuva li- beralismi ja toisaalta kommunismi.

Myös he kehittelivät teorioita, jois- sa kansan henkiset voimat ja tahto mursivat kaikki materiaaliset esteet ja loivat vallankumouksella uuden ihmistyypin johtajan alaisuudes- sa. Italian fasismin vaikutus natsis- min politiikkaan on kiistaton, sillä Hitler tunnetusti ihaili Mussolinia ja tämän liikettä, mutta fasismin fi- losofian vaikutus natsismin filoso- fiaan ja esimerkiksi Heideggeriin on huomattavasti vähemmän tut- kittu yhteys.

Nykytilanteen analyysina tie- tysti olisi ehkä voinut olla tarkem- pi tilanneanalyysi siitä, mitä tai ke- tä vastaan vallankumous olisi teh- tävä. Paitsi ettei vallankumouksen

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 2 77 suunta ja tavoite ole helposti selvi-

tettävissä, ei ole myöskään selvää missä nykyinen ”valta”, joka pitäisi kumota, sijaitsee. Vadén kirjoittaa Heideggerin ja Zizekin olevan ko- vin valtiokeskeisiä, mutta toisaalta poliittinen valta on erityisesti kan- sainvälisessä politiikassa ja myös valtioiden sisällä luisunut pois val- tioilta. Kärjistetysti voisi sanoa, et- tä valtion haltuunotto ei nykypäi- vänä riittäisi vallankumoukseen, koska valta on toisaalla. Kapitalis- min vastustaminen taas on sisällöl- lisesti verrattain tyhjää (mitä kaik- kea tarkalleen ottaen silloin vastus- tettaisiin?) ja ohittaa ne huomiot, joiden mukaan nykyjärjestelmä ei itse asiassa edes ole enää kapitalis- tinen siinä mielessä kuin vaikkapa Weber kapitalismin määritteli. Mi- tä siis kumottaisiin ja mitä tulisi ti- lalle? Vallankumouksellisuus muo- tona ilman sisältöä on väistämättä aporia, ja tässä mielessä Heidegge- rin ”sisällöllinen” vallankumouk- sellisuus on jossakin mielessä oi- keammassa kuin Zizekin.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja valtio-opin yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Uskomattomat uskovaiset

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovaisten maailmaan. WSOY 2012.

Koko olemassaolonsa ajan tiede on kamppaillut ja kilpaillut uskonnon kanssa siitä, kummalla on avaimet tietoon ja totuuteen. Askel askeleel- ta uskonto on – ainakin länsimais- sa – joutunut perääntymään tie- teen tieltä. Uskonto ei kuitenkaan ole antanut periksi vaikka se on muuttunut hienovaraisemmaksi ja sävyisemmäksi. Uskonto ja kirkko eivät enää tuomitse oppiensa epäi- lijöitä kuulusteltavaksi, kidutetta- vaksi tai poltettavaksi.

Kamppailua käydään tänään verbaalisella tasolla, eikä tulikiven- katkuisia sanoja säästellä. Suomes- sa tieteen leirin ehkä tunnetuin ja aktiivisin keskustelija on ollut Ka- ri Enqvist. Hän onkin julkaissut ai- heesta lukuisia kirjoja.

Uskomaton matka uskovaisten maailmaan saattaa yllättää ja häm- mästyttää monet, sillä Enqvist va- kuuttaa, että hän ei vastusta us- kontoja eikä pyri todistamaan, et- tei jumalaa ole olemassa. Itse asias- sa uskonnot eivät kiinnosta häntä lainkaan ja hän suhtautuu niihin täysin välinpitämättömästi. Väite ei ole niin paradoksaalinen kuin ensi kuulemalta vaikuttaa. Sellainen ih- minen, joka vihaa uskontoja kiih- keästi, on niissä kiinni ja pitää nii- tä jollain tavoin merkittävinä, kos- ka hän uhraa niin paljon aikaa ja vaivaa niiden vastustamiseen. Jos uskonnon vastustaja väittää pys- tyvänsä todistamaan, että jumalaa ei ole, hän on uskonnossa kiinni kuin kärpänen liimapaperissa. Hän

tulee samalla väittäneeksi, että hän on kurkistanut verhon taa tuon- puoleiseen ja kohdannut siellä pel- kän tyhjyyden ja olemattomuuden.

Uskontoihin välinpitämättö- mästi suhtautuva Enqvist ei väi- tä mitään jumalan olemassaolos- ta, hän haluaa pitää kätensä puh- taina koko metafysiikasta ja näin erottaa tiukasti uskon ja tiedon toisistaan. Uudessa kirjassaan hän menee uskonnollisiin tilaisuuk- siin kokeillakseen, mitä usko tun- tuu ja näyttää konkreettisesti koet- tuna. Näiden kokemusten jälkeen hän suhtautuu uskontoihin vielä välinpitämättömämmin kuin en- nen matkaansa uskovaisten maail- maan.

Ensimmäinen ja yleinen vai- kutelma on se, että uskonnot eivät muutu ja edisty vaan elävät ikuises- sa pysähtyneisyyden ajassa. Usko- vaiset uskovat jumalaan yhtä vähän kuin Enqvist, sillä monille uskovai- sille Raamatun pikkutarkka pänt- tääminen ulkomuistista on van- kempi todistus hurskaudesta kuin jumala. Uskovaiset ovatkin teen- näisiä ja ulkokullattuja niin pukeu- tumisensa kuin käyttäytymisensä- kin puolesta. Sanalla sanoen usko- vaisten maailmassa kaikki on val- mista ja kiveen hakattua, ja kaikki mikä uhkaa horjuttaa tai murtaa tä- tä valmista ja sulkeutunutta maa- ilmaa, on lähtöisin sielunviholli- sesta. Suurin uhkatekijä on tietys- ti tiede.

Tiede perustuu alituiseen epäi- lyyn, kyselemiseen ja teorioiden armottomaan koettelemiseen. Tie- teen tunnus on jatkuva muutos, ja ainakin huipputason tutkijat suo- rastaan yllyttävät toisiaan kumoa- maan toistensa teorioita. Tieteen ehdottoman avoin maailma ei en- nalta lyö lukkoon mitään, ei edes