Instruktiivirakenteiden historiaa
JUHA LEskıNEN Suomen kielen inkong- ruentit instruktiivirakenteet ja niiden taus- ta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 536. Helsinki 1990. 214 s.
Suomen kaasussyntaksista on vähänlai- sesti sellaisia kokonaisesityksiä, jotka käsittelisivät jonkin tai joidenkin sija- muotojen syntaksia koko suomen kielen alalla ja aikakerrostumissa ja joissa otet- taisiin huomioon myös suomen sukukie- let. Ensimmäinen tällainen monografia oli Eemil Aukusti Tunkelon väitöskirja
››Alkusuomen genitiivi relatiivisen ni- men apugloosana I: l›› vuodelta 1908.
Sittemmin on samantapaiselta pohjalta käsitelty nominatiivin esiintymistä ob- jektin sijana (Willem Grünthal 1941) ja partitiivia (Norman Denison 1957). Näi- den monografioiden lisäksi on mainitta- va vielä Lars-Gunnar Larssonin partitii- vitutkimus (1982). Kaikille näille töille on yhteistä se, että niissä käsitellään suurtaajuisia ja monikäyttöisiä kaasuk- sia.Tutkimusten sarja täydentyi joulun al- la 1990, kun Jyväskylän yliopiston kas- vatti Juha Leskinen väitteli tohtoriksi Tampereen yliopistossa suomen instruk- tiivin alalta. Edeltäjistään Leskisen teos poikkeaa lähtökohdaltaan sikäli, että instruktiivi on suomen pientaajuisimpia sijoja, sekin silti monikäyttöinen. Inst- ruktiivistakin ovat käsiteltävänä vain ve- rissä naamoin, alla päin, hyvillä mielin -tyyppiset rakenteet (jälkimmäisenä osa- na instruktiivi, edellisenä osana yleensä jokin paikallissija, useimmiten olosija).
Käsittelyn taustana on tosin koko inst- ruktiivi, josta Leskisellä on noin 5 000 poimintoa.
Tärkein peruste aiheen valinnalle on ollut se, että suomessa vallitsee pitkälle substantiivin ja sen määritteen, varsinkin adjektiiviattribuutin, kongruenssi (isosta talosta, pieniin taloihin). Juha Leskisen käsittelemät rakenteetkin jakautuvat kahteen melko selvärajaiseen alaryh- mään. Verissä naamoin, alla päin -tyyp- piset rakenteet, ››absoluuttiset instruktii- vit››, muistuttavat nominativus (tai parti- tivus) absolutus -rakenteita ja ovat usein sellaisilla korvattavissakin (vrt. naama veressä, pää nuokuksissa). Rakenteen jä- senet eivät ole niissä attribuuttisuhtees- sa, vaan rakenne on upote, jonka jäsen- ten suhde on sama kuin finiittilauseen subjektin ja adverbiaalin suhde (vrt.
miehet palasivat verissä naamoin - mie- het palasivat + miesten naamat olivat ve- rissä). Sen sijaan hyvillä mielin -tyyppiset rakenteet eivät sisällä upotetta. Ne ovat attribuuttirakenteita, jotka poikkeavat tavanomaisista vain siinä, että adjektii- viattribuutin ja pääsanan välillä ei ole si- ja- eikä aina numeruskongruenssiakaan (vrt. hyvällä mielellä). Tutkimuksen nimi on hiukan harhauttava, inkongruenssin käsite kun laajennetaan myös edellisen- laisiin tapauksiin. Olisi ehkä voinut sel- ventää ja samalla keventää otsikkoa pu- humalla ››inkongruenttien instruktiivi- rakenteiden›› sijaan tyyppiesimerkkejä käyttäen esim. juuri verissä naamoin, hy- villä mielin -tyyppisistä instruktiiviraken- teista.
Tutkimuksen rajaus on sikäli onnistu- nut, että aihe tällaisenaan on hyvin py- synyt tekijän hallinnassa. Voi tosin ky-
syä, olisiko enemmässä määrin pitänyt ottaa huomioon inkongruentit partitiivi- rakenteet (monessa kohtaa, tällä tapaa).
Nehän ovat tapauksin (vrt. edellisiin monessa kohdin, tällä tavoin) rinnan käy- tössä inkongruenttien instruktiiviraken- teiden kanssa, ja tokko niiden syntyä- kään voidaan selittää instruktiiviraken- teista kokonaan irralliseksi ilmiöksi. Ad- jektiiviattribuutillisen intruktiiviraken- teen syntyä Juha Leskinen, Denisoniin viitaten, uumoileekin inkongruenttien partitiivirakenteiden vaikutukseksi. On- ko tällaisesta vaikutusyhteydestä kysy- mys, jää tosin avoimeksi, kun asiaa ei ole perusteltu.
Aineiston keruu on ollut työläs tehtä- vä, käsiteltävän tyypin levikki kun yltää suomesta muihin itämerensuomalaisiin kieliin, jopa lappiin asti (instruktiivin osalta vielä kauemmas, mordvaan, tše- remissiin ja samojedikieliin). On ollut käytävä läpi melkoinen määrä kirjalli- suutta, vanhoista sanakirjoista ja kieli- opeista nykysuomea edustavaan kauno- ja tietokirjallisuuteen sanoma- ja aika- kauslehtiä myöten. Eniten aikaa on kui- tenkin kulunut arkistoissa. Voi vain aa- vistaa, millainen työ on ollut etsiä - tie- to tiedolta käsitellen - harvinaisia inst- ruktiivirakenteita murteidemme sana-ar- kiston noin 7 000 000 sanalipusta.
Helpommin tietoja on löytynyt Helsin- gin yliopiston suomen kielen laitoksen muoto-opin arkistosta, jossa etsittävät muodot ovat määräsignumin kohdassa;
näitä esimerkkejä työssä onkin runsaas- ti. Pienehkö määrä esimerkkejä on löy- tynyt vielä Turun yliopiston Fennicumin lauseopin arkistosta. Paitsi Suomessa Leskinen on työskennellyt Viron tiede- akatemian kielen ja kirjallisuuden insti- tuutissa.
Laajahkossa johdannossa (s. 1-40) on mm. yritetty selvittää instruktiivin alkuperäistä tehtävää tai alkuperäisiä tehtäviä. Sitä varten on suomen ja sen sukukielten instruktiiviaines jaettu mer- kitysryhmiin. ltämerensuomalaisista kie- listä kertynyt aineisto voidaan sijoittaa, kuten tekijä sanoo, ››ainakin kahdeksaan
toisistaan selvästi erottuvaan ryhmään››.
Rajankäynti ei kuitenkaan liene ollut helppoa, onhan syntaksin jaotuksille yleensäkin tyypillistä alaryhmien ainakin jonkinvertainen limittyminen. Voi kysyä, mihin ryhmään tai ryhmiin on sijoitetta- va esim. sellaiset tutkimuksessa esiinty- mättömät instruktiivit kuin riidoin, vi- hoin, poikkipuolin. Johdannon s. 19-34 on pohdiskeltu asioita, jotka tuskin sa- nottavasti edistävät teeman kehittelyä;
varsinkin adverbien yleistä olemusta kä- sittelevän jakson (s. l9-28) tekijä olisi voinut julkaista erikseen. Taitavasti Les- kinen on sen sijaan käsitellyt aiheen kannalta keskeistä kielihistoriallista ky- symystä - sitä, miksi itämerensuomen instruktiivissa yksikkö on lähes jäljettö- miin syrjäytynyt, kun se taas lapissa on säilynyt monikon rinnalla.
Huolellisesti kerätyn aineiston Juha Leskinen on esittänyt viitenä lähderyh- mänä (s. 41-108): sanakirjat, kieliopit ja niihin rinnastuvat tutkimukset, suo- men murteet, kansanrunous (siinä kaksi ryhmää) ja kirjakieli (kolme ryhmää).
Kun ryhmät on yleensä vielä morfologi- sin perustein jaettu kolmia ja alaryhmät edelleen neljiä, on jaksosta tullut kovin moniportainen. Luokittelu on tosin joh- donmukainen, ja jänteväksi ja - kaa- vamaisuudestaan huolimatta - myös järkeväksi sitä voi sanoa. Kuitenkin voi kysyä, olisiko aineiston vähemmän hie- nojakoinen luokitus tuottanut vielä pa- remman tuloksen ja olisiko eri aineisto- ryhmien jonkinvertainen kommentointi ollut paikallaan muidenkin kuin vain kirjasuomen jakson lopussa.
Nykyisessä kirjakielessä ei juuri enää esiinny substantiivi- ja adverbialkuisia upoterakenteita (esim. verissä naamoin, alla päin). Sen sijaan inkongruentit ad- jektiiviattribuuttirakenteet ovat melko tavallisia (siinä määrin, hyvillä mielin).
Niiden esiintymistä vuodesta 1820 läh- tien aina nykysuomeen asti Leskinen on käsitellyt s. 108-127 nimenomaan ver- taamalla inkongruenttien attribuutti- rakenteiden esiintymistaajuutta niiden rinnalla esiintyvien kongruenttien raken-
teiden (tällä tavalla) ja inkongruenttien partitiivirakenteiden (tällä tapaa) taajuu- teen. Hyvän kuvan asiasta saa varsinkin sivun 124 pylväiköstä: nykyisin selvässä valta-asemassa oleva inkongruentti inst- ruktiivirakenne (tällä tavoin) on saavut- tanut suositummuutensa jo 1870-1885, siis nykysuomen kauden alkuaikoina.
Pylväiköstä ei sen sijaan näy sitä asiaa, jonka voi tekstistä lukea ainakin rivien välistä: tyypin nykyinen dominoivuus perustuu nimenomaan kahden ilmauk- sen (siinä määrin ja siltä osin) suosioon nykysuomen aineistossa.
Leskinen on pyrkinyt selvittelemään inkongruenttien instruktiivirakenteiden käyttöä myös erityyppisissä teksteissä.
Lopputulos olisi vielä vakuuttavampi, jos tekstien valintaan olisi kiinnitetty enemmän huomiota. Aihetta muullakin tavoin problemoimalla voisi saada ai- kaan erityistutkimuksen. Silloin pitäisi esim. selvittää, myös kongruentit inst- ruktiivi-ilmaukset huomioon ottaen, ovatko rinnakkaistyypit (monin kohdin, monessa kohdin, monessa kohdassa, mo- nessa kohtaa) joka suhteessa synonyymi- siä, millä tavoin edeltävä adjektiivinen sana (adjektiivi, pronomini tai numeraa- li) vaikuttaa pääsanansa muodon valin- taan (tällä tavoin tavallinen, mutta esim.
yksinkertaisella tavoin tuskin käytössä), onko eroa sen mukaan, esiintyykö sana verbin vai adjektiivin tai adverbin mää- ritteenä (menestyi siinä määrin, siinä määrin katala, siinä määrin katalasti), missä tapauksissa tulevat kyseeseen kaikki neljä vaihtoehtoa (esim. monin tavoin, monella tavoin, monella tavalla, monella tapaa) ja missä taas harvemmat (esim. tutkimuksessa mainittu tällä haa- vaa on kaiketi yksinomainen, *tällä haa- voin kai esiintymätön).
Jaksossa ››Osa-aineistojen kommen- tointia ja vertailua» (s. 128-134) Juha Leskinen esittää, miten paljon missäkin aineistossa on, kuten hän sanoo, ››ha- kumuotoja›› (tämän käsitteen sisällöstä lukija joutuu itse ottamaan selvää) ja miten paljon minkinlaisia tyyppejä. Tä- hän jaksoon sisältyy paljon hyviä huo-
mioita, mm. se, että vuoden 1642 Raa- matun suomentajat ovat kaihtaneet Ag- ricolan viljelemiä inkongruentteja raken- teita (Agricola oikiall polen wenecte - Raamattu oikealle puolelle venehtä). Jak- sossa olisi ollut hyvä sanoa selvästi, joh- tuuko esiintymien määrä korpuksen laa- juudesta vai esiintymien taajuudesta tie-
tyssä korpuksessa.
Jaksosta käy korpuksittain selvästi ilmi eri rakennetyyppien määrä. Eniten on adjektiiviattribuuttirakenteita (vähäs- sä määrin, kaikella tavoin), tätä vähem- män tyyppiä adverbi + substantiivi (ha- jalla hapsin, kallella päin), vähiten kah- den substantiivin yhdistelmää (itkussa silmin). Yleisimmin on rakenteen edelli- nen jäsen rakennetyypistä riippumatta yks. tai mon. inessiivissä tai adessiivissa.
Nämä asiat on esitetty selkeästi ja joh- donmukaisesti, myös tilastoin havainnol- listaen.
Selvästi eniten tutkittavia sanontoja on kertynyt suomen murteista, ei kui- tenkaan tasaisesti kaikkialta vaan run- saimmin savolais- ja pohjalaismurteista.
Vain niissä ovat tavallisia paitsi inkon- gruentit rakenteet myös absoluuttiset instruktiivit (verissä naamoin, alla päin).
Muualla, varsinkin lounaismurteissa ja niiden lähinaapuristossa, tavataankin oikeastaan vain inkongruentteja attri- buuttirakenteita. Vanhan kirjasuomen todisteiden perusteella Leskinen kuiten- kin päättelee, että aiemmin on ilmeisesti sielläkin tavattu kaikkia kolmea tyyppiä.
Rakenteiden murrepohjan käsittelyä olisi voinut yhä syventää. Kartta, vaikka ai- neiston niukkuuden vuoksi aukkoinen- kin, osoittaisi havainnollisesti, mihin asti absoluuttiset instruktiivit ulottuvat ja missä alkaa siis pelkkien inkongruent- tien rakenteiden alue. Olisi voinut myös yrittää pohtia, mikä on absoluuttisen instruktiivin Lounais-Suomesta hävittä- nyt. Helppo olisi ollut - vaikkapa R. E.
Nirvin Kiihtelysvaaran murteen sanakir- jan pohjalta - selvittää, paljonko ja minkälaisia sanontoja yhdessä ainoassa pitäjänmurteessa voi esiintyä. Kun juuri absoluuttiset instruktiivit ovat kielessä
harvinaisia, voi aavistella, että niiden vil- jelijöitä kielenkäyttäjistä ovat jonkinlai- set sanataiteilijat, joita pitäjissään aina joitakin on. Tyypin esiintyminen voi olla kytköksissä myös aiheeseen ja kerronta- lajiin; se kai semanttisistakin syistä luon- tuu enemmän tapahtumien kulun ja sitä säätelevien ihmisten toimintojen elävöit- tämiseen kuin esim. arkisten töiden ku- vaamiseen.
Rakenteiden sanastoa Leskinen on tarkastellut erikseen sen mukaan, onko kyseessä jälkimmäinen vai edellinen jä- sen. Hän on rakenteen jälkiosia merki- tysryhmiin jakaessaan kiinnittänyt huo- miota siihen tähdelliseen seikkaan, että merkittävä osa sanoista on ihmisen, eläimen tai kasvin osien nimityksiä (hän- tä, jalka, kaula, korva, kynsi, nenä, silmä, tyvi jne.) tai sitten ihmistä itseään tai hänen toimintaansa tarkoittavia sanoja (henki, juoni, mieli, sana, surma jne.).
Kyseiset sanat ovat ylipäätään vanhoja.
Niiden iäkkyyden osoittamiseen ei olisi tarvittu niin mutkikasta keinoa kuin sa- nojen vartalotyyppien mukaista ryhmit- telyä. Ratkaisevampaa kuin kuuluminen tiettyyn vartalotyyppiin on ollut sanan semantiikka. On selvää, että juuri tuon- kaltaisia sanoja on imenyt puoleensa upotteiden rakennekaava, jossa vallitse- vana on sen ilmaiseminen, missä ase- massa tai tilassa jokin matriisilauseen subjektiin kuuluva komponentti (esim.
juuri ruumiinosa) on.
S. 141-155 on selvitelty rakenteiden syntaktis-semanttisia ominaisuuksia. Inst- ruktiivirakenteet jaotetaan asianmukai- sesti, ja samalla tulee puheeksi myös ab- soluuttisen instruktiivin ja nominativus absolutuksen vastaavuus (vrt. paljassa jaloin - jalat paljassa, naurussa parroin - parta naurussa, hymyssä suin - suu hymyssä, ristissä käsin - kädet ristissä).
Olisi kannattanut pohtia sitä, mikä kie- lihistoriallinen tausta tällä vastaavuudel- la on. Täysin erilläänhän tyypit eivät ole voineet syntyä ja kehittyä. - Rakenteen syntaktisesta asemasta puhuessaan Les- kinen viittaa kirjakielisiin tapauksiin, joissa instruktiivirakenteet ovat määrit-
tämässä adjektiiveja ja adverbeja (siinä määrin heikko, sillä tavoin täydellinen, suurelta osin eri tutkijat). Kun niitä ei hänen mukaansa murteissa tavata (omis- sa Vihdin muistiinpanoissani kuitenkin esim. kahta käsiin kalteva), hän pitää niitä - ilmeisesti oikein - nuorina ja ainakin osin ruotsin kielen vaikutuksena (siinä määrin ujo, ruots. till den grad blyg).
Työn ansiokkaassa loppuosassa (s. 156- 183) Leskinen tutkijoista ensimmäisenä selvittää instruktiivirakenteiden koko- naislevikin itämerensuomessa ja lapissa.
Käy ensinnäkin ilmi, että absoluuttinen instruktiivi on tuttu kaikissa itämeren- suomalaisissa kielissä (liivissä vain yksi epävarma tapaus) ja lisäksi laajalti lapis- sa, ei kuitenkaan lapin eteläisimmissä murteissa. Varsinaiset inkongruenssi- tapaukset sen sijaan keskittyvät itäme- rensuomalaisten kielten pohjoisryhmään, niin että niiden täytyy olla absoluuttisen instruktiivin pohjalta syntyneitä uudis- kehittymiä. Pelkästään levikin perusteel- la voisi absoluuttista instruktiivia pitää varhaiskantasuomen peruna. Pitävin ar- gumentein Juha Leskinen kuitenkin osoittaa, että tyyppi on lapissa lainaa itämerensuomesta. Keskeinen kriteeri on se, että lapin rakenteen jälkimmäinen jä- sen on suomen tapaan aina monikko- muotoinen, vaikka yksikön ja monikon instruktiivin (= adverbaalisen genetiivin) vastakohta on lapissa muuten täysin elävä.
Tutkijanlahjoja osoittaa myös instruk- tiivirakenteiden syntyongelman pohdis- kelu. Leskisen mukaan kyseessä olisi kahden itsenäisen adverbiaalin liittymi- nen yhdeksi ilmauskokonaisuudeksi.
Näin olisivat syntyneet ensi vaiheessa absoluuttiset instruktiivit (verissä naa- moin, alla päin) ja niiden pohjalta toises- sa vaiheessa inkongruentit instruktiivi- rakenteet (hyvillä mielin). Selitys myötäi- lee ja samalla täydentää niitä ajatuksia, joita instruktiivirakenteiden synnystä ovat aiemmin esittäneet Lauri Hakuli- nen, Norman Denison ja Terho Itkonen.
Lähteitä on yleensä tulkittu oikein ja niitä on runsaasti -jopa niin paljon ja niin erilaisia, että ne olisi voinut jakaa kahteen ryhmään: aineslähteet ja muu kirjallisuus. Painovirheitä olen huoman- nut kymmenkunta, ja työ on myös kie- len osalta moitteeton. Työn ulkoasua olisi sen sijaan voinut kohentaa typogra- fisin keinoin. Monet sivut ovat nyt esi- merkkirivien lyhyyden ja rivinvälien väl- jyyden tähden autioita, eikä monipor- taista jäsennystä ole huomattu selventää eripituisin rivinvälein, missä se olisi ollut mahdollista (esim. s. 52).
Kaikkiaan Leskisen väitöskirjalla on varsin paljon ansioita. Jo työsuoritukse- na se on kunnioitettava, varsinkin kun ottaa huomioon rakenteiden harvinai- suuden ja aineiston koonnin työläyden.
Ensimmäisenä Leskinen on selvittänyt absoluuttisen instruktiivin ja inkong- ruenttien instruktiivirakenteiden koko- naislevikin suomessa ja sen sukukielissä, käsitellyt aineiston monipuolisesti sekä osoittanut rakenteiden syntypohjan, ikä- suhteet ja absoluuttisen instruktiivin le- viämissuunnan (itämerensuomesta lap- piin). Hyvillä mielin voi lukija todeta, että Juha Leskisen väitöskirja on huo- mattavasti edistänyt itämerensuomen ja lapinkin kaasussyntaksin tutkimusta.
PEKKA LEHrıMÄKı
Kääntämisen perusteita
RUNE INGo Lähtökielestä kohdekieleen.
Johdatusta käännöstieteeseen. WSOY 1990. 324 s.
Kääntämistä ja sen tutkimusta käsittele- vää kirjallisuutta ei maassamme ole vielä ilmestynyt kovinkaan paljon, minkä vuoksi on syytä periaatteessa panna tyy- tyväisenä merkille Rune Ingon alaa tar- kastelevan teoksen ilmestyminen. Sanon
››periaatteessa››, sillä kirja, joka pyrkii alaotsikkonsa mukaisesti tarjoamaan johdatusta (ei siis johdatuksen) ainakin joidenkin tutkijoiden käännöstíeteeksi nimittämään tutkimusalueeseen, herättää jossain määrin ristiriitaisia tunteita. In- gon teoksessa on nimittäin koko lailla hyvääkin, mutta se myös kärsii joistakin - omasta mielestäni - perusteettomista yksinkertaistuksista, tiettyjen asioiden aiheettomasta ylikorostuksesta ja pai- koin ehkä jopa lievästä anakronismista samoin kuin muutamista muista pie- nemmistä puutteista. Ennen kuin ryhdyn tarkemmin käsittelemään näitä miinus- puolia, tuon esille joukon seikkoja, jotka mielestäni ovat teokselle vähintäänkin kunniaksi.
Ensinnäkin on erinomaisen hyvä asia, että johdatukseksi tarkoitetussa teokses- sa ei ole yritetty selvittää likimainkaan kaikkia kääntämiseen ja kääntämisen tutkimukseen liittyviä seikkoja. Kirjan takakannen tekstin mukaan tavoitteena on antaa yleiskuva asioista, minkä vuoksi kirjoittaja on voinut keskittyä tiettyihin kysymyksiin ja jossain määrin jopa pohtiakin niitä. Toinen vaihtoehto, jonka mm. Newmark (1988) on valinnut omassa esityksessään ja jota en pidä eri- tyisen onnistuneena (ks. Hietaranta 1990), olisi ollut yrittää saada aikaan kattava kuvaus alasta ja sen tilasta tällä hetkellä. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto olisi uskoakseni turhankin helposti joh- tanut siihen (kuten Newmarkin tapauk- sessa näyttää käyneen), että hyvin mo- nesta asiasta olisi sanottu vähän jokai- sesta mutta juuri mihinkään ei olisi pys- tytty keskittymään edes kohtuullisesti.
Ingoa on mielestäni syytä onnitella siitä, että hän on malttanut mielensä ja ilmei- sen suosiolla jättänyt syrjään koko jou- kon asioita, jotka kyllä kuuluvat kään- tämisen ja sen tutkimuksen alaan ja jot- ka joku toinen kirjoittaja olisi mitä il- meisimmin ottanut mukaan mutta jotka eivät kuitenkaan olennaisesti olisi lisän- neet teoksen painoarvoa.
Toinen seikka, joka ansaitsee tulla tässä mainituksi kirjan meriittinä, on
