TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2017 59
KIRJALLISUUS
ARVOSTELLUT KIRJAT 59 Peter Marshall: Refor- maatio. Suom. Tapani Kilpe- läinen. niin & näin 2017. Meri Heinonen ja Marika Räsänen (toim.): Pohjoinen reformaa- tio. Turku Centre for Medie- val and Early Modern Studies ja Turun Historiallinen Yhdis- tys 2016. ● Kari Heino 61 Jari Kupiainen ja Lii- sa Häkkinen (toim.): Kuva- tut kulttuurit. Johdatus vi- suaaliseen antropologiaan.
SKS 2017. Harri Kalha (toim.):
Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin. SKS 2016. ● Otso Kantokorpi 62 Paula Arvas ja Voitto Ruohonen: Alussa oli mur- ha – johtolankoja rikoskirjalli- suuteen. Gaudeamus 2016.●
Keijo Kettunen
63 Sari Näre: Sota ja seksi.
Rintamamiesten seksuaali- kerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tammi 2016. ● Paulii- na Raento
66 Jari Leskinen: Kohti so- sialismia! Pirkkalan perus- koulun marxilainen kokeilu 1973–75. Siltala 2016. ● Virpi Kivioja
68 Ari Saastamoinen: Tu- hat tietä Roomaan. Matkus- taminen antiikin maailmassa.
Gaudeamus 2017. ● Eeva- Maria Viitanen
Suurin osa reformaatiota koskevista yleistyksistä ei pidä paikkaansa. Reformaatio ei ollut Martti Lutherin paluu puhtaaseen kristinuskoon eikä Antikristuksen juoni, eikä se kiskaissut modernia luonnontiedettä vapaaksi taikauskon noidankynsistä. Sen sijaan se voimisti yhtä aikaa sekä suvaitsemattomuutta että moniarvoisuutta.
Maailman johtaviin reformaation tuntijoihin kuulu- van Peter Marshallin Reformaatio muistuttaa, miten moneen suuntaan reformaatio riistäytyi – usein vas- toin asianosaisten tahtoa. Se on rautaisannos kult- tuuri- ja yhteiskuntahistoriaa.
REFORMAATIO Peter Marshall RE
OF MR AA TI O
PETER MARSHALL
NIIN & NÄIN 2017 www.netn.fi
ISBN 978-952-7189-11-5
Reformaatio meillä ja muualla
Peter Marshall: Reformaatio.
Suom. Tapani Kilpeläinen. niin &
näin 2017.
Meri Heinonen ja Marika Rä- sänen (toim.): Pohjoinen refor- maatio. Turku Centre for Medie- val and Early Modern Studies ja Turun Historiallinen Yhdis- tys 2016.
Luther naulaamassa teesejään Wit- tenbergin linnan kirkon oveen ja Agricola osin sen seurauksena muutamaa vuosikymmentä myö- hemmin kääntämässä ja kirjoitta- massa oikeaoppista lukemistoa Suomen kansalle sen omalla kie- lellä. ”Reformaatio” ja ”uskonpuh- distus” tuovat monen asiaan tar- kemmin vihkiytymättömän mieleen joukon erilaisia yksittäisiä tapahtu- mia ja tiedonmurusia kaukaa puo- len vuosituhannen takaa. Ison ku- van hahmottaminen sen sijaan voi olla hankalaa. Mistä reformaatiossa lopulta oli kysymys, ja mitkä olivat sen vaikutukset? Entä tunnemme- ko sen jälkijäristyksiä edelleen?
Maallikon sirpaleisessa refor- maatiokuvassa ei tietenkään ole mitään ihmettelemistä. Kyseisen kaltainen mittava, moninainen ja yhteiskuntien eri tasoille vaiku- tuksensa ulottanut ilmiökokonai- suus kun on alan tutkijoillekin vai- kea pähkinä purtavaksi. Eurooppa oli 1500-luvulla ilman reformaa- tiotakin kiihtyvässä muutoksen ja hämmingin tilassa. Renessanssin humanismi, uuden tieteen pihti- synnytys, laajentunut maailman- kuva ja -kauppa, kirjapaino- ja lu- kutaito, kansallisvaltion orastus,
kaikki ne ja moni muu kehityskul- ku kasvattivat maanosan henkistä ja sotilaallista räjähdysherkkyyttä.
”Varhaismoderni” oli alkamassa, mutta oliko reformaatio vain yksi sen synonyymi myöhäiskeskiajan ja uuden ajan taitteen ja muiden kömpelyyksien rinnalla?
Sitä miettii esimerkiksi Peter Marshall aloittaessaan suppean Reformaationsa kysymällä, josko mitään selvästi osoitettavaa, refor- maatioksi oikeutetusti kutsuttavaa ylipäätään koskaan läpikäytiin? Tai toisaalta, oliko reformaatioita jopa monia?
Marshall päätyy pitämään kä- sitettä hyödyllisenä. Hänen mu- kaansa sillä voi kätevästi viitata yhtä aikaa aikakauteen ja proses- siin, jotka vakiinnuttivat eurooppa- laiseen kulttuuriin käytännön, jos- sa identiteetti määritellään jaon ja konfliktin avulla. Kun katoliset te- kevät tai sanovat noin, me teem- me ja sanomme näin. Tämän jaon voi siirtää myös nykyisyyteen asettamalla vastakkain esimerkiksi
”me” ja ”islaminuskoiset” tai vaa- rallisemmin ja harhaanjohtavam- min ”me” ja ”ne terroristit”.
Ilmiö ulottui ja irtaantui no- peasti sellaisiinkin asioihin, joil- la ei ollut mitään suoraa tekemis- tä uskonnollisten jakojen kanssa.
Esimerkiksi uuden ajan alun mullittelusta Marshall nostaa ka- lenteriuudistuksen. Paavi Grego- rius XIII uudisti tuoreimpaan tie- teelliseen tietoon nojautuen liian pitkiä vuosia antaneen juliaanisen kalenterin jo 1500-luvun lopulla, mutta epäluuloisimmille, eli pro- testanttisille Britannialle ja Ruot- sille, se kelpasi vasta 150 vuotta myöhemmin.
Jotta kuva tapahtumista ei var- masti olisi liian yksinkertainen, re- formaatioita ja reformaattoreita oli tosiaan useita. Eikä Martti Lut- her varmasti ollut reformaattoreis- ta vähämerkityksellisimpiä, aina- kaan meille suomalaisille, vaikka ei hän yhtä varmasti heistä ensim- mäinenkään ollut.
Marshall näyttää pitävän 1500-luvun alussa vauhdittunei- den tapahtumien kokonaisuutta KIRJALLISUUS
60 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2017 KIRJALLISUUS
ja sen kokonaisuuden satunnais- rönsyämiä myöhemmiltä vaiku- tuksiltaan itse ydintapahtumia, eli varsinaisia opillis-kirkollisia uskon- puhdistuksia, tärkeämpinä.
Kun ihmisiä ja asioita määritte- levistä jaoista tuli arkipäivää, opit- tiin niiden kanssa myös elämään.
Päädyttiin askel askeleelta kohti moninaisuutta ja myös moniarvoi- suutta, vaikka oli pyritty henkiseen ja hengelliseen yksimuotoisuu- teen. Myös uskonto ja politiikka alettiin hahmottaa erillisiksi, vaik- ka sekä luterilaisessa että kato- lisessa leirissä haettiin päinvas- taista reformaation alkuaikoina.
Paradoksien kautta siis kohti ny- kyaikaa.
Marshall muistuttaa lisäk- si myyttien viidakosta, joka pyrkii vääristämään ja yksipuolistamaan kuvaa reformaatioista.
Joidenkin tutkijoiden mukaan Luther ei naulannut teesejään kir- kon oveen, tai jos naulasikin, ei niissä paavin auktoriteettia oltu hyllyttämässä. Euroopan poliittis- uskonnollinen tilanne oli joka ta- pauksessa tuolloin ylivirittyneessä tilassa, ja ehkä juuri Lutheria tee- seineen voi sittenkin kiittää siitä, että asiat riistäytyivät käsistä.
Joka tapauksessa monia jul- kisuutta saaneita teo rioita refor- maatioiden vaikutuksista on alettu pitää kyseenalaisina. Esimerkiksi edellisen vuosisadanvaihteen suu- ren sosiologin Max Weberin nä- kemykselle protestanttisen etii- kan ja ”kapitalistisen hengen”
kytkennästä ei enää löydetä pitä- viä perusteita. Sama pätee myös Weberin ajatuksiin protestantti- suudesta ja sen voimasta hävit- tää maailmasta ”lumous”, eli eri- laiset yliluonnolliset ja magiikkaan liittyvät ilmiöt ja uskomukset. To- dellisuudessa niitä on edelleen viljalti myös protestanttien usko- musten joukossa, puhumattakaan siitä, mikä tilanne oli vielä niin sa- notun puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla Turussa. Piispa Isaa- cus Rothovius vaikeroi asiasta pal- jonpuhuvasti ja värikkäästi monet kerrat esimiehilleen ja tutuilleen Tukholmaan. Hänestä suomalai-
nen rahvas oli tuskastuttavan tyh- mää sekä taikauskoista ja kääntyi kovin helposti hakemaan hädän hetkellä apua loitsuista ja noituu- desta.
Sekavaa ja monimutkaista siis, viestittää Marshall. Mutta kukin va- litkoon reformaationsa, nyt kun se ei ole vain mahdollista, vaan kun- kin omaksi ristiksi armotta ase- tettu, kuten ”notkean modernin”
teoreetikko, juuri edesmennyt Zygmunt Bauman ajanhenkeäm- me kuvailee. Jos Luther oli yksi katalysaattori (varhais)modernille yksilöllistymiskehitykselle, taisim- me päätyä sillä uralla niin pitkälle, että mestari kääntyilee pelkästään jo siksi haudassaan?
Marshallin tiivistelmässä on ai- nakin yksi iso puute suomalaisen lukijan kannalta. Pohjoismaat ja erityisesti Suomi jäävät siinä ym- märrettävästi varsin vähälle huo- miolle. Hyvät paikkaustarpeet il- mestyivät kuitenkin juuri ennen Marshallin kirjasen suomennos- ta. Pohjoinen reformaatio -teok- sessa iso joukko suomalaisia tut- kijoita tarkastelee aihetta kattavan poikkitieteellisessä hengessä. Tie- toa löytyy aina Itämeren katolises- ta reformaatiosta turkulaisten kau- punkitalojen reformaatioaiheisiin kaakeliuuneihin.
Pohjoinen reformaatio vaa- tii omaa tarkastelua jo siksi, että täällä prosessi kulki yhteiskun- nassa ylhäältä alas. Kun Saksassa ja Keski-Euroopassa yleisemmin- kin oli kyse jopa kansanliikkeestä ja siinä ohessa talonpoikaiskapi- nasta, täällä tapahtumista voi- daan käyttää nimeä ruhtinasrefor- maatio. Kustaa Vaasan Ruotsi oli 1500-luvun alkupuolella velkai- nen ja hajanainen. Kuningas näki maan katolisen kirkon vauraudes- sa ja vallassa ratkaisun moneen ongelmaansa. Niinpä topakan su- meilematon hallitsija – varsin lu- terilaisessa hengessä – ”vapautti”
kirkon tuloista ja omaisuudes- ta, jotka eivät olleet sen ydintyöl- le välttämättömiä, alkoi ajaa alas luostarilaitosta ja otti itselleen päätösvallan piispojen ja muun ylemmän papiston nimityksissä.
Samalla irtauduttiin Rooman käs- kyvallasta ja alettiin kouluttaa pa- pistoa Saksan luterilaisissa yli- opistoissa. Lähes samaa tahtia ja samaan suuntaan kulki kirkkopoli- tiikassaan kova alueellinen kilpai- lija Tanska.
Marshallin pikku teos on oleel- liseen keskittyvä ja rennosti kirjoi- tettu tiivistys aiheestaan. Samal- la se on myös varsin yllätyksetön.
Marshall ehkä haaskaa vähäis- tä tilaansa hieman liikaakin jo la- kastuneiden vanhojen refor- maationäkemysten ja -myyttien kyseenalaistamiselle. Tapani Kil- peläisen hersyvän eloisa suomen- nos onneksi pitää kriittisenkin luki- jan huulilla hymyn.
Pohjoisen reformaation sum- maa arkkipiispa Kari Mäkisen kontribuutio. Hän keskittyy erityi- sesti reformaation ja suomen kie- len suhteeseen, vaikka laaja ko- koelma käsittelee sitä muutenkin.
Mäkisen nostoissa on kuitenkin hyvää osumatarkkuutta. Suomen- kielinen kirjallisuus, kirjoitettu suo- mi sekä kansan lukutaito ja -ope- tus ovat varmasti asioita, joita reformaatio edisti. Ne ovat myös vaikuttaneet tähän päivään asti Suomen ja suomalaisten kohtaloi- hin ja elinolosuhteisiin.
Hieman abstraktimmin Mäki- nen puhuu myös ”katseen laskeu- tumisesta”, siitä miten ”näkökul- ma taittui ylhäältä ja pyhästä alas ja arkeen”. Ja tässäkin on kyse edelleen myös kielestä, luterilai- suudelle niin tärkeästä kansan omasta kielestä. Olihan yksi Lut- herin keskeisistä ajatuksista kun- kin omakohtainen paneutuminen pyhiin teksteihin, ilman välittäjä- asemassa olevaa ja outoa latinaa mumisevaa pappis- ja munkkiar- meijaa ja ilman villisti rönsynnyt- tä pyhimyspalvonnan, menojen ja symboliesineistön ornamentiik- kaa. Samoissa virkkeissä Mäki- nen muistuttaa, että käytännössä oppi ja opetus toki tulivat luteri- laistuvassakin Suomessa ylhääl- tä saarnastuolista. Eikä sieltä tullut vain jumalan sanaa ja perusope- tusta, vaan sieltä tuli myös muun muassa valtiovallan käskyjä ja oh-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2017 61
KIRJALLISUUS
jeita. Kirkosta oli tullut de facto valtion viranomainen. Ja sellaise- na se on yllättävän tiukasti pysy- nyt Suomessa tähän päivään asti.
Ruotsin nykyinen arkkipiispa Antje Jackelén piti hiljan esitetyssä Suo- men ja Ruotsin yleisradioiden yh- teistuotannossa asetelmaa ”luteri- laisittain ongelmallisena”. Hänestä valtionkirkon vapaus ja riippumat- tomuus on liian helposti kyseen- alaistettavissa.
KARI HEINO
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, va- paa tutkija ja toimittaja.
Kuvat keskiössä ja marginaalissa
Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen (toim.): Kuvatut kulttuurit. Joh- datus visuaaliseen antropologi- aan. SKS 2017.
Harri Kalha (toim.): Kummat ku- vat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin. SKS 2016.
”Elämme aikakautta, jossa visu- aalisten ärsykkeiden kirjo ja infor- maation pukeminen kuvalliseen muotoon on yhä monimuotoi- sempaa ja laajempaa kuin kos- kaan aiemmin.” Vahva déjà-vu:
on kuin olisin lukenut tämän Liisa Häkkisen artikkelin avauksen Ku- vatuista kulttuureista viimeisen muutaman kymmenen vuoden ai- kana lukemattomia kertoja. Kriit- tistä kuvanlukutaitoa – tai mik- si sitä kenenkin tutkijan toimesta halutaankin nimittää – on kaivat- tu yksimielisesti jo pitkään, mutta jostain syystä kehitys tuntuu laa- haavan kuvavirran jäljessä. Tie- deyhteisön luulisi olevan paras
”esikatsoja”, koska nykyisessä voi- makkaassa itsereflektiivisyydes- sä – joka leimaa esimerkiksi antro- pologiaa ja taidehistoriaa, ehkäpä juuri tuon muutaman kymmenen vuoden ajalta – menneisyyden ku- via on opittu katsomaan uusin sil- min ja purkamaan niiden diskur- siivisia rakenteita. On myös opittu näkemään kuvista, niin uusista kuin vanhoistakin, asioita, joita ei ennen ole välttämättä osattu etsiä.
Visuaalisen antropologian luuli- si siis olevan aikamme perustietei- tä, jotka tuottavat valppaamman ta- van tarkkailla maailman kuvavirtaa ja eritellä sen yhteiskunnallisia ulot- tuvuuksia. Näin ei kuitenkaan ole.
Tämä tuodaan varsin vahvasti esiin Kuvattujen kulttuurien artikkeleis- sa. Visuaalinen antropologia on sel- västikin ajautunut harjoittajiensakin mukaan akateemiseen marginaaliin – puhumattakaan siitä, että se oli- si päätynyt populaarijulkisuuteen ja olisi ollut omalta lisäämässä ihmis- elämän ymmärtämistä.
Voisi tietenkin kuvitella, että Kuvatut kulttuurit – toimittajansa sanoin ”ensimmäinen suomenkie- linen ’kokonaisesitys’ visuaalisen antropologian tutkimusalasta” – olisi lähtölaukaus kuvien tulkinnan renessanssille, mutta suhtaudun ajatukseen epäilevästi.
Kirja on hyvä peruspaketti run- saine lähdetietoineen ja kiinnosta- vine tapaustutkimuksineen, mutta se hukuttaa potentiaalisen innos- tavuutensa loputtomaan akatee- miseen suohon, jossa useamman- kin kirjoittajan voimin vatvotaan esimerkiksi elokuvan lajityyppien luokittelua.
Olen kuitenkin lukevinani ai- nakin rivien välistä, että suurim- malla osalla kirjan kirjoittajista on epämääräinen kaipuu taiteen pa- riin tai ainakin lähemmäksi taidet- ta. Monelle löytyy sama nurkkaju- malakin: Jean Rouch (1917–2004), joka liikkui sujuvasti – ja lumoa- vasti – dokumentin ja fiktion raja- mailla. Näin oli epäilemättä van- han ystäväni ja opiskelutoverini Ilkka Ruohosenkin (1958–2016) laita. Vahvasti teoreettisesti orien- toituneenakin hän uskalsi tehdä
elokuvia, jotka kyseenalaistivat luokitteluja.
Tällaisessa kokeilussa yksi este saattaa olla tutkijoiden kapea käsi- tys taiteesta, kuten käy ilmi Jari Ku- piaisen kommentissa: ”Yksi olen- nainen ero näiden [tiede ja taide]
välillä voidaan liittää juuri antropo- logisen tutkimuksen eettisiin peri- aatteisiin: tutkijaa ohjaavat tieteen- alan tutkimuseettiset reunaehdot siinä missä taiteilijaa ohjaa oma taiteellinen näkemys.” Näin ei enää ole, sillä taidemaailman eet- tiset reunaehdot ovat tulleet esille ja tarkentuneet muun muassa vii- me vuosien voimakkaassa appro- priaatiokeskustelussa, joka muis- tuttaa monin tavoin dekolonisoidun antropologian keskusteluja. Tietys- tä näkökulmastahan koko antropo- logiaa voi tarkastella yhtenä suu- rena appropriaationa. Näiltä osin tiede ja taide ovat ainakin etiikan suhteen lähestyneet toisiaan voi- makkaasti. Mahdollisessa integ- raatioprosessissa auttanee myös se, että niin moni nykytaideteos on laadultaan sellainen, että sen erot- taa dokumentista lähinnä vain esi- tyskonteksti ja taidehistoriallisesti painottunut oheisteksti. Yksi mah- dollinen silta on tieteellisen ja tai- teellisen tutkimuksen yhteisen pe- likentän löytäminen. Tästä kirjassa on hyvänä esimerkkinä Lea ja Pek- ka Kantosen artikkeli omasta Viron projektistaan, joskin on todettava, että heidän tapansa kirjoittaa ja ku- vata alkaa muistuttaa enemmän tiedettä kuin taidetta. Rajalla kun pitää ilmeisesti vakuuttaa se toisel- la puolella oleva rajavartija.
Mainittakoon vielä, että muuta- malla suttuisella mustavalkovalo- kuvalla koristeltu kirja tekee pilk- kaa nimestään.
Moitteeni on perusteltu, sil- lä samaa aihepiiriä sivuava SKS:n toinen tuore kirja, Harri Kalhan toi- mittama Kummat kuvat on tehty samaan formaattiin, poikkeukse- na vain osaava ja onnistunut ku- vankäyttö.
Kummat kuvat tarjoaa itse asias sa oivan parin Kuvatuille kult- tuureille. Vaikka antropologit oli- sivatkin varsin tietoisia oman
