KANSANPARANNUS UUDESSA AJASSA JA PAIKASSA Perinteen ja modernin muovaama ammatti-identiteetti
Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Perinteentutkimus Elokuu 2020
Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto Tekijät – Author
Dalva Lamminmäki Työn nimi – Title
KANSANPARANNUS UUDESSA AJASSA JA PAIKASSA Perinteen ja modernin muovaama ammatti-identiteetti
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Perinteentutkimus Pro gradu -tutkielma x
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
Tiivistelmä – Abstract
Pro gradu- tutkielmani käsittelee kansanparannusta modernissa ajassa elävänä suomalaisen kulttuuriperinnön tunnistettuna osana, työnä ja ammatillisena identiteettinä. Tutkimus on rajattu koskemaan Suomessa harjoitettavaa kansanparannusta, suomalaisista perinteistä ohjautuvia parannusmenetelmiä. Tutkimukseni aineistona käytän tekemiäni haastatteluita ja kenttätyömuistiinpanoja sekä julkaistuja kuvauksia kansanparantajista ja heidän työstään sekä media-aineistoa.
Tutkimus koostuu kahdesta ydinkysymyksestä, joista ensimmäinen kysyy, mistä kansanparantajien ammatillinen identiteetti rakentuu ja kuinka se määritellään ja nimetään modernissa ajassa. Toinen kysymys on, miten ammattia representoidaan teksti- ja media-aineistossa sekä ammatin kuvauksissa ja millä keinoin.
Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii etnografisen kuvaus ja diskurssianalyysi. Etnografisen kuvauksen kautta tarkoituksena on tuoda esille ammatillisuus elettynä ja tulkittuna tapahtumana.
Diskurssianalyysi puolestaan antaa kehyksen tutkia kielen kautta kansanparannukseen liittyviä ammatillisia identiteettejä ja niiden representaatioita, hierarkioita ja kategorioita. Analyysini runkona toimii ammatti- identiteetin käsite, jolla tarkoitetaan ihmisen näkemystä ja kokemusta itsestään ammatillisena toimijana, miten hän kokee ammatillisuutensa ja mitkä hänen toiveensa ovat koskien hänen ammattiaan. Toisena teoreettisena työkaluna analyysissa toimii parantavan pääoman käsite, jota käytän läpi tutkimukseni aineiston tulkinnallisena kehyksenä. Parantavaksi pääomaksi määritellään kansanlääkinnässä parantajan kyvyt ja niiden todentaminen, parantajan luotettavuus sekä yhteisöltä saatu hyväksyntä, joka näkyy asiakas määrissä ja hyvässä maineessa.
Parantavaan pääomaan liittyy myös parantajan tiedollinen osaaminen ja kokemus. Eri aikakausien aineistot mahdollistivat kansanparannuksen tarkastelun lääkintäkulttuurien hybridisaation ja pluralismin käsitteiden kautta, jotka mielestäni tässä tutkielmassa sopivat parhaiten tuomaan esille modernin ammatillisuuden ja perinteisen parantajan pääomien toisiinsa limittymisen.
Erittelin kuvauksista kaksi esittämisen tapaa, joista muodostui kaksi diskurssia: Perinteistä ammatillisuutta tuottava puhe eli kulttuuriperinnölliseen diskurssiin tukeutuva selonteko ja modernia ammatillisuutta tuottava puhe eli modernin ammatillisuuden diskurssiin tukeutuva selonteko. Analyysin kautta tulee esille, että modernit ammattinimikkeet ja ammattia kuvaavat käsitteet ovat usein hoitotekniikkaan sidonnaisia. Olennainen ero suhteessa perinteisiin parantajiin on uusien ammattinimikkeiden saamisen vaatimuksena olevat tutkintosuoritukset. Tutkintonimikkeissä on nähtävissä niiden historiallinen tausta ja perinteisyys etuliitteellä viitataan historiallisiin nimikkeisiin ja ammatin jatkuvuuteen.
Avainsanat – Keywords Kansanparannus, ammatillisuus, ammatti-identiteetti, kutsumustyö, parantava pääoma, lääkintäjärjestelmien hybridisaatio, kulttuuriperintö, kansanlääkintä
75 sivua 8 liitesivua 09.08.2020
Philosophical Faculty School of Humanities Tekijät – Author
Dalva Lamminmäki Työn nimi – Title
FOLK HEALING IN THE HERE AND NOW
Traditional Folk Healing as a Profession in Modern Times
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Folklore Studies Pro gradu -tutkielma x
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
This Master's thesis considers folk healing as a recognized part of our cultural heritage that lives on in modern times. The study employs ethnographic description and discourse analysis to investigate
representations of folk healers and their professional identity and work. The research is limited to folk healing in Finland and healing methods guided by Finnish traditions. As material for my research, I use interviews with female and male folk healers and fieldwork notes, as well as published descriptions and media material on folk healers and their work.
The study consists of two core questions, the first of which asks where the professional identity of healers has been constructed and how it is defined and named in modern times. The second question asks how the
profession is represented, and by what means, in textual and visual material as well as in job descriptions My main focus is on the concept of professional identity, which refers to how folk healers view and
experience themselves as professionals, how they perceive their professionalism, and what their aspirations are regarding their profession. I also examine the concept of ‘healing capital’, which I use as an interpretive framework for my research material. In folk medicine, healing capital is defined as the healer’s abilities and experience and their verification, the healer’s reliability, and the approval received from the community as reflected in the quantity of their customers.
Using medical anthropology and the concept of hybridization, I analyze the overlap between traditional folk healing and modern professional folk healing. I distinguish two modes of speech from the published and media descriptions, which form two discourses. One is a speech that produces traditional folk healing, based on a cultural heritage discourse. The other is a speech that produces modern professional folk healing, that is based on hybridization of the cultural heritage discourse and a Western medicalized discourse.
Through the analysis, it becomes clear that an essential difference between the modern professional and traditional folk healers is in the degree required to obtain new professional titles. The titles and concepts describing the modern professional folk healer are often related to the healing techniques and methods.
Degree titles also show their historical background and the continuity of the profession.
Avainsanat – Keywords Folk medicine, Finnish folk healing, healer, cultural heritage, traditional health practices in Finland, professional identity, healing techniques, traditional healer’s, healing capital
75 pages 8 appendix pages 09.08.2020
1.2 Kansanparannus aiemmissa tutkimuksissa sekä tutkimuskirjallisuus ... 3
1.3 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen rakenne ... 6
2 METODOLOGIA, AINEISTO JA TERMINOLOGIA ... 8
2.1 Teoreettiset työkalut ja tutkimuskysymyksien tausta ... 8
2.2 Etnografiaa kentällä ja työpöydän ääressä ... 9
2.3 Diskurssianalyysi ja representaatio ... 11
2.4 Aineisto ja aineiston käsittelyprosessi ... 13
2.5 Terminologia ... 16
3 KANSANPARANTAJA: AMMATTI VAI KUTSUMUSTYÖ?... 20
3.1 Ammatillinen identiteetti ... 20
3.2 Kansanparantajaksi kouluttautuminen ... 22
3.3 Työympäristöjen ja työvälineiden modernisaatio ... 23
4 KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA AMMATILLISESTA IDENTITEETISTÄ 26 4.1 Etnografisen kuvauksen monta elämää ... 26
4.2 Kuvauksia perinteisistä kansanparantajista ja parantavasta pääomasta 27 4.3 Kuvauksia moderneista kansanparantajista ja parantavasta pääomasta 33 4.4 Perinteinen parantaja moderneissa saappaissa? ... 42
5 KANSANPARANNUKSEN DISKURSSIT: AMMATTI, TYÖ JA TOIMIJUUS 44 5.1 Kansanparantaja oletettuna ja selitettynä ... 44
5.2 Kansanparannuksen kategoriat ja hoitotekniikoiden luokittelu ... 45
5.3 Ammattinimikkeet työn kuvaajina ... 48
5.4 Kansanparannuksen representaatiot ammatissa ja työssä ... 56
5.4.1 Perinteisen representaatiot kansanparannuksessa ... 56
5.4.2 Kosketuksen merkit ja kuvat ... 58
5.4.3 Luonnon moniaistiset representaatiot ... 59
6 PÄÄTELMÄT: KOETTU JA KOHDATTU KANSANPARANNUS ... 62
TAULUKOT ... 74 AINEISTOLÄHTEET ... 74 LIITTEET
Liite 1 Haastattelukysymykset
Liite 2 Koulutusorganisaatiot ja koulutusten rakenteet ja sisällöt, Lamminmäki 2020 Liite 3 Tieteellisen tutkimuksen tietosuojaseloste
Liite 4 Tallennetun haastatteluaineiston käyttölupa ja tutkimuksesta tiedottaminen
1.1. ”En ole puoskari enkä parantaja. Olen jäsenkorjaaja”
Olen otsikoinut tutkimukseni ”Kansanparannus uudessa ajassa ja paikassa”. Uusi aika ja paikka ilmestyivät muistiinpanoihini tehdessäni kandidaatin työtäni, jolloin haastattelin kansanparantajia ja havainnoin heidän työtänsä. Kandidaatin tutkielmani ”Kansanparantajan synty – etnografinen kuvaus neljästä 2000-luvun kansanparantajasta” (2016) kysyi, kuinka tämän päivän kansanparantaja päätyy ammattiinsa. Tutkimus koostui henkilökuvista ja elämänkaarista, jotka lopulta päätyvät niin erityisen ja voimakkaan nimikkeen alle kuin kansanparantaja. Erityisen ja voimakkaan nimikkeestä mielestäni tekevät ne representaatiot ja diskurssit, joita kansanparantaja-termiin liitetään, sekä se, kuinka näitä representaatioita ja diskursseja tulkitaan. Kysyessäni haastateltavalta kansanparannusta harjoittavalta henkilöltä, miten hän nimeää itsensä ja työnsä, yksi vastaus oli ”en ole puoskari enkä parantaja. Olen jäsenkorjaaja”. Tästä keskustelusta mieleeni jäi kysymys, miksi hän erottelee itsensä puoskareista ja parantajista, mutta hyväksyy jäsenkorjaaja-nimityksen.
Kansanparannus eli kansanlääkintä tarkoittaa yhteisön tarpeista ja kokemusperustasta lähtöisin olevaa ihmisen terveyden ja sairauden hoitoa, joka toimii kokonaan tai osittain virallisen lääketieteen ulkopuolella (Vaskilampi 1983, 61). Kansan määritelmä aiemmissa tutkimuksissa ja kirjoituksissa vaikuttaa viittaavan etnisesti määriteltyihin suomalaisiin tai folkloristiikasta peruja olevaan kansan määritelmään, jolla eriteltiin alempia yhteiskuntaluokkia eliitistä.
Pro gradu -tutkielmani aihetta minun ei tarvinnut kauaa pohtia, sillä syvä intohimoni kansanparannukseen ja tarkentuvat kysymykset aiheen ympärillä innostivat jatkamaan tutkimusta. Kansanparannusta ja perinnehoitoja harjoitetaan Suomessa aktiivisesti, ja eri organisaatiot sekä yksityiset toimijat kouluttavat jatkuvasti lisää uusia tekijöitä. Lisäksi uusia ammattinimikkeitä ja hoitotekniikoiden määritelmiä on syntynyt lisää modernisaation myötä, kun kansanparantajien työ on muovaantunut muuttuneen terveyskulttuurin myötä ja eri lääkintäjärjestelmien pluralisaatiossa.
Tutkimuskysymysteni on tarkoitus tuoda esille kansanparannuksen ammatillisten kuvausten lähtökohtia, merkityksiä ja käyttöä, sekä niiden paikkaa perinteisen ja modernin ajan kuvauksissa. Pro gradu -tutkielmani käsittelee kansanparannusta modernissa ajassa elävänä kulttuuriperintömme tunnistettuna osana, työnä ja ammatillisena identiteettinä.
Tutkimus on etnografisen kuvauksen ja diskurssianalyysin kautta tuotettua representaatiotutkimusta. Sosiaalinen todellisuus, jota rakennetaan representaatioissa, on tässä tutkimuksessa itse kansanparantajien rakentamaa. Sen näkökulmat ovat usein yleisölle, eli asiakkaille suunnattuja, mutta omassa tutkimuksessa myös minulle, tutkijalle suunnattuja. Aineistossa esiintyvät representaatiot ovat moninaisia johtuen ajan ja paikan sekä yleisön erilaisuudesta. Kuvausten monipuolisuus on itselleni ollut koko tutkimuksen ajan rikkaus, se on mahdollistanut diskurssien ja representaatioiden katsomisen, kuuntelun ja lukemisen erilaisista näkökulmista ja erilaisilla tutkimuskentillä. Kansanparannus on kuvastunut näkyviin hyvinvointiyhteiskunnan vapaavalintaisena, täydentävänä hoitomuotona sekä historiallisessa kontekstissa, olosuhteiden pakottamana sairaanhoitona, johtuen lääkärien vähyydestä mutta myös maailmannäkemyksellisenä valintana.
Tutkielmassani käytän määritelmiä vanha, perinteinen kansanparannus ja uusi, moderni kansanparannus. Vanhalla kansanparannuksella viittaan ajallisesti talonpoikaisyhteiskuntaa, aikaan ennen kaupungistumista, jonka voidaan katsoa lähteneen voimakkaaseen kasvuun alkaen vuodesta 1950. Lääketieteen kehittyessä ja sivistyksen lisääntyessä vanhat tautien selitykset väistyivät ja syitä niihin alettiin etsiä ihmisen sisältä ulkopuolisten tekijöiden sijaan. Suuria muutoksia ajatteluun aiheuttivat muuttuneet käsitykset hygieniasta ja tautien tarttumisen mekaniikasta.
Lääketieteen ja lääkärien työn virallistumisprosessien myötä erilaiset lait ja ohjeistukset yleistyivät Suomessa 1800– luvun alusta alkaen ja tämän kehityksen myötä kansanparantajien työ muuttui laittomaksi. Vaikka kansanparannus
”epävirallistettiin” suhteessa lääkärien työn virallisuuteen, osa kansanlääkinnän tavoista on säilynyt hyvin samanlaisena nykypäivään asti. Näitä ovat esimerkiksi kasvilääkintä, kuppaus, hieronta, saunassa tehtävä hoitaminen, nikamanniksautus eli jäsenkorjaus sekä saunassa hoitaminen, esimerkiksi vihtominen.
Tutkielma on nyt ajankohtainen, sillä kansanparannus on tällä hetkellä julkisessa keskustelussa esillä monesta eri syystä. Suomi hyväksyi Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuonna 2013.
Museovirasto vastaa sopimuksen toteuttamisesta Suomessa. Sopimuksen henki edellyttää, että yhteisöillä on keskeinen rooli aineetonta kulttuuriperintöä tunnistettaessa ja määriteltäessä. Sopimusta toteutetaan Suomessa toimilla, jotka edistävät ja turvaavat aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista yleensä, esimerkiksi koulutukseen, tutkimukseen tai tallentamiseen liittyen.
Tarkoituksena on tukea yhteisöjen edellytyksiä harjoittaa ja siirtää elävää aineetonta kulttuuriperintöään sukupolvelta toiselle. Saunominen sekä Kalevalainen jäsenkorjaus on ilmoitettu aineettoman kulttuuriperinnön listaukseen. Suomen ensimmäinen hakemus liittyen saunomisperinteeseen Suomessa tulee käsiteltäväksi joulukuussa 2020. (Elävän perinnön wikiluettelo, verkkosivusto, 2020)
Tutkielman teon aikana tehtiin kansalaisaloite (06.08.2019) aiheella ”Täydentävät hoidot kaikille – Kansalaisten yhdenvertainen valinnanvapaus saada täydentäviä hoitoja on turvattava”. Aloitteen tarkoitus oli saada kannatusta ehdotukselle, jossa eduskunta ryhtyy lainvalmistelutoimenpiteisiin, joilla turvataan, että kaikilla on halutessaan vapaus valita ja myös taloudellinen mahdollisuus käyttää turvallisia täydentäviä hoitoja (kansalaisaloite.fi, verkkosivusto 2020). Kansalaisaloite sai käyntiin vilkkaan ja monivivahteisen julkisen keskustelun, jossa lääketieteen ja kulttuuriperinnön diskurssit suhteessa kansanparannukseen ja täydentävien hoitomuotojen suhteen jälleen heräsivät eloon. Tätä voisi kutsua jo lähes tulkoon asiaan kuuluvaksi perinteeksi. Huhtikuussa 2020 alulle laitettiin toinen kansanlaisaloite otsikolla "Puoskarilaki Suomeen", joka puolestaan ajaa täydentävien hoitomuotojen ja niiden markkinoinnin asettamista lainsäädännön alaisuuteen (kansalaisaloite.fi, verkkosivusto 2020). Kansanparannus on mielestäni mielenkiintoisella tavalla olemassa kahdella eri kentällä, joissa sitä pyritään määrittelemään sekä kulttuuriperinnöksi että täydentäväksi hoitomuodoksi.
Modernisaatio on tuonut kansanparannuksen kentälle myös globaalin ilmiön turismin myötä. Kansanparannusta markkinoidaan ulkomaalaisille matkailutuotteena ja kokemuksellisena osana Suomessa vierailua. Esimerkiksi enää ei markkinoida vain saunaa, vaan myös saunassa saatavia hoitoja. Edellä mainitut ajankohtaiset tapahtumat luovat tutkielman aineiston analyysin kannalta mielenkiintoisen kulttuurisen kontekstin.
Tutkimukseni aineistona käytän tekemiäni haastatteluita ja kenttätyömuistiinpanoja, julkaistuja kuvauksia kansanparantajista ja heidän työstään sekä media- aineistoa. Tutkimuksessa käytetyt termit ovat kansanparannus, kansanlääkintä, perinnehoidot, lääkintäkulttuuri sekä täydentävät hoitomuodot. Termit ovat keskenään risteäviä ja eri tieteenaloilla samoja ilmiötä kuvaavia. En käytä tutkimuksessa termejä uskomushoito ja vaihtoehtolääkintä johtuen niiden arvolatauksista.
1.2 Kansanparannus aiemmissa tutkimuksissa sekä tutkimuskirjallisuus
Kansanparannusta on tutkittu kauan, ja Suomessa on huomattava määrä tietoa kansanparannuksesta ja -lääkinnästä. Kansanlääkintä on syntynyt tuhansia vuosia vanhan perimätiedon ja kokemuksen kautta. Mervi Naakka-Korhonen toteaa kansanrunoudesta löytyvän vanhimmat tiedot kansanlääkinnästä. Tieto esimerkiksi kasvien käytöstä ja niiden vaikuttavista aineista on usein yleismaailmallalista ja muualta siirtynyttä, joten tiedon alkuperän paikantaminen on mahdotonta (Naakka- Korhonen 1983, 114). Ulla Pielan mukaan loitsujen, kansanlääkinnän ja taikojen tutkimus alkoi Suomessa vuonna 1733. Tuolloin Gabriel Maxenius kirjoitti väitöskirjansa De effectibus fascino naturalibus. Maxeniuksen väitöskirjasta löytyvät viisi Savosta peräisin olevaa loitsua, tietäjän varaussanat, karhun loitsu, tulen ja puun sanat sekä voiteen luku. Tutkimushistoriallisesti erityiseksi mainittakoon Elias Lönnrotin väitöskirja Om Finnarnes magiska medicin (alkuperäinen kirjoitelma 1832, täydennetty väitöskirjaversio 1842). Lönnrot esitteli siinä tautikäsityksiä, niiden parantamista ja tietäjien toimintatapoja tallentamiensa loitsujen ja taikojen pohjalta. Merkityksellisen väitöskirjasta tekee sen kansanlääkinnän ja kansanomaisten sairauskäsitysten näkökulmasta tehty tutkimus. (Piela 2017, 109.) Lönnrot julkaisi myös kootusti tutkimuksiansa ja päätelmiään terveydestä, sairaudesta ja parantamisesta teoksessa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839) (Piela 2017, 109). Loitsujen keräämisen kautta tietoa kansanparannuksesta tallennettiin myös monilta muilta aikansa tutkijoilta, esimerkiksi Kaarlo Levón Tutkimuksia loitsurunojen alalla. Verensulkusanat ja Raudan sanat (1904), F.A Hästeskon Länsisuomalaisten tautien loitsut (1910), sekä Kaarle Krohnin Suomalaiset syntyloitsut (1917).
Ensimmäisen kansanparannustutkielman julkaisi Antti Valve vuonna 1912, artikkeli oli nimeltään Hammastaudin kansanomaisia parannustapoja Suomessa. Vuonna 1917 Ilmari Manninen toteutti kyselyn kansanomaisista parannus- ja lääkintätavoista ja teki aineistonkeruumatkan Pohjois-Karjalaan ja Pohjois-Aunukseen. Näistä aineistoista valmistui hänen väitöskirjansa Die dämonischtischen Krankheiten in finnischen Volkaberglauben vuonna 1922, jossa hän tarkastelee tauteja ja niiden aiheuttajien nimiä sekä sairauksien ja maailmankaikkeuden suhdetta. (Laaksonen 1983, 13–17.) Albert Plafer, Duodecim-seuran perustajajäsen, kirjoitti kaksi artikkelia sekä kategorisoi kansanlääkinnän neljään eri kehitysvaiheeseen.
Pfalerin hahmotelman mukaan on nähtävissä neljä eri aikakautta kansanlääkinnän historiassa: loitsurunojen aikakausi, kirkollinen aikakausi, rohtojen aikakausi ja homeopatian ja spesifisten lääkkeiden aikakausi. (Laaksonen 1983, 17.)
Vuonna 1921 Eino Suolahti laati selvityksen kansanparannuksen yleisyydestä Suomessa (Laaksonen 1983, 18). Tähän selvitykseen ja Suolahden tekemiin kategorioihin palaan tarkemmin luvussa 5.1 Kansanparannuksen kategoriat ja hoitotekniikoiden luokittelu.
Yhtenä tiedon säilymisen ja perinteentutkimuksen kannalta tärkeimpänä tapahtumana mainittakoon Duodecim-seuran myöntämä apuraha kansanrunousarkistolle vuonna 1951.
Sen avulla kortistoitiin viiden vuoden aikana kansanlääkintäaineisto, joka oli siihen asti ollut vain käsikirjoituksina. Kansanlääkintäkortisto sisältää runsaat 100 000 kopiokorttia ihmisten ja eläinten tauti- ja sairauskuvauksia, parannuskeinoja, kertomuksia parantajista, loitsuja, uskomuksia sekä tautien ja lääkkeiden nimityksiä. (Piela 2010, 8.) Kansanparannuksesta ja kansanparantajista aikaisemmin tehdyt tutkimukset ovat avanneet tässä tutkielmassa itselleni ainekset rakentaa siltaa vanhan ja uuden määrittelyn välille sekä ilmentää aikakausien vaikutusta siihen, mitä kansanparannus on, millainen on kansanparantaja ja miten ammatillisuus ilmenee kuvauksissa. Tarkoitus ei ole tehdä suoraa vertailua, vaan antaa esimerkkejä kulttuurisista muutoksista ammattiin oppimisessa ja ammatillisuuden representaatioista. Esiin piirtyvät myös eri aikakausien tutkijoiden lähtöoletukset, motiivit ja mielenkiinnon kohteet. Tutkijat ovat aina osa aikansa kulttuuria, ja aiempien tutkimusten lukeminen sekä niiden hetkittäin asenteellisten ilmaisujen hyväksyminen tämän päivän valossa on aika-ajoin ollut haasteellista.
Tutkimukseni kannalta oleellisin tutkimuskirjallisuus käsittelee kulttuurista terveyttä, ammatillisuutta ja ammatti-identiteettiä sekä kansanparannusta ja täydentäviä hoitomuotoja. Vuonna 2017 julkaistu Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus ja lääkinnällinen hybridisaatio globaalihistoriassa (Toim. Kalle Kananoja ja Markku Hokkanen) antoi ajankohtaista tietoa tutkimusalasta sekä sen historiasta avaten oleellisia aineistonluvun kannalta merkityksellisiä käsitteitä kuten lääkintäjärjestelmä ja lääkintäkulttuuri sekä hybridisaatio (em. teoksessa, Takkinen, 191–196, 210–217). Nykykansanparantajien toiminnassa hybridisaatio näkyy sopeutumisessa lääketieteen käytäntöihin sekä palveluiden tuotteistamisessa ja kansainvälistymisessä. Teos toimi myös lähteenä terveyshistorialle ja parantamisen akateemisille tutkimuskysymyksille kansainvälisen tutkimuksen kentässä.
Jotta nykykansanparantajien toiminta tulee käsitettäväksi, on tutkimukseni vaatinut paljon perehtymistä kansanparannuksen historiallisiin lähtökohtiin. Tähän on tarjonnut kehyksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kalevalaseuran vuosikirja 1983, Kansa parantaa. Kirjan ovat toimittaneet Pekka Laakso ja Ulla Piela, jotka ovat molemmat tutkineet kansanparannusta. Teos on kokoelma eri alojen tutkijoiden artikkeleita suomalaisesta kansanlääkinnästä ja luontaishoidoista, sekä niiden historiasta ja suhteesta viralliseen lääketieteeseen. Teos on itselleni lähdekirja etenkin kansanomaisten hoitomuotojen ja kansanparannuksen tutkimuksen historiaan Suomessa. Sairaus ja ihminen: kirjoituksia parantamisen perusteista, on vuonna 1994 julkaistu artikkelikokoelma (Toim. Katja Hyry), jossa esiin nostetaan etenkin kysymykset sairauden ja terveyden kulttuurisesta määrittelystä sekä niiden suhteesta kansanparannukseen ja terveydenhuoltoon. Artikkelien kirjoittajien joukosta löytyy virallisen lääketieteen koulutuksen saaneita henkilöitä kuten Antti Hernesniemi, Marja-Liisa Honkasalo ja Päivi Åstedt-Kurki.
1.3 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen rakenne
Tutkimus koostuu kahdesta ydinkysymyksestä. Kysymyksistä ensimmäinen on, mistä kansanparantajien ammatillinen identiteetti rakentuu ja kuinka se määritellään ja nimetään modernissa ajassa. Vastauksia tähän kysymykseen etsin etnografisen kuvauksen tuottaman tiedon valossa, haastateltujen henkilöiden tiedonannon sekä muistitietoaineiston analyysin kautta. Toinen kysymys on, miten ammattia representoidaan teksti- ja media-aineistossa sekä ammatin kuvauksissa ja millä keinoin. Tärkeänä osana ammatillisen identiteetin syntyä on ammatin historiallinen pohja ja perinteisyys, jota ei voi nähdäkseni erottaa tutkimuskysymyksistä. Representaatioita olen etsinyt diskurssianalyyttisin metodein, tutkimalla ammattinimikkeiden kautta tuotettuja työnkuvia ja ammatillisuuksia sekä ammatin perinteisyyden ja moderniuden toteavia selontekoja. Näiden kysymyksien kautta pyrin muodostamaan kokonaiskuvan siitä, mihin kansanparantajan ammattinimike pohjautuu identiteettinä ja arvona sekä millainen rooli ammattinimikkeillä ja toimijuudella ammatillisessa yhteisössä, ammattikunnassa, on tämän statuksen muotoutumisessa. Tämän näkökulman ja näiden tutkimuskysymyksien välityksellä osallistun monitieteelliseen keskusteluun perinteentutkimuksen, lääkintäantropologian ja osittain muistitietotutkimuksen kentällä.
Tutkimus on rajattu koskemaan Suomessa harjoitettavaa kansanparannusta. Jotta voisin tutkia kansanparantajien kertomuksia ja heidän käsityksiään sairauksien hoidosta, on taustalla toimiva perinnejärjestelmä oltava ymmärrettävä. Tämän vuoksi olen rajannut tutkimuksen koskemaan suomalaisista perinteistä ohjautuvia parannusmenetelmiä.
Joissakin tapauksissa erilaisten hoitomenetelmien päällekkäisyys kuitenkin nousee omaksi mielenkiintoiseksi ilmiökseen. Kansanparantajista on tehty aikaisempien tutkimuksien perusteella erilaisia määritelmiä ja jaotteluita heidän käyttämiensä parannusmenetelmien mukaan. Määritelmät ja kategoriat tuovat esiin mielenkiintoisellatavalla myös aikansa hengen, tutkijoiden lähtökohdat sekä osaltaan luettavissa on myös aikansa kielelliset tavat antaa merkityksiä asioille.
Ajankuvauksen ja vertailukohdan saadakseni olen etsinyt aikaisemmin tehdyistä tutkimuksista sekä eri aikakausien kirjoituksista kuvauksia kansanparantajista, heidän ammattinimikkeistänsä sekä heidän ammattiin oppimisestaan ja työstään.
Aineistoni pohjalta tulen esittelemään omia näkemyksiäni kategorisointiin ammatillisuuden ja ammattinimikkeiden näkökulmasta.
Kuvaukset avaavat väylän keskustelulle perinteisen ja modernin määrittelystä suhteessa kansanparantajien työhön.
Tutkielmassa on kuusi lukua. Esittelen kansanparannuksen tutkimushistoriaa, oleellisimman tutkimuskirjallisuuteni sekä tutkimuskysymykseni johdantoluvussa 1.
Tutkimuksen teoreettiset ja metodologiset lähtökohdat, aineiston ja aineistonkäsittelyn esittelen luvussa 2. Ammatillisuuden ja kutsumustyön määritelmiä sekä kansanparantajaksi kouluttautumista ja ammatin modernisaatiota tarkastelen luvussa 3. Kansanparantajan perinteisiä ja moderneja ammatti-identiteetin ja ammatillisuuden kuvauksia analysoin luvussa 4. Kansanparannuksen ammatillisuuden ja työn diskursseja ja representaatioita analysoin luvussa 5. Luvussa 6 kokoan yhteen tutkimustuloksien pohjalta johtopäätöksiä sekä pohdin jatkokysymyksiä.
2 METODOLOGIA, AINEISTO JA TERMINOLOGIA
2.1 Teoreettiset työkalut ja tutkimuskysymyksien tausta
Olen käyttänyt tutkielmassa metodeina etnografista kuvausta ja diskurssianalyysia. Avaan ensin kummastakin metodista teoriaa lyhyesti yleisellä tasolla, jota seuraa kuvaus siitä, kuinka metodien käyttö näkyy oman aineistoni analyysissä ja sen prosessissa. Metodien valintaan on vaikuttanut niiden sopivuus aineiston tarkasteluun ja tutkimuskysymyksiin.
Etnografisen kuvauksen kautta saan esille ammatillisuuden elettynä ja tulkittuna tapahtumana. Diskurssianalyysi puolestaan antaa kehyksen tutkia kielen kautta kansanparannukseen liittyviä ammatillisia identiteettejä ja niiden representaatioita, hierarkioita ja kategorioita. Diskurssianalyysi toimii ohjaavana metodina, jolla tarkastelen kieltä, sen kautta luotuja merkityksiä ja uudelleen kuvauksia eli toistettavuuden mahdollistumista.
Tärkeimmät käytössäni olevat käsitteet, jotka toimivat tulkintoja rajaavina sekä avaavina kehyksinä, on kolme. Ensimmäisenä ammatti-identiteetin käsite, jolla tarkoitetaan ihmisen näkemystä ja kokemusta itsestään ammatillisena toimijana, miten hän kokee ammatillisuutensa ja mitkä hänen toiveensa ovat koskien hänen ammattiaan. Ammatilliseen identiteettiin liittyy myös käsitys omasta ammattiyhteisöstä, työn arvot ja eettisyys sekä ammatin määrittely. (Eteläpelto & Vähäsantanen 2010, 26.) Toisena teoreettisena työkaluna toimii parantavan pääoman käsite, jonka käytän läpi tutkimukseni aineiston tulkinnallisena kehyksenä. Pääoma käsite on laajasti käytössä erilaisissa sosiologian ja antropologian sekä taloustieteen tutkimusperinteissä ja koulukunnissa. Tunnettuna esimerkkinä ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun tarkastelutapa pääomaan, joita hän erottelee kolme – taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman. Pierre Bourdieun kulttuurisen pääoman käsite on mielestäni monilta osin liitteellinen parantavan pääoman käsitteeseen. Kulttuurinen pääoma on niukka ja kilpailtu resurssi, se on mahdollista monopolisoida ja sillä on mahdollista saavuttaa taloudellista ja sosiaalista pääomaa. Kulttuuripääomaa voidaan myös siirtää sukupolvelta toiselle ja sitä voidaan myös kasata ja säästää. Kulttuuripääomalla on myös kolme ulottuvuutta, jotka ovat nähtävissä myös parantavan pääoman käsitteessä.
Ruumiillistunut kulttuuripääoma liittyy kantajaansa ja hänen ominaisuuksiinsa, Objektoitunut kulttuuripääoma käsittää materiaaliset esineet ja kulttuurituotteet ja
kolmantena institutionalisoitunut kulttuuripääoma, jolla sertifioidaan kulttuuripääoman ruumiillistumista, esimerkiksi tietyn tutkinto todistuksen kautta. (Purhonen ym., 2014) Parantavaksi pääomaksi määritellään kansanlääkinnässä parantajan kyvyt ja niiden todentaminen, parantajan luotettavuus sekä yhteisöltä saatu hyväksyntä, joka näkyy asiakas määrissä. Parantavaan pääomaan liittyy myös parantajan tiedollinen osaaminen ja kokemus.
Parantajan kyky voi olla myös niin kutsuttua parantamisen lahjaa, annettua kykyä sekä henkistä parantavaa pääomaa, mystistä voimaa sisältävä kyky. Parantajan ja parannettavan suhde kansanlääkinnässä perustuu kulttuurin tieto- ja arvosymboleihin, jotka on jaettavissa ja ymmärrettävissä ja täten koettavissa. (Vaskilampi 1983, 65–66) Kolmantena haluan tuoda esille hybridisaation käsitteen, jonka kautta tässä tutkielmassa mielestäni pystyn parhaiten tuomaan esille modernin ammatillisuuden ja perinteisen parantajan pääoman toisiinsa limittymisen. Hybridisaatiolla tarkoitan kansanparannukseen virallisesta lääketieteestä omaksuttua tietoa, käytänteitä ja termistöä sekä kansanparannuksen kokonaisvaltaista kehittymistä modernimpaan suuntaan. Hybridisaatio sisältää myös kulttuuriset muutokset ja vallan kysymykset, esimerkiksi siitä, kuka määrittelee kansanlääkintää, sen käyttöä ja miten kansanlääkinnästä neuvotellaan suhteessa viralliseen lääketieteeseen. Hybridisaatiota on eri tahojen yhteistyö, joka parhaimmillaan palvelee molempia osapuolia, esimerkkinä kansanlääkinnästä tehdyt tieteelliset tutkimukset sekä matkailupalveluiden kanssa tehtävä yhteistyö. (Vrt. Takkinen, 2017, 188–218)
2.2 Etnografiaa kentällä ja työpöydän ääressä
Etnografiassa tutkija osallistuu tutkimusprosessiin ja siihen todellisuuteen, jota tutkii ja samalla myös tuottaa yhdessä tutkittavien kanssa. Tutkija käyttää kaikkia aistejaan havainnoidessaan (Raunola 2010, 285–290). Omassa tutkimuksessani fyysinen kosketus oli tärkeä osa havainnointitilanteita.
Kansanparannus tuli eläväksi asiaksi itselleni tutkijana, kun haastattelu- ja havainnointitilanteissa olin itse hoitoa vastaanottava asiakas. Eniten käsitykseeni kansanparannuksesta ja sen sisällöstä ovat tietoa antaneet nämä kokemukselliset ja koetut tilanteet, joissa kansanparantaja työtä tehdessään on fyysisesti näyttänyt mitä tarkoittaa sanomallaan asialla. Tavoitteenani on ollut analysoida mahdollisimman monipuolisesti kulttuurisia ja sosiaalisia prosesseja sekä toimijoiden niille antamia merkityksiä monilla eri keinoilla. Tutkimuksen luonteeseen kuuluu myös prosessi,
joka lähtee ideasta ja tutkimuskysymykset tarkentuvat kenttätyössä havainnoidessa.
Tutkimuskenttä muodostui lopulta luonnollisesti niiden maastonmuotojen mukaiseksi, missä kansanparannus esiintyy. Se kenttä on löydettävissä esimerkiksi media-aineistosta, kansanparantajien kotisivuilta, missä sijaitsee heidän tallentamansa tieto omasta ammatistaan. Kenttään kuuluu myös aiemmin tehdyissä tutkimuksissa sekä yleisteoksissa julkaistu tieto. Liikkuminen tallennettujen kuvausten kentältä itse ihmisten pariin, missä tapahtuu haastateltavien kohtaaminen, heidän työnsä havainnointi ja kokeminen mahdollisti kokonaiskuvan muodostumisen. Kansanparannuksen kenttä näyttäytyi tutkimuksen myötä ammatinharjoittajien arjen mukaisesti; hoitohuoneissa, sosiaalisen median kommunikaatiossa ja yleisötapahtumien esiintymisissä.
Tässä tutkimuksessa esille tulee myös muistitietotutkimuksen kenttä, joka näyttäytyy erilaisena primääri- ja sekundaariaineistoissa. Määrittelen tässä tutkimuksessa muistitiedon lähinnä haastatteluin tuotettuna muisteluna, jossa haastateltava on vuorovaikutuksessa haastattelijaan palauttanut mieleensä muistoja ja tietoja kansanparantajista ja heidän toimistaan. Tämä muistelutapa näkyy etenkin sekundaariaineistossa. Aineistojen analyysitavat ovat toisistaan poikkeavia johtuen aineistojen anonymiteetin tasosta sekä aineistojen aihesisällöistä. Primääriaineistossa muistelijana on toiminut itse kansanparantaja, joka muistelee vaiheita elämästään ja taitojensa oppimisesta sekä yleisesti kansanparannuksen kentästä. Nämä haastattelut ovat täysin anonyymeja, jolloin sellaiset persoonakuvaukset eivät ole mahdollisia, joihin taas sekundaari aineisto voimakkaasti pohjautuu. Nykykansanparantajien ammattiin päätymisen taustalla on usein koko eletyn elämän ja sen tapahtumien muovaamia henkilökohtaisia tarinoita. Kansanparantajat tuottavat haastatteluissa myös kansanparannuksen historiaa, vaikka anonymiteettisuoja estää paikkojen ja henkilöiden nimeämisen.
Kansanparannuksen tekniikat ovat lyhyen ajan saatossa mukautuneet moderniin aikaan, mutta tietoa vanhoista menetelmistä, tekniikoista ja välineistä on säilynyt hyvin ja niitä käytetään aktiivisesti. Muistitieto kansanparantajien keskuudessa on sekä yksilöllistä että yhteisöllistä. Kansanparantajat ovat ammattinsa puolesta tietynlaista marginaalia yhteisöä, joka jossain määrin ohjailee yksilön käsityksiä, mielikuvia ja muistoja.
Muistoja rakentuu yhteisistä kokoontumisista, koulutuksista ja henkilöiden tapaamisesta vapaa-ajalla. Muistot ovat kuitenkin loppujen lopuksi yksilöllisesti koettua todellisuutta ja yksilön näkökulmasta esitettyjä, sillä jokaisella muistelijalla on omakohtainen näkemys ja kokemus tapahtuneesta (Korkiakangas 2006, 126–130)
Muistitieto tulee esille etenkin sekundaariaineistossa, perinteisten kansanparantajien kuvauksissa. Aineisto on pääosin 1930-luvulla kerättyä. Tämän aineiston keräys on toteutettu haastattelemalla ihmisiä, jotka ovat tunteneet kansanparantajia tai ovat heille sukua. Muistelu on kuvauksia henkilöistä etenkin persoonallisuuksina, sisältäen kerrontaa heidän käyttäytymisestään, tavoistaan ja toiminnastaan.
Kansanparantajia kuvailevat ja nimeävät ulkopuoliset tahot, ja joissain tapauksissa muisteluihin liittyy kertomuksia siitä, miten kyseinen henkilö itse nimesi itseään tai ei halunnut itseään nimettävän.
Kenttätyöni on tapahtunut tapaamalla kansanparantajia heidän kotonaan (joka usein on heidän työympäristönsä) ja tapahtumissa. Osallistuin Kuusamon kansanparannuspäivien organisointiin syksystä 2014 alkaen vuoteen 2018, ja sinä aikana olen tutustunut aiheeseen ja haastateltaviin eri ympäristöissä ja monissa eri tilanteissa. Kuusamon kansanparannuspäivät saivat alkunsa 2000-luvun alussa, kun kansanparantaja Heikki Aalto ja hänen vaimonsa Leena kutsuivat kesämökilleen Kuusamoon Suomen kansanparantajaseuran parantajia ympäri Suomea. Halu jakaa tietoa ja suunnata sitä myös ulkopuolisille synnytti ajatuksen kansaparannuspäivistä, joka olisi kaikille aiheesta kiinnostuneille suunnattu tapahtuma. Kansanparannuspäivistä muodostui tärkeä tapahtuma tutkimukseni kannalta. Haastateltaviin tutustuminen ja heidän yhteisönsä toiminnan näkeminen antoivat arvokasta taustatietoa. Keskustelut kansanparantajien kanssa avasivat näkymän kansanparannuksen kentälle, joka sisältää useita erilaisia tekniikoita ja koulutuksia.
Etnografinen kenttätyö on tuottanut monenlaista aineistoa; nauhoitettuja haastatteluita, muistiinpanoja keskusteluista, valokuvia, piirroksia sekä aisteihin liittyvää päiväkirjatyyppistä tekstiä sekä muistoja. Sosiaalinen media on luonut omanlaisensa kentän, jonka kautta seuraan aktiivisesti kansanparanukseen liittyviä ilmiöitä ja toimijoita.
2.3 Diskurssianalyysi ja representaatio
Kielenkäyttö kuvaa, rakentaa, järjestää ja muuntaa maailmaamme ja todellisuuttamme.
Kielellä on valta, kuten myös kielenkäyttäjillä, jotka antavat merkityksiä eli konstruoivat
kohteet, joista puhuvat tai kirjoittavat. (Jokinen, Juhila, Suoninen, 2016, 21.) Diskurssianalyysin teoreettinen viitekehys koostuu viidestä teoreettisesta lähtökohtaoletuksesta, joita varioidaan tieteenalan mukaan diskurssianalyysiä tehdessä.
Lähtökohtaoletuksesta ensimmäinen on kielenkäytön sosiaalista todellisuutta rakentava luonne. Toinen oletus on useiden rinnakkaisten ja keskenään kilpailevien merkitys- systeemien olemassaolo. Kolmannen oletuksen mukaan merkityksellinen toiminta on kontekstisidonnaista. Neljännessä lähtökohtaoletuksessa toimijoiden oletetaan kiinnittyvän merkityssysteemeihin ja viidennessä kielenkäytön oletetaan tuottavan seurauksia. (Jokinen ym. emt. 2016, 21.)
Erilaiset sosiaaliset käytännöt tuottavat, uusivat ja muokkaavat diskursseja ja repertuaareja.
Tapahtumatilanteen lisäksi konteksti luo moniulotteisuutta, joka rikastaa aineistoa ja tuo mukaan analyysiin ajan ja tietyn paikan, johon suhteutettuna tulkintaa tehdään. Se, mitä aika ja paikka kussakin tapauksessa on, voidaan määritellä miten tahansa. (Jokinen yms. 2016, 29.) Omassa tutkimuksessani aika ja paikka ovat keskiöissä, ne määrittyvät eri tavoilla ja tasoilla. Aika on historiallisesti määriteltäviä aikakausia, mutta aikakaudet ovat myös tarkastellun kulttuurin eri kerrostumia. Aikaa määrittää myös se, mikä nähdään perinteiseksi ja mikä moderniksi. Perinteellisyyden merkityksiä menneisyyskuville tuotetaan jatkuvasti nykyhetkessä toistamisen ja toistettavuuden mahdollistamisen kautta, mikä mahdollistaa kulttuurin ja kulttuurituotteiden perinteellistämisen (Anttonen 2009, 2).
Analysoin ammatillisuutta käsittelevää puhetta diskurssianalyysin keinoin saadakseni esiin niitä keinoja ja tapoja, joilla perinnettä luonnollistetaan ja toistetaan. Tarkastelen ammatillisuutta käsittelevää puhetta siitä näkökulmasta, minkälaisia puhetapoja eli diskursseja puheesta nousee koskien ammatillisuutta, ammattinimikkeitä ja ammatinharjoittamista. Erityisesti olen pyrkinyt hahmottamaan niitä selontekoja, jotka erottelevat ja yhdistelevät ammatin perinteisyyttä ja modernisaatiota sekä sitä, kuinka representaatiota muodostetaan. Näitä puhetapoja analysoin tarkemmin alkaen luvusta 5 Kansanparannuksen diskurssit: ammatti, työ ja toimijuus.
Representaatio käsite on laaja, sillä voidaan viitata kontekstin mukaan esittämiseen, edustamiseen, kuvaamiseen, merkitsemiseen, havainnollistamiseen ja ilmentämiseen. Sillä voidaan viitata jonkin asian näkyville tai näytteille tuomista, läsnä olevaksi tekemistä, sekä esitystä, sekä mallien ja esikuvien tuottamista. Representaatio perustuu tosiseikkoihin, joita ajatus muovaa. Toimiakseen representaatio vaatii kohteen ja sitä tulkitsevan ajatuksen.
Kohteiden ei tarvitse olla konkreettisia, ne voivat olla mielikuvia ja käsityksiä. Jotta
representaatio voi syntyä, tarvitaan välittäjä, jossa mielikuvat, käsitykset, tosiasiat ja asiantilat voivat kuljettaa sisältämäänsä tietoa. Näitä välittäjiä kutsutaan merkeiksi. Merkit, kuten sanat, kaavat, lauseet, teksti ja keskustelu ovat tällaisia välittäjiä. Eri aisteilla havaittavat merkit kuten kuvat ja äänet sekä kosketettavat asiat välittävät myös informaatiota, tunteita ja ajatuksia tulkittavaksi. Representaatiosta monitulkintaisen tekee sen epäkonkreettinen luonne, tulkinnan kohteen ei tarvitse olla olemassa. (Pietarinen 2010, 105–106.) Representaatio on myös toiminnallista, silloin kun se edustaa jotakin. Toimija, joka ajaa asiaa saadakseen muutosta aikaiseksi, tuottaa esityksiä, joilla on kielellisiä ja kulttuurisia merkityksiä. Merkitykset voivat olla materiaalisia tai mentaalisia. (Rossi 2010, 265). Kansanparannukseen liittyviä aineistosta nousevia kielellisiä ja visuaalisia tarkastelen ja tulkitsen alkaen luvusta 5.4 Kansanparannuksen representaatiot ammatissa ja työssä.
2.4 Aineisto ja aineiston käsittelyprosessi
Tutkielmassani on käytössä primaari- ja sekundaariaineistoa. Aineisto on myös jaoteltu kahteen eri aikakauteen. Vanhin aineisto on julkaistu 1938, ja se sisältää kerättyä muistelutietoa kansanparantajista, jotka ovat eläneet vuosien 1813–1928 aikana.
Uudempi aineisto alkaa vuodesta 2014 ja päättyy vuoteen 2020. Aineiston yhtenä rajauksena toimivat talonpoikaiskulttuurin ja teollisen kulttuurin aikakausien muutokset, jotka näkyvät lääkinnällisten toimitapojen muutoksena väestön keskuudessa.
Primaariaineiston muodostavat haastattelut (8 kpl) on ensin tallennettu nauhurilla, siirretty nauhurilta tietokoneelle ja sitten saatettu litteroinnin kautta kirjalliseen muotoon. Sähköpostitse lähetetyt vastaukset (2 kpl) ovat olleet valmiiksi kirjallisessa muodossa. Aineistona käytössäni on ollut kandidaatintutkielman aikaisia haastatteluita, joiden haastattelupyyntö tutkielmaan on lähetetty Suomen kansanparantajaseuran sekä Kalevalaisen kansanparannusseuran jäsenille syksyllä 2016.
Toisen haastattelupyynnön olen lähettänyt syksyllä 2018. Lisäksi olen laittanut haastattelukutsun kansanparannusta ja -lääkintää koskevien Facebook-sivustojen ja - ryhmien kautta syksyn 2018, ja kevään 2019 aikana. Valitsin tutkimukseeni haastateltavaksi 8 kansanparantajaa, joista 4 on naisia ja 4 miehiä. Haastattelut tein puolistrukturoiduilla kysymyksillä eri teemojen alla. Olen valikoinut haastateltavani heidän hoitomenetelmiensä mukaan niin, että haastateltavina olisi mahdollisimman erilaisia hoitomenetelmiä käyttäviä kansanparantajia.
Keskeisin kysymykseni ja mielenkiinnon kohteeni on koko tutkielman teon ajan ollut ammatillisuus, mutta haastattelut ovat tuottaneet myös paljon oleellista taustatietoa analyysin kannalta liittyen kansanparannukseen. Se, että olen itse kerännyt suurimman osan aineistostani ja myös litteroinut sen, on auttanut merkittävästi aineistoon tutustumisessa ja sen sisäistämisessä.
Kulttuurintutkimuksessa yleisesti katsotaan, että haastateltava henkilö on oman kulttuurinsa ja elämänsä asiantuntija. Kerätty materiaali syntyy kulttuurin jäsenyyden ja kokemuksen kautta. Esimerkiksi kansanparannus-aiheiseen tutkimukseen voisivat vastata kulttuurin jäsenet, jotka eivät ole itse kansanparantajia. Silloin kerätty tieto voisi koskea kulttuurisia merkityksiä yleisesti, kertomuksia kansanparantajista ja kokemuksia aiheesta. Asiantuntijahaastattelu eroaa tästä tavasta oleellisesti siten, että haastateltava henkilö on jonkin rajatun ilmiökentän tuntija, eikä ole korvattavissa kenellä tahansa kulttuurin jäsenellä. Käsittelen siksi tässä tutkimuksessa haastatteluja asiantuntijahaastatteluina, mikä näkyy myös haastattelukysymyksissä.
Haastatteluilla kerätyn aineiston käyttötarkoitus on ollut tuottaa tietoa tutkittavasta ilmiöstä, prosesseista, käytännöistä ja faktoista. (Alastalo ja Åkermann 2010, 372–375.) Haastateltavia on informoitu tutkimuksesta, ja heidän kanssaan on käyty keskustelua muun muassa haastatteluluvasta ja sen merkityksestä.
Haastattelulupalomake on täytetty haastattelutilanteessa tai lähetetty postitse, tai lupa on annettu sähköpostitse.
Osallistuin osaan hoitotilanteista havainnoijana ja kokijana. Kansanparantajat itse useaan otteeseen sanoivat, että työstä kertominen ja hoitotapahtuman selittäminen tapahtuvat helpoimmin ja ymmärrettävimmin oman kokemuksen kautta. Olen ollut myös avustajana saunottamisessa. Tähän päädyin yllätyksellisesti, kun saunottajan työpari sairastui. Tässä tutkimuksessa en kuitenkaan keskity kuvaamaan tarkemmin kenttätyötä tai tekemään autoetnografiaa, vaan pyrin hyödyntämään kokemuksiani kansanparannuksen kulttuurisenkontekstin kannalta tutkijana.
Suomessa tunnetaan nykyään erilaisia täydentäviä hoitomuotoja, mutta karsinnan olen suorittanut sen perusteella, minkä katson olevan toisiin kulttuureihin kuuluvia hoitomenetelmiä. Se, mikä on puhtaasti suomalaista, on vaikea määritellä, mutta valintaani ovat vaikuttaneet menetelmät, joita tiedetään käytetyn Suomessa perinteisesti.
Haastattelukutsuun vastannut henkilö itse määritti oman ammattinimikkeensä, ja se toimi minulle ensimmäisenä karsintaan vaikuttavana kriteerinä.
Sekundaariaineistona käytän vuonna 1938 julkaistua kirjaa Kansanparantajia, joka on Antti Pänkäläisen julkaisema (WSOY). Lisäksi aineistoa olen kerännyt internetistä, jolloin aineiston hankintaa ovat rajanneet hakusanat ja niillä saatavat tulokset. Useilla kansanparantajilla on omia nettisivustoja, Facebook-sivuja sekä muita sosiaalisen median alustoja käytössään. Media-aineisto on koodattu tekstissä tunnisteella DA (digitaalinen aineisto) ja numerolla, joka viittaa tiettyyn aineistoon.
Muiden kolmansien henkilöiden yksityisyydensuojan varmistin poistamalla tekstistä nimet, paikkakunnat sekä muut mahdolliset tunnistetiedot. Eettisesti olen katsonut, että henkilökohtaiset asiat, jotka ovat tietooni tulleet keskustelun lomassa, eivät ole oleellisia tutkimuksen kannalta. Olen suorittanut tietynlaista karsintaa aineistossa. Tällä tarkoitan esimerkiksi haastateltavan sairauksista yksityiskohtaisesti kertomista.
Aloitin aineiston analysoinnin jo litterointivaiheessa, jolloin keräsin litteroidessani puheesta esiin tulevia ammattinimikkeitä ja työhön liittyviä termejä. Poimin puheesta myös kuvauksia, joilla tuotiin esiin työn oppimiseen liittyviä aiheita sekä ammatillisuuteen liitettyjä arvoja. Litteroidusta aineistosta olen häivyttänyt mahdollisten kansanparannusta opettavien henkilöiden ja paikkojen tunnistetiedot. Julkista ja yleistä tietoa ovat seurojen ja yhdistysten nimet, sekä joidenkin henkilöiden nimet, jotka esiintyvät esimerkiksi julkisilla nettisivuilla. Näiden tietojen kohdalla olen katsonut voivani ne mainita. Kaikki haastateltavat ovat anonyymeinä. Haastateltavista tulevat esille sukupuoli ja perinnehoitotekniikka sekä työvuodet (Esimerkiksi N3, jäsenkorjaus, työvuosia +10).
Sekundaarisen tekstiaineiston kanssa toimin samalla tavalla, poimin luetusta tekstistä ammattinimikkeitä sekä käytettyjä kuvauksia henkilöistä.
Sekundaariaineiston lähiluku muodosti omanlaisensa tärkeän osuuden aineiston käsittelyssä, sillä aikakausien erilaisten nimikkeiden esiintuominen ja modernien ammattinimikkeiden historiallisen lähtökohdan hahmottaminen vaativat vertailevan työotteen.
Analyysin kirjoitusvaiheessa teemojen kautta syntyi selkeät otsikoinnit, joita pystyin seuraamaan tiettyyn pisteeseen asti. Tutkimuksen kannalta epäoleellisia aineistoja jouduin kuitenkin karsimaan.
Vaikka kuvaukset ja diskurssit nousivat esiin vaivatta, jouduin useampaan kertaan palaamaan tutkimuskysymysten tarkasteluun ja purkamiseen. Tällä purkamisella tarkoitan tutkimuskysymysten tarkistamista. Aineistoa lukiessa myös tutkimuskysymykset alkoivat saada uusia sävyjä ja lisäkerroksia, mikä taas alkoi tuottamaan uudenlaista tietoa. Tämä johti itseäni aika ajoin pois alkuperäisestä kehyksestä liian paljon. Vuoropuhelu aineiston kanssa tuli tärkeäksi osaksi prosessia.
Keskustelin erityisen paljon aineiston eli kansanparantajien kanssa ja palasin välillä kuuntelemaan alkuperäisiä haastatteluita, jotta muistaisin esimerkiksi millä äänensävyllä joistakin asioista puhuttiin. Omanlaista tietoaan tuottavat myös aiheet, joista ei haluttu puhua tai joita ei haluttu aiheeksi nostaa.
Koulutuksia ja instituutioita esittelen nimillä silloin, kun se on julkista tietoa (internet- sivustot, esitteet, muu julkinen aineisto). Koulutukseen liittyvä tieto on oleellista ammattinimikkeiden kannalta, sillä eri organisaatiot ovat rekisteröineet itselleen ammattinimikkeitä, jotka täten ovat lain mukaan nimikesuojattuja, ja organisaatio itse päättää niiden käytöstä, ja kenelle käyttölupa annetaan. Ammattinimikkeet ovat keskeinen osa tutkimuskysymystäni. Ammattinimikkeiden muodostumisen hahmottamista helpottaakseni olen tehnyt taulukon nimikkeistä, niiden opetussuunnitelman sisältöjen vaatimuksista ja koulutusorganisaatioista. Taulukkoon eivät sisälly yksityiset koulutuksen tarjoajat (Liitteet: Taulukko 2. Lamminmäki, 2020).
2.5 Terminologia
Kansanparannuskeskusteluun liittyy oleellisesti terminologia, joka on rakenteellinen osa dialogia, kun erilaisista täydentävistä hoitomuodoista ja niiden paikasta keskustellaan.
Julkisessa keskustelussa terminologia vaikuttaa lataavan erilaisia arvoja keskustelulle ja osoittavan sille jonkinlaista suuntaa. Terminologian merkitys ja sen käyttö ei kansanparannusta työkseen harjoittaville haastattelujen perusteella tunnu olevan oleellinen seikka, vaan terminologian katsotaan olevan tieteen ja julkisen keskustelun väline. Tutkielman kannalta tämä on oleellinen sekä tärkeä havainto.
Terminologian käyttöön vaikuttaa termiä käyttävän henkilön tutkimusala tai asema julkisessa keskustelussa. Suomessa julkisessa keskustelussa täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista käytetään esimerkiksi termejä uskomuslääkintä, huuhaa, puoskarointi, täydentävä hoito, vaihtoehtoinen hoito, yhdistävä tai integroiva hoito, luontaishoito, CAM-hoito, perinnehoito
tai perinteinen hoito ja lääketieteen ulkopuolinen hoito (Vuolanto, P., Kemppainen, L., Kemppainen, T., & Nurmi, J. 2020). Seuraavaksi esittelen tarkemmin joitakin termejä ja niiden käyttöyhteyksiä ja taustaa.
Perinteinen lääketiede (traditional medicine TM) tarkoittaa virallisen lääketieteen ulkopuolelle jääviä lääkintäjärjestelmiä, jotka sisältävät eri kulttuureissa esiintyviin uskomuksiin ja kokemuksiin perustuvia tietoja, tekniikoita ja hoitokäytänteitä, koskien terveyden ja sairauden määrittelyä, hyvinvoinnin ylläpitämistä, fyysisten ja psyykkisten sairauksien ehkäisyä ja hoitoa.
CAM eli complementary and alternative medicine, josta voidaan käyttää
suomenkielistä käännöstä täydentävät ja vaihtoehtohoidot. Näihin lukeutuvat useaimmat perinteisen lääketieteen hoidot.
Etnomedisiina on "amerikkalaisessa kielenkäytössä sitä lääkintäantropologian osa- aluetta, joka kuvaa vain kirjoituksettomien kulttuurien lääkinnän tutkimusta.
Eurooppalaisessa terminologiassa etnomedisiina on kuitenkin lääkintäantropologian synonyymi käsittäen tutkimuskohteekseen myös länsimaisen lääkinnän.
Etnomedisiina-termiä ei kuitenkaan läheskään aina käytetä vastaamaan lääkintäantropologian koko kenttää, vaan sillä tarkoitetaan nimenomaan kansanomaista parannustaitoa, joten oppilääketiede ja terveydenhuolto jäävät sen ulkopuolelle. Näin rajautuu myös suomalainen etnomedisiinan synonyymi kansanlääkintä, jolla ymmärretään ns. perinteistä lääkintää. Kansanlääkinnälle ominainen piirre on se, että sen hoitomuodot ja tietämyksen siirto sekä säilyminen ovat pääasiallisesti suullisen perinteen ja käytännössä opitun taidon varassa. Yleensä kysymys on spesialisoituneiden maallikkojen lääkinnällisestä tietämyksestä ja menettelyistä sekä itsehoidosta" (Tieteen termipankki 28.2.2019: Folkloristiikka:Kansanlääkintä).
Kansanlääkintä eli Kansanparannus (rinnakkaisterminä myös Etnofarmakologia).
(Piela 2017, 83.)
Perinnehoidot (traditional treatment) on uudempi termi, jonka sateenvarjon alle menevät kaikki hoidot, joiden taustalla voi katsoa olevan perinteiset menetelmät (yleisimpänä esimerkkinä akupunktio). Omassa tutkimuksessani esille on tullut, että haastateltavat käyttävät perinnehoito termiä laajalti tarkoittaessaan suomalaista kansanparannusta tässä ajassa toteutettuna, moderniin aikaan muokkaantuneena.
Esimerkiksi jäsenkorjaus ja hieronta nimetään perinnehoidoiksi, kuten myös saunassa tehtävät hoidot ja kuppaus.
Erittelyä tehdään maantieteellisesti, asioista puhutaan suomalaisina perinnehoitoina tai esimerkiksi aasialaisina perinnehoitoina tai yksinkertaisesti ei-suomalaisena perinnehoitona. Perinnehoito-termi on mitä ilmeisemmin käyttöön tullut suomennos englanninkielisestä alkuperäisestä termistä, joka on vakiintunut kieleen käytön myötä.
Lääkintäjärjestelmät ja lääkintäkulttuuri kuvataan sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneiksi komplekseiksi ja dynaamisiksi ilmiöiksi, jotka sisältävät erilaisten parantajien, parannettavien ja ”maallikoiden” vuorovaikutuksen, ajattelun ja toiminnan.
Lääkintäkulttuuri on ”järjestelmää” laveampi käsite: se kattaa laajemman kulttuurisen kentän, jossa voi olla useita parantamisjärjestelmiä rinnakkain ja vuorovaikutuksessa (Hokkanen & Kananoja 2017, 11).
Lääkinnällinen pluralismi kuvaa eri lääkintäjärjestelmien vuorovaikutusta ja sekoittumista keskenään (Hokkanen & Kananoja 2017, 68.), esimerkiksi potilaan käyttäessä sekä virallisen lääketieteen hoitoa sekä täydentäviin hoitomuotoihin määriteltyä hoitoa rinnakkain parantumisprosessissa. Lääketieteellistä pluralismia on myös kansanparannuksen kentässä ilmenevien lääketieteellisten mittausten ja tutkimusten teko, jolloin virallisen lääketieteen tuottama evidenssi otetaan käyttöön kansanparannuksen sisällä.
Uskomushoito Lääketieteen tohtori ja historioitsija Arno Forsius on ottanut kantaa termeihin mielipidekirjoituksella Uskomuslääkintä vai uskomushoito? (Suomen Lääkärilehti 2002: 46:
4747, osastossa Keskustelua). Forsiuksen mielestä virallinen lääkintä on hankala termi, sillä viranomaiset "laillistavat" vain ammatinharjoittajien pätevyysvaatimuksia ja laitoksia.
Uskomuslääkintään liittyy samoja "lääkintä"-käsitettä koskevia ongelmia kuin vaihtoehtolääkintään. Forsius toteaa, että nykyään jo käytössä oleva termi "uskomushoito"
tuntuisi käyttökelpoiselta, vaikka uskomus-sanalla onkin osaksi epämääräinen merkityssisältö. Kirjoituksessaan Forsius ehdottaa, että edellä mainittua aihepiiriä käsiteltäessä muusta kuin "lääketieteellisestä hoidosta" pyritään käyttämään asiayhteyden mukaan ensisijaisesti termejä "uskomushoito" tai "vaihtoehtoinen hoito". Keskustelu on jatkunut vuosien kuluessa termien ympärillä, puolesta ja vastaan. Vuonna 2018 lääkäri ja tutkija Heikki Hemmilä esitti kirjoituksessaan, että ” Sen (uskomushoito-termin) käyttö on yleistynyt hiljakseen, etenkin silloin, kun on löydetty aihetta arvostella jotakin nimityksen piiriin luettavaa hoitoa, sen tuottajia tai sen käyttäjiä” (Hemilä 2018). Suomen yrittäjiltä tullut lausuma koskien termien käyttöä korostaa, että tietoinen arvolatauksia sisältävä termien käyttö johtaa yrittäjien kannalta epäsuotuisiin mielikuviin ja vaikeuttaa ammatinharjoittamista: ”Loukkaavan tai vähättelevän termin käyttäminen vaikuttaa
toiminnanharjoittajan liiketoimintaan haitallisesti. Toisen elinkeinonharjoittajan liiketoiminnan haittaaminen tai vaikeuttaminen ei ole hyväksyttävää. Se on moitittavaa ainakin kilpailulaissa sekä markkinointia koskevassa sääntelyssä ja suosituksissa”. (Suomen Yrittäjät 2018, lausunto, verkkosivusto).
Tutkimuksessani olen rajannut käytöstä pois termin uskomushoito, johtuen sen arvolatauksesta.
3 KANSANPARANTAJA: AMMATTI VAI KUTSUMUSTYÖ?
3.1 Ammatillinen identiteetti
Tässä luvussa tarkastelen ammatillisen identiteetin määritelmää ja sen tulkintaa ja rakentumista. Ammatillisuuteen ja työhön on suhtauduttu eri tavoin eri aikakausina, muutosta ovat tuoneet teknologian kehittyminen, organisointi- ja tuotantotapojen muutokset.
(Eteläpelto & Vähäsantanen 2010, 29.)
Taulukko 1 Ammatillisen identiteetin rakentaminen eri tuotantotavoissa, Eteläpelto &
Vähäsantanen 2010
Käsityöläinen, teollinen ja jälkiteollinen tuotantotapa eroavat toisistaan etenkin koskien ammatillisen identiteetin rakentumista, mutta erot näkyvät myös oppimismenetelmissä.
TUOTANTOTAPA KÄSITYÖ TEOLLINEN JÄLKITEOLLINEN OPETTAMINEN Oppipoikajärjestelmä Formaalikoulutus Formaali ja
informaali koulutus
OPPIMINEN Traditiot mestareilta Säännöistä ja menettelyistä
Reflektoinnista ja työkäytännöistä
SAMAISTUMINEN Sosiaaliluokka ja ammatti
Tehokas työntekijä
Organisaation hyväksymä sub- jektiasema
IDENTITEETIN RAKENTAMISTAPA
Tradition noudattaminen
Sääntöjen noudattaminen
Yrityksen ja työorganisaation arvot
TUOTANTOMUOTO Patriarkaalinen Byrokraattinen Innovatiivinen, yrittäjämäinen
OPPIMISTULOKSET Tradition uusintaminen
Taidot ja kompetenssit
Voimaantunut id -, oma ääni
IDENTITEETTIASEMA Käsityöläinen Teknisesti taitava Joustava innovaattori
Kansanparannukseen liitetään käsityöläisen ammatillinen identiteetti. Kansanparannusta kuvataan usein käsityöläisyyden kautta, vaikka katsottaessa nykykansanparantajien ammatin rakentumista, toimijuutta ja työympäristöjä, on jälkiteollinen kehys ammatin määrittelylle useimmiten kuvaavampi. Käsityöläisyyteen liitetään vakiintuneiden traditioiden kautta oppiminen. Ammatti-identiteettiin liittyivät myös sosiaaliluokka, lähiyhteisö ja suku.
Oppipoika-mestarijärjestelmä oppimisessa on yksi tärkein käsityöläisyyden määrittelijä.
(emt., 29.)
Jälkiteollisen ajan oppimisteorioissa puhutaan verkostoista, tiimeistä ja työn joustavuudesta ja laadusta. Esille nousevat erityiset tiedot ja taidot, työhön liitettävät arvot sekä kulttuuri.
Koulutuksen ja kehittämistyön keskiössä on kouluttavan organisaation ja työntekijän samansuuntainen arvomaailma suhteessa työhön. Kuitenkin jokaisen työntekijän omaa ammatti-identiteettiä korostetaan ja rohkaistaan omien ammatillisten vahvuuksien löytämiseen ja jatkuvaan kehittämiseen sekä itseohjautuvuuteen. (Eteläpelto &
Vähäsantanen 2010, 30.)
Perinteisen kansanparantajan päätoiminen ammatti on yleensä ollut maanviljelijä tai muu agraarikulttuurin ajan ammatti, parantajan toimi on ollut sivutyö. Nykykansanparantajien tilanne on yleensä samanlainen, ammatti elää yksilössä tilannekohtaisesti. Huomioitavaa on, että päätoiminen ammatti on usein jokin käsillä tehtävä käytännönläheinen ammatti.
Haastateltavat olivat elämänsä aikana tehneet monenlaisia töitä ja läpikäyneet erilaisia koulutuksia. Haastateltavien taustalta löytyy erilaisia palvelualan ammatteja, teknisen alan ammatteja sekä terveys- ja sosiaalialan ammatteja. Tietoa ja taitoa siirtyy ammatista toiseen, oma ammatti-identiteetti sisältää pirstaleisia kokemuksia ja ammatillista kasvua, joka nivoutuu ajan myötä yhdeksi. Ammatilliset käytänteet ovat muokattavissa työnkuvan mukaan, oppimisen prosessissa jo olemassa olevaa tietoa sulautetaan uuteen.
Kansanparantajat mainitsevat usein päätyneensä ammattiinsa kutsumuksesta.
Kutsumuksellinen työ eroaa eräässä tärkeässä suhteessa omasta sisäisestä kutsumuksesta, vaikka ne linkittyvätkin toisiinsa usein tiivisti. Kutsumustyö tarvitsee tuekseen ansaintamallin. Työn tulee tarjota tekijälleen toimeentulon, mutta samalla työntekijä onnistuu yhdistämään siihen sisäisen kutsumuksensa.
Lauri Järvilehto esittää, että hyvinvointia syntyy silloin kun tekeminen tuottaa tuloksia, jotka käyvät yksiin henkilön oman arvomaailman kanssa. Tekemisen täytyy siis tapahtua viime kädessä henkilön oman arvomaailman puitteissa. Kutsumustyö alkaakin oman arvomaailmansa tutkailemisesta.
Yksilön täytyy miettiä, mikä on hänen mielestään hyvää ja oikein – ja minkälainen toiminta johtaa sellaisiin tuloksiin, jotka ovat hyvää ja oikein. (Järvilehto 2012, 119) Kutsumustyö nousee aineistosta haastateltavien puheessa erilaisina ammatillisen ja henkilökohtaisen kasvun kertomuksina. Kutsumustyö kansanparantajille sisältää arvomaailman, joka on kaikkia ihmisiä kohtaan tasa-arvoinen, auttamiseen perustuva ja täten koko yhteisöä ja maailmaa paremmaksi tekevä ammatti.
3.2 Kansanparantajaksi kouluttautuminen
Vaihtoehtoisten hoitomuotojen koulutuksen kehityksestä kirjoittaa Antti Pietiäisen kirjassa
”Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa”. Pietikäisen mukaan laajempi täydentäviin hoitoihin tähtäävä koulutus alkoi Suomessa vasta 1980-luvulla, jolloin Kairon-instituutti Helsingissä ja Frantsilan yrttitila Hämeenkyrössä kehittivät ja tarjosivat useita laajempia koulutusohjelmia, joissa hoitotekniikoina oli muun muassa fytoterapia, shiatsu ja vyöhyketerapia. Osteopatian ja homeopatian koulutukseen johtavat kokonaisuudet kehitettiin Kaironissa vuonna 1988. (Pietiäinen 1998, 126–127.)
Suomessa nykyaikaista kansanparannustoimintaa tämän tutkimuksen julkaisemisen aikana (2020) järjestävät organisoidusti Kansanlääkintäseura ry (1986-)1, Suomen kansanparantajaseura (1996-)2, Perinteinen jäsenkorjaus ry (2009-)3, Suomen Jäsenkorjaajakoulu (2011-)4, Suomalainen Perinnehoito- ja Luontaislääketiedeyhdistys ry (2011-)5 sekä Suomen Kupparit ja Saunaterapeutit ry (aiemmin Suomen kupparit ry, 1996)6. Lisäksi koulutusta järjestävät yksityiset henkilöt. Kansanlääkintään liittyvästä koulutustarjonnasta löytyy kursseja luonnonkasvien keräämiseen ja käyttöön (villiyrttikurssit) sekä erilaista ammatillista koulutusta.
Ammattioppilaitosten luonnonvaratuottajan tutkinnon ja eräopastutkinnon osana annetaan villivihannesten käyttöopetusta.
1 Kansanlääkintäseura, verkkosivusto
2 Suomen kansanparantajaseura, verkkosivusto
3 Perinteinen jäsenkorjaus ry, verkkosivusto
4 Suomen jäsenkorjaajakoulu, verkkosivusto
5 Suomalainen Perinnehoito- ja Luontaislääketiedeyhdistys ry, verkkosivusto
6 Suomen Kupparit ja Saunaterapeutit ry, verkkosivusto
Luonnonlääketieteen Keskusliitto LKL7 ry ylläpitää rekisteriä kouluttautuneista luontaisterapeuteista. Rekisteriin pääsemisen perusteena ovat oman luontaisterapia-alan riittävä koulutus ja lisäksi peruslääketieteen opinnot, opintoja luontaisalan ammatissa toimisesta, yrittäjyydessä ja ensiaputaidot. Rekisteriin kuuluminen ei ole pakollinen ammatissa toimiselle, sillä ammatin harjoittaminen on Suomessa vapaata.
Muita toimijoita ovat Mahla ry. – Suomalaisen perinnehoidon yhdistys8, jonka tarkoitus on tukea ja ylläpitää suomalaista kansanperinnettä. Yhdistys järjestää kokemuksellisia tapahtumia ja koulutusta, mutta ei varsinaisesti järjestä koulutustoimintaa, josta valmistuisi ammattinimekkeellä.
3.3 Työympäristöjen ja työvälineiden modernisaatio
Aineistoon haastatellut sekä media-aineistossa esiin tulevat kansanparantajat ovat useimmiten yrittäjiä, joilla on oma toiminimi ja sen mukaiset lain velvoittamat yritystoimintaan liittyvät velvollisuudet. Haastatellut kuvaavat yksilöllisesti rakentuvaa ammatillista identiteettiä ja aktiivista toimijuutta, jota täytyy ylläpitää erilaisin toimin. Oman osaamisen tunnistamista ja kehittämistä ylläpidetään perus- ja lisäkoulutuksilla ja verkostoitumisella. Yrittäjyyteen kuuluvaa markkinointia tehdään yleisin keinoin, kuten omien nettisivujen kautta, Facebook-sivustoilla, Instagramissa sekä erilaisilla messuilla ja tapahtumissa. Markkinoinnin yhteistyökumppaneina voi olla esimerkiksi matkailuyrityksiä, luontaistuoteyrityksiä tai hyvinvointialanyrityksiä.
2000-luvun kansanparannukseen kuuluvat oleellisina erilaiset työympäristöt. Kun kansanparantajien perinteisinä työtiloina toimivat tuvat ja saunat, kuuluvat nykyajan parantajien työskentelyyn hoitohuoneet, erilliset kuppaus- ja saunotustilat sekä ergonomiset hierontapöydät. Kansanparantajien toimintaa valvotaan, esimerkiksi kupparit kuuluvat terveydensuojelulain mukaisen valvonnan piiriin. Yhteistyö virallisten tahojen kanssa on osa tämän päivän kansanparantajien ammatillisuutta.
Mielikuvat kuppariakoista elävät enää vanhoissa kuvissa ja lauluissa. Vielä 1900-luvun alkupuolella kupparin työ tapahtui sen
7 Luonnonlääketieteen Keskusliitto LKL, verkkosivusto
8 Mahla ry. – Suomalaisen perinnehoidon yhdistys, verkkosivusto
aikaisilla työvälineillä ja tekniikoilla ”Kupparin käyttämät kotitekoiset työvälineet olivat kupparinsarvi, jolla imettiin verta haavoista, sekä kupparinkirves, jolla hakattiin haavoja.
Sillä imettiin verta tiettyyn paikkaan ihon alle ja sitten kertynyt veri pois kupparinkirveellä hakatuista haavoista”. (Strandberg 1983, 282.)
Tämän päivän työvälineet ovat moderneja kertakäyttöisiä tai steriloitavia välineitä.
Hoitotiloja desinfioidaan ja esimerkiksi hoitotilanteissa työpöydät suojataan kertakäyttöisillä suojaliinoilla. (N1, N4) Valviran terveydensuojelun valvontaohjeisto ohjeistaa muun muassa "kauneushoitoloiden, tatuointiliikkeiden ja vastaavien työtilojen tarkastusten tekemiseen ja tilojen varustukseen.
Erityisesti sellaisissa terveydensuojelulain mukaisen valvonnan piiriin kuuluvissa toimenpiteissä, joissa läpäistään iho, kuten esimerkiksi kauneushoitoloissa annettavissa injektioissa, tatuoinnissa, lävistyksissä ja kuppauksessa, on suuri infektioriski.
Infektioriskin aiheuttajana voivat olla kontaminoituneet toimenpidevälineet, epähygieeniset työtavat tai toimenpidetilat. Terveydensuojelulain (763/1994) 13
§:n 5 kohta edellyttää kirjallisen ilmoituksen tekemistä kunnan terveydensuojeluviranomaiselle mm. sellaisen huoneiston tai laitoksen perustamisesta tai käyttöönotosta, jonka hygieenisille olosuhteille on sen käyttäjämäärä tai toiminnan luonne huomioon ottaen asetettava erityisiä velvoitteita" (Terveydensuojelun valvontaohjeisto, TO 7.1: Kauneushoitoloiden, tatuointiliikkeiden ja vastaavien tilojen hygieniavaatimukset).
Virallisen valvonnan lisäksi koulutusta järjestävillä tahoilla on koulutettaville eettisiä ohjeistuksia, jotka mukailevat esimerkiksi lähihoitajan eettisiä ohjeita (Lähihoitajan eettiset ohjeet, 2019). Eettisten ohjeitten tarkoituksena on ohjata ammattieettistä pohdintaa ja tukea eettistä päätöksentekoa päivittäisessä työssä.
Asiakasturvallisuus koskee niin hygieniaa kuin myös asiakkaan yksilöllistä, tasa- arvoista ja luottamuksellista kohtelua. Salassapitovelvollisuus on osa luottamuksellista suhdetta. Eettisiin ohjeisiin kuuluu myös ammattitaidon kehittäminen, sen arviointi ja työhyvinvointi. Kalevalaisten jäsenkorjaajien eettisessä ohjeistuksessa mainitaan erikseen, että koulutetun jäsenkorjaajan tulee kunnioittaa suomalaisen kansanparannuksen perintöä, oppi-isiä ja -äitejä ja viedä tietoa kansanparannuksesta eteenpäin mahdollisimman puhtaana muista vaikutteista ja toimia rakentavassa yhteistyössä virallisen terveydenhuollon kanssa. Täten eettisistä ohjeista muodostuu osa ammatti-identiteetin ja yhteisöllisyyden rakentumista ammattikunnan sisällä.
