Luonnon moniaistiset representaatiot

Luonto on oleellinen osa kansanparannuksen merkkijärjestelmää. Luontoon liitännälliset representaatiot rakentavat parantajuuteen liitettyä luonnollisuuden tematiikkaa. Luonto on koskettava, sitä kosketaan ja se koskettaa, mielikuvatasolla ja konkreettisesti. Luonto materialisoituu kansanparannuksessa erilaisina hoitotekniikoihin liitteellisinä välineinä sekä mainonnassa käytettävässä kuvastossa. Kuvallinen representaatio on voimakkaasti luontopainotteista, kuvituskuvat ovat usein puita, maisemia, yrttikasveja ja niiden tuotteistettuja kuvia kuten saunavihtoja (vastoja), ihohoitoon tarkoitettuja yrttivalmisteita, ravintoon liittyviä kuvia, kuten yrttijuomat. Vettä kuvataan monin eri sanakääntein luonnon tärkeimmäksi ja parantavimmaksi elementiksi. Veden kautta ihminen yhdistyy luontoon mielikuvallisesti ja konkreettisesti. Parantamiselle annetaan luonnon kautta kuvattaessa ja sanoitettuna parantamiseen liittyvä rituaalinen tila, luonnosta tulee voiman haku paikka, arjesta erottuva rauhallinen tila.

Luonto tulee esille paikkana ja sen representaatioissa. Stuart Hall (2003, 91) on todennut, että kulttuuriset merkitysjärjestelmät voivat säilyä pitkistä fyysisistä välimatkoista huolimatta, ja ajan kulusta huolimatta. Luonnon merkitysjärjestelmä on luettavissa myös perinteisten kansanparantajien kuvauksissa. Identiteetin käsitteeseen (ammatti-identiteetin tässä tutkimuksessa) liittyy Hallin (2003, 92) mukaan etnisyys, joka on tiukasti rajattu käsitys kulttuurisesta identiteetistä. Paikkaan sijoittuvan yhteistoiminnan nähdään perustuvan verisiteisiin, joiden ajatellaan ilmenevän määrätyissä yhteisissä fyysisissä piirteissä ja täten paikka vakiinnuttaa kulttuurisia identiteettejä. (Emt., 92–93.) Paikka on yksi tapa hahmottaa kulttuureja, vaikka paikallisuus ei olisi todellista. Kulttuurin hahmottaminen paikalliseksi voi olla tulkinnallinen ja mielikuvista syntyvä, tiettyyn paikkaan liitteellinen, jolloin identiteetille muodostuu paikallistava tausta. Tällaisten tulkintojen ja representaatioiden kautta saattaa syntyä kansallisia identiteettien stereotypioita, joita Hall nimittää myös kulttuurin maisemallistamiseksi. (Hall 2003, 93.) Keräämässäni haastatteluaineistossa suomalaisuutta ei korosteta, vaikka siihen viitataan lähinnä koskien tapakulttuurisia ilmiöitä ja arvoja, kuten luonnollisuutta.

Kansanparantajat tuovat esille, että luonnon parantavan voiman ja luontoyhteyden voivat kokea kaikki ihmiset kulttuurisista lähtökohdista huolimatta, niin halutessaan. Arvelen, että osaksi haastateltavat erittelevät kulttuurilla kaupungissa ja maalla asumista.

Luonto- ja hyvinvointimatkailun mainonnassa on viime vuosina otettu käyttöön kansanparannukseen (ja täydentäviin hoitomuotoihin yleensä), mytologiaan ja kansaperinteisiin liittyvät teemat. Osaltaan tämä selittyy kansanparantajien tarjoamien palveluiden kanssa tehtävänä yhteistyönä, mutta osaltaan representaatiot ovat matkailumainonnan brändäykseen liittyvä valinta. Tämä näkyy esimerkiksi Visit Finland- sivustolla, joka on Suomen virallinen matkailusivusto. Luonto ja luonnollisuus liittyvät matkailumainonnassa ja sen representaatioissa kansanparannukseen, sen tekijöihin ja toimintaympäristöihin.

Seuraavissa esimerkeissä (suomennokset kirjoittajan), jotka on poimittu Visit Finland- sivustolta (Visit Finland, internetsivusto, 2020). Ensimmäisessä esimerkissä kuvaillaan suomalaista perinteistä elämäntapaa satoja vuosia vanhaksi. Modernin ajan kiireessä ja puristuksessa, arvostamme tilaa, hiljaisuutta ja aikaa. Tilaa hengittää, unelmoida, vaellella kesäisin, hiihtää talvisin ja yksinkertaisesti, rauhallisesti kävellä metsässä. Kuvauksessa rakentuu kulttuurin identiteetti suomalaisista, jotka viettävät paljon aikaa ulkona luonnossa, nauttien siitä, sen antamasta tilasta ja äänettömyydestä ilman kiirettä. Aika ilmenee menneisyydestä kumpuavana tapana, joka on siirtynyt sukupolvisesti satoja vuosia.

The traditions of Finnish lifestyle go back hundreds of years. In the rush and crush of modern life, the rarities are what we value most, such as space, quiet and time. The space to breathe, a time to dream, hiking in summer, cross-country skiing in winter, or simply a gentle walk in the woods.

Paikat ja rakennetut ympäristöt muovaavat representaatiota hyvinvoinnista ja luonnollisesta perinteiden jatkumosta, kuten seuraavassa esimerkissä tuodaan ilmi. Sauna, mökkeily ja oleilu luonnossa, ovat suomalaiseen hyvinvointiin kuvia tapoja, jotka kulkevat syvällä perinteissämme.

Sauna, cottage life and spending time in nature – these are some of the Finnish wellbeing traditions that run deep in our heritage.

Luonto tarjoaa ravintoa, mutta myös lääkintää. Yrtit ja puhdas luonto, pohjoisen puhtaus, paikalliset ainekset ruuanlaitossa sekä kansanparannus kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin osana, kuuluvat kaikille, kuten seuraava kuvaus kertoo: suomalaiset käyttävät rentoutuakseen virkistävää yrttisaunaa, lisäksi puhdas arktinen ruoka, tuore kala, paikalliset marjat ja sienet voimaruokana ja perinteiset hoidot, näitä suosittelemme myös sinulle.

Sauna infused by refreshing herbs, pure and clean Arctic food, fresh fish, local berries and mushrooms as superfoods, and traditional treatments are ways in which Finns themselves relax – and we recommend you should as well.

Molempiin, sekä kansanparannukseen että matkailuun liitetyt maisemat ovat osa periferian kuvastoa, maalaismaisemaa, jossa metsä ja vesistö ovat lähellä ihmistä ja rakennettu ympäristö kohtaa kahdessa tilassa:villissä luonnossa ja ihmisen hallitsemassa ympäristössä. Kansallismaisemat ovat myös tärkeä osa luonnonkuvausta, johon liitetään voima ja ihmisen paikka villissä luonnossa. Kuvissa näkyy puiden oksia, kukkia, porontaljoja, saunanlauteet, vesiympäristöjä sekä luonnonmateriaalista olevia pyyhkeitä ja astioita. Luonto myös personoituu ja mahdollistaa luonnon elementtien poimimisen edustamaan jotakin ihmisessä. Metsään asennoidutaan usein paikkana, johon sisältyy paikan tunne, mystisyys.

Luonto ilmenee myös ääninä. Äänien kuvaukset liittyvät esimerkiksi saunassa löylyn heittämisen sihahduksiin, vihtomisen äänen kuvauksiin, hiljaisuuteen, puiden huminaan, veden liplatukseen, luonnon huokauksiin – äänimaisemia kuvataan runollisesti ja kauniisti.

Luonto myös tuoksuu ja kansanparannuksessa etenkin kasvilääkintään perustuvat hoitomuodot tuovat esille tuoksuihin liittyviä kuvauksia. Tuoksuihin liitetään myös vuodenkierto ja eri vuodenajat. Mätäkuuksi nimetyn ajanjakson aikana ei kupata (heinäkuun lopusta elokuun loppuun). Tälle on lääketieteellinen sekä perinnetietoon liittyvä perustelu, mikä liittyy kuppauksessa tapahtuvaan ihonrikkomiseen. Heinä- ja elokuu lämpimät kuukaudet eivät ole hyväksi haavojen parantumiselle, jolloin ne voivat tulehtua, eli kuvauksen mukaisesti mätiä. Mätään liitetään myös tuoksu-, tai paremminkin hajumielikuva, joka on vastenmielinen.

Luonto ja luonnollisuus on kuvattu osaksi perinteistä elämäntapaa, josta etsitään tapoja olla parempi ihminen modernissa ajassa. Myös kosketuksen merkitys aina vain digitaalisemmaksi muuttuvassa maailmassa tulee esille katoavana luonnonvarana, parantavana voimana itsessään sekä oleellisena osana ihmisyyttä – luonnollista olemista.

6 PÄÄTELMÄT: KOETTU JA KOHDATTU KANSANPARANNUS

Kirsi Juhila käyttää diskurssianalyysi kirjassaan käsitettä keskustelujen kulttuurinen virta, jossa keskustelu ei ole vain ihmisten kohtaamisessa tapahtuvaa kielellistä vuorovaikutusta, vaan myös esimerkiksi kirjojen ja päiväkirjojen teksteissä ja lehtien kirjoituksissa on omalla tavallaan käytössä tilanteesta toiseen liikkuvia merkityksiä. Kaikki ne on kirjoitettu tai puhuttu jollekin yleisölle, vähintään itselle. (Juhila 2016, 312.) Näen oman tutkimukseni samalla tavalla, se on ollut kulttuurinen virta, tekstissä, kenttätöissä, puhelinkeskusteluissa ja sähköpostien vaihdossa. Kansanparannus ei ole itselleni arkistoissa makaava ja sieltä noudettava tieto, kertomus kuolleesta taidosta. Aineistosta esille nousseiden perinteen, modernin, kosketuksen ja luonnon representaatiot tiivistävät sen, mitä haastateltavat halusivat tuoda esille omasta ammatistaan ja työstään; kansanparannus on perinteistä, kosketuksesta voimansa saavaa modernia ja luonnollista hoitoa.

Millainen on perinteen ja modernin muovaama ammatti-identiteetti? Tutkimuskysymysteni kautta lähdin aineiston kautta tutkimaan ammatillisuutta, jota Suomessa ei vielä virallisesti tunnisteta. Ensimmäinen kysymykseni kysyi kansanparantajien ammatillisen identiteetin rakentumista ja määrittelyä. Ammatillisen identiteetin tärkeänä lähtökohtana on ammatin historiallinen pohja ja perinteisyys. Millä perusteilla voin väittää, että kansanparantaja on perinteinen ammatti Suomessa? Vastauksia tähän kysymykseen aloin ensin etsiä historiallisista lähtökohdista käyttäen aineistona Antti Pänkäläisen ”Kansanparantajia”-kirjaa (1938). Kirjassa kerrottujen tarinoiden ja kuvausten kautta aineistosta hahmottui näkyviin 1800–1900 luvun vaihteen Suomi, jossa lääkärien vähyys ja kansanuskoinen terveys- ja sairauskäsitys vaikutti voimakkaasti kansanparannuksen yleisyyteen terveydenhuollon kentällä. Etnografisten kuvausten tulkitsemisen linssiksi valikoitui parantavan pääoman käsite, jota Tuula Vaskilampi esittelee teoksessa Kansa Parantaa (1983). Vaskilammen artikkeli Kansanlääkinnän kulttuuriperusta (emt.) loi tärkeän lähtökohdan niin primääri kuin sekundaariaineiston analyysille. Parantavan pääoma, joka on parantajan toiminnan peruste ja toimijuuden oikeuttaja oli löydettävissä läpi aineistojen.

Parantava pääoma tulee esille selontekojen kautta perinteisen ja modernin diskursseissa.

Toinen tutkimuskysymykseni oli kuinka kansanparantajan ammattia representoidaan teksti- ja media-aineistossa ja millä keinoin. Diskurssianalyyttisin metodein olen pyrkinyt purkamaan aineistosta näkyviin niitä selontekoja ja representaatioita, joilla

ammattinimikkeiden kautta tuotetaan työnkuvia ja ammatillisuuksia. Modernien kansanparantajien haastatteluista ja media-aineistosta nostin esiin heidän kuvauksiaan työstään ja ammatillisuudestaan. Tarkastelun kohteeksi otettavia kuvauksia nimitetään diskurssianalyysin piirissä selonteoiksi (engl. account).

Selonteoillaan ihmiset ilmentävät ja selittävät itseänsä ja maailmaa. Selonteot ovat suhteessa sosiaaliseen maailmaan, ne pohjaavat selonteon antajan havaintoihin ja niille annettuihin merkityksiin maailmasta. Selonteot ohjaavat myös sitä, miten kulttuuriset toimivat jatkossa maailmaa ymmärtävät (Suoninen 2016, 188–190.) Selonteot tutkimuksessani ovat päällekkäisiä representaation kanssa. Selonteoista muodostuneiden diskurssien kautta esiin tulevat representaatiot. Erittelin kuvauksista kaksi puheen tapaa, joista muodostui kaksi diskurssia: perinteistä ammatillisuutta tuottava puhe eli kulttuuriperinnölliseen diskurssiin tukeutuva selonteko ja modernia ammatillisuutta tuottava puhe eli modernin ammatillisuuden diskurssiin tukeutuva selonteko.

Perinteistä ammatillisuutta tuottava puhe eli kulttuuriperinnölliseen diskurssiin tukeutuva selonteko nostaa esille perinteisen käsitteen alle koetut teemat, puhe painottaa positiivisiksi koettuja elementtejä menneestä aikakaudesta. Perinteistä kuvastoa välitetään arvot edellä, arvoista voimakkaimpana luonnollisuus ja autenttisuus. Nämä kaksi käsitettä limittyvät toisiinsa, luonnollinen on yhtä kuin alkuperäinen. Hoidoista ja hoitotekniikoista perinteisiä katsotaan tekevän etenkin kulttuuriset arvot, joiden nähdään olevan hoitojen kannalta oleellisia ja niiden keskiössä. Esimerkkinä voidaan mainita luontoyhteys ja luonnon parantava voima, luonnon elementtien käyttö hoidoissa, kansanperinteen tuntemus sekä perinteisten hoitotekniikoiden tuntemus. Tilana sauna on perinteinen ja sen edustuma, sauna koetaan kahdessa ajassa olevaksi paikaksi. Se on perinteinen parannuspaikka ja parantava jopa itsessään, mutta esille tuodaan saunan kohdalla hyvä hygienia ja turvallisuustekijät modernin ajan painotuksella. Perinteisyys myös materialisoituu hoitotilanteissa.

Työhön liitteellisissä materiaaleissa korostetaan kotimaisuutta ja luonnon elementtejä, kuten suomalaiset koivuvihdat, pellavaliinat, kotimaiset yrttipohjaiset juomat ja hierontaöljyt, tavallisen saunan puulämmitteisyys, savusauna perinteisenä erikoisuutena.

Ammattiin oppisessa perinteisinä tapoina nähdään hiljaisen tiedon kautta siirtyvä osaaminen sekä opettaja -oppilassuhteessa siirtyvä tieto.

Perinteisen diskurssiin liittyy myös kulttuuriperintö, joka näkyy perinnetietouden esille nostamisena. Kalevalan 15.runo on yksi kansanparannuksen kulttuuripohjaan vahvasti liitettävistä teksteistä. Runoa tulkitaan tietystä kehyksestä, joka tässä kohtaa on runon antama informaatio kehosta ja sen parantamisesta. Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) mainitaan myös kansanparannukseen liittyvänä aineistona, josta löytyy tietoa loitsuista, kansanparantajista, kansanlääkinnästä ja hoitotekniikoista.

Kansanuskoon sidoksissa olevat mytologiat ja kertomukset tulkitaan myös osaksi kulttuuriperintöä, historialliset tiedot ja kuvaukset perinteisistä kansanparantajista toimivat nykykansanparantajien symbolisina ammatti-identiteetin taustakuvina. Menneisyyden kuvat ja kuvaukset parantajista vaikuttavat olevan kuin heijasteita nykykansanparantajan hahmossa, näitä heijasteita ei haluta kopioida vaan niiden näkymistä halutaan ylläpitää antaen niille arvoa. Kansanparannukseen liittyvä tutkimuskirjallisuus ja arkistomateriaali on osa menneisyyskonstruktiota, ja kansanparantajat tuovat esille teksteinä säilyneet aineistot osana tietopohjaista osaamistaan. Näihin aineistoihin viitataan haastatteluissa perinnetietona.

Modernia ammatillisuutta tuottava puhe eli modernin ammatillisuuden diskurssiin tukeutuva selonteko nostaa esille modernisaation alle koetut teemat. Modernit arvot korostavat asiakassuhdetta, koulutuksen ja ammattinimikkeen merkitystä, työtilojen ergonomiaa ja hygieniaa. Oppiminen ammattiin nähdään modernina silloin, kun se on ammattinimikkeeseen johtavan koulutusrakenteen sisällä. Oppimisen ympäristöt ovat usein myös moderneja, oppimista tapahtuu internet-ympäristössä tai opettamisen työvälineet ovat moderneja. Tärkeäksi nähdään asiakaspalautteen kerääminen ja virallisten lupien omaaminen, kuten hygieniapassi ja verityölupa.

Parantamisen säätely ammatillisuuden myötä on haastateltavien puheessa yleisesti esille tuleva tekijä. Työhyvinvointi on moderniin ammatillisuuteen liittyvä osa-alue, joka puhututtaa nykykansanparantajia. Työhyvinvointia haastateltavat pohtivat ruumiillisuuden sekä psyykkisen jaksamisen kautta. Esille tulivat työergonomia sekä oman kehon huolto, kansanparantajat käyttävät usein toisien kansanparantajien antamia hoitoja itsensä hoitamiseen. Psyykkinen jaksaminen työssä tuli esille fyysistä jaksamista enemmän, omaa henkistä kuormitusta kevennetään suhtautumalla työhön työnä ja asiakastapaamisissa esille

tulleet asiat pyritään jättämään työtilanteisiin. Asiakassuhteiden luottamuksellisuuteen suhtaudutaan vakavasti ja vain erittäin hankalissa tilanteissa saatetaan turvautua toisen kansanparantajan konsultaatioapuun tai tilanteen purkuun.

Puheesta on kuultavissa myös lääkinnällinen pluralismi, joka tässä yhteydessä tarkoittaa hoitomenetelmien päällekkäistä tai toisiaan täydentävää käyttöä (Hokkanen ja Kananoja, 2017, 9). Esimerkiksi perinteiseksi määriteltyä jäsenkorjausta voi edeltää rentoutus, joka toteutetaan käyttäen rentoutus- ja meditaatiotekniikoita, jotka ei ole kulttuuriselta alkuperältään suomalaista. Kansanparantajilla on myös asianmukainen käsitys virallisen lääketieteen hoitoketjusta, ja jos nähdään jonkin vaivan olevan laadultaan vakava tai tutkimusta vaativa, he ohjeistavat kääntymään lääkärin puoleen.

Myös mielenterveydellisten ongelmien tunnistamisen tärkeys tulee esille puheessa, hyvänä hoitamisena ja eettisenä toiminta koettiin asiakkaan tukeminen avun etsimiseen, jos psyykkiset ongelmat tulevat asiakkaan kautta puheeksi.

Nykykansanparantajien toiminta pyrkii punomaan yhteen perinteistä kansanparannusta moderneihin tapoihin muokattuna sekä lääketieteelliseen tutkittuun tietoon perustuvaa käsitystä terveydestä ja sairaudesta. Kansanparannus näyttäytyy ajan ja paikan muokkaamana kulttuurisena rakenteena, monien erilaisten hoitomenetelmien hybridinä kokonaisuutena. Kansanparannus tulee koetuksi ja kohdatuksi virallisen lääkintäjärjestelmän kanssa yhtä aikaa, osana laajempaa lääkintäkulttuuria. Lääkintäkulttuurissa vierekkäin kulkevat monet erilaiset järjestelmät ja niiden tulkinnat.

Kansanparantajat kokevat ammattinimikkeiden selventävän heidän ammattitaitonsa määrää sekä osaamistaan. Ammatillisuus on modernin ajan kehys, joka toisaalta pakottaa määrittelemään mutta myös antaa myös lisäarvoa. Ammatillisuuden arvostus näkyy kunnioituksena koulutuksia kohtaan, saatua opetusta kohtaan sekä asiakasturvallisuuden korostamisena. Työhyvinvointi, psyykkinen ja fyysinen jaksaminen puhututtavat haastateltuja työntekijöitä. Keinoja työn ja oman elämän erotteluun pohditaan kuten missä tahansa muussakin työssä. Ammatillisuuteen on liittynyt niin perinteisenä kuin modernina aikana tieto ja sen hallinta parantavana pääomana.

Lääkinnällistä kirjallisuutta on luettu niin kauan kuin sitä on painettu, riippuen lukutaidosta. Tietoa on jaettu ammattikuntien sisällä, kansanparantajien yhteistyö lääkärien kanssa on kuultavissa niin vanhassa kuin uudessa aineistossa.

Kansanparannuksessa voidaan nähdä perinteiden ja kulttuurin siirtoa eteenpäin, mutta myös niiden omaksumista. Ammattinimikkeisiin liittyvät muutokset selittyvät osaksi globalisaatiolla ja hoitomuotojen hybridisaatiolla. Suomeen muista kulttuureista tulleet hoitomuodot ja niiden nimikkeet ovat suomennettuina tulleet käyttöön, mutta myös suomenkielisiä sanoja on käännetty englanniksi.

Esimerkiksi turismin tarpeisiin löytyy jo paljon palveluntarjoajia, jotka mainostavat hoitojaan Suomeen tuleville matkailijoille. Kohdattu kansanparannus on asiakkaan ja kansanparantajan välinen kohtaaminen, jossa merkitykset itse työlle määräytyvät kokemuksen ja kommunikaation kautta. Ammatillisuuden lopulta määrittävät asiakkaat kohtaamisen kautta, kuten missä tahansa asiakaspalvelutyössä: hyvää asiakaspalvelijaa suositellaan eteenpäin.

Kohtaamisessa toisensa tapaavat myös kulttuuriset maailmat, jotka mahdollisesti tunnistavat toisensa tai toteavat olevansa vieraita.

Kansanparantajan ammattinimike ja ammatillisuuden sisältö perustuu aina yksilön kokemukseen omasta ammatti-identiteetistään, mutta sen lisäksi ammatillisuus kohtaa perinteen modernissa ajassa, joka tulee esille puheessa, jolla tuotetaan selontekoa ja kuvauksia. Selonteoissa punoutuvat yhteen kuvaukset ja diskurssit, joissa nykykansanparannus elää ja toimii. Perinteiset ja modernit selonteot ovat liittyneet yhteen, muovautuneet ajattelutavoiksi ja työnteon käytänteiksi, kuten minä ilmiötä nimitän, perinnelähtöiseksi hoitomuodoksi.

Näiden tutkimuskysymyksien ja analyysin kautta olen pyrkinyt muodostamaan kokonaiskuvan siitä, mihin kansanparantajan ammattinimike pohjautuu identiteettinä ja arvona sekä siitä, millainen rooli ammattinimikkeillä ja toimijuudella ammatillisessa yhteisössä, ammattikunnassa, on tämän statuksen muotoutumisessa.

Tämän näkökulman ja näiden tutkimuskysymyksien välityksellä olen osallistunut monitieteelliseen keskusteluun perinteentutkimuksen, lääkintäantropologian ja osittain muistitietotutkimuksen kentällä.

Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoisia kysymyksiä aukesi jatkuvasti lisää tutkimuksen teon aikana.

Itselleni jäi tunne, että kansanparannus tutkimusaiheena on niin laaja ja moniulotteinen, että siitä riittäisi tutkittavaa monesta eri näkökulmasta ja monella eri tutkimusalalla. Yksi itselleni esille nousseista teemoista on kansanparannus kulttuurisena pääomana, jolloin sitä voidaan tarkastella esimerkiksi aineettoman kulttuuriperinnön kehyksestä. Lisäksi kansanparannuksen hybridisaatio mielestäni vaatisi syvempää tutkimusta ja analyysiä, mihin tämä tutkielma ei vielä yltänyt.

Myös hyvinvoinnin ja terveyden määritelmät avautuvat uudella tavalla, kun painopiste siirtyy kulttuurisen terveystutkimuksen näkemyksiin terveydestä ja sairaudesta. Tällöin esiin nousevat myös kansanparantajien palveluita käyttävät ihmiset, heidän kokemuksensa ja näkemyksensä kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja kansanparannuksen merkityksestä terveydenhuollon kentällä.

KIRJALLISUUS

KIRJALLISUUSLÄHTEET

Aarva, Pauliina (2015). Parantavat energiat. Myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista. Helsinki: Basam Books, 60.

Alastalo, M., & Åkerman, M. (2010). Asiantuntijahaastattelun analyysi: faktojen jäljillä. Teoksessa J. Ruusuvuori, P. Nikander & M. Hyvärinen (toim.) Haastattelun analyysi.

Tampere: Vastapaino, 372–392.

Eteläpelto, A. & Vähäsantanen, K. (2006). Ammatillinen identiteetti persoonallisena ja sosiaalisena konstruktiona. Teoksessa Eteläpelto, A., & Onnismaa, J. (Toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja; No. 46. Helsinki:

Kansanvalistusseura, 26–49.

Friedman, Daniel (1982) The History of Ambiguous Medicine. Teoksessa Vaskilampi, Tuula ja Carol P. MacCormack (Toim.) Folk medicine and health culture: Role of folk medicine in modern health care. Kuopio: University of Kuopio, Finland, 1982, 17–27.

Hall, Stuart (2003) Kulttuuri, paikka ja identiteetti. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) Erilaisuus. Tampere: Vastapaino, 85–128.

Hochschild, Arlie Russell (1983) The Managed Heart: Commercialization of Human Feeling. University of California Press, Berkeley, 7.

Hokkanen, Markku & Kananoja, Kalle (2017) Kiistellyt tiet terveyteen. Parantamisen monimuotoisuus ja lääkinnällinen hybridisaatio globaalihistoriassa. Teoksessa Kananoja, K.,

& Hokkanen, M. (Toim.). Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 9–11, 68.

Honkasalo, Marja-Liisa (2017). Johdanto. Teoksessa Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski (Toim.) Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura, 30.

Honko, Lauri (1983) Terveyskäyttäytymisen kokonaisuus. Teoksessa Laaksonen, Pekka &

Piela, Ulla (toim.): Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 46–49.

Hyry, Katja (Toim.) (1994) Sairaus ja ihminen, kirjoituksia parantamisen perusteista.

Tietolipas 132. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Jokinen, A., Juhila, K., & Suoninen, E. (2016). Diskursiivinen maailma. Teoreettiset lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet. Teoksessa Jokinen, A., Juhila, K., & Suoninen, E.

Diskurssianalyysi: Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Tampere: Vastapaino, 21–36.

Jokinen, Arja (2016). Vakuuttelevaan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen. Teoksessa Jokinen, A., Juhila, K., & Suoninen, E. Diskurssianalyysi: Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö.

Tampere: Vastapaino, 294–299.

Juhila, Kirsi (2016). Kulttuurin jatkuvasti rakentuvat kehät. Tilanteisesta kulttuuriseen kontekstiin. Teoksessa Jokinen, A., Juhila, K., & Suoninen, E. Diskurssianalyysi: Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Tampere: Vastapaino, 312.

Järvilehto, Lauri (2012) Tee itsestäsi mestariajattelija (4.painos). Helsinki: Tammi, 119.

Kesti, M. (2005) Hiljaiset signaalit -Avain organisaation kehittämiseen. Helsinki: Edita, 51.

Korkiakangas, Pirjo (2006). Etnologisia näkökulmia muistiin ja muisteluun. Teoksessa Fingerroos, Outi, Haanpää, Riina, Heimo, Anne & Peltonen, Ulla-Maija (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 126–130.

Laaksonen, Pekka ja Piela, Ulla, toim. (1983) Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laaksonen, Pekka (1983) Kansanlääkinnän tutkimuksen vaiheita. Teoksessa Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.): Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,13–19.

Lehtinen, A. P., & Knuuttila, T. T. (Toimittajat) (2010). Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Lönnrot, Elias (1981) Suomalaisen talonpojan kotilääkäri. 4. painos

Naakka-Korhonen, Mervi (1983) Lääkekasvien keruusta ja viljelystä maassamme.

Teoksessa Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.) Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 114.

Nissi, Elisa (1987) Aaprami Kykyri – kälviäläinen kansanparantaja ja tietäjä. Pohakka, Kaustisten Kansanlääkintäseuran julkaisu. numero 1/1987, 20–23.

Pentikäinen, Juha (1994) Näkökulmia pohjoiseen parantajaperinteeseen- Tietäjäsamaani kansansa parantajana. Teoksessa Sairaus ja ihminen, kirjoituksia parantamisen perusteista, Toimittanut Katja Hyry, Tietolipas 132. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 67.

Piela, Ulla (2005) Parantajan rituaalinen kosketus. Teoksessa Huttunen, Sirpa & Nuolijärvi, Pirkko (toim.) 2005: Tahdon sanoa. Kirjoituksia kielen ja perinteen voimasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1035. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 18–

29.

Piela, Ulla (2010) Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja 1900-luvuilla. Publications of the University of eastern Finland, 8.

Piela, Ulla (2017) ”Konsti elää kauwwan”, parantamien Suomessa varhaismodernilta ajalta nykypäivään. Teoksessa Hokkanen, M., Kananoja, K. & Andersson, R. (Toim.) Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 83–125.

Pietarinen, Ahti-Veikko (2010) Ajatusten liikkuvat kuvat: Representaatio logiikassa.

Teoksessa Lehtinen, A. P., & Knuuttila, T. T. (Toim.). Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 105–106.

Pietiäinen, Antti (1998) Vaihtoehtoisten hoitomuotojen koulutuksen kehityksestä. Teoksessa Saarinen, Saana (toim.) Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa. Helsinki: Edita Oy, 126–127.

Pulkkinen, Risto (2014). Suomalainen kansanusko, samaaneista saunatonttuihin. Helsinki:

Gaudeamus, 335–336.

Pänkäläinen, Antti (1938) Kansanparantajia. Helsinki: WSOY.

Pöysä, Jyrki, Järviluoma, Helmi & Vakimo, Sinikka (Toim.) (2010) Vaeltavat metodit.

Kultaneito VIII, Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu.

Raunola, Ilona (2010) Osallisuus ja dialoginen paikantuminen etnografisessa kenttätyössä.

Teoksessa Vaeltavat metodit. Toimittaneet Pöysä, Jyrki, Järviluoma, Helmi & Vakimo, Sinikka. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 285–290.

Rautavaara, Tapio (1983) Kansan parannuskeinoista luontaislääketieteeseen. Teoksessa Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 56.

Reinilä, Anna-Maria (1983) Lääkintä- ja terveyskirjallisuus maallikoiden käsissä. Teoksessa Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.) Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 133–136.

Rossi, Leena-Maija(2010) Esityksiä, edustamista ja eroja: Representaatio on politiikkaa.

Teoksessa Lehtinen, A. P., & Knuuttila, T. T. (Toim.). Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 265.

Räsänen, Olavi (1983) Muuttuva verenseisautusperinne. Teoksessa Laaksonen, Pekka

& Piela, Ulla (1983) (toim.) Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 155–156.

Strandberg, Hindrik (1983) Kupparit ja kuppaaminen. Teoksessa Laaksonen, Pekka &

Piela, Ulla (toim.) Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 6. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 281-287.

Sumkin, T., & Tuomi, L. (2012) Osaamisen ja työn johtaminen: organisaation oppimisen oivalluksia. Helsinki: Talentum Meda, 26.

Suoninen, Eero (2016). Näkökulma sosiaalisen todellisuuden rakentumiseen. Teoksessa Jokinen, A., Juhila, K., & Suoninen, E. Diskurssianalyysi: Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö.

Tampere: Vastapaino, 188–190.

Takkinen, Jaakko (2017) Perinne murroksessa. Perinteinen tiibetiläinen lääketiede ja globalisaatio. Teoksessa Hokkanen, M., Kananoja, K. & Andersson, R. (Toim.) Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 191–196, 210–217.

Ukkonen, Taina (2006) Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa. Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Suomen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas 214. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 191–

Ukkonen, Taina (2006) Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa. Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Suomen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas 214. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 191–

In document Kansanparannus uudessa ajassa ja paikassa. Perinteen ja modernin muovaama ammatti-identiteetti (sivua 64-88)