Määritelmät ja kuvaukset kansanparantajista aiemmissa tutkimuksissa sekä muissa aineistoissa sisältävät tietynlaiset samat peruselementit, vaikka tutkimuksien aikaväli saattaa olla hyvinkin pitkä. Millaisin ominaisuuksin tuli olla varustettu henkilö, jota nimettiin tietäjäksi, joka on tämän päivän kansanparantajan historiallinen lähtökohta? Henkilön tuli olla luonteenlaadultaan luja, lujaverinen kuten ennen sanottiin, luonteeltaan peloton. Tietäjä ei pelännyt ruumiita eikä tuonpuoleisen voimia ja hän hallitsi parantamisen taitoja. Joidenkin henkilöiden on kuvattu syntyneen tietäjiksi, mistä on ulkopuolisia merkkejä, kuten hammas suussa syntyminen tai muu kehon erikoisuus (Pulkkinen 2014, 335–336).
Sairaita ihmisiä lähetettiin ”käymään tietäjissä”, kun omat perheen sisäiset keinot, eli kotikonstit, sairauden ilmetessä eivät olleet riittäviä. Tietäjän nimitystä eivät kuitenkaan saaneet kaikki, vaikka parantajan kyvyt olisi tunnustettu yhteisössä (Pentikäinen 1994, 67). Lääketieteen ja kirurgian tohtori ja professori Arno Forsius, joka on tunnettu lääketieteen historioitsijana, kirjoittaa suoneniskennän ja kuppauksen eroista seuraavasti: ”Suoneniskijät olivat tavallisesti miehiä, lukkareita, välskäreitä, seppiä, kun taas kupparit olivat yleensä naisia. Suoneniskijän piti olla kokenut ja asioita ymmärtävä. Suonenisku tapahtui yleensä sen suorittajan asuinpaikassa, kun taas kupparit kävivät antamassa hoitojaan potilaan kotona.” (Forsius, 2003)
Hindrik Strandberg toteaa samoin, että kupparit tavallisimmin olivat naisia.
Kuppareita toimi niin maaseudulla kuin kaupungissakin, missä kuppareiden työtiloina toimivat yleiset saunat. (Strandberg 1983, 287.) Leea Virtanen kirjoittaa teoksessa Suomalainen kansanperinne parantajien käyttäneen sekalaisesti erilaisia tekniikoita parantaessaan. Käytössä olivat samat menetelmät kuin nykyään, kuten kuppaus, hieronta, jäsenkorjaus sekä kasvilääkintä. Virtanen kertoo esimerkkinä Vilppulassa eläneestä Heikki Hurstisesta (1886–1972), joka oli yhteisössä neuvonantaja monissa eri elämänongelmissa, mutta myös parantaja. Hurstinen käytti magian eri muotoja, kuten loitsimista ja sylkemistä (Virtanen 1999, 266).
Antti Pänkäläisen teoksessa Kansanparantajia (WSOY, 1938) esitellään kansanparantajia ja heidän toimiaan. Pänkäläinen kirjoittaa teoksen alkulauseessa seuraavanlaisesti: ”Tässä julkaisussa esitellään joukko kansanparantajia, tietäjiä ja poppamiehiä, jotka edustavat vanhaa kansanomaista parannustaitoa”. Pänkäläinen nimeää ja erottelee kolme eri ryhmää, ja itselleni teoksesta tekee mielenkiintoisen juuri aika, jolloin kyseisen teoksen tieto on kerätty, sekä tavat, joilla ammattiaan harjoittavia henkilöitä kuvataan ja nimetään. Tämä teos, sekä muut olemassa olevat säilyneet aineistot toimivat nykykansanparantajien tietolähteenä sekä pohjana ammattinimikkeille. Pänkäläisen aineistosta on kuultavissa kolmansien, tässä tapauksessa haastateltavien äänet, jotka kertovat omakohtaisia kokemuksiaan ja muistelevat kuulemiansa tarinoita. Kielellisessä ilmaisussa ja kirjoittamisen tavassa on nähtävissä eletty aika ja ilmapiiri. Pänkäläinen oli jyväskyläläinen toimittaja ja valokuvaaja, hänen työotteensa oli enemminkin kerronnallinen kuin tutkiva, mikä mielestäni on etu, koska hän pyrki vain kuvaamaan asioita, ei tekemään tutkimusta tai analysoimaan asioita.
Olen tätä aineistoa lähestynyt sekä realistisena että tulkinnallisena muistitietotutkimuksena.
Realistisen muistitietotutkimuksen näkökulmasta olen lukenut aineistoa faktana, tiedostaen kertojien vaikutuksen kuvauksiin, mutta samalla olen etsinyt eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia muista teksteistä, ja tutkimuskirjallisuuden kautta etsinyt aiempaa tietoa omien havaintojeni ymmärtämiseksi. Tulkinnallista muistitietotutkimuksesta tekee se, että kuultavissa on muistelijoiden tulkinnat menneisyydestä sekä ilmiöille ja asioille annetut merkitykset ja arvot, siinä nykyhetkessä, missä tuottaminen tapahtuu. (Ukkonen 2006, 191–
193)
Mielenkiintoinen historiallinen seikka Pänkäläisen teoksessa (1938) on jatkuvasti esiin otettu lääkärien vähyys, joka mainitaan kansanparantajista kertovissa teksteissä moneen
kertaan. Usein myös kansanparantajien toimia perustellaan usein akuuteilla tilanteilla, jolloin aikaa ei ollut avun odottamiseen. 1700–1800-luvun vaihteessa Suomessa oli piirilääkärijärjestelmä, joka vaihtui kunnanlääkärilaitokseen 1883.
Piirilääkärien tehtävä oli sairauksien ennaltaehkäisy, isorokkorokotusten valvonta ja yleisesti tiedon keruu ja havainnointi ihmisten terveydentilasta alueellisesti.
Lääkäreistä tuli uusien lakien myötä ainoa virallinen ja sallittu sairaudenhoidollisia toimia tekevä taho, jolloin kansanparantajista tuli puoskareita eli toisin sanoen vääriä parantajia. Puoskaroinnilla on tarkoitettu henkilöä, joka tekee parannustoimia taloudellisen voiton vuoksi ja johtuen tiedon puutteesta aiheuttaa ihmisten terveydelle vaaraa. (Piela 2017, 100.)
Pänkäläisen kuvauksista tulee ilmi myös avunpyytäjien jonkinlainen epäluottamus lääkäreihin, kun taas tunnettua parantajaa voitiin helposti lähestyä. Parantajat olivat arjessaan torppareita ja tavallista kansaa, heidän taudin selityksensä olivat kansankielisiä ja sidottavissa asiayhteyksiin selkeästi. Esimerkiksi usein sairauden alkuperäksi ilmoitettiin ”säikähdys” eli toisin sanoen jokin elämässä tapahtunut traumaattinen tilanne saattoi laukaista psykosomaattista oirehdintaa. Suomalainen alempi yhteiskuntaluokka, johon talonpojat ja muu ”rahvaaksi” luokiteltava kansanosa kuului, tekivät parannustoimia kokemuksen ja muualta siirtyneen tiedon nojalla, niillä välineillä ja keinoilla, jotka olivat saatavilla. Perheparannus, eli kotona tehdyt hoidot olivat ensisijaisia, ja kun nämä keinot eivät olleet tuloksellisia, apua haettiin parantamiseen erikoistuneilta henkilöiltä. (Piela 2017, 92.) Maaseudulla asuva kansa turvautui siis vielä pitkään kansanparantajien apuun, vaikkakin parantajat toimivat aina laittomasti. Puoskareita vastaan nostettiin syytteitä lääkärien toimesta, ja kansanparantajat taas osaltaan syyttivät lääkäreitä ahneudesta. (Piela 2017, 100.) Pänkäläisen kuvauksissa kuitenkin tulee ilmi myös kansanparantajien ja lääkärien yhteistyö. Seuraavaksi Pänkäläisen aineiston kautta esittelen viisi Suomessa tunnettua kansanparantajaa ja tutkin kuvausten kautta esille nousevia kansanparantajuuden representaatioita sekä parantavan pääoman esiintymistä kuvauksissa.
Matti Hieta-Aho eli ”Hieta-Matti” (1853–1934) oli syntyjään Hankasalmelta. Hieta-Matin isä, Ville, oli myös parantaja. Hieta-Matti siis peri tietotaitonsa suvunsisäisesti, mutta kartutti kirjoista ja sanomalehdistä itseopiskelemalla osaamistaan. Hän esimerkiksi teki hevoselle ruumiinavauksen ja tutki tarkkaan hevosen anatomian tehden siitä itselleen tarkat muistiinpanot.
Hän oli niin sanotusti kansaneläinlääkäri, joka joutui olosuhteiden pakosta (lääkärien vähyyden takia) hoitamaan myös ihmisiä. Hieta-Matin kuvataan antautuneen tehtävälleen, olleen lahjakas ja intuitiivinen työssään sekä ottaneen vastuun työstään vakavasti.Persoonana häntä kuvataan rauhalliseksi ja omintakeiseksi, toimissaan hitaaksi. Hän saattoi pitkään olla puhumatta ja pohtia, sitten mutista ja ärähdellä, mutta lopulta työhön ryhtyessään oli puhelias ja ystävällinen. Hänen kuvataan olleen vaatimaton, ihmisläheinen ja auttavainen. Hieta-Matin tekniikka oli suonen iskeminen, mitä hän teki iskuraudalla. Hän oli myös tunnettu haavanhoitotaidoistaan ja suoritti jopa pienimuotoisia kirurgisia toimenpiteitä tilanteen niin akuutisti vaatiessa. Erikseen mainitaan, että Hieta-Mattia ei voi puoskariksi kutsua, ja että apteekkarit sekä viralliset eläinlääkärit tekivät hänen kanssaan yhteistyötä. Hieta-Matin parannustoimet olivat usein lääkinnällisiä. Hän ei uskonut kansanomaisiin uskomuksiin sairauden aiheuttajista, vaan totesi sairauksien olevan ruumiillisia. (Pänkäläinen, 1938, 7–23.) Kuvaukset Hieta-Matista sisältävät samoja arvoja kuin tämän päivän kansaparannuskin. Ihmisläheisyys, auttamisenhalu ja luotettavuus ovat edelleenkin niitä arvoja, joita myös haastatellut nykykansanparantajat nostavat tärkeimmiksi hyvän kansanparantajan ominaisuuksiksi.
Parantavaa pääomaa Hieta-Matin kuvauksessa ovat esimerkiksi suvunsisäisesti periytynyt tietotaito, parantajan työn kutsumuksellisuus sekä yhteisön antama oikeutus ja tuki ammatin harjoittamiselle.
Miina Järvinen eli ”Karisjärven Miina” (1854–1929) oli korpilahtelainen pientilan emäntä ja kansanparantaja. Miinan äiti, Esteri, mainitaan kaukonäköisenä, toisin sanoen selvännäkijänä. Suvussa ei tiedetä kenenkään harjoittaneen parantamista eikä omanneen parantamisen lahjoja. Miinaa kuvataan hyväntahtoiseksi ja rehelliseksi, ja hänen ajateltiin omaavan luontaisia taipumuksia parantajan tehtävään. Hänen kerrotaan olleen taitava ompelija ja erittäin hyvä kodin ylläpitäjä. Miina lähti kotoa Jyväskylään kotiapulaisen töihin, ja osan lääketietämyksestään hän oppi ollessaan apteekkarin kotiapulaisena. Miina kiersi pitkään eri puolella maata kotiapulaisena päätyen asumaan Laukaaseen. Siellä hän alkoi nähdä unia, joiden johdattelemana alkoi keskittyä parantamiseen ja sen oppimiseen. Miinan tiedetään asuneen lähellä toista parantajaa, Jussi Kuuvaloa, mutta heidän mahdollisesta yhteydestään ei tiedetä. Miinan mentyä naimisiin keski-iällä (jota tarkemmin ei määritetä) Frans Järvisen kanssa ja asetuttuaan emännäksi Karisjärven torppaan Korpilahden Hurttian kylään, alkoi hänen työnsä parantajana.
Miinan luokse matkattiin eri puolilta maata, pitkienkin matkojen takaa. Miinan tunnettuihin taitoihin kuului etenkin selvännäkö. Häneltä pyydettiin apua eksyneiden löytämiseen sekä monenlaisiin muihin tilanteisiin. Useimmiten Miinan sairauden selitykseen ja hoitoon kuului unennäkö, joka osaltaan selitti myös sairauden syitä, jotka usein liittyivät huonoon käytökseen. Hänen tehtävänsä ei siis ollut vain fyysinen parantaminen, vaan tietynlainen synninpäästöjen vastaanottaminen.
Sairauden osasyynä Miinan selitysten mukaan saattoi olla väkivaltainen käytös, aviorikos, toisen henkilön pilkkaaminen tai haukkuminen. Miinan tapaamiseen, kuten myös edellä mainitun Hieta- Matin kohdalla, liittyi ensin avun saamisen vaikeus.
Miina saattoi käytöksellään pelotella ihmisiä ennen kuin alkoi ystävällisiin ja avuliaisiin toimiin. Miinan parantavaan pääomaan sisältyi siis myös parantamisen ns. irrationaalinen osuus, joka sisälsi maagisia menettelyitä, taikauskoa ja riittiparantamista. Hän käytti kiputilojen hoidossa nykyäänkin tehokkaaksi tiedettyä lämpöhoitoa ja hierontaa, työtiloina hän käytti useimmiten saunaa. Hänellä oli myös laaja kotiapteekki, missä hän säilytti itse tekemiänsä rohtoja, jotka olivat osaksi luonnontuotteita ja osaksi apteekin lääkkeitä. (Pänkäläinen, 1938, 24–41.) Useiden kansanparantajien kohdalla tulee esille laaja kasvientuntemus sekä niiden käyttö lääkinnässä. Ilmiön tekee ymmärrettäväksi se, että Suomen kaksi ensimmäistä apteekkia perustettiin vuonna 1689 Turkuun ja Viipuriin, seuraavat vasta 1730-luvulla Helsinkiin ja Haminaan. Apteekissa myytävät lääkkeet olivat lähinnä luonnosta poimittuja yrttejä, kukkia, siemeniä ja juuria, joista apteekkarit valmistivat erilaisia sekoituksia, kuten kansanparantajatkin. (Piela 2017, 95.)
Lääkintäjärjestelmien hybridisaatio tulee esille useissa perinteisten parantajien kuvauksissa. Kansanparantajien kotilääkinnällisiin menetelmiin sisältyivät sekä virallisen lääketieteen että kansanomaisen lääkinnän opit.
Kansanparantajat yhdistelivät keräämiänsä lääkinnällisiä kasveja apteekista ostettaviin virallisiin lääkkeisiin, sairaanhoidollisia toimenpiteitä tehtiin lääketieteellisen tiedon pohjalta ja myös hoidollinen välineistö alkoi modernisoitumaan. Hygienian merkitys sairauksien hoidossa sekä ennaltaehkäisyssä näkyy myös osana parantamista. Parantavan pääoman tiedollinen osio, joka aiemmin voidaan katsoa olleen kokemuspohjaista ja suullisen tiedon kautta siirtynyttä, on kuvauksissa saanut tuekseen ja lisäkseen lääketieteellistä tietoa. Täten pääoma kasvoi ja nähtävissä on myös arvostus tiedollisen määrän lisääntymiseen ja sen mukanaan tuomien sairauden hoidon laatuun vaikuttavissa tekijöissä.
Tahvo Pyörni (Björn) oli Viitasaarelainen kansanparantaja, jota myös tietomieheksi kutsuttiin. Tahvon kuolinvuodeksi tiedetään 1922, jolloin hänen arvioitiin olevan 90-vuotias. Syntymävuodesta ei ole varmaa tietoa. Tahvoa kuvataan nauravaiseksi, hyvämuistiseksi, vaatimattomaksi ja rehelliseksi. Ulkonäkö mainitaan erityisesti, koska hänellä oli pitkä parta ja hiukset. Tahvon tiedettiin lukeneen paljon lääkinnällistä kirjallisuutta sekä saaneen oppia tunnetuilta lähipitäjien parantajilta.
Voi siis sanoa, että hän oli oppilas-opettajasuhteessa. Erikseen mainitaan, että hän ei ollut unennäkijä eikä tietäjä vaan tietomies. Tahvolta haettiin apua pitkienkin matkojen takaa, ja hänet tunnettiin erityisesti ihotautien parantajana. Hän myös hoiti eläimiä, kuten vaikuttavat kaikki aikansa parantajaksi mainitut henkilöt tehneen. Tahvo teki itse lääkkeensä käyttäen osaksi apteekin lääkkeitä ja lisäten itse luonnosta saatavia ainesosia.
Tahvon arvokkainta pääomaa oli hänen kasvien tuntemuksensa ja taitonsa käyttää niitä lääkinnällisesti. Hän postitti lääkkeitä tarpeen vaatiessa, esimerkiksi kirjeitse tulleiden avunpyyntöjen perusteella. Postittamisen perusteena saattoi olla myös Tahvon epäileväinen luonne hyvin pukeutuneita ihmisiä kohtaan. Jos apua hakenut henkilö kuului ylempään ja varakkaampaan sosiaaliluokkaan, saattoi hän epäillä henkilön
”narraavan” eli toisin sanoen Tahvo epäili joutuvansa vaikeuksiin parannustyönsä takia (puoskarilaki). Tämän takia hän ei antanut lääkkeitä heti avunhakijalle, vaan postitti ne perässä. Hän ei myöskään pyytänyt suuria korvauksia avustaan ja oli todennut, että parannustyöllä ei kuulu rahaa tehdä. Ennen kuolemaansa Tahvon kerrotaan polttaneen kirjansa ja muistiinpanonsa. (Pänkäläinen, 1938, 42–54.)
Muur-Juonas eli Juonas Muurimäki (14.9.1813–11.6.1909) eli Jyväskylän Nyrölän kylässä.
Häntä kuvattiin puheliaaksi ja hyvämuistiseksi, luonnonlapseksi sekä oikeamieliseksi.
Muur-Juonas elätti itsensä pitkään kulkukauppiaana, ja lisäksi elantoa tuli omalta tilalta, jolla hän koko elämänsä toimi torpparina. Muur-Juonas kertoo saaneensa kutsumuksen parantajan työhön jo nuorena, mutta vasta kolmekymmentävuotiaana ottaneensa taitonsa käyttöön. Hänen tiedetään saaneen tietoa ensin unien kautta ja myöhemmin myös valveilla ollessaan. Juonas itse kertoi tarinaa taidoistaan, jotka sai lappalaiselta noidalta otettuaan ryypyn tämän tarjoamasta pullosta. Tarinan vuoksi Muur-Juonas on kirkonkirjoihin merkattu noidaksi. Muur-Juonas ei koskaan suostunut ottamaan parannustoimistaan rahallista palkkaa, sillä hän oli unessa saanut tiedon, että rahan ottaminen parantamisesta ja auttamisesta veisivät kyvyn. Hänen näkemisen taitoonsa uskottiin laajalti, etenkin kun kysymys oli kadonneiden tavaroiden tai ihmisten löytämisestä. Muur-Juonasta kuvataan taikauskoiseksi tietäjäksi, ja hänen kerrotaan esiintyneen avunhakijoille vaikuttavalla tavalla. Muur-Juonaan tapaamiseen
liittyi hänelle tuliaisviinan vienti, ja usein avunhakija joutui yöpymään talossa, koska Muur-Juonas sai tiedot sairauden alkuperästä ja parannuskeinoista useimmiten unien kautta. Hän pystyi myös saamaan yhteyden autettavaan tälle kuuluneen vaatekappaleen palasen kautta.
Muur-Juonas käytti parannustoimissaan loitsuja, saunassa kylvettämistä, itsetehtyjä lääkkeitä sekä taikakaluja. Taitojaan hän ei opettanut eteenpäin, vaan totesi, että sille joka hyvästä sydämestään haluaa toista auttaa, tiedot annetaan unien kautta. (Pänkäläinen, 1938, 55–71.) Kuten tästä kuvauksesta käy ilmi, parannusriittien kautta tulkittu tieto sairaudesta, sen alkuperästä, oireista sekä sairauden parantamiseksi tarvittavista toimista ja parantamiseen liittyvistä aineksista oli käytössä ja yhteisöllisesti hyväksytty osa sairauden ja terveyden kulttuurista kokemusta. (Piela 2017, 102.)
Määrämäen Santeri eli Aleksanteri Viinikainen syntyi 03.11.1851 Hankasalmella. Hän eli 82-vuotiaaksi ja kuoli 09.06.1933. Santerin kerrotaan olleen pitkäpartainen ja -tukkainen, rauhallinen ja leikkisä luonteeltaan. Hänen tiedetään olleen erittäin kiinnostunut lukemisesta, ja hänellä oli laaja yleistieto sekä satoja niteitä sisältävä kirjasto. Hän omisti useita lääketieteeseen ja sairaudenhoitoon liittyviä kirjoja, joihin hän lisäsi omia merkintöjään ja opiskeli jatkuvasti lisää sitä mukaan, kun sai kirjoja käsiinsä. Santeri tunnettiin taitavana lääkkeiden tekijänä, ja hän pystyi luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi kirjoittamaan apteekkiin lääketilauksensa latinaksi. Santeri ei ollut taikauskoinen, ja hän piti lääkäreitä arvossa. Santeri hoiti äkillisiä ensiaputapauksia, ja aina ohjeisti ihmiset menemään myös lääkäriin. Lääkärit tekivät Santerin kanssa yhteistyötä, he lähettivät hänelle muun muassa neuloja haavojen ompeluun. Santeri käytti samantyyppisiä keinoja kuin lääkärit, hän esimerkiksi laittoi jäseniä paikalleen, lastoitti murtumia, ompeli ja puhdisti haavoja sekä auttoi synnytyksissä. Santeri hoiti myös eläimiä, ja etenkin hänet tunnettiin taitavana lehmien parantajana.
4.3 Kuvauksia moderneista kansanparantajista ja parantavasta pääomasta
Modernisaation ja lääketieteen kehittymisen myötä kansanparannus menetti paikkaansa suomalaisessa sairauskäsitysten kentässä kuitenkin sulautuen ja muuttuen uusien käsitysten ja tiedon myötä. Uusia vaihtoehtoisia hoitomuotoja on saapunut eri väyliä pitkin Suomen rajojen ulkopuolelta jatkuvasti, ja ne ovat myös osaltaan sulautuneet osaksi kansanparantajien työtä. Erilaiset hoitotekniikat kulkeutuvat globaalisti internetin
välityksellä, matkustaminen on lisännyt tietoa uusista hoitoperinteistä ja hoitotekniikoihin haetaan koulutusta ulkomailta. Eri hoitoperinteiden edustajat myös matkustavat antamassa koulutusta eri puolilla maailmaa.
Tämän päivän kansanparantajat ovat itseoppineita tai jonkin kansanparannusorganisaation kouluttamia. Itseoppineet kansanparantajat opettavat taitojaan edelleen kisälleille, kuten perinteisesti on tehty. Kansanlääkinnän arvoperustasta kirjoittanut Tuula Vaskilampi (1983) toteaa arvoperustojen olevan erilaisia johtuen koulukuntien ja oppirakennelmien moninaisuudesta. Luonto korostuu yhdeksi tärkeimmidtä arvoista, luonnon katsotaan omaavan viisasta tietoa, joka tulisi löytää ja käyttää sitä niin sairauksien hoidossa kuin yleisesti hyvän elämänlaadun saavuttamiseksi.
Luonto ja luonnollisuus on kansanlääkinnässä siirretty ideatasolta myös konkreettiselle tasolle, kuten kasvilääkintään. Luonnollisuus toimii myös symbolisella tasolla, se rakentaa vastakohtaisuutensa suhteessa keinotekoiseen, kemialliseen ja teolliseen eli
”luonnottomaan”. Kokonaisvaltaisen terveyden käsite on kansanparannuksen ydin, siinä katsotaan ihmistä luonnonjärjestelmän osana, psykofyysisenä kokonaisuutena.
(Vaskilampi 1983, 62–63.)
Haastateltujen kansanparantajien omat määritelmät ammatillisesta identiteetistä avautuivat kertomuksina elämänhistoriasta, oman identiteetin kasvusta suuntaan, joka on kuljettanut tavalla tai toisella kohti nykyistä näkemystä itsestä hoitotyön ammattilaisena ja asiantuntijana. Varsinkin monissa traditionaalisissa ammateissa ammatillinen identiteetti rakentuu edelleen sosiaalisesti ammattiyhteisössä ja ammattiin samastumisen myötä. Ammatillisesta identiteetistä myös neuvotellaan työyhteisön sosiokulttuurissa konteksteissa. Suhde työhön ilmenee osana omaa paikkaa yhteiskunnassa sekä osana identiteettiä. (Eteläpelto & Vähäsantanen 2010, 45.)
Haastatellut henkilöt korostavat työhön liittyvää arvomaailmaa, kuten ihmisläheisyyttä, empatiakykyä, eettisiä arvoja sekä kutsumustyöhön sitoutumista. (Vrt. Vaskilampi 1983, 64.) Aineistossa kuvattujen omien taitojen löytäminen on joissakin tapauksissa tapahtunut jo lapsena tai nuorena koettujen tapahtumien kautta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset tulevat esille muisteluissa, ja näihin sisältyvät myös lähipiirin reaktiot ja kommentit. Esimerkiksi kehossa esiintyvät tuntemukset, joihin viitataan energiana, voimana tai kummana tapahtumana on myöhemmin aikuisiällä sanoitettu ja hyväksytty osaksi parantajuutta. (M3, N3).
Omien kipujen kautta opittua taitoa parantaa ilmenee useimmilla haastatelluilla. Tähän kokemukseen liittyy myös oleellisesti se, että oman sairastumisen kautta on koetettu etsiä keinoja helpottaa omaa oloa, ja myöhemmin todettu sen opettaneen jotakin sairaudesta ja parantamisesta. Samantyyppisiä kuvauksia löytyy perinteisten parantajien keskuudesta, tällöin on sanottu henkilön olevan syntyjään parantaja. Parantavaa pääomaa eli kuvatun laista parantamisen lahjaa ja kutsumusta, joka myös oikeuttaa parantamiseen kuvataan jo shamanistisessa perinteessä, mihin myös liittyy shamaanin oma sairastuminen, jota kautta initioituu itse shamaaniksi ja parantajaksi. (DA3, M3, DA4) Oman tai läheisen sairastuminen saattaa olla yksi syy kansanparannuksen pariin löytämisessä. Avunhakijasta tuleekin itse auttaja, kun sairauden kautta tulee kokemus kehon vaivan hoitamisesta kansanparannuksen keinoin ja asia alkaa kiinnostaa, tai kutsua, kuten kansanparantajat useimmiten tilannetta kuvaavat. (DA1, DA3, M3, DA4). Tässä näyttäytyy kutsumustyön ydin; ammattiin ei päätetä opiskella, vaan ammatti tulee tekijänsä luokse ja henkilö kokee voimakasta vetoa ammatin puoleen.
Motivaatio työhön on usein elämänarvoihin ja uskomuksiin liittyvä, kuten toisten auttaminen tai oman elämäntehtävänsä löytäminen. (DA1, M3, N4)
Suvussa kulkeva ja tiedetty tietotaito kansanparannuksesta, unennäöstä, kasvilääkinnästä tai muista taidoista on yleistä haastateltujen keskuudessa. Kansanparannustaitoa on joissakin tapauksissa opittu perheen sisällä, opettajana on toiminut vanhempi tai lähisukulainen. Oppiminen on tapahtunut havainnoimalla sekä apuna olemalla (DA5, N3, M3). Näillä tavoilla saavutettu pääoma, joka parantajalla perustuu tiedolliseen sekä kutsumusperäiseen kokemustietoon, pidetään erittäin arvokkaana. Henkilön oman mielenkiinnon terveydellisiin kysymyksiin sekä ympäristön mahdollistaman oppimisen tiedetään olleen myös perinteisten parantajien tietotaidon siirtymisen edellytyksiä.
Tällaisia taitoja ovat esimerkiksi jäsenten manipulointihoidot, hierominen, voitelut, lämpöhoidot, saunottamien ja kasvilääkintä. (Piela 2017, 102.) Aina osaamista ei ole siirretty suoraan henkilölle, koska esimerkiksi parantajan työtä tehnyt sukulainen on useamman sukupolven takaa. Tieto parantamista harjoittaneesta esivanhemmasta koetaan kuitenkin voimavaraksi, ja myös ”verenperintönä” tulleesta kutsumuksesta puhutaan.
Sukulaisyhteyden tunnettuun parantajaan koetaan vahvistavan omaa ymmärrystä kutsumuksesta, mutta sen katsotaan jopa velvoittavan työn jatkamiseen.
Velvoituksen tunne kutsumustyössä ei ole negatiivinen ilmaisu, vaan sillä tarkoitetaan oman elämänkaaren hyväksymistä ja oman kutsumuksen hyväksymistä.
(M3, N3)
Kansanparantajien kokemuksista käy ilmi ”kumman” ja ”näkymättömän” hyväksyminen.
Marja-Liisa Honkasalo pohtii kumman, yliluonnollisen ja paranormaalin käsitteitä ja niiden tulkintaa ”Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset” -teoksen johdantoluvussa.
Honkasalo kirjoittaa, että yksi lukutapa on tulkita aineistosta esille nousevia kummia kokemuksia arjen, tavanomaisen elämän puitteissa ja sen läpi nähtynä. (Honkasalo, 2017, 30) Olen itse pyrkinyt tähän, lukemaan ja kuuntelemaan kummiakin kokemuksia niin kuin ne on minulle kerrottu, arjessa tapahtuneina kokemuksina, joita on vaikea selittää.
Tutkimusaineistossa esimerkiksi unessa saatuja tietoja ja ohjeita tulkitaan ja niihin suhtaudutaan vakavasti. Sairaudesta saadaan tietoa erilaisten kehollisten aistimusten kautta, tuoksuina, kuvina, kosketuksen kautta siirtyvinä tuntemuksina ja omassa (hoitajan) kehossa tuntuvina kipuina (M3, N5). Ulla Piela kirjoittaa (2005) kosketuksen olevan merkki parantajan ja parannettavan välisestä rituaalisesta tilasta ja ruumiillisesta dialogista.
Kosketus viestii emootiosta, mutta myös parantajan kosketuksen kautta parantajuudesta ja terveydestä. Erityisesti kosketuksen merkitys ja sen kautta välittyvä informaatio on haastateltaville oleellisin osa parannustyötä. Jotkut haastateltavista puhuvat jokaisen parantajan yksilöllisestä käsialasta, jolla viitataan yksilölliseen taitavuuteen teknisesti, mutta myös käsien kautta tapahtuvaan tapaan työskennellä myös muilla kuin fyysisellä osa-alueella. Ruumiillisena eleenä kosketus viestii myös parantamistapahtuman alkamisesta ja kosketuksen päättyminen sen loppumisesta. (Piela 2005, 26–27)
Kansanparantajat puhuvat myös intuitiivisesta tiedosta ja toisesta tasosta opettavien mestarien kautta saadusta tiedosta (N3, M3, N5) Toisella tasolla viitataan esimerkiksi sairauden tai kivun lähteen löytämiseen vaistonvaraisesti, sisäistä intuitiota ja ohjausta kuunnellen. Kutsumus kansanparannustyöhön on voitu myös saada toiselta tasolta, viestinä universumista (DA1, N4). Haastateltavista kukaan ei käyttänyt ilmaisua yliluonnollinen, koska heille nämä kummat kokemukset ovat luonnollisia parantamiseen kuuluvia ilmiöitä.
Se, kuinka voimakas merkitys näillä tekijöillä on parantavana pääomana, on hyvin parantaja ja hoitosuhde kohtaista. Joillekin kansanparantajille on tärkeätä tuoda esille hoitojensa henkinen puoli (energia, sen kanavointi, yhteys henkimaailmaan) ja heidän asiakaskuntansa myös toivovat hoitojen sisältävän näitä elementtejä. Osa kansanparantajista taas puhuu työstänsä fyysisen ja sitä kautta psyykkisen hyvinvoinnin käsitteillä, eivätkä liitä työhönsä henkisen työn osa-alueita. Heidän asiakaskuntansa määräytyy myös sen mukaisesti, jolloin hoito ja kommunikaatio on molemmin puolin mielekästä.
Parantamistyötä kuvataan lahjaksi, jota tulee kunnioittaa. Tätä korostetaan läpi aineiston, ja jokainen haastateltava tuo tämän esille. Sama arvomaailma tulee esille myös perinteisten kansanparantajien kuvauksissa, jolloin myös autenttisena parantajan vastakohtana nimetään puoskari, joka tekee parannustyötä taloudellisen hyödyn vuoksi, esittäen olevansa parantaja.
Puoskari-nimitys tulee esille myös nykykansanparantajien puheessa. Sillä viitataan henkilöihin, joilla ei mahdollisesti ole vaadittua taitoa ja siihen kuuluvaa kokemusta sekä henkilöihin, jotka nimeävät itsensä parantajaksi, ilman yhteisön ja
Puoskari-nimitys tulee esille myös nykykansanparantajien puheessa. Sillä viitataan henkilöihin, joilla ei mahdollisesti ole vaadittua taitoa ja siihen kuuluvaa kokemusta sekä henkilöihin, jotka nimeävät itsensä parantajaksi, ilman yhteisön ja