Tiina Pietiläinen
AMPUMARATA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA?
Paikan merkitys Laukaan Rajamäen ampumaradan ympärillä
Johtamisen ja talouden tiedekunta Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2021
TIIVISTELMÄ
Tiina Pietiläinen: AMPUMARATA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA? Paikan merkitys Laukaan Rajamäen ampumaradan ympärillä
Pro gradu -tutkielma Tampereen yliopisto
Hallintotieteiden maisteriohjelma Huhtikuu 2021
Maankäyttöön liittyviä ongelmakohtia ovat muun muassa eri toimintojen yhteensovittaminen ja rajallisten resurssien jakaminen. Suomessa on viime vuosina käyty kiistoja, joissa ampumaradan ja asutuksen yhteiselo samoilla alueilla ei ole aina sujunut ongelmattomasti. Tässä tutkielmassa pyritään ymmärtämään ja kuvaamaan ilmiötä, jossa alueen käytöstä ja kehityssuunnasta ei jaeta yhteistä näkemystä. Tutkimus on luonteeltaan tapaustutkimus kohteenaan Leppäveden taajama ja Rajamäen ampumarata Keski-Suomessa. Tutkielmassa haetaan ymmärrystä siihen, kuinka paikalle annettavat erilaiset määrittelyt mahdollistavat paikallisen konfliktin syntyä. Tutkimus asemoituu humanistisen maantieteen kentälle. Se nojaa tulkintaan sekä ymmärtämiseen, joka tapahtuu tutkijan esiin tuomien tulkintojen valossa.
Päätutkimuskysymyksenä toimi: Millaisia merkityksiä paikalle annetaan? Lisäksi tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena olivat se, miten eriävät näkemykset paikasta tulevat esiin ja miten konflikti avautuu?
Tutkimusaineistona toimivat teemahaastatteluina toteutetut tutkimushaastattelut. Tutkimuksen tausta-aineistona on käytetty ampumaradan ympäristölupahakemuksia päätöksineen, sisältäen hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut, sekä lehti- ja uutisartikkeleita ja lehdissä olleita mielipidekirjoituksia. Näitä ei kuitenkaan ole varsinaisesti analysoitu. Haastatteluaineiston analyysimenetelmänä on käytetty teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Pääkäsitteistö rakentuu maantieteilijä Doreen Masseyn paikkakäsityksen ympärille. Paikan olemus on tässä tutkielmassa ennen kaikkea vuorovaikutuksen synnyttämä, sen sijaan että se katsottaisiin vain kartografisena tosiasiana.
Tutkielman perusteella voidaan katsoa, että Leppävesi oli ennen kaikkea eletty paikka, joka merkityksellistyy niin toimintaympäristöksi, kuin mielikuvalliseksi paikaksi. Mielikuvallisella paikalla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa ennen kaikkea yksilön tuottamaa omaa henkilökohtaista näkemystä siitä, millainen paikka on kysymyksessä. Nämä näkemykset eivät aina kohdanneet toistensa kanssa. Suurin eroavaisuus paikan määrittelyssä ilmeni siinä, millaiseksi paikan ääniympäristö koettiin. Tässä korostui mielikuvan paikan rooli, joka osaltaan rajasi sitä, mitkä äänet katsottiin omaan paikkaan kuuluvaksi, ja mitkä puolestaan koettiin häiritseviksi. Tämän perusteella voidaan ymmärtää myös määrittelykamppailujen syntymistä: kenen ehdoilla ja millaista paikkaa tehdään. Tässä Leppäveden tapauksessa paikan olemukseen ampumarata äänineen kuului olennaisesti tai vastaavasti ampumarata haluttiin sulkea paikasta ulos. Paikkojen vuorovaikutuksellisen luonteen ymmärtäminen voi mahdollistaa ristiriitojen parempaa huomioimista aluesuunnittelussa.
Tutkimus on tehty noudattaen eettisesti kestäviä tiedonhankinta, tutkimus- ja arviointimenetelmiä. Tutkimuksella otetaanhumanistisen maantieteen pohjalta osaa maankäytön ristiriitoja koskevaan keskusteluun.
Avainsanat: ampumarata, konflikti, paikka, ääniympäristö, tapaustutkimus
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla
Sisällys s.
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimuskysymykset ... 2
1.2 Leppäveden taajama ... 2
1.3 Rajamäen ampumaradan vaiheita 1950-luvulta vuoteen 2020 ... 3
1.4 Työn kulusta ja tutkimuksen rajaamisesta ... 7
2 AMPUMARATOJEN TOIMINNAN TAUSTA ... 8
2.1 Ampumaratojen ympäristöluvitus ... 9
2.2 Maankäytön suunnittelu ... 11
3 TUTKIMUKSEN TEOREETTISEN LÄHTÖKOHDAT ... 13
3.1 Paikka humanistisessa maantieteessä ... 13
3.2 Paikka -käsitteen ulottuvuuksia ... 13
3.3 Ristiriitojen paikat: paikka konfliktien mahdollistajana ... 17
3.4 Paikan ja konfliktin käsitteellistämisestä -yhteenveto ... 22
4 TUTKIMUKSELLINEN PERUSTA ... 24
4.1 Tutkijan esiymmärrys ja lähtökohdat tutkimukselle ... 24
4.2 Tapaustutkimus tutkimusstrategiana ... 26
4.3 Haastatteluaineistot ... 27
4.4 Kirjallinen tausta-aineisto ... 31
4.5 Teoriasidonnainen sisällönanalyysi analyysimenetelmänä ... 31
4.6 Tutkimusetiikka ... 35
5 ANALYYSI: PAIKKANA LEPPÄVESI ... 37
5.1 Merkityksien paikka ... 37
5.2 Ampumarata: Leppäveden onnela vai ongelmapaikka? ... 43
5.3 Paikallinen ääni... 54
6 POHDINTA ... 62
7 YHTEENVETO ... 66
LÄHTEET... 72
AINEISTOLUETTELO ... 82
LIITE 1 ... 84
LIITE 2 ... 85
Kuvio- ja taulukkoluettelo
KUVIO 1. Leppäveden kartta ... 3 KUVIO 2. Ampumaradan vaiheita aikajanalla ... 6 Kuvaluettelo
KUVA 1. Ampumaradan varoituskyltti helmikuussa 2021 ... 49
1 JOHDANTO
Ampumaradan ja asuinalueen yhteensovittaminen on ollut viime vuosina Suomessa
puheenaiheena esimerkiksi niin Espoossa, Laukaassa kuin Saarijärvelläkin (ks. esim. Nurmi 2017; Tarvainen 2020; Martikainen 2017). Alun perin ihmisasutuksesta syrjään rakennetut ampumaradat ovat asukasmäärien kasvaessa ja asuinalueiden levittäytyessä joutuneet asutuksen kanssa maantieteellisesti yhä lähemmäs toisiaan. Aina tämä eri toimintojen rinnakkaiselo ei ole sujunut ongelmitta, ja toimintojen välille on syntynyt paikallisia konflikteja. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on avata tätä ilmiötä tarkastelemalla, kuinka erilaiset paikan määrittelemisen ja merkityksellistämisen tavat Laukaan Leppävedellä avaavat paikallisen Rajamäen ampumaradan ympärille syntynyttä konfliktia. Lähestyn tapausta humanistisen maantieteen pohjalta, erityisesti maantieteilijä Doreen Masseyn
paikkakäsitykseen nojaten. Tässä tutkielmassa paikka voidaan ajatella menetelmällisenä valintana, jossa yhteiskunnan monet ilmiöt saavat maanpinnalla materialisoituvan ja asioita kokoavan kokemusulottuvuuden (Creswell 2002, 12–13) sen sijaan, että se olisi olemassa oleva kartalla mitattava objekti.
Tavoitteeni ei ole kertoa, kuka konfliktissa oli oikeassa, vaan nostaa esiin eritoten niitä merkityksiä, jolla paikkaa määritellään. Tämän määrittelyn avulla on tarkoituksena avata, miten sama paikka voi avautua kokijalleen eri tavoilla, ja näin ollen myös paikallisille konflikteille syntyy mahdollisuuksia. Jaakkola (2016a) toteaa Jahti-lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa ”ampumaratoja katsottava uusista näkökulmista”. Tässä tutkielmassa tuodaan esille ampumaratoihin vähemmän liitetty humanistisen maantieteen näkökulma. Yleisesti tilaa tutkimukselle ja keskustelulle ampumaratoihin liittyen löytyy myös luonnontieteiden
ulkopuolelta. Tällä hetkellä ampumaratojen olemassaolojen tarkastelu liittyy tutkimuksellisesti hyvin pitkälti erinäisiin ympäristövaikutuksiin, kuten äänen
desibelimäärään tai maaperän saastumiseen (ks. esim. Kajander & Parri, 2014) sekä meluun (ks. esim. Jokitulppo, Lahti & Markkula, 2007). Ampumaratojen äänimaisemaa on
tarkastellut puolestaan Sinisalo (2010) pro-gradu työssään, jossa hän toteaa, etteivät asukkaiden kokemukset melusta välttämättä aina vastaa kartalle merkittyjä ampumaradan melualueita. Ääneen liittyviä kysymyksiä ampumaratojen ympärillä tuo esille myös Dunlap (2006), jonka mukaan keinoja yhteensovittamiseen paikallisyhteisöjen ja ampumaratojen välillä on etsittävä ennen kaikkea lainsäädännöstä.
1.1 Tutkimuskysymykset
Tämä tutkielma on tapaustutkimus kohteenaan paikan määrittely Leppävedellä Keski- Suomessa. Tutkimuksen tutkimustehtävä on pyrkiä ymmärtämään ja kuvaamaan ilmiötä, jossa alueen käytöstä ja kehityssuunnasta ei jaeta yhteistä näkemystä. Tässä tapauksessa tarkoituksena on avata eri näkemyksiä siitä, millainen paikka on kyseessä, ja mitä sinne katsotaan kuuluvaksi. Näiden määrittelyjen avulla pyritään tarkastelemaan, kuinka erilaiset paikan määrittelemisen tavat mahdollistavat paikallisen konfliktin syntyä.
Päätutkimuskysymys on: Millaisia merkityksiä paikalle annetaan? Osatutkimuskysymykset ovat: miten eriävät näkemykset paikasta tulevat esiin ja miten konflikti avautuu?
Aihetta on tärkeä tutkia, koska lisäämällä ymmärrystä paikallisten konfliktien olemuksesta, voidaan edesauttaa eri toimintojen yhteensovittamista ja aluesuunnittelun kehittymistä tulevaisuuden tiivistyvässä maankäytössä. Kuten johdannossa kerrottua, tällä hetkellä keskustelua ampumaratojen sijainnista johdetaan hyvin luonnontieteellisin ottein, joten tarvetta myös ymmärrystä lisäävälle laadulliselle tutkimukselle on.
1.2 Leppäveden taajama
Tapahtumien areena Rajamäen ampumarata ja Leppäveden taajama sijaitsevat Keski- Suomessa, Laukaan kunnassa noin 10 kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta.
Nykymuotoinen Leppäveden taajama on saanut alkunsa 1940-luvulla, jolloin alkoi
asuntotonttien palstoittaminen Hiekkapohjan ja Tiituspohjan alueilla. Tiituspohjan alue on nykymuotoisen Leppäveden taajaman painopiste, jonka ympärille asutus on levittäytynyt.
1970-luvulta lähtien alueelle on kaavoitettu ja rakennettu runsaasti asuintaloja. Taajama- alueen laajenemisen mahdollisuuksiin alueella on vaikuttanut Tiituspohjan sijainti junaradan ja maantien vieressä. (Ikonen, 1998.) Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 Leppävedellä asui 3379 henkilöä, joista 2650 asui taajaman keskustassa. Tiituspohjan alue Leppävedellä on osa Jyvässeudun ”kasvuakselia”, johon asumista ja kasvua keskitetään muun muassa kuntien kaavoituksen avulla (Jyväskylän seutu- rakennemalli 20X0). Alue havainnollistetaan kartalla (ks. kuvio 1.), kartasta voidaan myös nähdä ampumarata-alueen sijoittuminen Leppäveden lounaispuolelle.
Kuvio 1. Leppäveden kartta (Laukaan karttapalvelu)
1.3 Rajamäen ampumaradan vaiheita 1950-luvulta vuoteen 2020
Rajamäen ampumarata sijaitsee Keski-Suomessa Laukaan kunnassa Leppävedellä.
Toiminnalle tällä sijainnilla on myönnetty 1955 Vaasan lääninhallituksen päätös kivääri-, hirvi-, pienoiskivääri, - haulikko- ja pistooliratojen perustamiseen, ja samana vuonna
ampumarata aloitti toimintansa. 1980-luvun alussa alueelle kaavoitettiin teollisuusalue, jolle sallittiin myös asuinrakentaminen. Asutuksen lisääntyessä alueella ampumaradan käyttö alkoi häiritä asukkaita, ja radan toiminta toivottiin lopetettavaksi. (Keski-Suomen ympäristökeskus 22.12.2008; Martikainen 2017.) Ampumaradan toiminnanharjoittajat eivät kuitenkaan olleet halukkaita toiminnan lakkauttamaiseen, vaan hakivat toiminnalle ympäristölupaa vuonna 2007 (ks. Keski-Suomen ympäristökeskus 22.12.2008).
Alue, jossa ampumarata sijaitsee, on osoitettu Keski-Suomen maakuntakaavassa ampumarata- alueeksi. Maakuntakaava on vahvistettu ympäristöministeriössä 14.12.2009. Kyseessä on
ollut kuvauksen mukaan vähintään seudullisesti merkittävä ampumarata alue. (Keski-Suomen maakuntakaava 2009, 48–49.) Muita yksityiskohtaisempia oikeusvaikutteisia kaavoja ei alueella ollut (KHO 21.12.2017 t.6633).
Vuonna 2008 ampumarata sai silloiselta Keski-Suomen ympäristökeskukselta (nyk. ELY- keskus) ympäristöluvan. Luvassa kiinnitettiin erityistä huomiota melun torjumiseen ja luvan edellytyksenä oli, ettei asukkaille saanut syntyä kohtuutonta viihtyvyyshaittaa. Vuonna 2008 myönnetty ympäristölupa (ks. Keski-Suomen ympäristökeskus 22.12.2008) ei kuitenkaan sisältänyt lupaa haulikkoammunnalle, koska lupahakemuksessa oli kirjoitusvirhe. Lupaan liitetyssä meluraportissa oli kirjoitettu ”Nykyisellä melusuojauksella, 65 dB melualueelle jää nykyisiä asuinrakennuksia”, kun siinä olisi pitänyt lukea ”Nykyisellä melusuojauksella 65 dB ei jää nykyisiä asuinrakennuksia”. (Leppäveden ampumarata sai ympäristöluvan 2015;
Jaakkola 2016b, 46.) Tämän jälkeen alkoi vaihe, jonka keskiössä oli meluntorjunta ja ampumaradan meluvalli.
Alueella aloitettiin vuonna 1994 meluvallin rakentaminen. Tällöin rakennettavan vallin tarkoituksena oli melun vähentämisen lisäksi kerätä hauleja. Meluvallin rakentamistyöt jouduttiin keskeyttämään vuonna 2004, koska tällöin astui voimaan pilaantunutta maa-ainesta koskeva lakimuutos. Täten meluvallin rakentamisesta kerääntynyttä turvetta ei saanut enää varastoida rata-alueella alkuperäisen meluvallille myönnetyn ympäristöluvan mukaisesti.
(Ylikoski, 2015.) Keski-Suomen ympäristökeskuksen vuonna 2008 myöntämän, koko rata- aluetta koskevan ympäristöluvan mukaan, ennen haulikkoammunnan aloittamista meluvalli tulisi rakentaa kokonaan valmiiksi, tai vastaavasti ampumamelua pitäisi rajoittaa jollain muulla meluntorjuntatoimella. Tästä alkoi pitkään jatkunut kiistely meluvallin korkeudesta.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meluvallin korkeus piti olla 15 metriä. (Puurunen 2020.) Ympäristölupaprosessin ollessa käynnissä tapahtui alueella kaavamuutos. Ampumaradan viereinen alue kaavoitettiin teollisuusalueeksi, alkuperäisen asuinrakentamisen sijaan.
Ampujien edustajien mukaan tätä ei huomioitu ympäristölupaprosessissa eikä meluvallin korkeutta määriteltäessä. Myös ELY-keskus antoi lausunnon, jonka mukaan kaavamuutoksen myötä rata voitaisiin ottaa osittain käyttöön ilman vallin korottamista. Laukaan kunnan mukaan alueella sijaitsi edelleen vanhoja asuinrakennuksia, joten meluvallin korotettu
korkeus oli perusteltu. Kuitenkaan Ramboll Finland Oy:n tekemän melumallinnuksen mukaan
olemassa olevat rakennukset eivät sijainneet melualueella. (Leppäveden ampumarata sai ympäristöluvan, 2015; Ylikoski, 2015.)
Vuosien aikana ympäristölupaa käsiteltiin sekä hallinto-oikeudessa, että korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Haulikkoradat pysyivät tänä aikana suljettuina. Vuonna 2015
haulikkoammuntaradoille myönnettiin ympäristölupa uuden ympäristölupahakemusprosessin jälkeen. Ehtona luvalle olivat hyväksytyt melumittaukset. Haulikkoammuntaa ei kuitenkaan voitu aloittaa, koska ampumaradalla ei voitu tehdä koeammuntoja, jotta vaadittavat
melumittaukset olisi saatu tehtyä. Tämä johtui siitä, ettei ampumaradalla ollut voimassa olevia lupia haulikkoammuntaan. Lopulta vuonna 2020 melumittaukset saatiin suoritettua, ympäristöluvassa huomioitiin alueella tapahtunut kaavamuutos, ja haulikkoammunta aloitettiin radoilla uudestaan. Meluvallin korkeudeksi tuli loppujen lopuksi 25 metriä.
(Jaakkola 2016b; Puurunen 2020.) Koska Rajamäen ampumaradan tarina on pitkä, sisältäen useita erilaisia vaiheita, esitän prosessin kaaviona (ks. kuvio 2.) hahmottamisen
helpottamiseksi.
Kuvio 2. Ampumaradan vaiheita aikajanalla (Mukailtu Jaakkola 2016b; Keski-Suomen ympäristökeskus 22.12.2008; Leppäveden ampumarata sai ympäristöluvan 2015; 46;
Puurunen 2020; Ylikoski, 2015.)
1.4 Työn kulusta ja tutkimuksen rajaamisesta
Maankäytön konfliktit eivät ole suomessa uusi ilmiö. Konflikteja tutkittaessa on kuitenkin syytä muistaa se konteksti, missä konflikti on syntynyt. (Malmsten 2007, 59–60.) Keskityn kuitenkin tässä tutkielmassa tuomaan esille nimenomaisesti erilaisia paikan määrittelemisen ja merkityksellistämisen tapoja, sen sijaan, että tarkastelisin vain itse ampumaradan ympärillä vallinnutta konfliktia. Konfliktin ollessa kuitenkin olennainen osa tämän tutkielman luonnetta, on tärkeää kuljettaa ymmärrystä myös konfliktin käsitteestä koko tutkielman läpi.
Johdantoluvussa selvitän tämän tutkielman tutkimustehtävän ja tutkimusalan sekä tapauksen taustan. Tutkielman toinen luku käsittelee ampumaratojen toimintaa Suomessa, sekä
ympäristölupaprosessia ja maankäytön suunnittelua. Kolmas luku esittelee tutkielman
teoreettisen käsitteistön. Neljännessä luvussa esitän tutkielmani tutkimukselliset lähtökohdat, ja tuon esille tutkimuseettiset kysymykset. Viides luku käsittelee Leppäveden paikkaa ja konfliktia tutkimuskysymysten ohjaamana. Kuudes ja seitsemäs luku esittelevät tutkimuksen tulokset, yhteenvedon ja tutkimuksen luotettavuuden.
2 AMPUMARATOJEN TOIMINNAN TAUSTA
Ampumaratojen olemassaolo perustuu lakisääteisten olosuhteiden varmistamiseen
ampumatoiminnassa. Valtaosaa Suomen ampumaradoista ylläpitää metsästys-, harrastus- tai urheiluseura. Lisäksi puolustusvoimilla ja poliisilla on käytössään omia ampumaratoja.
Siviiliampumaratoja käytetään yleensä noin huhtikuusta lokakuuhun arki-iltoina sekä
viikonloppuisin. (Herranen, Attila, Pyy & Tuomainen 2017, 7; 15.) Ampumatoiminta voi olla harrasteluonteista tai osa työtä. Suomessa ampumalajien harrastajat kuuluvat pääsääntöisesti ampuma- tai metsästysseuroihin. Osa ampujista on ammattinsa puolesta tekemisissä aseiden kanssa, kuten poliisit. Aseen hankkimista säädellään lailla, jonka johdosta hankkimiselle tulee olla hyväksyttävä syy, kuten metsästys tai ampumaurheilu. (Naumanen, Sorvari, Pyy, Rajala, Penttinen, Tiainen, & Lindroos 2002, 22.) Karkeasti ampumaharrastus voidaan jaotella metsästysammuntaan, reserviläisammuntaan ja urheiluammuntaan. Eri lajeihin tarvitaan erityyppisiä ratoja, joiden käyttäjäkuntaan kuuluvat esimerkiksi ampumaurheilijat, metsästäjät, poliisit, puolustusvoimat, rajavartiolaitos sekä virkistysampujat. Tiettyjen ampumalajien harrastajilla on lakisääteinen velvollisuus osoittaa ampumaharrastuksensa jatkuminen. Tällainen laji on esimerkiksi pistooliammunta. Luvanhaltijan tulee toimittaa harrastuksen jatkumisen osoittavan todistuksen toimittamisesta viranomaiselle, ja lain noudattamiseksi harrastajan on harjoiteltava säännöllisesti kontrolloiduissa olosuhteissa.
Ampumaharrastajien kokonaismäärää ei ole yksiselitteisesti tilastoitu. (Herranen ym. 2017, 7.) Suuntaa saadaan kuitenkin siitä, että metsästäjärekisterissä oli vuonna 2017 noin 370 000 henkilöä, joista suurin osa oli maksanut riistanhoitomaksun. Jäseniä ammuntaa harrastavissa järjestöissä oli vuonna 2016 noin 700 000–800 000. (Rautio, 2016.) Kuitenkaan kaikki aseenhaltijat eivät käytä harjoitteluun ampumaratoja. Omalla maalla, tai maanomistajan luvulla on sallittua harjoittaa pienimuotoista ampumista (ks. Ampuma-aselaki 1/1998;
Metsästyslaki 615/1993; Ympäristönsuojelulaki 527/2014; Rautio 2016). Näin ollen kaikki ampumaharrastajat eivät tilastoidu ampumaratojen käyttäjiksi.
Suomessa ampumaratojen määrä on pudonnut voimakkaasti. 1990-luvun lopussa
ampumaratoja oli noin 2000 ja vuonna 2016 ampumaratojen määrä oli noin 650. Useat pienet radat ovat suljettu, ja ampumisenharjoitteluun pääseminen on vaikeutunut. Ampumaratojen sulkemiseen ovat johtaneet ympäristö- ja meluhaitat sekä seurojen ja yhdistysten jäsenmäärän vähentyminen. Maakuntakaavojen laatimisessa ampumaratoja on poistettu kaavoista. Syyksi ampumaratojen sulkemiseen käytetään usein ympäristöhaittoja, mutta taustalla vaikuttavia
muita syitä voivat olla myös yleinen ilmapiiri, meluhaitat ja se ettei metsästystä koeta enää hyväksytyksi vapaa-ajan aktiviteetiksi. (Rautio, 2016.) Ampumaradat ja ampumaharrastus ovat näin ollen kokeneet muutosta yhteiskunnan muuttamisen myötä.
1900-luvun alussa Suomen ampumaratatoiminta eli aktiivisinta vaihettaan. Suojeluskunnan lakkautuksen myötä 1944 nämä radat siirrettiin osin urheilu- ja nuorisoseurojen hallintaan, ja osa niistä on edelleen toiminnassa. Lisäksi uusia ampumaratoja perustettiin runsaasti 1960- luvulta 1980-luvulle saakka. (Naumanen, ym. 2002, 14.) Kuten edellä voidaan havaita, olemassa oleva ampumaratakanta on Suomessa osin iäkästä. Tämän seurauksena
ampumaratojen sijaintia ei ole myöskään mietitty nykylainsäädännön lähtökohdista käsin.
Useat ampumaradat ovat alun perin sijainniltaan syrjässä ja kaukana asutuksesta, myöhemmin asutus on levinnyt ampumaratojen läheisyyteen (Jaakkola, 2016a, 86).
2.1 Ampumaratojen ympäristöluvitus
Pitkään olemassa olleiden ampumaratojen luvanvaraisuus on perustunut ennen vuoden 2000 ympäristönsuojelulakia annettuihin säädöksiin. Ympäristönsuojelulain 86/2000 voimaan astumisen myötä myös iäkkäämmät, ulkona sijaitsevat ampumaradat tulivat
ympäristölupamenettelyn piiriin. Toiminnanharjoittaja, jolla on ennen
ympäristölupavelvoitetta perustettu ampumarata, on ollut velvollinen tekemään asiasta ilmoituksen ympäristönsuojelun tietojärjestelmään ELY-keskukselle (1.1.2010 saakka alueellinen ympäristökeskus). ELY-keskukset toimittivat ampumaratailmoitukset eteenpäin kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille tarvittavien jatkotoimenpiteiden arvioimiseksi.
Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen tai ELY-keskus velvoitti tarvittaessa
toiminnanharjoittajaa hakemaan ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa, mikäli toiminta ei pohjautunut jo valmiiksi ympäristönsuojelulakia vastaaville määräyksille, ja radalla harjoitettava toiminta katsottiin sellaiseksi, että velvoite ympäristönsuojeluvan hakemiseksi täyttyi. (AMPY-työryhmä 2012, 45.) Käytännössä katsoen ympäristöluvan hakemiselta on voinut välttyä vain erittäin vähäisellä laukausmäärällä toimiva, kaukana asutuksesta ja pohjavesistä sijaitseva pienimuotoinen ampumarata. (ks. esim. AMPY- työryhmä 2012, 45) Esimerkkinä tästä ovat haja-asutusalueella sijaitsevat maanomistajien satunaiset harjoittelupaikat, joissa ammutaan hyvin harvoin.
Nykyään, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ulkona sijaitsevilta uusilta ampumaradoilta edellytetään ympäristölupaa sekä ampumaratalain mukaista ampumaratalupaa (Herranen, ym.
2017, 9). Kuten esille on tuotu, valtaosa Suomessa olevista ampumaradoista on perustettu ennen vuoden 2000 ympäristösuojelulakia, mikä tarkoittaa, etteivät kaikki nykyiset
ampumaradat ole perustamisvaiheessa hakeneet toiminalle ympäristölupaa. Monille radoille on aikanaan haettu ampumaradan perustamislupa, mutta kaikilla ei toistaiseksi ole vieläkään ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa. Joten olemassa olevaa rataa ei voida
myöskään kehittää, eikä laajentaa ilman voimassa olevaa ympäristölupaa. (Uudenmaan liitto, 2019, 19–21.) Näin ollen nykyään suurimmassa osassa ampumaratatoimintaa toiminnan ehtona on ympäristönsuojelulain 572/2014 mukainen ympäristölupa, jonka on voinut joutua hakemaan vuosikymmeniä sitten perustetulle ampumaradalle.
Ensisijaisesti ampumaratatoiminnasta aiheutuvia ympäristö- ja terveysvaikutuksia ovat heikentävät vaikutukset maaperän ja pohja- ja pintaveden laatuun. Lisäksi
ampumaratatoiminta voi aiheuttaa meluhaittoja. Lähtökohtaisesti haitalliset vaikutukset pitäisi ennalta ehkäistä, ja mikäli tämä ei ole täysin mahdollista, tulisi vaikutukset pitää
mahdollisimman vähäisinä. (Herranen ym. 2017, 15.) Ampumaradoista johtuvien haittojen ennaltaehkäisyssä tärkein väline on maankäytön ohjaaminen. Ampumaratojen ja muiden maankäyttömuotojen, kuten asumisen, virkistyksen sekä suojeltujen ympäristöjen,
yhteensovittaminen tapahtuu kaavoituksella. Kaavoitusta avataan tarkemmin luvussa 2.2.
Ulkoampumaratojen toiminta- ja erityisesti kehittämismahdollisuudet turvataan yleispiirteitä luovalla maakuntakaavoituksella, joidenka laatijana toimivat maakuntien liitot. (Uudenmaan liitto, 2019, 19.) Maakuntakaavan laadinnassa maakuntien liittojen tulee huomioida se, mitä ampumaratalaissa 763/2015 on määrätty ampumaratojen kehittämisestä:
Maakunnan liiton tulee laatia ja pitää ajan tasalla kehittämissuunnitelmaa, jossa esitetään arvio maakunnallisten ampumaurheilukeskusten sekä muiden ampumaratojen riittävästä määrästä ja niiden sijoitustarpeesta maakunnassa. Suunnitelmaa tulee hyödyntää selvitysaineistona alueiden käytön suunnittelussa, ja sitä laadittaessa tulee kuulla keskeisiä metsästys- ja ampumaurheiluorganisaatioita. (Ampumaratalaki 763/2015 12 §).
Samoin kuten esimerkiksi selvitettäessä tuulivoimanrakentamisen mahdollisuuksia (ks.
Korjonen-Kuusipuro & Janhunen, 2015), ovat ampumaratoja varten suoritettavat ympäristölupaprosessit hyvin ylhäältä alaspäin johdettuja sekä luonnontieteelliseen
näkökulmaan painottuvia. Ympäristövaikutukset mitataan ja arvioidaan erinäisten sovittujen
mittayksiköiden, kuten desibelien kautta, jonka myötä luvan antaminen ja hyväksyttävyyden selittäminen tapahtuu näiden raja-arvojen kautta (ks. esim. AMPY-työryhmä, 2012).
Kuitenkin esimerkiksi Korjonen-Kuusipuro ja Janhunen (2015, 27) korostavat vuorovaikutuksen merkitystä ja tunneprosessien tunnistamista, kun suunnitellaan tuulivoimapuiston perustamista tietylle alueelle. Lupaprosessien yhteydessä tulisi olla foorumeita, joissa osalliset voisivat kokea tulleensa aidosti kuulluksi. Kun tunteiden
ilmaiseminen tehdään sallituksi ja niiden jakaminen on sallittua, lisääntyy myös paikallinen hyväksyttävyys hankkeita kohtaan. (Korjonen-Kuusipuro & Janhonen 2015, 27.)
Ampumarataa koskevaan ympäristölupahakemukseen on mahdollista jättää mielipiteitä ja muistutuksia, ja tärkeä osa lupahakemuksen ratkaisemista on myös asianosaisten kuuleminen.
Asianosaisista määrätään ympäristönsuojelulaissa 527/2014, jossa asianosaisiksi määritellään ne, joiden etua tai oikeutta asia saattaa koskea. (ks. AMPY-työryhmä 2012, 48.) Se,
mahdollistavatko nämä olemassa olevat keinot riittävän moniäänisen vuoropuhelun, tai
tunneperäisyyden tunnistamisen lupaprosessien yhteydessä on siis edelleen tulkinnanvaraista.
Yhteenvedoksi voinen todeta, että ampumaurheilu, kuten myös ampumaratojen toiminta on kokenut vuosien saatossa muutosta. Yhteiskunnan ja alueiden muuttumisen myötä aseet ja ampuminen ovat tulleet yhä säädellymmiksi ja valvotuimmiksi. Myös ampumisen
ympäristövaikutukset ja lupaprosessien toimivuus ovat nousseet keskusteluun koskien ampumaratojen tulevaisuutta.
2.2 Maankäytön suunnittelu
Mistä sitten johtuu, että ampumaradat ja asutusalueet sijoittuvat rinnakkain? Häkkäsen (2016, 17) mukaan maankäytön sääntely rakentuu maankäyttö- ja rakennuslain varaan. Tämä on historiallisen jatkumon tuotosta. Järjestelmä edustaa aikaan sidottua näkemystä siitä, kuinka kulloisenkin ajan lainsäätäjä on tavoitellut ratkaisuja yhteiskunnan ja sen jäsenten välisille suhteille maankäytön osalta. Hyvä elinympäristö on ennen kaikkea julkisen sääntelyn tavoitteena, ja tässä sääntelyssä käytetään toteuttamisen välineenä oikeudellisia
instrumentteja. (Häkkänen, 2016, 17; 25.) Kaavoitus, tai toimintojen sijoittaminen ole siis sattumanvaraista, vaan suunnittelun tulos.
Kaavoitusprosessissa annetaan mahdollisuus osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Maankäyttö- ja rakennuslakiin on kirjattuna velvoite osallistumis- ja arviointisuunnitelman laatimisesta, jonka perusteella tuodaan julki, ketkä ovat prosessissa osallisia ja kuinka he voivat
suunnitteluprosessiin vaikuttaa. (Bäcklund, Ruokolainen, Kallio & Häkli 2017, 160–161.) Osallistumisella tai osallisuudella tarkoitetaan kaavoitusprosessin yhteydessä
mahdollistettavia keinoja, joilla osapuolet voivat vaikuttaa kaavoituksen sisältöön (Syrjänen 2005, 11). Kaavoitus ei siis tapahdu yksin viranomaisen päättämänä. Syrjänen (2005, 71) peräänkuuluttaa kaavasuunnittelussa vuorovaikutteisuutta ja avointa keskusteluympäristöä.
Olennaista on myös tuoda esille ne seikat, jotka vaikuttavat ongelmallisilta, sekä mihin
kaavaratkaisu olennaisesti tulee vaikuttamaan. (Syrjänen 2005, 71.) Kuten mainittu, kaavoitus ei tapahdu mielivaltaisesti, vaan on toimintojen sijoittamisen suunnittelun tulos. Uudenmaan liiton (2019, 19) mukaan, ampumarata tulisi sijoittaa kaavoituksessa riittävän kauas
asutuksesta, ja jo olemassa olevien ampumaratojen tapauksissa ympärillä olevat alueet tulisi kaavoittaa siten, etteivät ne häiritsisi myöhemmin ampumaradalla tapahtuvaa toimintaa.
(Uudenmaan liitto, 2019, 19.) Kaavoitukseen liittyy kuitenkin yleensä useita intressejä.
Peltomaa, Tuomisaari & Kanninen (2008, 11) tuovat esille sen, kuinka kaavoitusprosessia on haluttu tehostaa, ja kuinka yhteiskunnan kannalta riittävä tonttitarjonta on tärkeä tekijä.
Tonttien määrän lisääminen nostaa kuitenkin esiin kysymyksen kaavoitus- ja
rakennushankkeiden hyväksyttävyydestä, sekä haitoista ja hyödyistä. (Peltomaa, Tuomisaari
& Kanninen 2008, 11.) Tässä tapauksessa Leppävedellä kyseessä on tilanne, jossa asuinrakentamista on ryhdytty kaavoittamaan alueelle voimakkaammin vuosikymmeniä ampumaradan avaamisen jälkeen (ks. Martikainen, 2017). Ympäristölupahakemukseen tulleissa muistutuksissa Rajamäen ampumarataa vaadittiin muun muassa siirrettäväksi muualle (ks. Keski-Suomen ympäristökeskus. 22.12.2008).
Alueisiin voi kohdistua erilaisia käyttötarpeita, mutta näiden samanaikainen toteuttaminen samassa paikassa ei kuitenkaan ole aina mahdollista. Kaavoituksessa joudutaan siis tekemään valintoja siitä, miten keskenään ristiriitaiset tarpeet arvotetaan ja kenen ehdoilla kaavoitus suunnitellaan. Kaikkien näkökulmien kannalta nämä ratkaisut eivät aina ole parhaita
mahdollisia. (Prusi 2013, 385–386.) Kaavoituksella voidaan tämän perusteella katsoa myös olevan suuri vaikutus siinä, millaista paikkaa alueesta tehdään.
3 TUTKIMUKSEN TEOREETTISEN LÄHTÖKOHDAT
Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu humanistisen maantieteen paikan näkökulman ympärille ja maankäytön konfliktien tutkimukseen. Aihetta lähestytään paikan sekä konfliktin käsitteiden kautta. Hallinnollisissa prosesseissa paikka on fyysisesti rajattu kokonaisuus, mutta tässä tutkielmassa paikan ontologia nojaa sosiaalisissa suhteissa rakentuvaan paikkaan sen sijaan, että paikka ymmärrettäisiin vain mitattavana suureena tai hallinnollisena
kokonaisuutena.
3.1 Paikka humanistisessa maantieteessä
Humanistisen tieteen on katsottu syntyneen positivismin kritiikistä. Selittämisen sijaan ympäristöä alettiin tarkastella ymmärtämisen näkökulmasta ja filosofisina lähtökohtina ovat kokemusmaailman sekä subjektiivisten merkitysten korostaminen, ajatus ihmisestä aktiivisena todellisuuden luojana ja yksilökeskeisyys. Humanistinen maantiede keskittyy siis
kokonaisvaltaisen selittämisen sijaan tunnistamaan yksilön ymmärtämisen ja subjektiivisen kokemuksen merkityksen todellisuuden luojana. (Häkli 1999, 63–66.) Humanistisen
maantieteen pyrkimyksenä on avata käsitteiden takana oleva kokemuksellisuus (Karjalainen 1986). Ihminen on elämismaailmassa toimiva ja kokeva subjekti. Tästä prosessista ollaan myös tutkimuksellisesti kiinnostuneita, koska paikkaan kiinnittyminen tapahtuu elämisen kautta. (Haarni, Karvinen, Koskela & Tani 1997, 16–17.) Tyypillinen esimerkki tästä elämisen kautta kiinnittymisestä on jonkin paikan muodostuminen kotikaupungiksi elämän edetessä.
Paikan käsitteellistäminen ei ole yksiselitteistä, vaan siinä on olemassa erilaisia tieteiden välisiä perustavanlaatuisia eroja. Tähän palaan lisää seuraavassa luvussa. Humanistisen metodologian mukaan paikka koetaan yksilöllisesti, eikä se näyttäydy objektiivisena faktana (Haarni, ym. 1997, 16–17). Puhuessani paikasta tässä tutkielmassa, en siis tarkoita ainoastaan fyysisessä todellisuudessa esiintyvää paikkaa, kuten pistettä kartalla.
3.2 Paikka -käsitteen ulottuvuuksia
Ihminen on vääjäämättä sidoksissa paikkaansa, niin fyysiseen, elettyyn kuin koettuun paikkaan. Paikka on käsitteenä monimerkityksellinen kokonaisuus, ja yksinkertaisimmillaan se voidaan katsoa maantieteelliseksi tilaksi, joka osoitetaan kartalta. Humanistinen maantiede kuitenkin kyseenalaistaa tämän selkeärajaisen näkemyksen paikasta. Humanistisen
maantieteen lähtökohdista käsin paikka tulee nähdä kokemuksellisena, ja vuorovaikutuksen tuloksena. Mikä tahansa tila ei ole katsottavissa paikaksi. Paikat muuttuvat vuorovaikutuksen tuloksena, eivätkä ne ole tilan neutraaleja näyttämöitä. Emme siis voi varsinaisesti koskaan palata samaan paikkaan, kuin mistä lähdimme. Tämä johtuu juuri paikkojen muuttumisesta itsemme mukana. Paikkoihin sisältyy myös runsaasti erilaisia odotuksia sekä kamppailu valtasuhteista ja toimijuudesta. Joten oma kysymyksensä on: kenen ehdoilla paikkaa tehdään?
(Hyry-Beihammer, Estola & Hiltunen 2014, 4–5.) Näin ollen paikat eivät välttämättä ole jaetun käsityksen tulos.
Tämä humanistisen maantieteen käsitys paikasta tuo esille paikan määrittelyn dualismin, esimerkiksi luonnontieteellinen maantiede tutkii paikkoja sijainteina ja ympäristön osien erilaisina komplekseina (Karjalainen 2006, 83). Humanistisessa maantieteessä paikka näyttäytyy muutoinkin, kuin mitattavina suureina ja objekteina. Sen voidaan katsoa olevan pikemminkin ihmisten tuottama. Agnew (1987, 26–28) katsoo paikan olevan samanaikaisesti sijainti (location), tapahtumapaikka (locale) ja se määrittyy myös paikkatunteena (sense of place).
Humanistisessa maantieteessä paikka on yksi keskeisimmistä käsitteistä, joka kytkeytyy tiiviisti tilaan. Paikkaa ei nähdä objektiivisena faktana vaan tilana, joka saa merkityksen kokemuksista ja tulkinnoista. Paikka on siis tila, jossa ihminen liittää merkityksiään elämismaailmassaan. (Haarni 1997, 90–91; Haarni, ym. 1997, 17–18.) Paikka ja tila eivät kuitenkaan ole humanistisessa maantieteessä toistensa synonyymeja. Tuan (2011, 3–7) painottaa paikan (place) ja tilan (space) käsitteellistä eroa. Paikka on Tuanin (2011, 6) käsityksessä pysähtynyt ja alati ajassa liikkuva tila merkityksellistyy paikaksi tämän pysähtyneisyyden myötä.
Yksi haastaja luonnontieteelliselle paikan määritelmälle on maantieteilijä Doreen Masseyn teoretisointi. Vastoin Tuanin (2011, 6) näkemystä paikan pysähtyneisyyteen Massey (2008b, 24–25) näkee paikan muuttuvana verkostona ja käsityksen paikan pysähtyneisyydestä
ongelmallisena. Mikäli paikka nähdään pysähtyneenä, johtaa se helposti ajatukseen siitä, että paikalla on historiansa pohjalta rakennettu yksipuolinen identiteetti. Tämä tulkinta ei ole välttämättä väärä, mutta se on yksipuolinen. (Massey 2008b, 25.) Kun paikka asetetaan tilan vastakohdaksi, kuten globaali ja paikallinen asetetaan vastakohdiksi, nähdään paikka rajattuna ja paikan ainutkertaisuus on riippuvaisena siitä, mitä paikan rajojen sisäpuolella sijaitsee.
Tällöin paikka nähdään juurtuneina käytänteinä. Kuitenkin paikkojen ainutkertaisuus muodostuu myös niiden erityisistä sijainneista vaihtelevissa verkoissa. (Massey 2008a, 14–
15.) Tilan ja paikan lisäksi myös aika on osa tätä Masseyn (2008 ajattelua.
Paikat ovat kiinteässä osassa tätä tilallis-ajallista ajattelua. Tilaa ei tule ajatella abstraktina ulottuvuutena vaan se on osa sosiaalisten suhteiden verkostoa (ks. Massey 2008b, 22–23;
Massey 2008c, 36–37). Tämän käsityksen kautta myös paikka voidaan jäsentää osaksi tietyn alueen sosiaalisten suhteiden muodostelmaa, sen sijasta, että se nähtäisiin vaan tiettynä yhtenä olomuotona (Massey 2008e, 114). Tämän perusteella voidaan ajatella, että paikat ja tilat limittyvät toisiinsa. Esimerkiksi ampumarata voidaan nähdä paikkana, joka nivoutuu ympäristöönsä sen käyttäjien kautta. Toisaalta ampumarata on myös paikka, jonka sisäpuolella vallitsevat omat suhteensa.
Karjalaisen (2006, 83) mukaan maailman ymmärtäminen, näkeminen ja tulkinta tapahtuu aina jostain paikasta käsin. Haarnin, ym. (1997, 16–17) mukaan tilasta muodostuu paikka
merkityksellistämisen ja henkilökohtaisen jäsentämisen myötä. Täten tila, jossa elämme, ei ole enää objektiivisena ulkopuolellamme, vaan se tulee osaksi meitä. (Haarni, ym. 1997, 16–
17.) Paikkaa pystytään tarkastelemaan useista eri lähtökohdista käsin, kuten katsomalla karttaa tai maisemaa. Ihminen, jolla on sidoksia paikkaan oman elämänsä kautta, pystyy tarkastelemaan paikkaa moninaisesti, muun muassa muistojen kautta. (Karjalainen 2006, 84.) Karjalaisen (1997, 231) mukaan paikan mittakaava ja merkityssisältö vaihtelevat, mutta sen eksistentiaalinen perusrakenne säilyy samana. Näin ollen ”paikka on ympäristöön
projisoimiemme suhteiden merkityksellinen kokonaisuus” (Karjalainen 1997, 231). Tämän perusteella siis paikka on myös mielikuvissamme ja mielessämme.
Paikka hahmotetaan usein joksikin erityiseksi fyysisesti, taloudellisesti ja kulttuurillisesti eriytyneeksi yhteisöksi. Englanninkieliset termit ”a sense of place”, ”no place like home” ja
”out of place” ovat tiivistynyt kuvaus tällaisesta näkemyksestä. (Massey 2003, 51.) Vastaavasti suomen kielessä käytetään esimerkiksi sanontaa ”oma koti kullan kallis”
kuvamaan kodin merkitystä erityisenä paikkana. Masseyn (2003, 51) mukaan paikat ovat omanlaatuisia, joilla on omat perinteensä ja piirteensä. Niissä puhutaan omaa murretta ja ne erottuvat muista paikoista. Globalisoituminen on kuitenkin kyseenalaistanut vanhat ja vakiintuneet yhteisöt. Käsitykset paikasta muuttuvat ja hajoavat, kun väestö liikkuu, sekä asettuu paikoista toisiin. Paikkoihin myös asettuu uusia monikansallisia yli valtioiden rajojen
toimivia toimijoita. Lisäksi käsitys siitä, että niin sanotuilla alkuperäisillä paikallisilla olisi etuoikeus paikkaan, on osoittautunut ongelmalliseksi. Klassinen esimerkki tästä globaalista toiminnasta ovat ylikansalliset ketjut, jotka saapuvat paikkoihin sekoittaen käsitystä paikan erityisestä luonteesta. (Massey 2003, 51–52; 58.) Lisäksi katson myös esimerkiksi internetin murtavan paikan suljetun olemuksen jatkuvaan vuorovaikutukseen paikkojen välillä (ks. esim.
Greenhill & Fletcher 2003).
Tuotamme aktiivisesti paikkoja, niin mielikuvissa kuin materialistisissa käytännöissä.
Pidämme paikoista loitolla ei-toivottuja asioita, ja ihmisiä. Kuten mainittu, paikkoihin on kuitenkin mahdollisista estelyistä huolimatta, aikojen saatossa ”tunkeuduttu” ja esimerkiksi suuryhtiöt ovat levittäneet toimintaansa globaalisti. Lähetyssaarnaajat ovat puolestaan vieneet sanomaansa syrjäisiksi miellettyihin paikkoihin. Nämä toimijat ovat pyrkineet tietoisesti muuttamaan paikallista kulttuuria. Paikan puolustaminen ja paikallisuuden vaaliminen yksilötasolla nojaa siis usein paikan merkityksellistämiseen oman elämän kautta. Ihmisten välinen vuorovaikutus rakentaa jatkuvasti paikkoja, eikä paikalla ole yhtä ainutlaatuista identiteettiä, vaan paikat sisältävät jatkuvia sisäisiä ristiriitoja. (Massey 2003, 51; 58; Massey 1994, 155.) Näin ollen jo paikan käsite itsessään sisältää useita määrittelyjä. Tämän myötä myös paikallisen identiteetin ja paikkaan kiinnittymisen määrittely ovat vaikeasti rajattavia kokonaisuuksia.
Paikan määrittelyn lisäksi voimme puhua myös paikan tekemisestä. Nämä kytken osin toisiinsa. Luoto (2016, 86) kuvailee paikan tekemisen monimutkaisuutta. Paikkaan
kytkeytyvät teemat ja säännöt kertovat sen, mistä paikassa on kysymys ja mitä apuvälineitä siellä käytetään. Luoto (2016, 85–86) käyttää esimerkkinä sitä, kuinka puutarhassa on luontevaa käyttää puutarhatyökaluja, sekä keskustella puutarhaan liittyvistä seikoista.
Kuitenkin tämä myös rajaa paikkaa ja asettaa rajoja sille, mikä toiminta tässä paikassa on hyväksyttävää. Paikantekijä ei toimi myöskään yksin, vaan toiminta tapahtuu
vastavuoroisuuden verkossa. Tässä vastavuoroisuudessa piilee myös riski siihen, etteivät erilaiset teot ja pyrkimykset aina sovi yhteen. Vastaavasti jonkun toisen tekeminen voi karsia toisen mahdollisuuksia tehdä tahtomiaan asioita. Näin ollen risteävät toiminnat voivat asettua konfliktiin. (Luoto 2016, 85–85.) Jos esimerkiksi menen toistuvasti yhteiseen puutarhaan ulkoiluttamaan kuoppia kaivavaa koiraani, saan todennäköisesti aikaan ristiriitaisen tilanteen.
Koska yleisesti voidaan ajatella, ettei kyseinen toiminta ole puutarhassa hyväksyttävää.
Masseyn (2008a, 13–16) mukaan ihmisten identiteetit eivät kiinnity suoraan paikkoihin. Tässä sosiaalisten suhteiden muuttuvassa verkostossa, paikassa, on läsnä moninaisia ryhmiä, joilla on eriäviä yhteyksiä maailmaan. (Massey 2008a, 13–16.) Paikallisuuden rakentavat sosiaaliset suhteet ovat yhä laajemmalle levittäytyneitä, ja ne muodostuvat yhä niukemmin vain
paikkojen sisällä (Massey 2008f, 134). Paikan ja yksilön identiteetit ovat yhteen nivoutuneita, eikä niitä voida erotella toisistaan. Yksilön identiteetti on kiinnittynyt paikkaan sekä sen sosiaaliseen ympäristöön. Usein taas paikan identiteetti kytkeytyy näihin sosiaalisiin rakenteisiin, joihin myös yksilöiden identiteetit kytkeytyvät. Tähän vuorovaikutukseen ja sosiaalisiin prosesseihin sisältyy myös konfliktin elementtejä. Koska paikat ovat
monimerkityksellisiä, ja eri sosiaaliset ryhmät merkityksellistävät niitä eri tavoin. Hallitseva paikan identiteetti on siis seurausta sosiaalisista neuvotteluista ja konflikteista. Paikan identiteetin voidaankin katsoa muodostuvan sen ulkopuolelta, suhteesta muihin paikkoihin.
(Massey 1991, 276–279.) Nykysuomessa yksilöllä on elämässään erinäisiä vapauksia ja erilaisia taustoja. Näihin vapauksiin kuuluvat esimerkiksi mahdollisuus muuttaa paikasta toiseen tai olla kiinnittymättä yhteisöihin, kuten seurakuntiin tai kyläyhteisöihin. Näin ollen yhteisen pysyvän paikallisen identiteetin määrittely yhteisen jaetun historian valossa
näyttäytyy miltei mahdottomana. Kuten Jauhiainen (2006, 107) paikoista toteaa:
menneisyyden vaikutuksia ei voida unohtaa, mutta menneisyys ei kuitenkaan määrittele niiden tulevaisuuden suuntaa.
Kaupunkisuunnittelu perustuu sille, että toiminnoille osoitetaan paikka ja koko. Nämä toiminnot asetellaan kaksiulotteiselle pinnalle, ja tästä havainnekuvasta häviävät niin äänet, valot, hajut, sekä vuorokaudenaikojen mukanaan tuomat vaihtelut. Näissä havainnekuvissa tila on pysäytettynä tiettyyn hetkeen, ja ne kuvaavat yleensä rakennuksia sekä niiden välisiä tiloja, huomioimatta näitä tiloja käyttävää elämää. (Bäcklund 2002, 142–144) Nämä
havainnekuvat, kartat, esittävät tilan ja paikan eräänlaisena muuttumattomana säiliönä, nojaten luonnontieteelliseen näkemykseen paikasta.
3.3 Ristiriitojen paikat: paikka konfliktien mahdollistajana
Paikat ovat vuorovaikutuksellisen luonteensa vuoksi myös eräänlaisia konfliktien näyttämöitä. Olettavasti moni on mediassa törmännyt maankäyttöä koskevissa kiistoissa erityisesti NIMBY-ilmiön mainitsemiseen. Dearin (1992, 288) mukaan NIMBY-ilmiössä (Not In My Backyard, ei minun takapihalleni) on yksinkertaisesti todettuna kyseessä tapauksesta,
jossa paikalliset haluavat estää niin kutsutun ei-toivotun naapurin saapumisen alueelle. (Dear 1992, 288.) Toisin sanoen, ilmiö kytkeytyy osin muutoksen vastustamiseen.
Näissä NIMBY-kiistoissa voi olla hyvin vaikea lopulta selvittää mitä vastustus itseasiassa koskee. Esimerkiksi kysymyksessä voi olla jokin pelko ”Paikan hengen” kärsimisestä.
(Peltonen & Kopomaa 2008, 12.) Tiiviisti NIMBY-ilmiöön liittyy myös LULU (Locally Unwanted Land Use), jossa vastustetaan maankäyttöä, joka vaikuttaa mahdollisesti heikentävästi ympäristöön, omaisuuden arvoon tai elämänlaatuun. Myös LULU-kiistoissa osallistujat, kuten heidän motivaationsakin vaihtelevat. (İlgi & Nursen 2016.) Niin kutsuttu
”Nimbyily” voidaan myös nähdä negatiivisuuden sijaan uudella tavalla
kansalaisvaikuttamisena ja osallistumisen eri muotojen toteuttamisena (Eranti 2017, 2–13).
Maankäytössä on kuitenkin usein kyseessä eräänlainen rajallisten resurssien jakaminen.
Kuten edellä käy ilmi, NIMBY- ja LULU-ilmiössä käytävä keskustelu maankäytöstä ja paikoista käydään keskittyen ennen kaikkea paikan tuleviin muutoksiin. Erityisesti keskustelu tapahtuu niin sanotusti ensimmäisenä paikkaan saapuneen johtamana. Kuten Massey (2003, 51–54) esittää, tästä näkökulmasta katsottuna paikka on ikään kuin museoitu tiettyyn olemukseen. Todellisuudessa paikat muuttuvat jatkuvasti eri kulttuurien ja ihmisten vuorovaikutuksessa. (Massey 2003, 51–52.) Lopulta siis oletettavasti paikka muovautuu ajassa ja harvan paikan voitaisiin katsoa olevan ylipäätään vapaa muutoksista. Paikan
olemuksessa tärkeä kysymys onkin se, kuka saa päättää sen, mikä on paikan luonne (Massey 2003, 58). Kaiken lisäksi sen määritteleminen, miten mikään paikka olisi täysin
siirtolaisuudesta vapaa ja puhtaasti paikallinen on ongelmallinen. Toiset ihmiset ovat vain olleet paikassa pidempään kuin toiset. (Massey 2008d, 72.) Näin tarkasteltuna paikallisuus ja paikan luonne ovat entistä monimutkaisempia määriteltäviä.
Konkreettisesti tällainen kysymys paikan luonteesta nousee esille esimerkiksi siinä, kun kaksi erilaista toimintaa päätyvät fyysisessä paikassa lähekkäin. Kuten tässä tutkielmassa
tapauksena käytetty Rajamäen ampumarata ja asutusalue. Lisäksi samantyyppistä
määrittelykamppailua on Suomessa käyty esimerkiksi Yyterin moottoriradan (ks. Pelkonen, 2016) siirtämistä koskevassa keskustelussa. Lisäksi esimerkiksi Ylöjärvellä käytiin
keskustelua siitä, mahtuuko yleinen sauna laajentuvan asutuksen piiriin (ks. Huovinen, 2019).
Suuremmassa mittakaavassa esimerkiksi jalkapallon maailmanmestaruuskisojen tai
olympialaisten järjestämisen yhteydessä tehdään paikoille suuria muutoksia (ks. esim. Joseph,
2016, Ulkolinja: Putinin olympialaiset, 2014). Kenen ehdoilla nämä muutokset sitten katsotaan tapahtuviksi? Tätä ilmiötä paikan muuttumisesta eri vaikutuksien alla on
tutkimuskirjallisuudessa lähestytty eri tieteissä runsaasti. Esimerkiksi matkailututkimuksessa kiinnostuksen kohteena on ollut matkailun sosioekologinen kestävyys, jossa tarkastellaan matkailun vaikutuksia inhimilliseen ja ei-inhimillisen todellisuuteen matkakohteissa (ks. esim.
Kyyrö, Veijola, Jokimäki, Jutila, Lonkila & Makkonen, 2020, 22–23). Yleisesti varhaisimpia brutaalimpia esimerkkejä tästä paikan muuttamisesta uuden kulttuurin vaikutuksessa lienee kolonialismi, jota myös Massey (2008e, 104–126) käyttää esimerkkinä tekstissään.
Paikoilla on myös sisäsyntyistä kehitystä, joka ei tapahdu sattumanvaraisesti. Manzon ja Perkinsin (2006, 347) mukaan yhteisöllisyys, paikkaidentiteetti ja paikkaan kiinnittyminen ovat tärkeimmät tekijät siinä, kuinka paikalliset tilat avautuvat asukkaille. Ja kuinka halukkaita he ovat kehittämään, suojelemaan, sekä suunnittelemaan yhdessä paikan
kehittämistä. Paikkaan kiintyminen on yleisesti tutkimuskirjallisuudessa tunnustettu tärkeäksi tekijäksi, mutta käytännön tasolla yhteisöjen suunnittelu ja kehittämisprosesseissa
paikkakiintymystä on huomioitu vähäisesti. Usein yksilölliset kokemukset ja merkitykset jäävät taka-alalle, kun huomio kiinnittyy makrotasolla tapahtuviin laajempiin
kokonaisuuksiin. (Manzo & Perkins 2006, 347.) Paikkaan kiinnittyminen (place attachment) on osa paikkaidentiteettiä (place identity), joka on ihmisen arvojen, muistojen ja odotusten summa suhteessa muuhun ympäristöön (Quazimi 2014, 307). Paikkoihin kiinnittyminen voi tapahtua yksilöllisten, kulttuurillisten tai yhteisöllisten prosessien kautta. Erilaisten alueiden käyttäminen on vahvasti sidoksissa fyysisiin etäisyyksiin niistä. Lähempänä asuvat käyttävät edellä mainittuja keskimäärin enemmän, kuin kauempana asuvat, joten paikallisten
asukkaiden odotetaan myös kiintyvän paikallisiin alueisiin muita enemmän. (Vorkinn & Riese 2001, 250.) Paikkaan kiinnittyminen sisältää näin ollen tunnelatauksen.
Paikallisten konfliktien selittämisessä paikkaan kiinnittyminen havainnollistaa sitä, miksi ihmiset alkavat toimia, ja kuinka paikkaan liitetyt tunteet toimivat käyttäytymisen ohjaajina.
Pitkittyneidenkin konfliktien kohdalla paikkaan kiinnittymisen ymmärtäminen voi auttaa ratkaisemaan ristiriitatilanteen. (Manzo & Perkins 2006, 347.) Tämä näkemys tukee myös Vorkkinnin ja Riesen (2001, 26) näkemystä siitä, miten paikkaan kiinnittyminen vaikuttaa muutoksen hyväksyttävyyteen. Fyysiseen paikkaan kiinnittymiseen vaikuttavat alueen sisällä tapahtuvat muutokset, kuten muuttoliike, ja yksilön oma asumishistoria. Korkea kiintymys paikkaan lisää myös osallistumista yhteisön toimintaan, sekä lisää halua olla muuttamatta
ympäristöään. (Vorkkinn & Riese 2001, 26.) Tällaisessa paikkaan kiinnittymisessä paikka voidaan siis nähdä pikemminkin Tuanin (2011, 6) määrittelyn mukaisesti pysähtyneenä, kuin Masseyn (2008b, 29) vuorovaikutuksessa muuttuvana.
Kuten Keinänen (2009, 20) tuo esille, konflikti ovat historiallinen ja yleismaailmallinen ilmiö.
Konflikti on määritelty Wallin ja Callisterin (1995, 517) toimesta seuraavalla tavalla:”
Conflict is a process in which one party perceives that its interest are being opposed or negatively affected by another party.” Joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”konfliktin olevan prosessi, jossa joku osapuolista havaitsee intressejään vastustettavan tai toinen osapuolista yrittää negatiivisesti vaikuttaa niihin” (Wall & Callister 1995, 516–517).
Maankäytön konflikteissa keskiöön nousee yleensä kiistely siitä, mikä on eri osapuolten mielestä hyväksyttävä tavoite. Lisäksi konfliktit voivat sisältää erinäisiä arvoristiriitoja.
(Peltonen, Hirvonen, Manninen, Linjama & Savikko 2006, 105–106.) Konfliktit ovat vahvasti sidoksissa valtaan, resurssien hallintaan, sekä näiden kontrollointiin. Resurssien niukkuus ja niiden kontrollointi on yleisin syy tehtävä- ja asiapohjaisille konflikteille. Konfliktia voidaan kuvailla myös resurssi ja valtasuhteiden kamppailuksi. (Hatch & Cunliffe 2006, 251–252.) Konflikti ja ristiriita sekoittuvat arkisessa puheessa useasti samaa tarkoittaviksi ilmaisuiksi.
Nämä käsitteet voidaan erottaa toisistaan määrittelemällä konflikti ristiriitaa suuremmaksi, laajemmaksi ja pysyvämmäksi ilmiöksi. (Grossmann 2000, 15.) Paikallisilla konflikteilla tarkoitetaan tiettyyn fyysiseen ympäristöön rakentuvia ristiriitoja. Konfliktin piirteisiin kuuluu avoin vastakkainasettelu, sekä selkeästi eroteltavat toimijat. Toimijat voivat kuitenkin
paikallisessa konfliktissa olla myös ylikansallisia, kuten esimerkiksi järjestöjä tai valtion virastoja. (Rannikko 1996, 58.) Konflikteja tulisikin tämän perusteella tarkastella vaikuttavien osiensa summana.
Suomalaisen maankäytön suunnittelussa konfliktit ovat yleisiä. Syinä näihin ovat muun muassa erilaiset intressit ja erilaiset arvot. Tiedon puute, menettely- tai toimintatavat, tai toimijoiden henkilökohtaiset menettelytavat eivät yleisesti ole konfliktien aiheuttajina, mutta toimivat niiden kärjistäjinä. (Puustinen 2008, 38–39.) Myös aika on usein maankäytön konfliktitilanteissa läsnä. Aikaa käytetään argumenttina, jolla vedotaan menneeseen tai tulevaan. Kuten esimerkiksi Natura-alueiden lunastusten yhteydessä esillä oli vahvasti talonpoikainen maanomistuksen historiallinen tausta Suomessa. (Malmsten 2007, 72.) Myös esimerkiksi Pondy (1967, 306) on korostanut sitä, ettei konflikteja voida ymmärtää, ellei niiden synnyssä ymmärretä myös niiden ajallista luonnetta.
Maankäytön suunnittelu- ja kaavoitusprosessit ovat osa tilan jakamista yksityiseen ja julkiseen tilaan. Kuten Neuvonen (2017, 205) kuvaa, oikeudellisesti tilat määritellään säännöksien ja lakien perusteella. Lyhyesti kuvattuna julkinen tila on paikka, jonne kuka tahansa voi mennä, kuten kadut tai torit ja puistot. Julkisen tilan kautta voidaan vaikuttaa yhteiskuntaan ja se toimii eräänlaisena kaupungin imagona ja kohtaamispaikkana.
Päinvastaisesti yksityinen tila on taas käyttörajoitusten piirissä ja tilan omistaja voi määritellä sen, kuka saa tilaa käyttää ja miten tilaa käytetään. Lisäksi on olemassa puolijulkisia tiloja, kuten kaupalliset tilat tai virastot. (Neuvonen 2017, 205–206; 209.) Ampumarata edustaa yksityistä, fyysistä tilaa, johon kulkemiseen tarvitaan tilan omistajan lupa. Koskelan (2009, 173) mukaan tilan kontrolloinnilla pyritään luomaan turvallisuutta. Kuitenkin tilan
kontrolloinnista seuraa helposti sosiaalisen vuorovaikutuksen kangistuminen sekä tilan polarisoituminen. (Koskela 2009, 41.) Ampumaratatoimintaa säätelee ampumaratalaki (763/2015), ja olettavasti ampumaratatoiminnan luonteesta johtuen tilan ja paikan
lakisääteinen kontrollointi palvelee yleistä etua. Tällä tarkoitan, että ammunnasta aiheutuu toimintana vääjäämättä joitain vaikutuksia ympäristöön. Huolimaton aseenkäsittely ja ammunta voisi aiheuttaa myös turvallisuusriskin sivullisille. On kuitenkin huomionarvoista kiinnittää mielenkiintoa siihen, kuinka kontrollointi vaikuttaa vuorovaikutukseen muiden alueella toimivien ryhmien kanssa. Eli johtaako kontrollointi jaotteluun ulkopuolisista ja sisäpuolisista henkilöistä ja tämä osaltaan konfliktoitumiseen?
Nevalaisen (2004, 101) näkemyksen mukaan konflikteja syntyy, kun tuotteistamalla irrotetaan paikkoja paikallisista yhteyksistä ja näin paikka muuttuu vieraaksi siellä arkeansa eläville.
Kun paikkaa asuttavat erilaiset ryhmät, jotka ymmärtävät paikkaa eri tavoin, voi paikasta tulla osa tilallista kamppailua. (Nevalainen 2004, 101.) Joten aluesuunnittelussa syntyvissä
ristiriitatilanteissa on usein kyse myös määrittelykamppailuista. Nevalaisen (2004, 104) mukaan eletty ympäristö ei ole pelkästään ”tilaa” vaan myös paikka, joka on koettu, tunnettu ja eletty. Rakennettua ympäristöä tarkastellaan tilastoissa ja kartoissa fyysisten ja
taloudellisten ominaisuuksien perusteella. (Nevalainen 2004, 106.) Kuitenkaan elinympäristön tarkastelutavat eivät ole vakiintuneita ja se, kuinka elinympäristön ominaisuuksia määritellään, on yksi erimielisyyden ja kiistelyn kohde (Haila 2001, 7).
Ympäristöön aiheutuva melu ja ääniympäristöt ovat yksi tällainen määrittelykamppailun kohde (Ampuja 2014a, 43; 53). Tai esimerkiksi se, mitä ääniä katsotaan luontoon kuuluviksi.
Ampuja (2017, 11) toteaa luonnon hiljaisuuteen kuuluvaksi pienet luonnon äänet, joita ei voi kaupungissa välttämättä kuulla. Mutta puolestaan siihen ei ole yksiselitteistä näkemystä,
kuuluvatko ihmisen äänet luontoon. (Ampuja 2017, 11.) Kuten voimme havaita, edellä olevaan ei voida kuitenkaan antaa tarkkaa vastausta ensinnäkään siitä syystä, koska äänen kokeminen on subjektiivista (Ampuja 2014b, 34). Ongelman määrittelyn avulla voidaan kuitenkin etsiä ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi tai havaita niitä asioita, jotka voivat mahdollisesti muodostua ongelmiksi (Nevalainen 2004, 106). Esimerkiksi hyväksymällä se, että ääni voi olla ongelma, annamme samalla mahdollisuuden ongelman ratkaisemiselle.
Määrittelyssä on itsessään sisäsyntyinen ristiriita, koska ihmiset jakavat erilaiset näkemykset, kokemukset, arvot sekä intressit. Kaikki eivät välttämättä näe ongelmaa edes olemassa olevaksi. Usein kuitenkin ongelman määrittely koskettaa joidenkin toimijoiden keskeiseksi kokemia näkökulmia, ja näin ollen kamppailujen keskeiseksi osaksi muodostuu eri
toimijoiden väliset ristiriidat. (Nevalainen 2004, 106.) Puhuttaessa jonkin ympäristöön liittyvän asian ongelmallisuudesta, tarvitaan määrittelyä. Ympäristössä tapahtuu muutoksia myös ilman ihmisen toimintaa, mutta asian ongelmaksi määrittelyyn tarvitaan ihmisen tulkintaa. Määrittelykamppailut, kuten ongelmatkin ovat kuitenkin sidoksissa määritelmän tekijään. Kuten tapaus ampumaradan ympärillä tuo esille: toiselle rata nykyisellä paikallaan on ongelma, toiselle sen siirtäminen muualle olisi ongelma.
3.4 Paikan ja konfliktin käsitteellistämisestä -yhteenveto
Mitä kulloinkin tarkoitetaan paikalla, vaihtelee eri tieteenalojen välillä. Mutta myös tieteenalojen sisällä käsitteellistäminen ja määrittely vaihtelee kulloisenkin määrittelijän mukaan. Masseyn (2008b, 25–29) mukaan paikka on jatkuvan muuntumisen kohde. Paikka on Masseyn (1994, 154; 2003, 63; 2008b, 29) näkemyksessä ennen kaikkea kohtaamispaikka, jossa globaali ja paikallinen muodostavat toisensa. Tila on osa tila-aikaa, eikä näitä kahta voida täysin erottaa toisistaan. Paikoilla on merkitystä, mutta ne eivät ole pysähtyneitä, vaan täynnä vuorovaikutusprosesseja. Paikoilla voidaan katsoa olevan useita identiteettejä, ja niissä vallitsee sisäisiä konflikteja. (Massey 2003, 63–67; Massey 2008e, 123.) Kuten Haarni ym.
(1997, 16–17) toteavat, paikkaan kiinnittyminen tapahtuu elämän kautta. Henkilökohtainen kokemusmaailma ja aistien avulla havaittu ympäristö kiinnittää ihmisen tiettyyn paikkaan.
Myös tunteet ovat mukana, kun neutraaliksi, abstraktiksi katsotusta tilasta muodostuu
henkilökohtainen paikka. (Haarni ym. 1997, 16–17.) Paikan käsitteen avulla avattava kiistojen ymmärtäminen vaatii näiden reunaehtojen huomioimisen. Paikat ja paikkojen merkitykset syntyvät paitsi luonnon omien tapahtumakulkujen myötä, mutta ennen kaikkea ihmisten
antamien merkityksenantojen ja käyttötapojen kautta. (Valkonen 2007, 29.) Tämän tutkielman kannalta nämä merkityksenannot auttavat ymmärtämään paikallisen konfliktin syntyä.
Tässä tutkielmassa pyrin tarkastelemaan Leppävettä jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevana, muuttuvana paikkana, jonka identiteetti on riippuvainen määrittelijästään. Myös ampumarata itsessään on paikka. Aitojen ympäröimä ampumarata erottuu selkeästi muusta alueesta. Se, onko ampumarata erillinen paikka vai osa Leppäveden paikkaa on taas riippuvainen määrittelijästä.
4 TUTKIMUKSELLINEN PERUSTA
Tutkielma on luonteeltaan tapaustutkimus, jonka aineisto on tapaustutkimukselle ominaiseen tapaan useista eri osista koostuva. Eli sitä voidaan kuvata myös sanalla aineistotriangulaatio.
(ks. esim. Laine, Bamberg & Jokinen 2007, 23–24.) Konfliktin kulkua ja taustaa olen
selvittänyt käyttämällä erilaisia kirjallisia aineistoja. Näitä aineistoja kutsun tässä tapauksessa tausta-aineistoksi, ja niitä en varsinaisesti analysoi. Tausta-aineistoni koostuu ampumaradan ympäristölupahakemuksista päätöksineen, sisältäen hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut, sekä lehti- ja uutisartikkeleista ja lehdissä olleista
mielipidekirjoituksista. Empiiristä analysoitavaa aineistoa ovat asukkaille ja ampumaradan edustajalle tehdyt teemahaastattelut.
4.1 Tutkijan esiymmärrys ja lähtökohdat tutkimukselle
Kuten Varto (2005, 34) toteaa, kaikki laadullinen tutkimus tapahtuu aina elämysmaailmassa, eikä tutkija ole erillinen osa merkitysyhteyksistä, joita hän on tutkimassa. Tutkijana pyrin havainnoimaan ja kuvaamaan ilmiötä mahdollisimman objektiivisesti, mutta ihmisenä minulla on olemassa esiymmärrys tutkittavasta ilmiöstä. Seuraavassa kappaleessa kuvaan lyhyesti taustani ja esiymmärykseni aiheeseen.
Ennen vuotta 2018 olin satunaisesti lukenut uutisista Rajamäen ampumaradan ympärillä pyörivistä tapahtumista. Vuonna 2018 päätin erään opintojakson yhteydessä tarkastella tapausta kurssin loppuesseessä. Tästä sain myös kimmokkeen myöhemmin jatkaa aiheen käsittelyä pro gradu- tutkielmassa. Asuin gradun kirjoittamisen hetkellä samassa kunnassa, muutamien kilometrien päässä Leppäveden taajamasta, ja nuoruudessani olin viettänyt aikaa myös ”tiikkarissa” eli Tiituspohjassa. Tällöin en muista kenenkään ampumaradasta puhuneen, tai itsenikään siihen huomiota kiinnittäneen. Olen harrastanut liikuntaa ampumaradan
ohikulkevalla metsoreitillä, enkä tällöinkään ole ampumarataan juurikaan huomiotani kiinnittänyt. Itse en harrasta rata-ammuntaa, mutta omaan metsästyskortin välineistöineen.
Tämän loppuesseen kirjoittamisen jälkeen mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, miksi ihmiset muuttavat alueelle, jossa on tunnetusti ampumarata, jos eivät kerran pidä ampumisesta.
Oletukseni oli siis, että ampumarata olisi ollut kaikkien alueelle muuttavien yleisessä tiedossa, ja että ampumarata olisi ollut toimintana ikään kuin muuttumaton. Mielessäni kyti myös ajatus siitä, että ensiksi alueelle perustettu ampumarata olisi ollut etuoikeutettu alueelle jäämään.
Olennainen kysymys aiheen päättämisen jälkeen oli kysymys siitä, kuinka ja millä aineistolla aihetta voisi tutkia. Haastattelu ei ollut minulle alusta alkaen selvä aineistonkeruunmuoto, vaan tähän aineistonkeruumenetelmään päädyin siksi, koska pohdinnan jälkeen se näyttäytyi parhaana aineistona tutkimuskysymyksiin vastaamisessa. Koin haastattelun olevan tapa, jossa ihmisillä on vapaus tuoda esille ne asiat, jotka he kokevat relevanteiksi tapauksen kannalta.
Aluksi suunnittelemani määrällinen tutkimusote ei tässä tapauksessa lopulta tuntunut relevantilta, koska näen tapauksen ilmiön taustalla olevan laadultaan sellainen, joka vaatii tutkijalta hienovaraisten merkitysten uudenlaista ymmärtämistä (ks. Varto 2005, 29–30). Koin voivani nostaa esille näitä merkityksiä, ja luoda ymmärrystä vain laadullisella otteella,
määrällisellä otteella olisin luultavasti päätynyt kausaalisuhteiden selittämiseen.
Vaihtoehtoiseksi aineistonhankkimisen muodoksi mietin myös minulle ennalta tutun
eläytymismenetelmän (ks. esim. Eskola 1997) käyttämistä, mutta kokemukseni mukaan tämän menetelmän käyttämiseen liittyy tiettyjä haasteita, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka
motivoida ihmisiä vastaamaan tai onnistuvatko tarinavariaatioiden luonnit suhteessa tutkimuskysymykseen vastaamisessa.
Käyttämäni aineiston runsaus perustuu osin aiheen taustavaikuttimena toimivan konfliktin ajalliseen kulkuun. Tätä kirjoittaessani oli näkemykseni mukaan konfliktin niin kutsutusta ensimmäisestä vaiheesta kulunut yli 12 vuotta. Lisäksi aineiston runsaus perustuu siihen, että katsoin konfliktin olevan moniosainen polku. Moniosaisuudella tarkoitan sitä, että tulkitsin konfliktin olleen osittain eri toimijoiden välillä, eikä kyseessä näin ollen ole vain yksi
selkeästi hahmotettavissa oleva kokonaisuus. Näitä konfliktiin osallistuneita toimijoita katsoin olevan asukkaiden, ampumaradan edustajien, sekä kunnan. Jossain määrin osallisena oli myös ELY-keskus (entinen Keski-Suomen ympäristökeskus). Kunnan ja ELY-keskuksen toiminnan katsoin olevan rooliltaan enemmän passiiviseksi määriteltävää, kuin aktiivista toimintaa. Tällä tarkoitan sitä, että näitä toimijoita edustavat viranomaiset hoitavat vain lakisääteisiä
tehtäviään, ja heidän toimintansa perustuu ulkopuolisten tekijöiden, kuten lainsäädännön, määräämiin seikkoihin. Eli heidän toimintansa tapauksen ympärillä on tapahtunut muista lähtökohdista, kuin henkilökohtaisista motiiveista käsin. Näin ollen näkökulma paikkaan ei myöskään henkilökohtainen, joka on puolestaan tämän tutkielman kiinnostuksen kohde.
Katsoin kuitenkin ymmärrykseni lisäämiseksi tärkeäksi tutustua tapauksen oikeuskäytäntöön sekä eri asiakirjoihin.
4.2 Tapaustutkimus tutkimusstrategiana
Bambergin, Jokisen ja Laineen (2007, 9–10) mukaan empiirisessä tutkimuksessa on aina kyse tapauksista. Tapaustutkimuksessa tutkittavaa ilmiötä lähestytään kuitenkin pienellä joukolla tapauksia tai vain yhdellä tapauksella. Tapaustutkimus ei siis ole tutkimusmetodi, vaan tutkimustapa, jonka sisällä voidaan hyödyntää erilaisia metodeja ja aineistoja. Usein tapaustutkimuksessa käytetään perusteellisen kuvan saamiseksi useita aineistoja.
Tapaustutkimus on usein mielletty laadulliseen tutkimussuuntaukseen kuuluvaksi, mutta sen sisällä voidaan hyödyntää niin laadullisia, kuin määrällisiä aineistoja. Olennaista on erottaa tapaus ja tutkimuksen kohde toisistaan. Tutkimuksen kohteena, on se ilmiö, jota tapaus ilmentää. (Bamberg, Jokinen & Laine 2007, 9–10.) Tässä tutkielmassa tapaus on Rajamäen ampumaradan ympärille keskittynyt paikallinen konflikti, ja tutkimuksen kohteena ovat konfliktin myötä esille tulleet eriävät näkemykset paikan luonteesta. Merriam (1998, 19) luonnehtiikin, että tapaustutkimuksessa ollaan enemmän kiinnostuneita itse prosessista kuin sen lopputuloksesta.
Tapaustutkimus on saanut osakseen myös kritiikkiä. Esimerkiksi (Yin 1994, 5–13) tuo esille sen, että tapaustutkimus ei tarjoa kunnollista perustaa tieteelliselle yleistämiselle. Huolimatta tästä, sen käyttö on suosittua useilla aloilla. Tapaustutkimuksen käyttö sopii erityisesti
tilanteisiin, jolloin haetaan vastausta ”miksi” tai ”miten” alkaviin kysymyksiin. Lisäksi tapaustutkimuksessa on syytä huomioida sen kontekstiriippuvaisuus. Tutkittava ilmiö ei ole siis irrallinen siitä kontekstista, missä se syntyy. (Teegavarapu, Summers & Mocko 2008, 1–
3.) Myös se, että tässä tutkielmassa haetaan yleistettävyyden sijaan pikemminkin ymmärrystä juuri tästä tapauksesta, tukee tapaustutkimusta tutkimusstrategiana.
Malmstenin (2007, 66–73) mukaan tutkimuksen teeman konkretisoitumisen jälkeen on syytä kiinnittää huomio tutkimuksessa tehtäviin rajauksiin, tutkimusaineistoihin ja käsitteiden valintaan. Se millaisista aineistoista voidaan etsiä vastauksia asettaa rajauksia
tutkimusaiheelle. Tapaustutkimukselle on ominaista moninaisten aineistojen käyttö. Lisäksi tapaustutkimuksessa voidaan käyttää monimenetelmällisiä analyysejä. Olennaisin tekijä onkin tehdä rajaukset tutkivan aineiston ja tutkimusongelman perusteella. Käsitteiden valinnassa on tutkimusaihe johdattelevassa asemassa. Lisäksi käsitteistössä ohjaavana elementtinä ovat tieteenalan omat perinteet. Tutkimustyön rajaaminen voidaan tapaustutkimuksen kehyksessä tiivistää kolmeen toisiinsa kytkeytyvään, ajalliseen, alueelliseen ja temaattiseen
ulottuvuuteen. Tematisoinnissa valitaan tutkimuksen näkökulma, ajallinen rajaaminen
tapahtuu nimensä mukaisesti ajassa sekä alueellinen rajaaminen tietyllä alueella. (Malmsten 2007, 66–73.) Tutkimusaineistoa, ja siihen liittyviä valintoja perustelen tarkemmin luvussa kolme. Koska tutkielmassani pyrin nostamaan esille erilaisia merkityssisältöjä nimenomaan humanistisen maantieteen lähtökohdista käsin, valikoitui myös käsitteistöni tämän otteen pohjalta. Käyttämäni käsite paikasta on siis nimenomaisesti humanistiseen maantieteeseen pohjautuva. Tutkielmani tarkoitus ei ole myöskään antaa kaiken kattavaa selitystä siitä, mistä ampumaratoihin liittyvät konfliktit johtuvat tai kuinka nämä voitaisiin estää.
4.3 Haastatteluaineistot
Haastatteluaineistot muodostuvat 12 haastattelusta. Haastatteluita varten laadin avoimen ja suuntaa antavan haastattelurungon, johon nostin erilaisia tutkielman kysymyksenasettelun kanssa linjassa olevia virikkeellisiä kysymyksiä (katso liitteet 1 ja 2 haastattelurungot). Kuten Puusa (2020, 103) toteaa, haasteluaineistot ovat tyypillisesti laadullisessa tutkimuksessa käytettyjä aineistoja. Tässä kohtaa päädyin toteuttamaan haastattelut teemahaastattelun muotoa noudattaen.
Tutkimuskysymykseni lähtökohdista käsin rajasin mukaan otettavat haastateltavat siten, että haastattelin Leppäveden asukkaita, jotka halusivat aiheesta jotain sanoa, sekä ampumaradan edustajaa. En tehnyt haastateltavien valinnassa tiukkoja rajauksia sen perusteella, oliko henkilöllä vahvaa mielipidettä ampumaradan ympärillä vallinneeseen konfliktiin tai erityistä suhdetta ampumarataan, kuten esimerkiksi ammuntaharrastusta. Mukana ovat siis myös ampumarataan hyvin neutraalisti suhtautuvien kertomukset. Koska en vaatinut
haastateltaviltani osallisuutta ampumaradan ympärillä vallinneeseen konfliktiin, uskoin saavani paremmin esille kertomuksia myös itse paikan, eli Leppäveden luonteesta. Näin ollen rajasin haastateltavat edustamaan asukkaita, sekä ampumaradan edustajaa, ja jätin esimerkiksi viranomaiset ulkopuolelle.
Ampumaradan edustajan mukaan ottamisen osalta jouduin kuitenkin tarkemmin pohtimaan tätä kysymystä, onko tämän tutkielman kannalta relevanttia haastatella häntä? Hän ei kommentoi tapausta yksityishenkilönä, vaan edustaa jotain instanssia: Joten onko ampumaradan edustajalla tai toiminnalla varsinaista suhdetta itse paikkaan tai kuinka vapautuneesti ja millä tavalla hän voi keskustelua käydä?
Lopulta kuitenkin pohdittuani olin vakuuttunut siitä, että tutkimusasetelman kannalta on olennaista saada aineistoon mukaan myös jonkinlainen näkemys ampumaradan edustajilta siitä, mistä tapauksessa on kysymys. Tällä tarkoitan sitä, että ampumaradan ympärillä vallinnut konflikti on kuitenkin tärkeässä sivuroolissa tässä tutkielmassa. Ja koska ampumarata toimii ihmisten toimesta, on se myös itsessään muun ympäristön kanssa
vuorovaikutuksessa oleva paikka. Koska aikaa oli kulunut vuosien 2007–2008 tapahtumista, oli historian kommentointi nykyiselle ampumaradan edustajalle kuitenkin mahdotonta. Joten keskustelumme pyörikin enemmän menneiden sijaan nykyisyydessä ja esimerkiksi itse ampumaharrastuksen ympärillä.
Haastateltavistani en paljasta yksilöidysti anonyymiuden säilyttämisen vuoksi ikää,
sukupuolta tai muitakaan taustatietoja, joista henkilön voisi tunnistaa. Yleisesti voin kuvailla asukashaastateltavieni olleen täysi-ikäisiä, eri sukupuolta edustavia henkilöitä, jotka olivat asuneet eripituisia ajanjaksoja Leppäveden alueella. Yksi haastateltavista oli haastattelua tehdessä muuttanut pois Leppävedeltä, mutta suunnitteli mahdollista paluumuuttoa.
Ampumaradan edustaja oli ampumaradan toiminnassa määräävässä asemassa. Vapaaehtoisten haastateltavien etsintään käytin apunani paikallisia sosiaalisen median ryhmiä, joihin laitoin ilmoituksen yhteystietoineni, jossa kerroin etsiväni haastateltavia pro gradu- tutkielmaa varten. Ilmoitukseni tavoitti osan haastateltavista suoraan, ja osa oli saanut ilmoituksen haastateltavien etsinnästä tuttavien välityksellä, näin ollen he tarjoutuivat haastateltavaksi.
Ampumaradan edustajalle esitin suoran henkilökohtaisen haastattelupyynnön. Haastattelut olen koodannut siten, että asukashaastattelut olen koodannut koodilla H ja kirjan.
Ampumaradan edustaja on koodattu analysoinnin ja selkeyden vuoksi koodilla AA. Tämä erotus näkyy myös analyysissa käytettävissä sitaateissa.
Vallitsevan koronapandemian vuoksi ja haastateltavien ajankäytön säästämiseksi haastattelutilanteita muokattiin alkuperäisestä suunnitelmasta kasvotusten tapahtuvista haastatteluista myös puhelinhaastatteluiksi, ja eräs haastattelu toteutettiin haastateltavan toiveesta sähköpostitse. Kuten aina, jokainen haastattelutilanne on uniikki. Mutta tällä kertaa myös haastattelut tehtiin jokaisen haastattelun kohdalla erilaisissa olosuhteissa.
Ampumaradan edustajan haastattelin sisätiloissa ampujien kerhotilassa. Asukashaastatteluista kolme haastattelua tehtiin ulkona yleisellä piha-alueella, yksi haastattelu haastateltavan kotona, yksi haastatteluista oli kävelyhaastattelu ulkona. Loput haastatteluista tapahtuivat puhelimitse, sekä sähköpostitse. Haastattelun toteuttamisen tavassa kuuntelin haastateltavan
