”MISSÄ VAIHEESSA NE TUNTEET SAA TUODA ESILLE?”
– TUNNEPUHE RYHMÄTYÖNOHJAUKSESSA
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian oppiaine Pro gradu –tutkielma Annika Laine 241551 Nea Riikonen 241636
Tammikuu 2016
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta
Osasto
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät
Annika Laine ja Nea Riikonen Työn nimi
”Missä vaiheessa ne tunteet saa tuoda esille?” – Tunnepuhe ryhmätyönohjauksessa
Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Psykologia Pro gradu - tutkielma
X 14.01.2016 36
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaisia tulkintarepertuaareja työnohjattavat käyttivät tunteistaan puhuessaan, ja millaista identiteettiä ja toimijuutta näillä tulkintarepertuaareilla sekä ilmaistiin että tuotettiin. Tutkimuksen aineistona toimivat Ennen ja jälkeen huostaanoton –tutkimuksessa kerätyt työnohjausistunnot. Aineisto kattoi yhteensä 36 tuntia ryhmämuotoista työnohjausta, joka kohdistui kolmeen ryhmään: perhekotivanhempiin, sijaisvanhempiin ja perheterapeutteihin. Tärkeitä teoreettisia lähtökohtia ovat tunteiden sosiaalinen jakaminen sekä työnohjaus ja sen tehtävät.
Menetelmänä käytettiin diskurssianalyysia, jonka avulla muodostimme havainnoistamme viisi erilaista tapaa puhua tunteista: oikeutuksen, syyllisyyden, neuvottelun, riittämättömyyden ja kasvun tulkintarepertuaarit.
Nämä eivät kuvanneet vain ja ainoastaan tiettyä verbalisoitua tunnetta, vaan laajempaa tapaa ilmaista ja kuvata niin maailmaa kuin itseä ja omia sisäisiä mielentiloja. Tämän lisäksi sijoitimme edellä mainitut tulkintarepertuaarit toimijuuden akselille, jossa vahvaa toimijuutta kuvastivat kasvun, syyllisyyden ja neuvottelun tulkintarepertuaarit ja heikkoa toimijuutta riittämättömyyden ja oikeutuksen tulkintarepertuaarit.
Tutkimus antaa erityisesti tietoa kahdesta laiminlyödystä tutkimusaiheesta: työnohjauksesta ja tunnepuheesta.
Tavoitteenamme oli saada tietoa sekä niistä tunteista, joita työnohjauksessa käsitellään että siitä, millaista kuvaa identiteetistään ja toimijuudestaan työnohjattavat toivat esille. Ei ollut täysin merkityksetöntä, miten työnohjattavat itsestään tai tunteistaan puhuivat. Puheellaan työnohjattavat positioituivat eri tavoin ja ilmensivät näin omia toimintamahdollisuuksiaan. Heikon toimijuuden tulkintarepertuaareissa korostuivat usein vähäiset tai muista riippuvaiset toimintamahdollisuudet, jolloin työnohjattavien identiteetit saattoivat näyttäytyä työn vaatimuksien tai negatiivisten kokemuksien kautta määriteltyinä. Vahvan toimijuuden tulkintarepertuaareissa puolestaan kuvattiin oman toiminnan ja aktiivisuuden merkitystä, jolloin työnohjattavien identiteeteissä korostui tulkintarepertuaarista riippuen vastuunotto niin omista positiivisista oppimiskokemuksista kuin itse aiheutetusta vahingostakin.
Avainsanat
Tunnepuhe, työnohjaus, diskurssianalyysi, tulkintarepertuaari, identiteetti, positiointi, toimijuus
Philosophical Faculty School of Educational Sciences and Psychology Authors
Annika Laine and Nea Riikonen Title
“At what point can one bring up the emotions?” – Emotion speech in the context of group supervision
Main subject Level Date Number of pages
Psychology Master’s thesis X 14.01.2016 36
Essay in minor studies
Bachelor studies Essay in special level studies Abstract
In this study our aim was to explore what type of interpretative repertoires supervisees used when speaking about their emotions, and what kind of identities and agency were expressed. The data used in this study was derived from the Ennen ja jälkeen huostaanoton – study and consisted of clinical supervision sessions. The data consisted of 36 hours of group supervision sessions, which were attended by representatives from three occupational groups: foster parents, professional foster home parents and family therapists. Important theoretical starting points for this study were the social sharing of emotions along with clinical supervision and its goals.
Discourse analysis was the method used in this study. From our findings we formulated five different ways emotions were talked about: interpretative repertoires of justification, guilt, inadequacy, negotiation and growth. These did not only illustrate a verbal expression of a certain emotion, but more extensive ways to express and describe the world, self and inner states of mind. In addition to this we positioned the foregoing interpretative repertoires on a scale based on what type of agency was expressed. Strong agency was exhibited in the interpretative repertoires of growth, guilt and negotiation, while weak agency was expressed in the interpretative repertoires of inadequacy and justification.
This study provides knowledge about two neglected themes of research: supervision and emotion speech. The aim of this study was to bring together information about the emotions that are discussed in clinical supervision and about the identities and types of agency that were expressed. The way in which the supervisees talked about themselves and their emotions wasn’t completely meaningless. Through their speech the supervisees were able to take different positions that expressed different scopes of action. In interpretative repertoires that expressed weak agency scopes of action were slim or dependable on other people. Identities of the supervisees seemed to be defined through the demands of work or by previous negative experiences.
The importance of one’s own actions and activity were portrayed in the interpretative repertoires where strong agency was expressed. The responsibility for one’s own learning experiences as well as caused harm were emphasized in supervisees identities.
Keywords
Emotion speech, social sharing of emotions, group supervision, discourse analysis, interpretative repertoires, identity, positioning, agency
1 JOHDANTO ... 1
1.1TUNTEIDEN TEHTÄVÄT ... 2
1.2SOSIAALISEN JAKAMISEN TEORIAT ... 3
1.3TUNTEET RYHMÄTYÖNOHJAUKSESSA ... 5
1.4IDENTITEETIN RAKENTAMINEN ... 6
1.5POSITIOINTI ... 7
1.6TOIMIJUUS ... 8
1.7TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 9
2 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 10
2.1AINEISTO ... 10
2.2DISKURSSIANALYYSI TUTKIMUSMENETELMÄNÄ ... 11
2.3AINEISTON ANALYSOINTI ... 13
3 TUTKIMUSTULOKSET ... 15
3.1TUNNEPUHEELLA TUOTETUT TULKINTAREPERTUAARIT ... 15
3.2TULKINTAREPERTUAARIT TOIMIJUUDEN AKSELILLA ... 22
4 POHDINTA ... 24
LÄHTEET ... 31
1 JOHDANTO
Koemme päivittäin valtavan skaalan erilaisia tunnetiloja negatiivisista positiivisiin. Usein voimme nimetä näitä tunteita – istuutuessamme sohvalle rankan työpäivän jälkeen voimme kuvata oloamme helpottuneeksi, ehkä jopa onnelliseksi. Sanavarastoihimme kuuluu kymmeniä erilaisia ilmaisuja sisäisten tilojemme ilmaisuun. Tämä on mielenkiintoista ottaen huomioon, kuinka esimerkiksi Plutchikin (2002) mukaan kokemusmaailmaamme kuuluu vain kahdeksan evolutiivisesti kehittynyttä perustunnetta: viha, pelko, suru, inho, yllätys, odotus, luottamus ja ilo. Näistä tunteista ja niiden eri yhdistelmistä koostuu koko emotionaalinen kokemusmaailmamme.
Tunteet eivät kuitenkaan heijasta vain ja ainoastaan sisäistä maailmaamme, vaan niillä on myös tärkeä tehtävä sosiaalisina signaaleina muille. Tunteiden voidaan ajatella antavan jotakin ulospäin, vaikka olisimmekin yksin. Tunteita ilmaistessamme ikään kuin kuvittelemme muiden olevan läsnä.
(Fridlund & Duchaine, 1996.) Tämä ilmaisu ei ole aina vain ja ainoastaan sanallista, vaan useimmiten tunnetta ilmaistaan erilaisin ilmein ja elein (Stivers & Sidnell, 2005). Eleet, ilmeet tai sanat eivät kuitenkaan itsessään kerro kaikkea. Tunneilmaisu on helpoimmin ymmärrettävissä omassa kontekstissaan, jossa huomioidaan kokonaisvaltaisesti tilanteeseen vaikuttavat tekijät.
Tässä tutkimuksessa tunteiden ja tunteista puhumisen kontekstina toimii ryhmämuotoinen työnohjaus. Vaikka tunteet ovatkin lähes itsestään selvä ja välttämätön osa sekä arkipäiväistä elämäämme että työnohjausta, on tunnepuhetta itsessään tutkittu hyvin vähän. Tarve tunnepuheen ja sen sisältöjen käsittelylle on siis olemassa. Niin ikään työnohjausta on pidetty monesti laiminlyötynä tutkimuksen kohteena, johon sisältyy selkeiden määrittelyiden ja faktatiedon sijaan erittäin paljon ristiriitaisiakin oletuksia ja itsestäänselvyyksiä (Keski-Luopa, 2011; Keskinen, 2005).
Tämän lisäksi työntekijöiden voidaan katsoa tarvitsevan tukea jatkuvassa muutoksessa olevilla työmarkkinoilla, joissa myös tunnetyön merkitys on lisääntynyt. Työnohjauksen tarjoamat tuen mahdollisuudet ja näiden tutkiminen ovatkin tällä hetkellä tärkeässä asemassa. (Koski, nd.)
Tutkimusmenetelmäksi valitsimme aineistomme pohjalta diskurssianalyysin. Keskustelussa tuodaan tiedostamattakin esiin tietoa tunteista ja kognitiivisista taipumuksista – emme voi olla kommunikoidessamme paljastamatta jotakin itsestämme (Pain, 2009). Menetelmänä
diskurssianalyysi mahdollistaa sosiaalisessa kanssakäymisessä esiin tuodun ja rakennetun identiteetin, sekä siinä ilmenevien positioiden ja toimijuuden tutkimisen. Eräällä tapaa tutkimuksemme on yksilön mielensisäisen maailman kannalta monien näkökulmien leikkauskohta.
Nostamme esiin aineistossa havaitsemamme viisi erilaista tulkintarepertuaaria sekä kuvaamme niiden sisälle mahtuvia erilaisia positioita. Tulkintarepertuaarit pyrkivät kuvaamaan niitä erilaisia tunnepuhetyyppejä, joilla työnohjattavat kertovat itsestään ja tunteistaan. Nämä eivät ole absoluuttisia, toisistaan irrallisia luokkia, vaan ennemminkin päällekkäin ja limikkäin linkittyneitä kategorioita. Positiot puolestaan ovat niitä erilaisia ääniä tai asemia, joihin työnohjattavat itsensä puheessaan asettavat.
Tämän lisäksi tutkimme, miten suhde toimijuuteen värittää erilaisia tulkintarepertuaareja – eli millaista tai minkä ”asteista” toimijuutta työnohjattavat tietyllä tunnepuheella ilmentävät.
Toimijuutta ja sen rakentumista erilaisissa tulkintarepertuaarissa tarkastelemme erityisesti Kurrin (2005) vahvan ja heikon toimijuuden termejä käyttäen. Toimijuuden tarkastelu on tärkeä elementti työnohjauksessa, joka parhaimmillaan saa aikaan työnohjattavissa positiivisen muutoksen. Yhteiset kokemukset, positiivinen palaute ja vahvuuksien sekä kasvun pohtiminen mahdollistavat uusien tarinoiden synnyn ja sen kautta muutoksen (Ivey, Pedersen & Ivey, 2001). Samaan aikaan tarinoiden jakaminen ja tunteista puhuminen mahdollistavat uusien merkitysten luonnin ryhmässä (White & Epston, 1990).
1.1 Tunteiden tehtävät
Perinteisesti tunteet määritellään toimintaa ohjaaviksi, luonnollisiksi ja lyhytaikaisiksi reaktioiksi ympäristön viesteihin. Tunteet koostuvat sekä fysiologisista reaktioista että yksilön tekemistä tulkinnoista ja aikaisempien kokemuksien vaikutuksista. Tunteet ovatkin selviytymisemme kannalta oleellisia mielen informaatiovälineitä, sillä ne ohjaavat meitä kohti hyvinvointimme kannalta tärkeitä asioita. Tunteita ei kuitenkaan pidä nähdä vain ja ainoastaan evolutiivisina välttämättömyyksinä, jotka ohjaavat meitä itsellemme hyödyllisten asioiden pariin, sillä tunteet ovat meille samaan aikaan sekä informaation lähde että itsereflektiomme kohde (Kaarlela-Tuomaala, 2013).
Couplandin ym. (2008) mukaan emootiot ovat olemassa itsereflektion ohella myös sosiaalista vaihtoa varten – niitä siis ilmaistaan vahvasti puheessa, erityisesti keskustelussa muiden kanssa.
Tunteista puhumista ja sosiaalista jakamista tutkineet Rimé, Phillipot, Boca ja Mesquita (1992) selittävät ihmisten tarvetta jakaa tunteitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa:
1. Tunteet herättävät moniselitteisiä tuntemuksia, joiden tulkitsemiseen ja selventämiseen saadaan apua muilta ihmisiltä.
2. Puhuminen auttaa ihmisiä käsittelemään ja organisoimaan tunteisiin liittyvää informaatiota.
3. Tunteet haastavat ihmisten käsityksiä heistä itsestään, muista ja maailmasta.
4. Ihmiset etsivät sosiaalista tukea kun heidän uskomuksensa ja turvallisuudentunteensa haastetaan.
5. Sosiaalinen ympäristö tarjoaa sosiaalisesti hyväksyttyjä tulkintoja ja auttaa yksilöä ottamaan etäisyyttä emotionaalisesta tapahtumasta.
Tunteista puhumisella näyttääkin olevan sosiaalinen tukeutumisen funktio; voimakkaan tunteen aiheuttamaan hämmennykseen haetaan sosiaalisesta ympäristöstä tukea, selvennystä ja sosiaalisesti hyväksyttyjä tulkintoja. Tässä tapauksessa tunteet ohjaavat meitä puhumaan toisille ihmisille, jakamaan kokemuksiamme ja käsittelemään niitä. (Kokkonen, 2010). Tässä tutkimuksessa tunteiden jakamiselle otollisen foorumin tarjoaa ryhmämuotoinen työnohjaus.
1.2 Sosiaalisen jakamisen teoriat
Tunteiden sosiaalinen jakaminen tai tunnepuhe tarkoittaa yksinkertaisuudessaan tunteista puhumista toisille ihmisille tilanteessa, jossa vastaanottaja on olemassa vähintään symbolisella tasolla (Rimé, Philippot, Boca & Mesquita, 1992). Tunteiden sosiaalinen jakaminen tapahtuu siis ensisijaisesti kielellisesti, vaikka tunteiden ilmaisuun luetaan myös esimerkiksi kasvonilmeet, ruumiineleet ja äänensävyt. Parhaassa tapauksessa tunteiden sosiaalinen jakaminen tapahtuu tasavertaisissa keskusteluissa, kuten tässä tapauksessa ryhmätyönohjauksessa. (Rimé, Philippot, Boca &
Mesquita, 1992; Rafaeli & Sutton, 1989.)
Ihmisten on todettu jakavan positiivisia ja negatiivisia tunteita keskimäärin yhtä paljon. Tunteiden jakaminen toisten ihmisten kanssa näyttää olevan myös erilaisille kulttuureille ja sukupuolten edustajille yhteistä, sillä merkittäviä eroja etnisten ryhmien tai sukupuolen edustajien väliltä ei ole löydetty (Rimé, Philippot, Boca & Mesquita, 1992). Tutkimukset osoittavatkin tunteiden sosiaalisen jakamisen olevan hyvin yleistä ja tyypillistä etenkin emotionaaliseksi koetun tapahtuman jälkeen (Pennebaker, Zech & Rimé, (2001). Esimerkiksi Zech (2000) totesi tutkimuksessaan 89%
tutkittavista jakaneen kokemustaan toisten ihmisten kanssa ja puhuneensa tunteistaan emotionaalisen tapahtuman jälkeen.
Rimé, Philippot, Boca ja Mesquita (1992) selittävät sosiaalista jakamista tunteiden yksilön sisäistä maailmaa häiritsevällä luonteella. Erityisesti traumaattiset tai muuten voimakkaita tunteita herättäneet tapahtumat voivat häiritä yksilön sosiaalista, emotionaalista ja kognitiivista maailmaa.
Tällaiset kokemukset haastavat erityisesti yksilön turvallisuuden tunteen, mutta myös hänen käsityksiään itsestään, ympäröivästä maailmasta ja ihmissuhteista. Mitä häiritsevämmäksi yksilö on tapahtuneen kokenut, sitä todennäköisemmin hän kokee tarvetta tunteiden sosiaaliseen jakamiseen.
(Pennebaker, Zech & Rimé, 2001.)
Yleisesti tunteiden jakamisen voidaan ajatella olevan hyödyllistä. Muun muassa Zech ja Rimé (2005) huomasivat tutkimuksessaan tutkittavien kokeneen tunteiden sosiaalisen jakamisen hyvin hyödylliseksi ja puhumisen auttaneen ajatuksien selvittämisessä. Vaikka tunteista puhuminen ei johtanutkaan Zechin ja Rimén (2005) tutkimuksessa oireiden helpottumiseen, kokivat tutkittavat tulleensa ymmärretyiksi ja kuulluiksi. Useat tutkimukset puoltavatkin tunnepuheen aikaansaamien positiivisten vaikutuksien puolesta erityisesti traumaattisen elämäntapahtuman tai menetyksen jälkeen (Pennebaker, 1995). Tunteiden jakamisen vaikutuksia ei kuitenkaan pidä yliarvioida, sillä tunteiden sosiaalisen jakamisen hyödyistä on kuitenkin myös ristiriitaisia tutkimustuloksia.
Esimerkiksi Pennebaker, Zech ja Rimé (2001) kuvasivat tutkimuksessaan, kuinka tunteista puhumisella ei ollut mitään vaikutusta siihen, kuinka tunteita herättänyt tapahtuma koettiin.
Toisaalta puheessaan tunteita korostaneet tutkittavat kokivat jakamisen merkittävästi hyödyllisemmäksi ja sen muun muassa helpottaneen heidän oloaan ja auttaneen jäsentämänään kertomukseen liittyviä ajatuksia verrattuna tutkittaviin, jotka eivät puhuneet tunteistaan.
Tunteista puhumisen merkitystä voidaan pohtia myös vertaamalla tunteiden sosiaalista jakamista jakamattomuuteen. Finkenauer ja Rimé (1998) vertailivatkin salassa pidettyjä ja sosiaalisesti jaettuja muistoja. He totesivat salassa pidettyjen muistojen olevan yhteydessä yksilön pahoinvointiin sekä suurempaan tarpeeseen ymmärtää ja selittää tapahtunutta. Jonkin emotionaalisen muiston pitäminen salassa oli myös laajemmin yhteydessä muun muassa ihmissuhteisiin, elämäntyytyväisyyteen ja taloudelliseen tilanteeseen. Pennebaker, Zech ja Rimé (2001) argumentoivat puolestaan, että tunteiden jakamattomuudella on yhteys emotionaalisesta kokemuksesta toipumiseen ja tarpeeseen saada jakaa kokemaansa.
1.3 Tunteet ryhmätyönohjauksessa
Työnohjauksen määritelmänä voidaan Virtaniemen (1984) sanoja mukaillen pitää ohjaajan ja ohjattavan väliseen vuorovaikutukseen perustuvaa oppimistapahtumaa, jossa tavoitteena on työntekoa palvelevan minän kehitys. Työnohjauksen ytimessä on ajatus yksilön omien kokemusten hyödyntämisestä työssä ja kokemuksien valjastaminen oppimisen voimavaroiksi. Työnohjaus onkin aina tavoitteellista toimintaa: työnohjauksen on tarkoitus palvella yksilöiden jaksamista työssä ja tukea työntekoa perustehtävien suuntaisesti. (Koski, nd.) Työnohjauksella on myös koulutuksellisia, hoitavia, hallinnollisia ja laadunvalvonnallisia tehtäviä (Keski-Luopa 2011).
Tunteista puhuminen työelämän kontekstissa ei ole suinkaan turhaa, sillä erilaisella tunteiden ilmaisulla on vaikutuksia niin työssä selviämiseen kuin muihin ihmisiin työpaikalla (Rafaeli &
Sutton, 1989). Vietämme keskimäärin yhden kolmasosan päivästämme töissä (Tilastokeskus, 2012).
Ei ole siis ihmekään, että se herättää meissä paljon tuntemuksia, joiden käsittely yksin saattaa olla tietoisuutemme tai kykyjemme ulkopuolella. Työnohjaus onkin yksi niistä areenoista, jossa edellä mainittuja työn herättämiä tunteita on mahdollista käsitellä. Tunteilla on työnohjauksessa tärkeä rooli, sillä ne palvelevat sille ensiarvoista prosessia – oppimista. Tunteiden voidaan katsoa toimivan lisäksi myös muutosta eteenpäin vievänä voimana, sillä myös muutos on yksi työnohjauksen keskeisistä teemoista. (Kaarlela-Tuomaala, 2013.)
Työnohjauksessa erilaiset omassa työssä koetut haasteet ovatkin usein läsnä ja niiden käsittelyssä tunteet oleellisessa osassa. Tunteiden käsittelylle, tutkimiselle, ilmaisemiselle ja tavoittamiselle onkin oltava työnohjauksessa tilaa, jotta ohjauksen voitaisiin katsoa toteutuvan ja onnistuvan.
(Kaarlela-Tuomaala, 2013.) Tämän ohella myös tunteita ja erilaisten tunnediskurssien aktivoimista voidaan pitää työnohjaajan tehtävänä. Yksi työnohjaajan tärkeimmistä taidoista onkin ottaa vastaan ohjattavien erilaisia tunnetiloja ja tarpeita sekä vastata niihin ohjaamista ja oppimista edistävällä tavalla. Ryhmätyönohjauksessa työnohjaajan rooli on erityisen tärkeä, sillä hän luo puitteet ryhmän työskentelylle.
Työnohjaaja ei kuitenkaan ole ainoa ryhmämuotoista työnohjausta ohjaava voima. Ryhmässä mahdollistuu myös vertaistuki, jossa jokaisella on mahdollisuus tulla sekä kuulluksi ja tuetuksi että toimia tukena toisilleen (Heino & Kaivolainen, 2011.). Vertaistuen perusarvoihin kuuluvat solidaarisuus, samanlaisten kokemuksien jakaminen ja voimavarojen vahvistaminen sopivat yhteen työnohjauksen tavoitteiden kanssa. Ryhmämuotoinen työnohjaus toisin sanoen mahdollistaa
tunteiden sosiaalisen jakamisen tasa-arvoisessa ryhmässä. Oman kertomuksen kertominen sekä vapauttaa kertojaansa sen taakasta että auttaa jäsentämään sitä (Heino & Kaivolainen, 2011).
Työnohjauksella onkin katsottu aikaisemmissa tutkimuksissa olevan positiivisia vaikutuksia muun muassa työn laatuun, tehokkuuteen ja asiakastyytyväisyyteen (Koski, nd.). Tämän ohella työnohjaus vaikuttaa erityisesti henkilöstön työhyvinvointiin ja ammatti-identiteettiin (Tapiola, 2012).
1.4 Identiteetin rakentaminen
Identiteetti tarkoittaa tiivistetysti yksilön itsensä muodostamaa määrittelyä siitä, kuka hän on:
identiteetti on yksilön itsereflektioista muodostettu kokonaisuus ja tietoisuus itsestä. Yleensä identiteetti vastaa kysymyksiin siitä, kuka minä olen ja millainen minä olen. Käsitteen kannalta on oleellista sen konstruktionistinen luonne: yksilöt rakentavat identiteettinsä kulttuurisesta ja sosiaalisesta perinnöstä käsin (Holland, Lachilotte, Skinner & Cain, 1998). Identiteettien rakentamiseen kuuluu näin erilaista identiteettityötä, jossa yksilö käy läpi erilaisia ilmaisun ja olemisen mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja (Saastamoinen, 2006). Toisin sanoen identiteetti ei ole annettu, vaan tietoisen identiteettityön jatkuvasti muuttuva tulos.
Identiteettiä tehdään julkiseksi ja eläväksi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ilmaisemme ja rakennamme identiteettiämme sekä käyttäytymisellämme että kuvailemalla ihmisille, millaisia olemme. Vaikka identiteettiä ei tuotaisikaan esiin suoraan esimerkiksi kuulumisena johonkin ryhmään, voidaan ajatella, että välitämme jatkuvasti tietoa itsestämme ja siitä millaisia olemme joko sanallisesti tai sanattomasti. Juuri sosiaalisessa vuorovaikutuksessa identiteetti konstruoidaan ja ne tavat, joilla yksilö suhteuttaa itseään muihin ihmisiin ja ympäristöön, muodostavat identiteetin perusrakenteet. (Saastamoinen, 2006; Holland, Lachilotte, Skinner & Cain, 1998.) Eteläpelto (2007) kirjoittaakin identiteetin olevan minän ja yhteiskunnan leikkauspiste, jonka tarkastelussa on otettava huomioon nämä molemmat ulottuvuudet.
Identiteettiä tutkittaessa mielenkiinnon kohteena ovatkin ne tekemisen ja ymmärtämisen tavat, joiden avulla itseä suhteutetaan ympäristöön ja ennen kaikkea muihin ihmisiin (Saastamoinen, 2006). Etenkin diskurssianalyyttisestä näkökulmasta identiteetti tehdään, rakennetaan ja konstruoidaan diskursiivisissa käytänteissä. Näissä diskursseissa yksilö neuvottelee erilaisiin kategorioihin kuulumisen kanssa ja tekee näin identiteettityötä. Identiteettityötä käydäänkin
erityisesti silloin, kun yksilö joutuu käsittelemään identiteettiään koskevia ristiriitoja ja dilemmoja.
(Eteläpelto, 2007.) Identiteetti voidaan nähdä samaan aikaan henkilökohtaisena kokemuksena sekä sosiaalisena identiteettinä eli sellaisena kuvana, jonka toinen itsestään muille luo. Tässä tutkimuksessa lähestymme erilaisia identiteettejä tulkintarepertuaarien käsitteen avulla.
Tulkintarepertuaareja voidaan pitää säännönmukaisina merkityssuhteiden systeemeinä, jotka rakentuvat sosiaalisista käytännöistä ja rakentavat sosiaalista todellisuutta (Jokinen, Juhila &
Suoninen, 1993). Tässä tutkimuksessa tuomme esiin viisi erilaista tulkintarepertuaaria, jotka kätkevät kukin sisälleen omanlaisensa merkityssysteemin ja tavan rakentaa identiteettiä.
1.5 Positiointi
Diskurssianalyyttisessä näkökulmassa mielenkiinnon kohteena ovat ne tekemisen ja ymmärtämisen tavat, joiden avulla itseä suhteutetaan ympäristöön ja ennen kaikkea muihin ihmisiin (Saastamoinen, 2006). Tutkimuksemme kohteena ovat tunnepuheen avulla esiintuodut ja rakennetut tavat puhua identiteetistä, eli erilaiset tulkintarepertuaarit. Identiteettikeskustelun sisälle mahtuu kuitenkin monia erilaisia toimintoja, erilaisia ääniä ja kuvauksia. Näitä erilaisia asetelmia olemme pyrkineet kuvaamaan positioinnin käsitteen avulla.
Positioinnilla tarkoitetaan puheessa yksilön ”osia” tai ”rooleja”, joiden tavoitteena on saada yksilön teot ja käyttäytyminen vaikuttamaan ymmärrettäviltä. Terminä positiointi muistuttaakin roolia, mutta on sitä dynaamisempi käsite (Harré & Langenhove, 2007). Positiot muodostuvat yksilön omassa elämänkulussa, ja ne voidaan nähdä tapoina asemoida itseään omassa elämäntarinassaan.
Yksilöiden tuottamat positiot ovat aina suhteessa muihin ihmisiin ja itsensä positioimalla yksilöt positioivat myös muita ympärillään. Yksilöt voivatkin joutua ikään kuin pakotetuiksi tiettyihin positioihin, tulla toisten positioimiksi. (Harré & Langenhove, 2007.)
Erilaiset keskustelut mahdollistavat yksilöille vaihtoehtoja ottaa monenlaisia positioita. Yksilön oma kehityshistoria ja sosiaalinen asema määrittävät kuitenkin sitä tulkintarepertuaarien valikoimaa, joka yksilöllä on valittavanaan. Tiettyyn tulkintarepertuaariin positioituminen onkin harvoin täysin tietoista ja tarkoituksellista. Positioitumisella on aina seurauksensa toiminnalle ja erilaisessa puheessa yksilö voi positioida itsensä useilla eri tavoilla – esimerkiksi vahvaksi, voimattomaksi tai anteeksipyyteleväksi. (Lajunen, 2007; Harré & Langenhove, 2007.)
Bahtinin (1991) ajattelun mukaan voidaan puhua moniäänisyydestä eli äänistä, jotka kertovat samasta teemasta eri sanoin. Moniäänisyys tai erilaiset positiot voidaan nähdä erilaisina kielellisten repertuaarien ilmentyminä. Ihmisten voidaan ajatella elävän useissa äänissä, jotka ”soivat” samaan aikaan sen mukaan missä, mitä ja kenen kanssa he puhuvat (Seikkula & Arnkil, 2005).
Moniäänisyyttä ja erilaisia positioita voidaan samaan aikaan pitää erilaisina kuvauksina identiteettimme moninaisuudesta ja siitä, kuinka sisäinen maailmamme ei ole supistettavissa absoluuttisiin luokkiin. Pian esittämämme tulkintarepertuaarit tulisikin nähdä esimerkiksi toisiinsa joustavasti sitoutuneina, tuotettuina kategorioina, jotka sisältävät eri sävyisiä ja moniäänisiä, mutta samaa teemaa käsitteleviä puhetapoja.
1.6 Toimijuus
Toimijuudella tarkoitetaan yksilön tunnetta siitä, kuinka hänen on mahdollista osallistua omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon ja vaikuttaa elämäänsä yleisesti (Gordon, 2005). Lajunen (2007) korostaa toimijuuden käsitteen kohdalla yksilön kokemusta siitä, että hänen on mahdollista tehdä asiat toisin ja toimia vapaan tahtonsa mukaisesti. Toimijuuden voidaan katsoa koostuvan sellaisista yksilön sisäisistä voimista ja kyvyistä, joiden avulla yksilöstä rakentuu aktiivinen ja ympäristönsä kanssa jatkuvasti tekemisissä oleva ihminen. Seilonen ja Wahlström (2015) pitävät toimijuuden tutkimisen kannalta tärkeänä eritellä toimijuuspuheessa ilmenevät kaksi erilaista roolia.
He kirjoittavat yksilön olevan toimijuuspuheessa kertomuksensa kertoja ja sen päähenkilö. Kertojan roolissa toimijuuden ilmaiseminen vaihtelee, kun taas päähenkilön roolissa puheessa korostuu vahva toimijuus.
Giddensin (1984) mukaan toimijuus ilmenee ihmisen teoissa silloin, kun hän olisi voinut myös toimia toisella tavalla, ja kun se mitä tapahtui, ei olisi tapahtunut ilman kyseistä tekoa. Toimijuus tuleekin ilmi yksilöiden kertomuksissa muutoksesta, valintojen tekemisestä ja vapautumisesta (Virkki, 2004). Kyseessä on toisin sanoen kyvykkyys saada aikaan tietoinen ja tavoitteellinen muutos (Giddens, 1984). Toimijuus viittaa myös yksilön kapasiteettiin tehdä päätöksiä ja toteuttaa niitä, jolloin on myös kysymys voimasta.
Toimijuuden käsitteessä kohtaavat yksilölliset ja yhteiskunnalliset jännitteet: kulttuuri, talous, yksilön elämänvalinnat, kokemukset ja tunteet (Gordon, 2005). Toimijuuden käsitteen juuret löytyvät sosiaalitieteistä, mutta viime aikoina sitä on tutkittu myös paljon antropologiassa,
psykologiassa ja sukupuolentutkimuksessa (Eteläpelto, Vähäsantanen, Hökkä & Paloniemi, 2013).
Toimijuuden voimakas esiintyminen uusimmissa tutkimuksissa selittynee osittain yhteiskunnan muutoksilla. Gordonin (2005) mukaan myöhäismodernissa, kulttuurisesti ja taloudellisesti uusoikeistolaisessa yhteiskunnassa korostetaan individualismia, ja itsen tietoista yksilöllistä identiteetin rakentamista. Yksilöä pidetään ”oman onnensa seppänä.”
1.7 Tutkimuskysymykset
Ei ole täysin harmitonta, millaiseksi ihminen itsensä määrittelee – tunnepuheella emme ainoastaan kuvaa, vaan myös luomme itseämme. Työnohjauksen sosiaalisessa kontekstissa emme tee tätä kuitenkaan yksin, vaan itseämme muihin heijastaen. Goffmania (1956) jäljitellen voimme pitää sosiaalista maailmaa teatterina, jossa esitämme minäämme vaadittujen roolien mukaan yleisön seuratessa esitystä. Tunteiden vastaanottajien reaktiot vaikuttavat myös siihen, kuinka koemme itsemme. Tutkimuksessamme olemmekin ottaneet lähtökohdaksi jaetussa keskustelussa esiintuodut tavat luoda identiteettiä, sekä erilaiset positiot niiden sisällä. Käytämme tästä eteenpäin tulkintarepertuaarin käsitettä kuvaamaan niitä erilaisia identiteettejä, joita ohjattavat aineistossa tunnepuheella rakentavat.
Tutkimuskysymykset:
1. Millaisia identiteettejä tunnepuheella konstruoidaan ja ilmaistaan?
2. Millaista toimijuutta erilaisiin identiteetteihin sisältyy? Miten nämä sijoittuvat toimijuuden akselille?
Ensimmäinen tutkimuskysymys keskittyy työnohjauksessa esiin tulleiden tulkintarepertuaarien löytämiseen ja kartoittamiseen. Keskitymme erityisesti niihin yhteisiin puhetapoihin, joita eri ryhmissä käytetään, näiden sisältöjen kuvaamiseen ja niihin erilaisiin positioihin, joihin yksilöt puheessaan asettuvat. Tulkintarepertuaarit ja positiot eivät ole yksinkertaisia, vaan samanaikaisesti moniulotteisia, jakautuneita ja fragmentoituneita (Förnäs, 1998). Tästä syystä yksilö saattaa omaksua ja usein omaksuukin samaan aikaan useita erilaisia positioita – joskus jopa täysin ristiriitaisia tai toisiaan poissulkevia. Joskus näyttää jopa siltä, kuin yksilö puhuisi useilla eri äänillä.
Pyrimmekin tuomaan esiin samanaikaisesti tulkintarepertuaarien välisiä eroja ja niiden sisällä samaan aikaan soivia erilaisia, mutta samaa teemaa käsitteleviä ääniä. Ihmiset voivatkin luoda
puheellaan erilaisia vuorovaikutuksellisia ympäristöjä myös saman diskurssin sisällä (Harré &
Langenhove, 2007; Suoninen & Wahlström, 2009). Identiteettiä tarkastellessamme pyrimme kuvaamaan sitä, millaisen kuvan työnohjattavat itsestään luovat tunnepuheellaan. Tarkoituksemme ei siis ole identiteetillä ottaa kantaa siihen, millaisia työnohjattavat ”aidosti” ovat tai millaisia he itse kokevat olevansa, vaan kuvailla millaista kuvaa nämä itsestään loivat tunnepuheen avulla.
Toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten ohjattavat ilmaisevat eriasteista toimijuutta tunnepuheen kautta. Tuomme esiin, millaista toimijuutta mikäkin tulkintarepertuaari edustaa sekä vertailemme toimijuuden asteita ja vaihtelua toimijuuden
”akselilla”. Toimijuus ja sen aste ovat tärkeitä teemoja ensinnäkin siksi, että toimijuuden aste sanelee ne mahdollisuudet, joita yksilöllä on käytettävissään haasteiden käsittelyssä. Vahva toimijuus aktivoi ja mahdollistaa muutoksen, kun taas heikko toimijuus voi pahimmillaan jopa passivoida. Jotta ohjausta voisi tapahtua, tulee ohjaajan tietää, kuka tilanteessa on todella äänessä ja mistä asemasta tämä puhuu (Leiman, 2014). Työnohjattavan tukemiseksi työnohjaajan tieto tämän sen hetkisestä toimijuudesta ja sen myötä mahdollisuuksista vaikuttaa onkin tärkeää.
2 Aineisto ja menetelmät
2.1 Aineisto
Tutkimuksen aineistona toimi vuosina 2007-2008 kerätty Ennen ja jälkeen huostaanoton – tutkimuksen aineisto. Aineisto kattoi yhteensä 36 tuntia ryhmämuotoista työnohjausta, jossa työnohjaus kohdistui kolmeen ryhmään:
1. Sijaisvanhemmat
2. Ammatilliset perhekotivanhemmat 3. Erityistason perheterapeutit
Jokaisella ryhmällä oli kahdeksan puolentoista tunnin mittaista tapaamista. Perhekotivanhempien ryhmään osallistui yhteensä kolme pariskuntaa, sijaisvanhempien ryhmään neljä pariskuntaa (joista yksi keskeytti ensimmäisen istunnon jälkeen) ja perheterapeuttien ryhmään viisi perheterapeuttia.
Ryhmien vetäjinä toimivat hieman eri tavoin työohjaustilanteen toteuttaneet työnohjaajat, joilla oli jo aikaisempaa kokemusta vastaavanlaisesta ohjaustyöstä.
Aineistosta tunnepuheen kannalta mielenkiintoisen tekee se, että etenkin sijaisvanhemmuus ja perhekotivanhemmuus sitovat työn ja velvollisuuden arkeen ja yksityiseen elämään. Kaikki kolme ryhmää edustavat ammatteja, joissa tunnetyö on keskeinen osa työn arkea. Tunnetuimman ja eniten käytetyn määritelmän tunnetyöstä (emotional labour) tarjoaa Hochschild (1983), joka määrittelee tunnetyön tarkoittamaan tilannetta, jossa yksilö pyrkii muokkaamaan käytöstään, tunneilmaisuaan ja esimerkiksi kehonkieltään vastaamaan jotakin yhteiskunnan tai organisaation asettamaa tunteiden kokemista ja ilmaisemista koskevaa säädöstä. Toisin sanoen tunnetyössä työntekijä voi joutua syrjäyttämään omat autenttiset tunteensa toimiakseen ammattinsa velvoittamalla tavalla.
Vaikka jokainen ryhmä muotoutui erilaiseksi osallistujien erilaisen taustan sekä työnohjaajien erilaisen ohjaustyylin vuoksi, sisälsivät nämä kuitenkin yhteisiä elementtejä, joista keskustelu on tärkein. Tästä syystä emme ole analyysissamme keskittyneet ryhmien välisiin eroihin, vaan jokaisessa ryhmässä yhtä lailla esiintyvään tunteista puhumiseen. Jyväskylän yliopiston eettinen toimikunta on antanut puoltavan lausunnan tutkimuksen suunnitelmasta ja eettisen toimikunnan sihteeri on sallinut aineiston käytön professori Aarno Laitilan ohjauksessa myös Itä-Suomen yliopistossa.
2.2 Diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä
Diskurssianalyysi on tutkimusmenetelmä, jonka kohteena on ihmisten välinen vuorovaikutus.
Tavoitteena on selvittää erilaisia tapoja, joilla ihmiset rakentavat ja jäsentävät todellisuutta kielen avulla. (Nunan, 1993.) Diskurssianalyysi ei tarjoa suoria ohjeita tutkimuksen tekoon ja analysointiin. Selkeän ja tarkkaan rajatun menetelmän sijaan diskurssianalyysia tulisikin pitää ennemminkin väljänä viitekehyksenä (Potter & Wetherell, 1987). Diskurssianalyysia voidaan kuitenkin Jokisen, Juhilan ja Suonisen (1993) mukaan lähestyä viidestä teoreettisesta lähtöoletuksesta. Nämä oletukset ovat:
1. Kielen käyttö sosiaalista todellisuutta rakentavana
2. Useiden rinnakkaisten ja keskenään kilpailevien merkityssysteemien olemassaolo 3. Merkityksellisen toiminnan kontekstisidonnaisuus
4. Toimijoiden kiinnittyminen merkityssysteemeihin 5. Kielenkäytön seurauksia tuottava luonne.
Tiivistettynä diskurssianalyysin tarkastelun kohteena on siis kielen käyttö ja merkityksenanto jossakin kontekstissa. Diskurssianalyysi nojautuu sosiaaliseen konstruktionismiin, joka on laaja yleiskäsite eri tutkimusmenetelmille, joissa todellisuus nähdään rakentuvan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kielen avulla. Kielen avulla ei vain kuvata, vaan myös luodaan todellisuutta.
(Raatikainen, 2004.)
Tässä tutkimuksessa olemme ottaneet lähtökohdaksi brittiläisen diskurssianalyysin suunnan, joka keskittyy erityisesti minän ja identiteetin rakentamiseen kielen käytön avulla. Identiteettiä ei oleteta joksikin annetuksi, biologiseksi tai täysin syntyperäiseksi ominaisuudeksi, vaan jatkuvan identiteettityön tuotokseksi. Identiteettiä luodaan aina suhteessa sosiaaliseen ympäristöön, itseen ja kulttuuriin. (Saastamoinen, 2006.) Tästä syystä voimme erilaisissa tilanteissa näyttäytyä erilaisina – kuulumme samanaikaisesti useisiin kulttuureihin ja ympäristöihin. Joskus asetumme rinnakkaisiin tai jopa kilpaileviin diskursseihin samanaikaisesti (Parker, 1992). Esimerkiksi tunnepuheella voidaan korostaa omaa toimijuutta ja kykyä käsitellä tunteita, mutta samaan aikaan heittäytyä passiivisesti omien tunteiden vietäväksi.
Wetherell ja Potter (1988) puhuvatkin merkityssysteemien kirjosta. Merkityssysteemien kuvauksessa käytetään usein termejä diskurssi tai tulkintarepertuaari. Jokinen, Juhila ja Suominen (1993) esittävät, että diskurssin käsite sopii historiallisesti painottuneiden, vallan ja institutionaalisen puheen tutkimiseen, kun taas tulkintarepertuaari on vähemmän käytettynä terminä sopivampi esimerkiksi arkielämän kielenkäytön tutkimiseen. Kumpikin näistä käsitteistä viittaa kuitenkin samaan ilmiöön: lyhyesti kuvattuna erilaisiin tapoihin nähdä ja jäsentää maailmaa ja ilmaista tätä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tässä tutkimuksessa olemme päätyneet käyttämään tulkintarepertuaari-termiä kuvaamaan keskustelun kautta rakentuvia tunnepuhetyyppejä.
Erilaisten diskurssien tai tulkintarepertuaarien kautta mahdollistamme erilaisten identiteettien ja todellisuuksien rakentamisen (Tuominen, Talja & Savolainen, 2002). Jokainen näistä repertuaareista on rakentunut rajallisesta määrästä tietyn tyylin ja kieliopin mukaisesti käytettyjä termejä, jotka on usein johdettu yhdestä tai useammasta avainmetaforasta. Tietyn tulkintarepertuaarin käytöstä voivat tietynlaisten ilmausten lisäksi kertoa myös ilmaisun tavat
(Wetherell & Potter, 1988). Tähän pohjaten olemme tutkimuksessamme pyrkineet tuomaan esiin sekä mitä sanotaan että miten se sanotaan (taulukko 1). Pääpaino on kuitenkin itse tunnepuheelle, minkä vuoksi olemme pyrkineet pitämään litterointitarkkuuden sanatarkkana, mutta merkeiltään minimalistisena ja helposti luettavana.
TAULUKKO I: Litterointimerkit (mukailtu: Seppänen, 1997)
. laskeva intonaatio
, tasainen intonaatio
? nouseva intonaatio
_ painotus
[ ] päällekkäispuhunnan alut ( ) tutkijoiden huomiot
2.3 Aineiston analysointi
Koska diskurssianalyysi ei tarjoa suoria analyysimenetelmiä, vaan toimii ennemminkin eräänlaisena omaksuttavana ”mentaliteettina” (Ilmonen, 2007), on ensisijaisen tärkeää, että tutkija perustelee ja avaa tutkimusprosessin päättelypolkuineen ja päätelmineen. Tämä tutkimus lähti liikkeelle kesällä 2014, jolloin aineisto koodattiin ja analysoitiin alustavasti. Myötäelävä, eläytyvä materiaaliin upottautuminen on laadullisen tutkimuksen lähtökohta (McLeod, 2001). Käytännössä tämä tapahtui aineistoon perehtymiseen monella eri tavalla. Siinä missä ensimmäisellä kerralla videoaineistoon tutustuessa tarkkaavaisuutemme keskittyi laajan yleiskuvan hahmottamiseen, keskityimme seuraavalla kerralla enemmän itse tunnepuhekohtiin ja niiden sisältöihin.
Samaan aikaan litteroidun aineiston ja videon seuraaminen mahdollisti sekä sanallisen että keholla tapahtuvan tunneviestinnän monikanavaisen tulkinnan, jolloin saatoimme kiinnittää huomiota retoristen valintojen lisäksi joko niitä vahvistaviin tai joskus ristiriitaisiinkin ilmaisujen ei- sanallisiin puoliin. Tällä kartoituksella pyrimme aineistolähtöisesti tutkimaan laajasti niitä erilaisia tunnepuheen tyylejä, joita työnohjattavat puheessaan ilmaisivat. Kirjasimme ja koodasimme istunto
kerrallaan ylös jokaisen tunnepuhetta sisältävän puheenvuoron. Samalla määrittelimme tunnepuheen käsitteen aineistomme pohjalta.
Näiden alustavien koodausten ja muistiinpanojemme kautta saadun esiymmärryksen avulla suoritimme alustavan teemoittelun. Teemoittelun ja sen pohjalta luotujen ”sitaattikokoelmien”
avulla pyrimme löytämään ja erottelemaan tutkimuskysymyksen kannalta olennaiset aiheet.
Teemoilla – tai tästä eteenpäin tulkintarepertuaareilla – tarkoitetaan erilaisia tunneilmaisun tyyppejä, joiden alle tunnepuhetta saatoimme luokitella. Teemoiksi nousivat oikeutuksen, syyllisyyden, neuvottelun, riittämättömyyden ja kasvun tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaareja ei nimetty yhden ilmaistun tunnetilan mukaan. Emme johdattaneet esimerkiksi ilon, surun tai vihan tulkintarepertuaareja. Sen sijaan tulkintarepertuaareilla kuvasimme tiettyjen tunneilmaisutyyppien lisäksi ennemminkin erilaisia tunnepuheen tyylejä, tapoja nähdä maailmaa ja kuvata itseä. Kukin tulkintarepertuaari johdatettiin ja nimettiin työnohjattavien tai työnohjaajien puheenvuoroissa esiin tulleiden avainmetaforien mukaan.
Tätä seurasi tulkinnan prosessi, jossa pyrimme kuvaamaan jokaisen tulkintarepertuaarin ydinpiirteitä eli sitä, millaiseksi työnohjattavat itsensä tunnepuheella määrittelivät. Pyrimme näytteiden avulla kuvaamaan ja kertomaan, mitä tulkittavat sanoivat. Näytteet tähän tutkimukseen valittiin niiden edustavuuden vuoksi: rajallisen tilan vuoksi tähän analyysiin otettiin näytteet, jotka kuvasivat mielestämme parhaiten kyseisten tulkintarepertuaarien ominaisuuksia ja ydinpiirteitä.
Eräällä tapaa tulkitsemme sanotun lisäksi siis sitä, mitä sanotun taakse symbolisesti tai suoraan kätkeytyy. Identiteetin lisäksi kuvasimme työnohjattavien toimijuutta siten, miten se näiden puheessa välittyi. Tätä tarkastelimme asettamalla tulkintarepertuaarit eräänlaiselle akselille sen mukaan, kuinka heikkoa tai vahvaa toimijuutta niissä esiintyvä puhe edusti.
3 Tutkimustulokset
3.1 Tunnepuheella tuotetut tulkintarepertuaarit Liian kova hinta – syyllisyyden tulkintarepertuaari
Syyllisyyden tulkintarepertuaaria kuvastivat työnohjattavien ilmaisemat negatiiviset tunteet, kuten pelko itsensä tai muiden vahingoittamisesta. Negatiivisia tunteita peilattiin usein toisten ihmisten kohdalla tehtyihin ratkaisuihin, jolloin työnohjattavat joutuivat pohtimaan tekemiään valintoja ja niiden seurauksia. Alla oleva näyte ilmentää, kuinka yhteisen jaetun naurun sekä työnohjaajan kysymyksen jälkeen ohjattava uskaltautui kertomaan omista tuntemuksistaan.
Negatiiviset tunteet näyttäytyivät työnohjattavien puheessa usein niin vahvoina, että työnohjattavat tarvitsivat ohjausta ja tukea niiden käsittelyyn ja ilmaisuun. Kerrontaa sävyttävät epäröinnit ja useat tauot voitiin nähdä epävarmuuden merkkeinä vaikean asian äärellä. ”Liian kova hinta” toimii tämän tulkintarepertuaarin avainmetaforana, joka kuvastaa pelkoa itse aiheutetusta pahasta, mikä voi olla etenkin auttajaidentiteen omaavalle työnohjattavalle vaikea asia hyväksyä. Puheessa työnohjattavat usein kävivät keskustelua omien valintojensa ja päätöksiensä välillä ja pohtivat näiden seurauksia itselleen ja muille. Yllä olevassa näytteessä työnohjattavan kuvasi, kuinka hän on
”katunut valintojani ja päätöksiäni” ja ”joutunut tekemään todella paljon töitä itseni kanssa”, mikä puheen negatiivisesta vireestä huolimatta viittasi työnohjattavan aktiiviseen rooliin omassa elämässään. Toisin sanoen näytteessä työnohjattava ei näyttänyt asettuvan uhrin asemaan, vaan ennemminkin ammatillisesti vaikeampaan vahingoittajan positioon.
Syyllisyyden tulkintarepertuaarissa työnohjattavat puhuivatkin vahvasti ammatti-identiteetistä käsin, jolloin puheessa tuotiin esiin omia valintoja ja vastuuta niistä. Tässä tapauksessa kuvattiin ennemminkin ammattiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka näkyivät tunnepuheessa syyllisyyden ilmauksina. Minä muotoutui kuitenkin puheessa aktiiviseksi tekijäksi, joka otti vastuun vaikeista ja muita satuttavista valinnoista, jolloin työnohjattava omasi sekä auttajan että vahingoittajan identiteetin.
Tällaisissa tilanteissa työnohjattavat puhuivat tekojensa negatiivisistakin vaikutuksista ja ottivat ne osaksi omaa identiteettiään. Työnohjattavat joutuivat tällöin työskentelemään kahden ristiriitaisenkin position kanssa. Tunnetyötä tehdessään he ovat samaan aikaan auttajia, jotka tekevät työtään muiden hyväksi. Samaan aikaan työ vaatii uhrauksia, jotka esimerkiksi edellisessä näytteessä ovat kohdistuneet biologisten lasten saamaan huomioon. Syyllisyyttä saattoivat myös aiheuttaa oma kyvyttömyys auttaa toisia sekä tunne epäonnistumisesta. Pahimmillaan auttaja on voinut tahattomasti satuttaa toista, jolloin toisille tai muille aiheutettu kipu on ”liian suuri hinta”, jonka työnohjattava silti joutuu aktiivisesti kohtaamaan ja käsittelemään.
Tuulimyllyjä vastaan – riittämättömyyden tulkintarepertuaari
Riittämättömyyden tulkintarepertuaarissa keskeistä oli työnohjattavien runsaat negatiivisten tunteiden ja erityisesti voimattomuuden tunteen kuvailut. Tunteet tuotiin usein esiin työnohjattavien kertoessa vaikeiksi kokemistaan tilanteista, joissa he eivät osanneet menetellä oikeaksi kokemallaan tavalla. Työnohjattavat kyseenalaistivat puheessaan tekemiään valintoja ja liittivät näihin tilanteisiin
ja valintoihin negatiivista tunneilmaisua. Riittämättömyyden tulkintarepertuaarissa tunteiden kokeminen ilmaistiin ajoittain huonona asiana, jota ei haluttu paljastaa muille ja omista tunteista kuvattiin koettavan häpeää. Tunteiden ilmaisun värittyessä negatiiviseksi näyttäytyivät työnohjattavat epävarmoilta ja työn vaatimuksien edessä taipuneilta.
Riittämättömyyden tulkintarepertuaarissa työnohjattavat puhuivat tunteiden ja työn vaatimuksien kestämisen pakosta, jolloin tunteet tuotiin ilmi ikään kuin painavina taakkoina, joiden kestäminen oli työnohjattavalle ainut vaihtoehto. Tunteiden sietämisen pakosta puhuttiin erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa työnohjattavat kertoivat kokevansa välttämättömäksi tehdä lasta kokevia ratkaisuja ja päätöksiä. Tulkintarepertuaarin avainmetaforan mukaisesti työnohjattavat kuvasivat ikään kuin olevansa taistelussa ”tuulimyllyjä vastaan” ja häviävänsä tämän taistelun. Työnohjattavat kuvasivat kantavansa työtilanteista vastuun, mutta eivät nähneet heillä itsellään olevan mahdollisuuksia muuttaa näitä tilanteita. Kuvailemalla pakon, vastuunkannon ja vaikuttamismahdollisuuksien vähäisyyden teemoja työnohjattavat ilmensivät samalla heikkoa toimijuutta.
Yllä olevassa näytteessä työnohjattava puhui riittämättömyyden tulkintarepertuaarille ominaisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Työnohjattava ilmaisi kokemiaan negatiivisia tunteita suoraan, mutta ei kuitenkaan ottanut vastuuta tilanteen haltuun ottamisesta tai muuttamisesta. Sen sijaan työnohjattava tuotti puheessaan sietämisen ainoaksi mahdollisuudeksi selvitä tunteiden kanssa.
Näytteessä ohjattava ilmaisi hyvin vähäistä toimijuutta rajaamalla omat mahdollisuutensa vaikuttaa
tilanteeseen vähäisiksi ja muiden avunannon olemattomaksi. Työnohjattava totesi ”sää joudut kuitenkin ku se on sinun siellä sun kodissa niin sää joudut siitä vastaamaan ja päättämään ne asiat”, näin korostaen vaatimusta työn ja tunteiden kestämisen pakosta.
Pitäisikö saada raivari – neuvottelun tulkintarepertuaari
Neuvottelun tulkintarepertuaarissa korostui voimakkaasti emotionaalisena dissonanssina tunnettu ilmiö. Emotionaalisella dissonanssilla tarkoitetaan tässä sisäistä konfliktia, jossa henkilön kokemat tunteet ovat ristiriidassa tältä joko ammatin tai muun roolin puolesta odotettujen tunteiden kanssa (Abraham, 1999). Tällaisessa tunnepuheessa työnohjattavat toivat tunteita esiin tavalla, jossa odotetut ja koetut tunteet olivat usein ristiriidassa. Tämä johti puhetapaan, jossa työnohjattavat tasapainottelivat aktiivisuuden ja passiivisuuden välillä – vaikka nämä olivatkin kosketuksissa tunteisiinsa, eivät he kuitenkaan pyrkineet aktiivisesti muuttamaan tulkinta- tai toimintatapojaan.
Alla olevassa näytteessä kuvautuu työnohjattavan käymä kamppailu omien negatiivisten tunteidensa ja ammatillisuuden välillä.
Vaikka näytteessä työnohjattava puhuukin suoraan omista ahdistavista tunteistaan, näytti omien vaikeasti hyväksyttävien tunteiden taakse kätkeytyvän kysymys: mitä minulla on oikeus tuntea?
Luvan kysymisen ja oman epävarmuuden lisäksi neuvottelun tulkintarepertuaarissa korostui tasapainottelu kahden ristiriitaisen tunteen välillä, jolloin työnohjattava asettui kahteen vastakkaiseen positioon. Näytteessä työnohjattava kertoi kuinka hänellä ”semmonen tunne että tekis mieli joskus ravistaa sitä äitiä”, mutta samaan aikaan hän kammoksui omia ajatuksiaan.
Työnohjattava ikään kuin puhui kahdella eri äänellä, joista toinen haluaa satuttaa ja toinen kammoksuu ensimmäisen ajattelutapaa. Neuvottelupuheessa tämä ilmeni ikään kuin sisäisenä neuvotteluna, joka tuotiin myös muiden kuuluville.
Neuvottelun tulkintarepertuaarissa tutkittava saattoi vaihtaa positiotaan aktiivisen ja passiivisen välillä, mikä voi olla yksi emotionaalisen dissonanssin seurauksia. Työnohjattavat näyttivät usein sisäistäneen työn tuottamat odotukset osaksi itseään eräänlaiseksi sisäiseksi toiseksi (Leiman, 2014), joka määrittelee meille sallitun toiminnan. Tarpeen vaatiessa se myös syyllistää ja tuottaa häpeää, kun emme kykene täyttämään sisäisen toisen asetettuja vaatimuksia. Tällaisessa kategoriassa oma identiteetti muotoutui hauraaksi, epävarmaksi ja pahimmillaan jopa ristiriitaiseksi.
Kun työnohjattavat kokivat sisäistetyn toisen ja ulkoapäin omaksutut kriteerit hyväksytylle tunneilmaisulle vahvoina, näyttäytyivät omat autenttiset tunteet väärinä ja hyväksymättöminä.
Siinä missä työminän ja arkiminän ja erilaisten tunteiden erottaminen näyttäytyi voimavarana kasvun tulkintarepertuaarissa, nähtiin se neuvottelun tulkintarepertuaarissa ongelmallisena prosessina, jota kuvattiin usein ”ahdistavana.” Omien vaikeiden tunteiden käsittely ja identiteetin hauraus tulevat hyvin esiin tulkintarepertuaarin avainmetaforassa ”pitäisikö saada raivarit”. Lupa ilmaista omia aitoja tunteitaan ei ole itsestään selvä, vaan siihen ikään kuin joudutaan kysymään muiden suostumusta. Sallituissa tunteissa ja identiteetissä korostuivat ammatin ja sisäistetyn toisen luomat vaatimukset, jolloin omat aidot tuntemukset peittyivät näiden alle.
Tunteille et voi mitään – oikeutuksen tulkintarepertuaari
Oikeutuksen tulkintarepertuaarissa korostui sellainen tunnepuhe, jossa työnohjattavat vaikuttivat pyrkivän rakentamaan oikeutusta omille tunteilleen ja niiden ilmaisulle. Tällainen puhe tuli erityisesti ilmi työnohjattavien peilatessa nykyhetkeä aikaisempiin negatiivisiin kokemuksiinsa.
Työnohjattavat korostivat tunteiden ilmaisun tärkeyttä ja tunteet tuotiin ilmi ikään kuin vastareaktiona suhteessa menneeseen, jolloin työnohjattavat pyrkivät oikeuttamaan tänä päivänä kokemiaan tunteita. Oikeuttamista ilmennettiin käyttämällä ääri-ilmaisuja tunteista puhuttaessa sekä esittämällä omat valinnat ainoina oikeina tapoina reagoida työtilanteisiin.
Työnohjattavat irtisanoutuivat ajoittain puheessaan ammatillisuudesta ja sitä kautta vaikuttivat tekevän tilaa tunteiden kokemiselle ja ilmaisulle. Työnohjattavat tuottivat puhetta tunteiden kokemisen tai ilmaisun tarpeellisuudesta etäännyttämällä sen ”ammattiin kuuluvasta” tai
”ammatillisesta” käyttäytymisestä. Tunteiden ilmaisua perusteltiin erityisesti sellaisella retorisella
kielellä, jossa tavat ilmaista tunteita nimettiin oikeutetuiksi tai luonnollisiksi tavoiksi reagoida työhön.
Yllä olevassa näytteessä työnohjattava pyrki positioimaan ”tytön” asemaan, jossa tällä on vastuu työnohjattavan tunnereaktioista. Tämä kuvastaakin heikkoa toimijuutta, mikä kävi ilmi työnohjattavan siirtäessä vastuun omista tunteistaan ja tunnereaktioistaan toisaalle. Sanavalinnat
”haluamattani” ja ”tunteilles et voi niinku mitään” ovat vähäisen toimijuuden ilmaisuja, mutta voidaan nähdä myös pyrkimyksinä oikeuttaa omat tunnekokemukset häivyttämällä puheesta omat mahdollisuudet vaikuttaa tunteiden kokemiseen ja ilmaisemiseen. ”Tunteille et voi mitään” onkin tulkintarepertuaarin avainmetafora, joka kuvaa tulkintarepertuaarille ominaista työnohjattavien pyrkimystä vakuuttaa kuulijat siitä, että työnohjattavan tunnereaktio on ollut oikeutettu.
Oikeutuksen tulkintarepertuaarissa työnohjattavien identiteetit negatiivisten kokemusten kautta muodostettuina. Työnohjattavat oikeuttivat kokemiaan tunteita ja niiden ilmaisutapoja sulkemalla pois vaihtoehtoiset tulkintatavat, jolloin kuva työnohjattavien identiteetistä muotoutui vahvaksi, jopa ehdottomaksi. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna työnohjattavat vaikuttivat puheensa kautta olevan sinut omien tunteidensa ja näiden ilmaisun kanssa. Työnohjattavat näyttäytyivät omien kokemuksiensa asiantuntijoina, jotka kielsivät vastaväitteet ja siirsivät vastuun tunteidensa kokemisesta toisaalle. Näin tehdessään työnohjattavat tuottivat puheessaan heikkoa toimijuutta.
Voisiko tästä oppia jotakin – kasvun tulkintarepertuaari
Kasvun tulkintarepertuaarissa työnohjattavat ottivat erittäin vahvan toimijuuden position.
Negatiiviset tunteet tai kokemukset eivät heijastuneet puheeseen voittamattomina tai
ylitsepääsemättöminä, vaan ne nähtiin jonkinlaisina voitettavina haasteina tai hetkellisinä vaikeuksina. Puheessa ilmenivät uuden tiedon ja selviytymiskeinojen omaksuminen sekä tunteiden hyväksyminen. Yksinkertaisimmillaan kasvun tulkintarepertuaari erottui muista tulkintarepertuaarista positiivisina sanavalintoina. Kasvun tulkintarepertuaari ei kuitenkaan rajoitu vain ja ainoastaan positiiviseen tunneilmaisuun. Positiivisen tunnelatauksen ohella kasvun diskurssissa korostui vahvasti työnohjattavien oma aktiivinen rooli oman elämänsä ohjaajina.
Yllä olevassa näytteessä työnohjattava kertoi positiivisten tunteiden löytämisestä vaikeuksien keskellä. Vaikka työ on tuottanut haasteita, käytti hän sanoja ”helpottunut” ja ”vapautuneempi”
kuvatessaan ajatuksiaan ja tunnetilojaan. ”On varmasti aika paljon omista ajatuksista nimenomaan ja omien korvien välistä kiinni”, on ilmaisu, joka kuvaa kasvun tulkintarepertuaarin vahvaa toimijuutta, siihen liittyvää tietoista yrittämistä omien tunteiden käsittelyyn sekä haluun tuottaa itsestään kuvaa myös oppijana työssään. Näytteessä työnohjattava käyttää useassa kohtaa vertailevia sanavalintoja, kuten ”vapautuneempi” ja ”levollisempi”, näin luoden eroa sille, miten asiat ovat joskus olleet tai miten ne olisivat voineet olla. Puheessa heijastuu täten vertailu kahden
position välillä, joista nykyinen nähdään toivottuna, oman aktiivisen työn tuloksensa saavutettuna tilana.
Kasvun tulkintarepertuaarissa omat tunteet hyväksyttiin tai niitä vähintäänkin pyrittiin ymmärtämään, jolloin ne nähtiin osana omaa identiteettiä. Työnohjauksen tavoitteiden mukaisesti työnohjattava määritti itsensä identiteetiltään oppijaksi, joka on aktiivisen pohdinnan ja oivalluksien kautta löytänyt uuden, kasvuun ohjaavan ja positiivisen kuvauksen itselleen. Siinä missä esimerkiksi oikeutuksen tulkintarepertuaarissa omat tunteet kuvattiin absoluuttisina ja oikeutettuina ilman itsereflektiota, korostui kasvun tulkintarepertuaarissa omien tunteiden peilaaminen niin aikaisempiin kokemuksiin kuin ammatillisuuden asettamiin haasteisiin. Emotionaalisen dissonanssin sijaan kokemus identiteetistä muodostui eheäksi, negatiivisistakin kokemuksista oppineeksi.
Eräällä tapaa kasvun tulkintarepertuaaria voidaan pitää työnohjauksen tavoitteena. Myös työnohjaaja saattoi suunnata työnohjattavia tämän tulkintarepertuaarin sisältöjen suuntaan. ”Voisiko tästä oppia jotakin” onkin tämän tulkintarepertuaarin avainmetafora, jonka työnohjaaja esitti pyrkimyksenään oppimiskokemuksien kautta johdatella työnohjattavia kohti toisenlaisia ajattelutapoja. Vertailu ja vaihtoehtoisten, kasvattavien tai kehittävien näkökulmien ottaminen onkin kasvun tulkintarepertuaarille ominaisin piirre, mikä korostuu tunnepuheessa positiivisena minäkuvana.
3.2 Tulkintarepertuaarit toimijuuden akselilla
Sivusimme jo tulkintarepertuaareja esitellessämme niihin sisältyvää toimijuutta. Tietyllä tapaa identiteetti ja toimijuus kietoutuvatkin yhteen. Siinä missä identiteetti vastaa kysymykseen kuka minä olen tai diskurssianalyyttisessä yhteydessä millaiselta minä vaikutan, vastaa toimijuus puolestaan kysymykseen siitä, mitä minä pystyn tekemään. Kurri (2005) määritteleekin toimijuuden mahdollisuutena valita toimintansa. Alla olevalla kuvalla olemme pyrkineet hahmottamaan tulkintarepertuaareja toimijuuden ”akselilla.” Päätöksemme ilmaista toimijuutta akselilla pohjautuu siihen, etteivät kaikki tulkintarepertuaarit olleet puhtaasti joko vahvaa tai heikkoa toimijuutta ilmaisevia. Seuraavassa kuvassa olemme asettaneet tulkintarepertuaarit janan yläpuolelle sen mukaan, mihin kohtaan nämä sijoittuvat vähäisen ja vahvan toimijuuden akselilla. Janan
alapuolelle puolestaan olemme kuvanneet ne avainprosessit, joiden kautta työnohjattavat ilmensivät heikkoa tai vahvaa toimijuutta.
KUVA I: Tulkintarepertuaarit toimijuuden akselilla
Tulkintarepertuaarien sisällä työnohjattavat erosivat tavoissaan ilmaista toimijuutta kahdella merkittävällä tavalla. Heikkoa toimijuutta sisältäneissä tulkintarepertuaareissa tunteiden alkuperä selitettiin itsestä ulkopuolisilla tekijöillä. Tunteet aiheutuivat ja syntyivät itsestä riippumatta, kun taas vahvan toimijuuden tulkintarepertuaarissa tunteiden alkuperästä otettiin vastuu. Esimerkiksi heikossa toimijuudessa vastuu tunteista saatettiin asettaa asiakkaiden harteille, jolloin työnohjattava positioi itsensä vastuun ulkopuolelle. Vahvassa toimijuudessa sen sijaan tunteita lähestyttiin itsestä lähtöisin olevina ilmiöinä, joihin työnohjattavat kokivat voivansa itse vaikuttaa. Tällöin tunteet näyttäytyivät myös omien valintojen vääjäämättöminä seurauksina.
Toinen merkittävä ero vahvan ja heikon toimijuuden välillä näkyi vaikutusmahdollisuuksien ilmaisussa. Vahvaa toimijuutta ilmentäneissä tulkintarepertuaareissa työnohjattavat korostivat omia mahdollisuuksiaan muuttaa tilannetta oman toimintansa avulla. Tämä ilmeni esimerkiksi kasvun tulkintarepertuaarissa, jossa omaa toimintaa muuttamalla työnohjattavat kokivat olevansa
kyvykkäitä vaikuttamaan myös tunteisiin. Tällöin vastuu omasta elämästä säilyi työnohjattavalla.
Sen sijaan heikossa toimijuudessa vastuu sysättiin jonnekin ulkopuolelle: omat vaikutusmahdollisuudet nähtiin joko olemattomina, tai niihin ei kyetty tarttumaan.
4 Pohdinta
Tutkimuskysymykset ja tulokset
Ensimmäisen tutkimuskysymyksemme tarkoitus oli tarkastella, millaisia tulkintarepertuaareja työnohjattavat käyttivät tunnepuheessaan sekä millaisia identiteettejä eli kuvia itsestä näiden tulkintarepertuaarien kautta rakentuisi. Tässä käytimme myös apuna positioinnin ja toimijuuden käsitteitä. Toinen tutkimuskysymyksemme puolestaan pyrki selvittämään, miten toimijuus ilmeni eri tulkintarepertuaareissa, eli miten ne voitiin asettaa eräänlaiselle toimijuuden jatkumolle.
Havaintojemme pohjalta loimme viisi tulkintarepertuaaria: oikeutuksen, syyllisyyden, neuvottelun, riittämättömyyden ja kasvun tulkintarepertuaarit. Nämä eivät kuvaa vain ja ainoastaan tiettyä ilmaistua tunnetta, vaan laajempia tapoja ilmaista ja kuvata niin maailmaa kuin itseä ja omia sisäisiä mielentiloja.
Diskurssianalyyttisen tutkimuksen lähtöoletuksena on, ettei ole täysin merkityksetöntä, miten ihminen itsestään tai tunteistaan puhuu. Puheellaan työnohjattavat ottivat erilaisia positioita, jotka ilmensivät näiden toimintamahdollisuuksia. Tunnepuheella ilmaistiin myös laajemmin omaa identiteettiä, tapaa nähdä itsensä ja muut. Esimerkiksi mikäli tunnepuhe sisälsi paljon voimattomuutta, rajasi se yksilön haluja ja mahdollisuuksia erilaiseen toimintaan. Samaan tapaan kuva itsestä saattoi näyttää negatiivisena.
Syyllisyyden tulkintarepertuaarissa työnohjattavat ilmaisivat negatiivisia tunteita, kuten pelkoa itsensä tai muiden vahingoittamisesta. Työnohjattavat puhuivat itse aiheutetun pahan pelosta ja työskentelivät kahden ristiriitaisenkin position välillä. Työnohjattavat esittivät itsensä auttajina, jotka tekevät työtä asiakkaidensa hyödyksi, mutta toisaalta samaan aikaan positioituivat satuttajiksi, jolloin työn vaatimat uhraukset ovat aiheuttaneet muille pahaa. Tulkintarepertuaarissa
työnohjattavat ottivat vastuun ja ilmensivät vahvaa toimijuutta, mutta kokivat sitä erityisesti suhteessa omiin muita satuttaviin valintoihinsa. Eräällä tapaa työnohjattavat omaksuivat uhrin identiteetin, mutta ilman sen passivoivaa vaikutusta. Vastuu teoista kulki työnohjattavien mukana näiden kertomuksissaan, ja tuli hyvin esiin puheessa omasta syyllisyydestä.
Syyllisyyden tulkintarepertuaarin tapaan myös riittämättömyyden tulkintarepertuaarissa korostui puhe negatiivisista tunteista. Toisin kuin syyllisyyden tulkintarepertuaarissa, oli tässä tulkintarepertuaarissa keskeistä työnohjattavien puhe voimattomuuden tunteista ja puheessa korostunut heikko toimijuus. Työnohjattavat kuvasivat samaan aikaan tunteiden sietämisen olevan pakko, mutta samalla tunteiden kokemisesta kerrotaan koettavan häpeää. Työnohjattavien identiteetit vaikuttivat muotoutuvan pakon ja voimattomuuden kokemuksien ympärille, jolloin työnohjattavat näyttäytyivät itse heikkoina, epävarmoina ja työn vaatimuksien edessä alistuneina.
Toimijuuden akselilla riittämättömyyden tulkintarepertuaari edusti heikon toimijuuden ääripäätä.
Työnohjattavien ilmaisemat runsaat riittämättömyyden ja voimattomuuden kokemukset herättävät kysymyksen siitä, miten tällainen puhe vaikuttaa työnohjattavien työssä suoriutumiseen ja työhyvinvointiin.
Toinen työhyvinvoinnin kannalta erityisen ongelmallinen tulkintarepertuaari on neuvottelun tulkintarepertuaari, jossa korostui vahvasti koettujen ja odotettujen tunteiden välinen ristiriita.
Työnohjattavat olivat samaan aikaan kosketuksissa omiin tunteisiinsa, mutta eivät tehneet konkreettisesti mitään niiden käsittelemiseksi. Ammatin tai ulkopuolisten kautta omaksutut vaatimukset muuttuivat neuvottelun tulkintarepertuaarissa sisäiseksi toiseksi, joka sai työnohjattavan kyseenalaistamaan omat tunteensa. Kun omat aidot tuntemukset kyseenalaistettiin, muodostui identiteetti hauraaksi, epävarmaksi tai pahimmillaan jopa työminän ja arkiminän välisen ristiriidan taistelukentäksi. Aktiivinen neuvottelu omista tunteista ja oikeudesta kokea niitä edusti vahvaa toimijuutta, jossa työnohjattava etsi omaa paikkaansa ja kysyi lupaa sallitulle tunneilmaisulle.
Oikeutuksen tulkintarepertuaarissa korostuivat työnohjattavien pyrkimykset saada oma puhe kuulostamaan vakuuttavammalta ja omat tunnekokemukset oikeutetuilta. Tällaisessa puheessa korostui työnohjattavien nykyhetkenä koettujen tunteiden peilaaminen menneisyyden negatiivisiin kokemuksiin. Työnohjattavien pyrkimykset oman puheensa ja tunteiden oikeuttamiseksi tuli ilmi työnohjattavien käyttäessä puheessaan ääri-ilmaisuja, heidän rajatessaan omat tunneilmaisunsa ainoiksi oikeiksi tavoiksi reagoida tilanteisiin ja heidän siirtäessään vastuun itsensä ulkopuolelle.
Työnohjattavat irtisanoutuivat ammatillisuudesta etäännyttämällä itsensä ja omat tunneilmaisunsa ammatillisesta käyttäytymisestä. Tällaisen puheen kautta työnohjattavien oma identiteetti näyttäytyi vahvana ja kyseenalaistamattomana. Tästä huolimatta siirtämällä vastuun omista tunnekokemuksistaan toisaalle työnohjattavat ilmensivät heikkoa toimijuutta.
Työnohjattavien oikeuttavan puheen taakse vaikutti kuitenkin jäävän kysymys siitä, kohdistettiinko oikeutus kuulijoille vai työnohjattavalle itselleen. On mahdollista, että omaa heikkoa toimijuutta tunteiden suhteen pyrittiin ikään kuin piilottamaan oikeutuksen taakse. Todennäköisesti kuulijan lisäksi oikeutus kohdistettiin myös työnohjattavalle itselleen, jolloin kokemus identiteetistä ja hallinnan tunteesta pysyi vahvana, eikä työnohjattava joutuisi katumaan tai kyseenalaistamaan omia valintojaan.
Lähimmäksi työnohjauksen tavoitteita päätyy kasvun tulkintarepertuaarin kautta käyty puhe.
Kasvun tulkintarepertuaarissa työnohjattavat korostivat positiivisia tunteita, vaikeistakin kokemuksista oppimista sekä omaa aktiivista rooliaan oman elämänsä ohjaajana. Työnohjattavat vertailivat ja reflektoivat elämänsä ja työnsä eri vaiheita ja alueita, jolloin kasvupuhe näyttäytyi myös kertomuksena kehityksestä. Työnohjauksen näkökulmasta kasvupuheen voidaan ajatella kertovan onnistuneesta ohjausprosessista – työnohjattavat ilmaisivat puheessaan kokonaisvaltaista jaksamista ja hyvinvointia, eivätkä kokeneet kuilua työminän ja arkiminän välillä. Työminä ja arkiminä yhdistyivät eheässä identiteetissä, jossa korostui luottamus itseen sekä työnohjattavan itsensä kyky vaikuttaa asioihin vahvan toimijuuden kautta.
Jotta kasvun tulkintarepertuaariin päästään, on kuitenkin työnohjattavan täytynyt kokea esimerkiksi epäonnistumisen, syyllisyyden tai osaamattomuuden tunteita. Tarvitsevuutta tai toimijuuden heikkoutta ilmentävät tulkintarepertuaarit eivät siis kerro epäonnistuneesta työnohjauksesta, vaan ovat onnistumisen ehtoja osana kasvun prosessia. Kasvun tulkintarepertuaariin kuuluva puhe tarvitsee taustalle kokemuksen, josta oppia ja josta kasvaa. Tästä syystä kasvupuhe saattoi usein seurata muita tulkintarepertuaareja.
Kasvun tulkintarepertuaari saattoi aktivoitua työnohjattavien puheessa itsestään, mutta usein siihen tarvittiin apua työnohjaajalta. Voisi ajatella, että kasvun tulkintarepertuaariin päästiin työnohjattavien liikkuessa lähikehityksen vyöhykkeellä. Lähikehityksen vyöhykkeellä tarkoitetaan yksilön sen hetkisen taitotason ja tälle mahdollisen taitotason välistä tilaa (Vygotsky, 1978). Tässä tapauksessa voidaan ajatella, että työnohjattavat ovat liikkuneet juuri tällä oman itsereflektionsa
äärirajalla, ja työnohjaajan kysymysten tai ryhmältä saatavan tuen avulla kyenneet ylittämään oman taitotasonsa. Mielenkiintoinen kohde jatkotutkimukselle olisikin kasvupuheeseen johtavan prosessin tarkastelu ja ne keinot, joilla työnohjaaja voi tätä tunnepuheen muutosta edistää. Tällainen tutkimus voisi luoda puitteita ja työkaluja sekä itse työnohjaukselle että työnohjauksen kehittämiselle.
Ryhmätyönohjausistunnot tarjosivat työnohjattaville mahdollisuuden puhua ja jakaa työn herättämiä tunteita. Rimé, Phillipot, Boca ja Mesquita (1992) selittävät ihmisten tarvetta jakaa tunteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sillä, että tunteet haastavat ihmisten käsityksiä itsestään, muista ja maailmasta, jolloin ihmiset hakevat sosiaalista tukea, hyväksyttyjä tulkintoja ja selvennystä omille tunteille. Mahdollisesti työnohjattavien tunteista puhumisen taustalta löytyy samankaltainen työnohjattavien toive saada kuulijoiden tuki ja hyväksyntä omille koetuille tunteille.
Aiemmissa tutkimuksissa tunteiden sosiaalisen jakamisen on todettu olevan yleistä emotionaaliseksi koettujen tapahtumien jälkeen. Pennebaker, Zech ja Rimé (2001) puolestaan argumentoivat tunteiden jakamattomuuden olevan yhteydessä tunteita herättäneestä kokemuksesta toipumiseen ja tarpeeseen saada jakaa kokemaansa. Kaikkien työnohjaukseen osallistuneiden tehdessä usein tunteita herättävää työtä, voidaan pitää tärkeänä työntekijöiden mahdollisuutta päästä säännöllisesti jakamaan ja käsittelemään työnsä herättämiä tunteita.
Tunteiden jakamisen ja käsittelemisen tärkeyttä voidaan pohtia myös toimijuuden näkökulmasta.
Yhteiskunnan, kulttuurin, talouden, yksilön elämänvalintojen ja tunteiden väliset jännitteet tulevat Gordonin (2005) mukaan esille juuri toimijuuden käsitteessä. Työnohjattavien tunnepuheessa ilmenneen toimijuuden voidaan katsoa olevan parhaiten yhteydessä työnohjattavien kokemukseen siitä, kuinka he kokevat selviytyvän työstään. Puhuessaan työn herättämistä tunteista työnohjattavat ilmaisivat puheessaan myös jotain siitä, millä tavalla he suhtautuivat työhön ja työn vaatimuksiin.
Työnohjattavien ilmaisema toimijuus vaihteli tulkintarepertuaareittain, joissa osassa työnohjattavat puhuessaan tunteistaan vaikuttivat alistuvan työn vaatimuksien alle, osassa taas tekivät tilaa tunteiden ilmaisulle etäännyttämällä omat tunteensa ”ammatillisesta” käyttäytymisestä.
Koski (nd.) arvioi työnohjauksella olevan hyötyä työn laadun ja tehokkuuden kannalta, mutta sen auttavan myös työntekijän ammatillisen identiteetin vahvistamisessa ja työssä jaksamisessa. Koski arvioi työnohjauksessa jaettujen kokemuksien vahvistavan työnohjattavien tunnetta omasta pystyvyydestä työssä ja mahdollistavan kokonaisuudessaan ammatillisen kasvun. Tunteilla onkin työnohjauksessa tärkeä rooli, sillä ne palvelevat sille tärkeää oppimisen prosessia. Kasvun
