sen yhteyksiin autoteollisuuden ja autojen maa- hantuojien intresseihin jne. jne. - arvolakiin- kin tietenkin tultaisiin. Jos sallitaan, sanon aivan ahmavaaralaisittain: tämä olisi älyllis- tä huvia parhaimmillaan. Herkullista journalis- mia (mutta ei kulinaristista)!
5 MILTÄ MINUSTA NÄYTTÄÄ
Lopuksi kiinnitän huomion siihen, että 'uuden journalismin' konseptiossa - jos kohta muissa- kin - on jätetty eksplikoimatta journalismin ja koko joukkotiedotuksen paikka yhteiskunnas- sa.
K. Pietilä on epäilemättä oikeassa, kun hän sanoo, että "joukkotiedotuksen tuotannossa ei tuoteta vain sanomia, vaan ( ... ) joukkotiedotuk- sen tuotanto on osa yhteiskunnan organisaation tuottamista"22• K. Pietilä viittaa myös Leninin ajatuksiin tästä asiasta23• Lenin ei kuitenkaan missään kohden kirjoituksissaan sanone, että joukkotiedotuksen tuotanto on pääosa tai rat- kaiseva osa yhteiskunnan organisaation tuotta- mista; sitä paitsi, jos hän niin sanoisi, mei- dän ei tulisi häntä uskoa, koska nämä kysymyk- set eivät ratkea klassikkositaateilla, vaan kai- kella nyt olemassa olevalla historiallisella ja yhteiskuntatieteellisellä tiedolla.
Kysyn siis: voiko journalismi ja joukkotie- dotus yleensä koskaan ratkaista yhteiskunnan organisaation tuottamista? Onko se joskus teh- nyt sen? Mikä on se yhteiskunta, jonka organi- saatien esim. brechtiläinen teatteri tai 'uusi musiikki' on mullistanut? Jos sellaista ei voida osoittaa, miten sitten voidaan sokeasti kuin lapsi uskoa noilta suunnilta löytyviin journalismin muotokieliratkaisuihin? Entä min- kä yhteiskunnan organisaation on mullistanut ironia - vanha keino! - muotokielenä?
Oletan 'uuden journalismin' havittelevan yh- teiskunnan maksimaalista demokratisoimista. Se- hän liittyy läheisesti objektiivisenkin journa- lismin ideaan: sikäli kuin kyseistä journalis- mia edes jossakin määrin kyetään toteuttamaan, se edistää yhteiskunnan maksimaalista demokra- tisoimista, ja toisaalta taas yhteiskunnan mak- simaalinen demokratisoiminen vasta tekee objek-
58
tiivisen journalismin vallitsevaksi käytännök- si.
Mitä siis on demokratia? TANDEM-loppurapor- tin mukaan se on olemukseltaan "ihmisjoukkojen rationaalista ja organisoitua vallankäyttöä"24 Keskustelu pitäisi ohjata muun ohessa kysymyk- seen, mikä on journalismin ja yleensä joukko- tiedotuksen paikka ihmisjoukkojen rationaali- sessa ja organisoidussa vallankäytössä. Keskus- telussa ei tule unohtaa adjektiivia 'rationaa- linen'. Rationaalista vallankäyttöä ei ole il- man tietoa, eikä tietoa kyetä tuottamaan, jos halveksitaan tiedon ja todellisuuden välistä suhdetta.
Mutta lopultahan on problematisoitava se, voidaanko kehittää rationaalista journalismi- konseptiota, joka nostaisi journalismin ja yleensä joukkotiedotuksen kysymykset yhteiskun- nan demokratisoimisen peruskysymyksil;si. Jos siihen pyritään, eikö silloin jouduta elemen- taarisella ja fataalilla tavalla absolutisoi- maan journalismi ja joukkotiedotus? Eikö sil- loin tavallaan lasketa tieteellisen keskustelun tasoa tuntuvasti ja palata ammoiseen 'lääke- ruiskumallin' kauteen vain vähän uudessa muo- dossa: kunhan löydetään oikeat eli siis abso- luuttiset muotokieliratkaisut, maksimaaliset vaikutukset tulevat kuin Deus ex machina?
Kuulen korvissani äänet: ei 'uuden journalis- min' konseptia tätä tarkoita. Mutta kun minus- ta näyttää, että se tarkoittaa juuri sitä. Mi- nusta näyttää - uskottehan siis.
Viitteet
1HEMÅNUS, Pertti & TERVONEN, Ilkka. Objektii- vinen joukkotiedotus. Helsinki, Otava, 1980.
2AHLROOS, Arvo. Tieteen vimma ja ääni. Tiedo- tustutkimus, 4 (l), 1981, s. 50.
3
s
ama , s . 50 . 4s ama , s . 4 7 .5PIETILÄ, Kauko. Simsalabim- eli irrationaa- lin itsepuolustus. Tiedotustutkimus, 4 (1), s.
31. - K. Pietilän tavasta käydä keskustelua ks. myös TERVONEN, Ilkka. Kun objektiivisuu- desta tehdään objektivismia. Tiede ja Edistys, 6 (2), 1981 (ilmestyy).
6HEMÅNUS, Pertti. Rationaalinen ja irrationaa-
linen journalismikonseptio. Tiedotustutkimus, 3 ( 4) , 19 80 , s . 35- 36 .
7PIETILÄ, Kauko. Simsalabim ... , ema., s. 28.
(Kurs. poist.)
8PIETILÄ, Kauko. Formation af the Newspaper:
A Theory. Tampere, 1980. Acta Universitatis Tamperensis, ser. A, vol. 119.
9PIETILÄ, Kauko. Simsalabim ... , ema., s. 29.
(Kurs. poist.) 10sama, s. 29.
11PIETILÄ, Kauko. Formation ... , emt., s. 351- 352.
12PIETILÄ, Kauko. Simsalabim ... , ef'ia., s. 30.
(Kurs. poist.) 13sama, s. 29.
14valaisevan esimerkin ongelmista tarjoaa ke- vättalvella 1981 useissa suomalaisissa sanoma- lehdissä käyty keskustelu maan ulkopolitiikas- ta ja sen tulkinnoista, YYA-sopimuksesta yms.
Keskustelussa on tiheään viitattu historian ja kansainvälisen politiikan tutkimustuloksiin sa- malla kun siinä on on käytetty journalistisia puheenvuoroja. Ei ole olemassa kahdenlaista Suomen ulkopolitiikan todellisuutta, toista, jota tiedostaisi tieteellinen tutkimus, ja tois- ta, jota tiedostaisi journalismi. Sen sijaan todellisuus on yksi ja jakamaton, ja pyrittäes- sä sitä tiedostamaan, tieteen ja journalismin täytyy lähestyä toisiaan.
15PIETILÄ, Kauko. Simsalabim ... , ema., s. 31.
(Kurs. poist.) 16sama,s.31.
17 Sama, s. 31.
Motto:
Normaalijournalismia ei ole, ob- jektiiviseen ei helpolla päästä, pitäisikö meidän siis pyrkiä uu- teen journalismiin?
Normaalijournalismi ei siis tarkoita reaalis- ta nykyjournalismia vaan sen ihannemuotoa. Tä- tä mieltä ovat sekä Kauko että Veikko Pietilä.1
Objektiivinen joukkotiedotus on vallitse- vasta normaalijournalismista laadullisesti
18HUJANEN, Taisto. Fakta, fiktio, ratio. Tie- dotustutkimus, 4 (1), 1981, s. 43.
19sama, s. 44. (Kurs. poist.)
20Yksi kohta K. Pietilä väitöskirjassa viittaa siihen, että hän ymmärtäisi Reporadion pyrki- mysten luonteen varsin oikein. Hän näet huo- mauttaa siitä, miten Reporadion kaudella otet- tiin ihanteeksi maksimaalisen riippumaton Yleis- radio, siis yleisradioyhtiö, jonka institutio- naalinen asema mullistavasti poikkeaisi siihen- astisesta - ja nykyisestä (ks. PIETILÄ, K.
Formati on ... , emt., s. 373). Entäpä, jos jot- kin Reporadion kauden ohjelmapoliittiset ideat poikkesivat olennaisesti vallitsevasta normaa- lijournalismista, jopa sen ideaalityypistä?
(Mainittujen ideoiden ja objektiivisen journa- lismin konseption välillä muuten on kiistatto- mat sukulaispiirteensä mutta myös suuret eron- sa.)
21PIETILÄ, Veikko. Informatiivinen, objektii- vinen ja ·uusi journalismi. Tiedotustutkimus, 4 (1), s. 38.
22PIETILÄ, Kauko. Simsalabim ... , ema., s. 29.
2 3s ama, s. 29.
24GRONOW, Jukka & KLEMOLA, Pertti & PARTANEN, Juha. Demokratian rajat ja rakenteet. Tutkimus suomalaisesta hallitsemistavasta ja sen talou- dEllisesta perustasta. Tasa-arvon ja demokra- tian tutkimus TANDEM. Porvoo/Helsinki/Juva, WSOY, 1977, s. 4.
olennaisella tavalla poikkeava vaihtoehto, vie- läpä meillä vallitsevan taloudellisen yhteis- kuntamuodon oloissa saavuttamaton vaihtoehto.
Norminkaan mielessä ei vallitseva normaali- journalismi ole objektiivista journalismia kuin korkeintaan juhlapuhefraaseissa, toteaa Pertti Hemånus.2
Journalistisen muotoironian menetelmien ke- hittäminen ja objektiivisen journalismin ob- jektivistisen illuusion hajottaminen asettuvat uuteen journalismiin tähtäävän tutkimuksen ta- voitteiksi, määrittelee Kauko Pietilä. 3
Monet käytännön journalistit ovat minun laillani seuranneet ristiriitaisin tuntein ob- jektiivisen ja uuden journalismin välille syn-
59
--~---
tynyttä kiistaa.
Alkuhämmennyksen aiheutti omalla kohdallani uuden journalismin mieltäminen yhdysvaltalai- seen koulukuntaan, josta tietoja levisi meil- lekin 1970-luvulla mutta jonka vaikutuksia suomalaiseen journalismiin ei liene tutkittu.
Seuraavaksi heräsi kysymys, hajotetaanko teorioita vain hajottamisen vuoksi ja korva- taankone uusilla, joilla niilläkään ei ole yhtymäkohtia käytäntöön.
Teorioiden tavoitteena on, että niillä py- ritään vaikuttamaan toimittajiin ja journalis- tiseen tuotantoon4, mutta riittääkö se yksin?
Sekä Kauko Pietilän uuden journalismin utopiat5 että objektiivisuus Hemanuksen tarkoittamassa mielessä6 edellyttävät melkoisia yhteiskunnal- lisia muutoksia etenkin tiedotusvälineiden omi s tuss uhtei ssa.
Käytännön työn kannalta keinot tuntuvat liian ulkokohtaisilta ja sellaisina vaikeilta.
Eikö olisi helpompaa lähteä kehittämään uutta vallitsevasta tilanteesta, vallitsevasta jour- nalismista, sen sisältä?
Olisiko se helpompi alku muutoksille kuin
"sanomalehtijournalismin sosialisoiminen" tai
"taloudellisen yhteiskuntamuodon muuttaminen"?
Tunnustan, että tässä - kuten niin monessa muutosasetelmassa- kierretään kehää. Jos jour- nalismilla yleensä kyetään vaikuttamaan ihmis- ten asenteisiin ja sitä kautta yhteiskuntaan yleensä, niin meidän olisi kyettävä kehittä- mään vallitsevasta journalismista jotain uut- ta ja tehokkaampaa. Vastassamme ovat kuitenkin sellaiset realiteetit (ainakin jos journalis- mi käsitetään laajemmin kuin vain sanomalehti- kirjoitteluna, sanomalehti työnä), että katsel- luin tv-ohjelma on lauantaitanssit ja ostetuin lehti se, joka kertoo ensimmäisenä jonkun jul- kisuuden henkilön itsemurhasta. Tähän tuskin saadaan suuria muutoksia pitkään aikaan. Kau- pallisuuden lait vallitsevat niin kauan kuin tiedotusvälineet ovat yksityisomistuksessa ja niiden tuotantoa rahoitetaan mainoksin.
Toimitusdemokratiaa ajamalla on pyritty sii- hen, että toimituskunnalla olisi nykyistä enem- män sananvaltaa sisältökysymyksiin, mutta se- kään ei ole autuaaksitekevä asia. Tuskin se- kään tekisi kaikista uusista päätöksentekoon
60
osallistujista samojen uudistusten aJaJla.
Tämä eräänlaisena alkupohdiskeluna, vähem- män tieteellisenä kuten oli toivottukin, mo- lempien teorioiden toteutumismahdollisuuksis- ta. Ehkä enemmän kuitenkin pohjaa pohdiske- luille ovat antaneet ne uuden journalismin uto- piat, joita Pietilä esittää.
Mitä Pietilän uusi journalismi sitten on?
Sisältö aukeni alkuun varsin vaikeasti. Enkä väitä, että sen tiedon pohjalta, jota olen saa- nut joko hänen kirjoituksistaan tai esitelmis- tään, olisin vieläkään täysin perillä siitä, mihin hän pyrkii. Paljon ei asia valjennut sii- täkään, että yritin kahlailla varsinaista väi- töskirjaa edes jollain lailla.
Se, mikä on selkiintynyt, on johtunut sii- tä, että K. Pietilä itse on asteittain selkiin- nyttänyt esitystä teoriastaan. Alkuun se todel- la tuntui tähtäävän vain yhteen ainoaan päämää- rään: objektiivisen journalismin vastustami- seen.
Ainakin etäältä tarkasteltuna yhtäläisyyk- siä on enemmän kuin mitä Pietilä ja Hemanus ovat tahtoneet myöntää. Molempien teoriat edel-
lyttävät toteutuakseen edellä mainittuja yh- teiskunnallisia muutoksia, ovat siis tavallaan
'va ll ankumoukse ll i s i a'.
Toinen on pyrkimys kommunikatiivisuuden li- säämiseen.7 Pietilä painottaa enemmän kommuni- katiivisuutta objektiivisuuden kustannuksella kuin Hemånus,8 muttei kuitenkaan väitä uuden journalismin olevan välinpitämätön tosiasioil- lekaan.9
Pietilä vaatii "epäkunnioittavaa asennetta tosiasioihin, leikittelevää, ironista, mieli- kuvituksen keventämää otetta tosiasioihin en- simmäisenä ehtona sille, että tosiasiat yli- malkaan voitaisiin nähdä jonakin tuotettuna, jonain, minkä olemme itse tuottaneet."10
Mutta kun hän toisaalta väittää, että uusi journalismi ei merkitse tosiasioista piittaa- mattomuutta ja että pyrkimys on lähemmäksi ih- mistä, lukijaa, tavoittaa hänet epätavallisel- la keinolla, niin ongelmaksi nousee se, miten saada lukija erottamaan nämä tavoitteet toi- sistaan. (Väistämättä tulee mieleen, että val- litsevassa journalismissa lähinnä tuota Pieti- län mallia ovat ehkä jotkut aprillipäiväjutut, esim. Paavo Väyrysen kuvitteellinen haastatte- lu 1.4.1981 US-Iltalehdessä.)
Vallitsevallekaan journalismi lle ei ole vie- rasta käyttää erilaisia keinoja, joissa sanal- lisella ilmaisulla, juttujen rakenteella, kau- nokirjallisuutta lähentymällä, mutta ennen kaikkea lukijapainotteisuuden (minä-sinä -dia- login) korostamisella on ratkaiseva merkityk- sensä. Kaikkea ei tuoteta ulkoapäin tarkastel- len, vaan useinkin lähtien asioiden olemukses- ta käsin, niiden ihmisten ehdoilla, joita asia koskettaa.
Niitä vaihteluja, arkikielellä tyyli kei noi k- si kutsuttuja, tuskin huomaa, jos pitäytyy vain uutisjutuissa. Pelkäänkin, että sekä Hemanus että Pietilä ovat rakentaneet teoriansa yksi- puolisesti uutisjournalismin varaan. (Tällöin esimerkiksi Arvo Ahlroosin syytökset siitä, et- tä objektiivisuus ei anna dokumentille mitään, on väärän puun haukkumista, sillä siihen ei liene pyrittykään.11)
Uusi journalismi soveltuisi mielestäni par- haiten laajempaan journalismin käsitteeseen kuin pelkästään uutisiin tai sanomalehdistöön.
Sen soveltaminen uutisiin tuntuukin vaikealta, ilman että väärinymmärtämisen mahdollisuudet olisivat poissa laskuista. Käsitykseni voi vai- kuttaa naivilta, mutta sen saa toki kumotakin. Esitän sen kuitenkin, vaikkapa vain esimerkki- nä siitä, kuinka vaikea teorioita on useinkin käytäntöön soveltaa. I roni a on kirja ll i s uudes- sakin tyylikeinona vaikea, ja olisiko se yleis-
tyessf~n tyylikeinona edes tehokas?
Lukijoiden vastaanottavuutta tai ymmärtä- mystä väheksymättä esitän kuitenkin epäi lyni
"leikittelyn" ja ironian toimivuudesta ja te- hokkuudesta. Kenties "leikittely" toimii par- haimmillaan silloin, kun välineenä on moniulot- teinen televisio, jolla sanojen lisäksi on vi- suaalisen esityksen ja kameran käytön kaikki mahdollisuudet tukenaan.
Teorioita rakenneltaessa ei tulisi unohtaa myöskään yhtä olennaista seikkaa: informaatio-
tulvaa. Me elämme yhteiskunnassa, jossa tiedon määrä ja tiedottamisen tarve kaiken aikaa li- sääntyvät. Yhteiskunnallinen tiedottaminen no- jaa pääosin julkisiin tiedotusvälineisiin. Kun määrä kasvaa, lisääntyy olennaisuuden arvioi- misen merkitys entisestään. Epätavallisten nä- kökulmien etsimiseen eikä maksimaalisen vasta- evidenssinkään toteuttamiseen käytännön arki- rutiineissa ole aina aikaa. Mutta ei myöskään varaa siihen, että tieto ymmärrettäsiin väärin.
Siinä käytännön realiteetteja.
Kauko Pietilän toivoisi antavan uuteen jour- nalismiin vielä lisävalaisua, sillä mitä enem- män asioita pohdiskelee, sitä useampia kysymyk- siä nousee mieleen. Teorian käytäntöön suhteut- tamisen lisäksi toi voisi tuotavan esille, mi- ten uusi journalismi on sovellettavissa kan- sainvälisiin tiedotusjärjestelmiin ja esim. uuden kansainvälisen tiedotusjärjestyksen ke- hittämiseen. Tällöinhän vastassa ovat hyvinkin erilaiset lehdistökäsitykset ja journalistiset kulttuurit.
Keskustelusta ja kuohunnasta - osin poliit· tistakin sävyä saaneesta- positiivisena puo-
--~---
tynyttä kiistaa.
Alkuhämmennyksen aiheutti omalla kohdallani uuden journalismin mieltäminen yhdysvaltalai- seen koulukuntaan, josta tietoja levisi meil- lekin 1970-luvulla mutta jonka vaikutuksia suomalaiseen journalismiin ei liene tutkittu.
Seuraavaksi heräsi kysymys, hajotetaanko teorioita vain hajottamisen vuoksi ja korva- taankone uusilla, joilla niilläkään ei ole yhtymäkohtia käytäntöön.
Teorioiden tavoitteena on, että niillä py- ritään vaikuttamaan toimittajiin ja journalis- tiseen tuotantoon4, mutta riittääkö se yksin?
Sekä Kauko Pietilän uuden journalismin utopiat5 että objektiivisuus Hemanuksen tarkoittamassa mielessä6 edellyttävät melkoisia yhteiskunnal- lisia muutoksia etenkin tiedotusvälineiden omi s tuss uhtei ssa.
Käytännön työn kannalta keinot tuntuvat liian ulkokohtaisilta ja sellaisina vaikeilta.
Eikö olisi helpompaa lähteä kehittämään uutta vallitsevasta tilanteesta, vallitsevasta jour- nalismista, sen sisältä?
Olisiko se helpompi alku muutoksille kuin
"sanomalehtijournalismin sosialisoiminen" tai
"taloudellisen yhteiskuntamuodon muuttaminen"?
Tunnustan, että tässä - kuten niin monessa muutosasetelmassa- kierretään kehää. Jos jour- nalismilla yleensä kyetään vaikuttamaan ihmis- ten asenteisiin ja sitä kautta yhteiskuntaan yleensä, niin meidän olisi kyettävä kehittä- mään vallitsevasta journalismista jotain uut- ta ja tehokkaampaa. Vastassamme ovat kuitenkin sellaiset realiteetit (ainakin jos journalis- mi käsitetään laajemmin kuin vain sanomalehti- kirjoitteluna, sanomalehti työnä), että katsel- luin tv-ohjelma on lauantaitanssit ja ostetuin lehti se, joka kertoo ensimmäisenä jonkun jul- kisuuden henkilön itsemurhasta. Tähän tuskin saadaan suuria muutoksia pitkään aikaan. Kau- pallisuuden lait vallitsevat niin kauan kuin tiedotusvälineet ovat yksityisomistuksessa ja niiden tuotantoa rahoitetaan mainoksin.
Toimitusdemokratiaa ajamalla on pyritty sii- hen, että toimituskunnalla olisi nykyistä enem- män sananvaltaa sisältökysymyksiin, mutta se- kään ei ole autuaaksitekevä asia. Tuskin se- kään tekisi kaikista uusista päätöksentekoon
60
osallistujista samojen uudistusten aJaJla.
Tämä eräänlaisena alkupohdiskeluna, vähem- män tieteellisenä kuten oli toivottukin, mo- lempien teorioiden toteutumismahdollisuuksis- ta. Ehkä enemmän kuitenkin pohjaa pohdiske- luille ovat antaneet ne uuden journalismin uto- piat, joita Pietilä esittää.
Mitä Pietilän uusi journalismi sitten on?
Sisältö aukeni alkuun varsin vaikeasti. Enkä väitä, että sen tiedon pohjalta, jota olen saa- nut joko hänen kirjoituksistaan tai esitelmis- tään, olisin vieläkään täysin perillä siitä, mihin hän pyrkii. Paljon ei asia valjennut sii- täkään, että yritin kahlailla varsinaista väi- töskirjaa edes jollain lailla.
Se, mikä on selkiintynyt, on johtunut sii- tä, että K. Pietilä itse on asteittain selkiin- nyttänyt esitystä teoriastaan. Alkuun se todel- la tuntui tähtäävän vain yhteen ainoaan päämää- rään: objektiivisen journalismin vastustami- seen.
Ainakin etäältä tarkasteltuna yhtäläisyyk- siä on enemmän kuin mitä Pietilä ja Hemanus ovat tahtoneet myöntää. Molempien teoriat edel-
lyttävät toteutuakseen edellä mainittuja yh- teiskunnallisia muutoksia, ovat siis tavallaan
'va ll ankumoukse ll i s i a'.
Toinen on pyrkimys kommunikatiivisuuden li- säämiseen.7 Pietilä painottaa enemmän kommuni- katiivisuutta objektiivisuuden kustannuksella kuin Hemånus,8 muttei kuitenkaan väitä uuden journalismin olevan välinpitämätön tosiasioil- lekaan.9
Pietilä vaatii "epäkunnioittavaa asennetta tosiasioihin, leikittelevää, ironista, mieli- kuvituksen keventämää otetta tosiasioihin en- simmäisenä ehtona sille, että tosiasiat yli- malkaan voitaisiin nähdä jonakin tuotettuna, jonain, minkä olemme itse tuottaneet."10
Mutta kun hän toisaalta väittää, että uusi journalismi ei merkitse tosiasioista piittaa- mattomuutta ja että pyrkimys on lähemmäksi ih- mistä, lukijaa, tavoittaa hänet epätavallisel- la keinolla, niin ongelmaksi nousee se, miten saada lukija erottamaan nämä tavoitteet toi- sistaan. (Väistämättä tulee mieleen, että val- litsevassa journalismissa lähinnä tuota Pieti- län mallia ovat ehkä jotkut aprillipäiväjutut, esim. Paavo Väyrysen kuvitteellinen haastatte- lu 1.4.1981 US-Iltalehdessä.)
Vallitsevallekaan journalismi lle ei ole vie- rasta käyttää erilaisia keinoja, joissa sanal- lisella ilmaisulla, juttujen rakenteella, kau- nokirjallisuutta lähentymällä, mutta ennen kaikkea lukijapainotteisuuden (minä-sinä -dia- login) korostamisella on ratkaiseva merkityk- sensä. Kaikkea ei tuoteta ulkoapäin tarkastel- len, vaan useinkin lähtien asioiden olemukses- ta käsin, niiden ihmisten ehdoilla, joita asia koskettaa.
Niitä vaihteluja, arkikielellä tyyli kei noi k- si kutsuttuja, tuskin huomaa, jos pitäytyy vain uutisjutuissa. Pelkäänkin, että sekä Hemanus että Pietilä ovat rakentaneet teoriansa yksi- puolisesti uutisjournalismin varaan. (Tällöin esimerkiksi Arvo Ahlroosin syytökset siitä, et- tä objektiivisuus ei anna dokumentille mitään, on väärän puun haukkumista, sillä siihen ei liene pyrittykään.11)
Uusi journalismi soveltuisi mielestäni par- haiten laajempaan journalismin käsitteeseen kuin pelkästään uutisiin tai sanomalehdistöön.
Sen soveltaminen uutisiin tuntuukin vaikealta, ilman että väärinymmärtämisen mahdollisuudet olisivat poissa laskuista. Käsitykseni voi vai- kuttaa naivilta, mutta sen saa toki kumotakin.
Esitän sen kuitenkin, vaikkapa vain esimerkki- nä siitä, kuinka vaikea teorioita on useinkin käytäntöön soveltaa. I roni a on kirja ll i s uudes- sakin tyylikeinona vaikea, ja olisiko se yleis-
tyessf~n tyylikeinona edes tehokas?
Lukijoiden vastaanottavuutta tai ymmärtä- mystä väheksymättä esitän kuitenkin epäi lyni
"leikittelyn" ja ironian toimivuudesta ja te- hokkuudesta. Kenties "leikittely" toimii par- haimmillaan silloin, kun välineenä on moniulot- teinen televisio, jolla sanojen lisäksi on vi- suaalisen esityksen ja kameran käytön kaikki mahdollisuudet tukenaan.
Teorioita rakenneltaessa ei tulisi unohtaa myöskään yhtä olennaista seikkaa: informaatio- tulvaa. Me elämme yhteiskunnassa, jossa tiedon määrä ja tiedottamisen tarve kaiken aikaa li- sääntyvät. Yhteiskunnallinen tiedottaminen no- jaa pääosin julkisiin tiedotusvälineisiin. Kun määrä kasvaa, lisääntyy olennaisuuden arvioi- misen merkitys entisestään. Epätavallisten nä- kökulmien etsimiseen eikä maksimaalisen vasta- evidenssinkään toteuttamiseen käytännön arki- rutiineissa ole aina aikaa. Mutta ei myöskään varaa siihen, että tieto ymmärrettäsiin väärin.
Siinä käytännön realiteetteja.
Kauko Pietilän toivoisi antavan uuteen jour- nalismiin vielä lisävalaisua, sillä mitä enem- män asioita pohdiskelee, sitä useampia kysymyk- siä nousee mieleen. Teorian käytäntöön suhteut- tamisen lisäksi toi voisi tuotavan esille, mi- ten uusi journalismi on sovellettavissa kan- sainvälisiin tiedotusjärjestelmiin ja esim.
uuden kansainvälisen tiedotusjärjestyksen ke- hittämiseen. Tällöinhän vastassa ovat hyvinkin erilaiset lehdistökäsitykset ja journalistiset kulttuurit.
Keskustelusta ja kuohunnasta - osin poliit·
tistakin sävyä saaneesta- positiivisena puo-
lena sanottakoon, että se on ainakin saanut jo aika monen journalistin miettimään, mitä jour- nalismi oiyein on- tämä syrjään tutkijoilta jäänyt journalismi - ja mitä se voisi olla.
Leena Paukku P.S. Missä viipyy Kaarle Nordenstrengin kan- ta kiis.tassa.
Lähteet 1-11 on
Reunamerkintä uuteen journalismiin
Ilpo Saunio kirjoitti mielestäni varsin hyvän ar- ti kke 1 i n viime syksynä Kulttuurivihkojen numeroon 5/1980, jossa keskusteltiin Theodor W. Adornon musiikkisosiologiasta:
"[m]iten toivottoman vähän Suomeen on sittenkin tihkunut tietoa tämän vuosisadan suurista linjan- vedoista kulttuurin alueella. Lukåcsia ja Eisle- riä on vasta hiljattain suomennettu ensimmäisen kerran, Adornoa ei koskaan puhumattakaan siitä, että keskitason suomalainen luultavasti tippuu kärryiltä heti, kun aletaan puhua sellaisista 20-luvun marxilaisista intellektuelleista kuin Walter Benjamin tai Ernst Bloch. On ilmeinen ihme, että Suomi pystyi neljällä miljoonalla ur- healla asukkaalla sentään ottamaan osaa keski- eurooppalaiseen maailmansotaan." 1
Olen joskus ihmetellyt, missä ovat ne tieteelli- set tutkimukset, jotka ovat - kuten joskus sano- taan - nostaneet suomalaisen tiedotustutkimuksen kansainväliseen maailmanmaineeseen. Mielestäni vasta Kauko Pietilä on väitöskirjallaan2 ja vaati- muksillaan uudesta journalismista 3 viimeinkin teh- nyt sen, mitä on saatu kauan odottaa. Keskuste- luun on tuotu Kauko Pietilän ansiosta uusia ulot- tuvuuksia; kun aiemmin suomalaisessa tiedotustut- kimuksessa on puututtu lähes yksinomaan joukko- tiedotuksen sisällön kysymyksiin4, niin nyt on viimeinkin havahduttu huomaamaan, että ehkä jour- nalismin muotokielelläkin voi olla jotain merki- tystä.
Kauko Pietilä vaatii siis "uutta journalismia".
En käy tässä tarkemmin läpi, mihin sen tulisi pe- rustua ja millaista sen tulisi olla, koska aihet- ta on käsitelty useaankin otteeseen laajasti Tie- 62
dotustutkimus-lehdessä.5 Sen sijaan väitän, että Kauko Pietilän uudessa journalismissa ei ole ko- vinkaan paljon uutta, vaan se muistuttaa kovasti Theodor W. Adornon ns. uutta musiikkia. Tähän on tosin heti lisättävä, että tässä ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa. Sen sijaan tulee kyllä helposti ilmi journalismin paha kehittymättömyys ja jälkeenjääneisyys moneen muuhun alaan verrat- tuna. Kuvataiteissa alettiin vanha muotokieli
asettaa kyseenalaiseksi osin jo 1700- ja 1800- luvuilla; musiikissa 1900-luvun vaihteessa. Jour- nalismi näyttää po 1 keneen pitkään pa i ka 11 aan, mi- tä vahvistaa muun muassa vanha toteamus siitä, että ingressin ja elementtikirjoittamisen teknii- kan jälkeen ei ole oikeastaan keksitty mitään uutta.
Tarkastelen seuraavassa Th. Adornon musiikki- sosiologiaa Esa Sirosen asiaa käsitelleen artik- kelin pohjalta.6 Erittelyni on lyhyt ja pinnalli- nen, mutta sen tarkoitus ei ole niinkään pereh- tyä musiikin ongelmiin kuin osoittaa ti~tyt mer- kittävät yhtäläisyydet Kauko Pietilän ja ns.
frankfurtilaisen koulun välillä.
Adornon ajattelun lähtökohta on ensinnäkin siinä, että hän näkee musiikin yhteiskunnallise- na ilmiönä. Musiikki on hänen mukaansa temporaa- lista, aikaan perustuvaa taidetta, joka on intii- missä suhteessa paitsi ajan ulottuvuuteen ja ajantajuun myös historiaan ja yhteiskuntaan.
Adorno kirjoitti, että
"[m]usiikin tarve on olemassa porvarillisessa yh- teiskunnassa ja kasvaa sen yhteiskunnallisten suhteiden ongelmattikan myötä, joka pakottaa yk- silöt etsimään tyydytystä välittömän yhteiskun- nallisen todellisuuden ulkopuolelta."7
Kauko Pietilän käsitys joukkotiedotu~sen yh- teiskunnallisista funktioista käy, kuten helpos- ti huomataan, hyvin yksiin tämän Adornon ajatte- 1 un kanssa. 8
Edelleen: Adorno ajatteli, että näin kapita- lismissa kehittynyt musiikki edistää "väärää tie- toisuutta", muun muassa koska sen sisäisessä ra- kenteessa heijastuu porvarillisen yhteiskunnan logiikka, "herra- ja renki-sävelet", kuten Ador- nolla oli tapana sanoa.9 Vastaavasti on ollut tapana ajatella, että journalismin muotokieli on rakentunut samalla tavalla. Esimerkiksi Kansan Uutisten etusivu on Kauko Pietilän mukaan "kapi- talismiaffirmatiivinen".10 Ja samoin Kauko Pieti-
lä näyttää ajattelevan, että niin sanottu normaa- lijournalismi edistää väärää tietoisuutta, koska se laajentaa ja potensoi arkipäivän arkipäiväi- syyttä. tt
Mikä sitten oli Th. Adornon mukaan ratkaisu tähän ongelmaan? Se oli niin sanottu uusi mu- siikki, "Neue Musik". Pääasiassa Adorno on täl- löin tarkoittanut saksalaisen säveltäjän Arnold Schönbergin niin sanottua 12-säveljärjestelmää eli dodekafoniaa. Se oli Adornon mukaan musiik- kia, joka ei luo enää harhakuvia sellaisista ih- misten välisistä suhteista, joita porvarillises- sa yhteiskunnassa ei enää ole ja tässä musiikis- sa oli jopa elementtejä, joiden objektiivinen ta- voite on luokkaherruuden poistaminen, koska uu- dessa musiikissa ei ole enää herra- ja renki-sä- veliä. Adorno meni teoriassaan jopa niin pitkäl- le, että vertasi tätä Schönbergin sisäisesti va- paata musiikkia Karl Marxin "Pääoman" I osassa esitettyyn teoriaan niin sanotusta vapaiden ih- misten liitosta. 12
Mielestäni voidaan aivan täydellä syyllä pu- hua selvistä yhtäläisyyksistä Kauko Pietilän uu- den journalismin ja Th. Adornon uuden musiikin välillä, tosin sillä erotuksella, että uutta journalismia ei ole (vielä) olemassa missään muualla kuin suunnitelmana eräiden tutkijoiden
päissä. Sen sijaan uutta musiikkia on kyllä ole- massa, joten ehkä sen pohjalta voimme hieman ar- vioida, mitä tuo paljon puhuttu uusi journalismi olisi käytännössä.
Tällöin mieleen nousee heti koko joukko ongel- mia, joista ensimmäinen on kysymys modernismis- ta. Tiedämme hyvin, että Schönbergin atonaali- nen musiikki oli lähtölaukaus mitä hurjimmille kokeiluille musiikissa. Tästä voi itse kukin saada esimakua kuuntelemalla joskus esimerkiksi Krzysztof Pendereckin tai Karl-Heinz Stockhause- nin musiikkia. Itse asiassa Schönbergin piano- sävellykset ovat varsin tavanomaista kuunnelta- vaa 12-säveljärjestelmästään huolimatta verrattu- na Pendereckiin ja Stockhauseniin, joista jälkim- mäinen muuten onkin saanut paljon vaikutteita juuri Adornolta. 13 Toinen ongelma, joka varmaan koskettaa uutta journalismia vielä enemmän kuin uutta musiikkia, on kysymys kaupallistumisesta.
Jos kerran uusi musiikki oli Adornon mukaan va-
paata suhteessa kapitalismiin, niin miten on sit- ten mahdollista, että tänään voimme ostaa mistä tahansa äänilevyliikkeestä Schönbergiä esimerkik- si CBS- ja EMI-äänilevy-yhtiöiden levytyksinä? Musiikki on sentään suhteellisen itsenäinen ins- tituutio verrattuna lehdistöön, joten odottaako uutta journalismia pian sulautuminen vallitse- vaan järjestelmään?
Mutta ehkä suurin ongelma piilee mielestäni uuden journalismin yhteiskunnallisissa funkti-
Am Scheideweg
.\.l!ffi.ihr.,n~~r,.d•t \nrl.w:-h.atll'tl
~t. flr.r;,....,,,u,. ri-rri-a
i"'
Arnold Schönberg, op 28 Nr 1
J.U>t, 1
-·
To - Ml
To - na.l
pp
nal? Nun s.ugt ein. mal in m:JehemStall in ~ Fall
' D
o.der a- to- nai? Nun sagt ein-
To - nal R
_L~ To -
,,...,...,..
o-da a- to-
- tera,hal-teo b.nnam si-dletll pp
::'der a-to-nal1 Nun ~ eLD-mal~nm:..lchemSt.al.I!D. di~
Am Scheidewegissä (Tienhaarassa), Ar- nold Schönbergin Kolmessa satiirissa sekakuorolle op. 28 on seuraava sanoi- tus: "Tonaalisesti vai atonaalisesti? Sanokaaoa kerrankin, missä tallissa on tässä t~pauksessa suurempi lukumäärä niin, että voi tukeutua, tukeutua var- maan valliin." -Kauko Pietilän ansios- ta journalismi on alkanut kysellä i t - seltään samoja asioita kuin musiikki, tosin vain lähes 60 vuotta myöhemmin. Mutta johtaako uusi journalismi samaan elitismiin kuin uusi musiikki?
63
'i
;l
Ii
1
