Toimin, olen olemassa : pragmatismin ja naturalismin lyhyt mutta oivaltava oppimäärä näkymä

170

PENTTI MÄÄTTÄNEN: Toiminta ja kokemus. Pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Hel- sinki: Gaudeamus, 2009.

Suomalaista pragmatismin ys- tävää hemmotellaan: viime vuoden lopussa ilmestyi Erk- ki Kilpisen, Osmo Kivisen ja Sami Pihlströmin toimittama kirja Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä (Gau- deamus 2008) ja melkein heti perään saamme samalta kus- tantajalta Pentti Määttäsen tii- viin teoksen Toiminta ja ko- kemus. Pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Kirjan saate- teksti lupaa huumoria: ”Jos Descartes olisi halunnut to- della selvittää, säilyykö cogi- to sen jälkeen, kun ruumista ei enää ole, hänen olisi pitä- nyt ryhtyä joihinkin konk- reettisiin toimenpiteisiin ruu- miin olemassaolon lakkautta- miseksi” (s. 6). Ihan näin vitsikkäänä kirja ei jatku, vaik- ka Määttäsen lakonisen totea- va tyyli sisältääkin oman vie- hätyksensä. Teoksessa esitel- lään pragmatismia nimeno- maan naturalistisena filosofia- na. Niinpä rortylaiset tulkin- nat pragmatismista eivät ole tämän kirjan heiniä. Hyvä näin, tähän voisi lisätä, sillä Määttäsen tulkinta saa prag- matismista sen omimman yti- men kaivettua esiin, kun taas Rorty lähinnä pyrki häivyttä- mään sitä parhaansa mukaan.

Naturalismi tarkoittaa kai- kessa yksinkertaisuudessaan sitä, että ”myös ihmismieli on tämänpuoleinen luonnontuo- te, järjenkäytön periaatteita myöten” (s. 11). Tästä seuraa niin sanottu ontologinen sym- metria, jonka mukaan ”tie- dostava subjekti on biologi- sena organismina aivan yhtä todellinen olento kuin tiedon kohteena oleva luonto” (s.

15). Kaikki maailmassa oleva

siis on luontoa, samaa ”vuo- rovaikutusten verkostoa”. Na- turalismin tärkein ja hanka- lasti purtavin seuraus on Määt- täsen mukaan se, että sisäi- sen ja ulkoisen todellisuuden erottelua ei voida enää tehdä missään järkevässä mielessä.

”Kovaan” naturalismiin, jossa ajattelu palautetaan pelkäksi aivotoiminnaksi, ei ole syytä sitoutua siksi, että tällainen reduktionismi säilyttää sisäi- sen ja ulkoisen todellisuuden erottelun. Naturalismissa ei liioin ole sijaa varmoille ja muuttumattomille totuuksille.

Tietomme voi näet aina muut- tua – ja tämä muutosalttius on merkki tiedollisesta avoimuu- desta, eikä suinkaan siitä, että tietoa ei voisi saavuttaa.

Määttänen on vahvimmil- laan argumentoidessaan, että toiminta on seikka, jota ih- mistieteilijä(kään) ei voi jät- tää huomiotta. Useinhan näis- sä tieteissä ajatellaan, että kieli olisi niin erikoislaatuinen seik- ka, että se jotenkin irrottaa inhimillisen kulttuurin sen ruu- miillisista rajoitteista. Määttä- sen kirjan keskeinen sanoma on tällaisten harhakäsitysten kumoaminen. Hänen mukaan- sa ”toiminta [...] on konkreet- tista vuorovaikutusta, jota kie- lenkäyttö voi ohjata mutta jota se ei välitä. Kieli ei asetu toimijan ja maailman väliin siten kuin usein ajatellaan.

Toiminnan objektiiviset eh- dot ovat toisinaan kielestä ja sen käytöstä riippumattomia asioita” (s. 26). Kieli on toki keskeinen osa inhimillistä toi- mintaa, mutta se on todella- kin vain sen osa, eikä siitä riippumaton seikka.

Kirjassa arvostellaan voi- mallisesti pyrkimyksiä erot- taa toisistaan ihminen luonto- kappaleena ja ihminen ajatte- levana olentona. Tästä erot- telusta tulee pyrkiä eroon, koska muuten ”naturalismin

ja ajattelun normatiivisuuden yhdistäminen tuntuu mahdot- tomalta” (s. 31). Liekö uskon- non vaikutusta, että edelleen- kin kulttuurin ajatteleminen luonnon synnyttämänä ilmiö- nä tuntuu monista kulttuuri- ilmiöiden väheksymiseltä tai jopa humanististen tieteiden rienaamiselta. Naturalismi ei maltillisessa muodossaan kui- tenkaan selitä mitään tiettyjä kulttuuri-ilmiöitä palauttamal- la ne luontoon, vaan se tar- joaa yleisen näkemyksen sil- le, miten ja miksi sellainen asia kuin kulttuuri on ylipää- tään syntynyt.

Ei vain toiminta ole tär- keää, vaan myös Määttäsen kirjan toinen sanapari, koke- mus. Se onkin klassiselle prag- matismille keskeinen käsite, vaikka jotkin rortylaiset ny- kytulkinnat ovat pyrkineet väheksymään koko asiaa (täl- löin tulokseksi on monien mielestä saatu juuri pragma- tismin ominaislaadun kadot- taminen). Tietoisuusfilosofiat lähtevät liikkeelle siitä, että kokemus olisi toimintaa pe- rustavampi seikka, mutta prag- matismissa kokemus kytkey- tyy osaksi toimintaa. Koke- musta ei nimittäin kerry vain havainnoimalla maailman me- noa (sikäli, kun tällainen ir- rottautuminen maailmasta oli- si edes mahdollista). Pikem- minkin on niin, että ”saamme kokemusta maailmasta ennen muuta toimimalla siinä, ja havaintojen perimmäinen tar- koitus on ohjata toimintaa”

(s. 32). Kokemus mahdollis- taa yleistämisen toiminnan ehdoista, koska tämä yleistä- minen ei ole vain kielellistä aktiviteettia, vaan toimintaa, joka nojaa vakiintuneisiin ta- poihin (habit). Näin ollen voidaan sanoa, että maail- maa ei koeta asiantiloina, vaan toimintamahdollisuuksina. Ta- vat ennakoivat toiminnan tu-

T T T T

T O I M I N O I M I N O I M I N O I M I N O I M I N , , , , , O L E N O L E N O L E N O L E N O L E N O L E M A S S A O L E M A S S A O L E M A S S A O L E M A S S A O L E M A S S A :::::

P R A G M A P R A G M A P R A G M A P R A G M A P R A G M A T I S M I N T I S M I N T I S M I N T I S M I N T I S M I N J A J A J A J A J A N A N A N A N A N A T U R A L I S M I N T U R A L I S M I N T U R A L I S M I N T U R A L I S M I N T U R A L I S M I N LL LL Y H Y T L Y H Y T Y H Y T Y H Y T Y H Y T M U T T

M U T T M U T T M U T T

M U T T A A A A A O I V O I V O I V A L O I V O I V A L A L A L T A L T T T T A A A A V A V V V V A A A A A O P P I M Ä Ä R Ä O P P I M Ä Ä R Ä O P P I M Ä Ä R Ä O P P I M Ä Ä R Ä O P P I M Ä Ä R Ä

171

loksia, ja tässä mielessä ne ovat yleistyksiä aiemmasta toi- minnasta. Tavanmukaisessa toiminnassa ei ole suurta eroa varsinaiseen ajatteluun, kos- ka myös ajattelu on toimin- nan ennakointia, vaikka ajat- telu liittyykin välillä melko löyhästi kulloiseenkin välit- tömään toimintatilanteeseen.

On yksi seikka, jossa Määt- täsen näkemykset lähestyvät hänen arkkivihollisensa Ric- hard Rortyn väitteitä. Määttä- nen pyrkii johdonmukaisesti välttämään sisäisen ja ulkoi- sen erottelua ja tiettyyn asti tämä onkin järkevää. Toimija on tavanmukaisesti toimies- saan usein niin sulautunut osaksi ympäristöä – tavat ni- mittäin ovat keino ”sulauttaa”

ympäristöä itseemme – että tämä erottelu ei ollenkaan aktualisoidu. Näin ollen siitä ei tule tehdä mitään abso- luuttista dikotomiaa, jonka ylit- täminen mukamas olisi joten- kin ongelmallista (vertaa tie- toisuusfilosofioiden väistämät- tä kohtaamaan solipsismin ongelmaan). Kirjassa koros- tetaankin sitä, että ”sisäisen ja ulkoisen vastakkainasettelun sijaan on syytä eritellä yksi- lön ja ympäristön vuorovai- kutuksen tasoja ja muotoja”

(s. 35). Kaikki hyvin tähän asti, sillä näin juuri tulee teh- dä. Määttänen menee kuiten- kin niin pitkälle, että sisäisten representaatioiden olemassa- olo kielletään kokonaan (Ror- tyn tavoin). Hänen mukaansa

”sisäisiä mekanismeja ei voi pitää representaatioina vain sen perusteella, että ne korre- loivat asiantilojen kanssa ja voivat aktivoitua [...] myös sil- loin, kun nämä asiantilat eivät aktuaalisesti vallitse” (s. 99).

Määttänen myöntää silti, että ”merkitysten merkitys on siinä, että ne auttavat irtautu- maan välittömästä suhteesta suoraan todellisuuteen, ajat-

telemaan asioita, jotka eivät ole tässä ja nyt vaan jossain muualla” (s. 45). Hän toteaa myös sen, että yksi inhimilli- sen toiminnan keskeisistä osis- ta on ”ulkoisten symbolien käsittely” (s. 65). Ja vielä:

”havaittu tilanne voi tarjoaa tyypillisesti useita toiminta- mahdollisuuksia, joten vakiin- tuneen tavan tarjoama enna- koinnin väline [...] voi tuoda mieleen monipuolisen kirjon vaihtoehtoisia, saavutettavis- sa olevia tilanteita” (s. 92;

painotus lisätty). Miten välit- tömästä suhteesta todellisuu- teen oikein irrottaudutaan? Ja miten symboleita oikein käsi- tellään? Yritän osoittaa, että käytännössä Määttäsenkin on turvauduttava ajatukseen sel- laisista tulkintamekanismeis- ta, jotka eivät suoraan palau- du kulloiseenkin toimintati- lanteeseen. Paremman puut- teessa voimme kutsua näitä mekanismeja mentaalisiksi rep- resentaatioiksi. Tulkinta ei olisi lainkaan mahdollista ilman tällaisia enemmän tai vähem- män psykologisia mekanis- meja. Merkitys on toki kolmi- paikkainen relaatio, kuten Määt- tänen korostaa, ja sitä ei tule palauttaa sen yhteen osapuo- leen – mutta on silti hyvä myöntää relaation kaikkien osien olemassaolo.

Representaatiot ovat poh- jimmiltaan toiminnallisia asen- teita, mutta tämä ei muuta miksikään sitä seikkaa, että niiden pitää olla jollain ta- voin havaittavissa psykologi- sella tasolla. Myös tavoilla pitää siis olla jokin psykolo- ginen komponentti. Vaikut- taakin siltä, että kiistäessään toimijan ja ympäristön dikoto- misoimisen järkevyyden, Määt- tänen kiistää samalla mahdol- lisuuden tehdä tätä eroa ana- lyyttisiin tarkoituksiin. Näin ollaankin jo lähellä klassista behaviorismia. Mutta onnek-

si dikotomioiden ontologisoi- mista voi välttää ilman, että heittää vauvan pesuveden mu- kana.

Toki on varmasti niin, että toimintaa tutkittaessa voi olla turha etsiä jotain yhtä men- taalista syytä, joka sitä selit- täisi. Itse asiassa pragmatisti sanoisikin, että yleisesti ot- taen toiminnan selittäminen ei ylipäätään ole järkevää.

Toimintaa eli tapoja nimittäin esiintyy koko ajan ja toimin- nan estyminen on se harvi- naisempi ja kiinnostavampi ilmiö. Juuri tällöin – siis ta- vanmukaisen toiminnan es- tyessä jostain syystä – toimi- jan on syytä turvautua erilai- siin representaatioihin, sekä kulttuurin tarjoamiin apuväli- neisiin että psykologisiin mie- likuviin. Käytännössä jälkim- mäisetkin ovat aina enem- män tai vähemmin kulttuuri- sia, mutta yksilöllisten tulkin- taskeemojen roolia ei silti tule kiistää. Näillä skeemoilla on varmasti myös yhteys aivojen tasolle – niin kuin Määttänen- kin lopulta myöntää maini- tessaan niin sanottujen peili- neuronien olemassaolon.

On oikeastaan hämmäs- tyttävää, miten usein ihmis- tieteissä oletetaan, että ihmi- nen ei ole biologinen orga- nismi. Harvoin kukaan keh- taa väittää tällaista suoraan, mutta tähän oletukseen tör- mää implisiittisenä tuon tuos- ta (tämänkin lehden sivuilla).

Määttäsen mukaan vuorovai- kutus ympäristön kanssa kyl- lä konstituoi todellisuuden meille, mutta tämän konsti- tuutioprosessi ”perustuu en- nen muuta (siis ennen kielen ja muiden symbolijärjestelmi- en vaikutusta) todellisten fyy- sisten havaintovälineiden eli oman ruumiin ja sen aistielin- ten sekä ulkoisten havainto- välineiden rakenteeseen ja ominaisuuksiin” (s. 49). Nämä

172

ominaisuudet ovat toiminnan objektiivisia ehtoja, eivätkä siis mielivaltaisesti muokatta- vissa.

Määttänen suosii niin sa- nottua laajaa merkityksen kä- sitettä, jossa ”mihin tahansa havainnon kohteeseen voi liit- tyä merkityksiä kielestä riip- pumatta” (s. 117). Ja toiminta on se keino, jolla merkitykset ja havainnot liitetään toisiin- sa. Määttänen olisikin kor- vaamassa Descartersin kuu- luisan lentävän lauseen cogi- to, ergo sum toimintaa koros- tavalla muotoilulla ambulo, ergo sum (kävelen, olen ole- massa). Määttäsen pragmatis- mi on siis mitä mainiointa vastalääkettä sekä kielen roo- lia ylikorostavaan kulturalis- miin – että myös skientismin

”kovaan naturalismiin”. Nämä kaksi näkemystä itse asiassa

ovatkin lähempänä toisiaan kuin ne itse haluavat yleensä myöntää. Molemmat kun huk- kaavat toiminnan: ensimmäi- nen kadottaa sen kieleen ja toinen ”pään sisälle”.

Määttäsen kirja liikkuu ala- otsikkonsa mukaisesti melko filosofisella tai jopa filosofis- antropologisella tasolla, mut- ta – pragmatismin parhaiden perinteiden mukaisesti – ta- valla, joka on avoin tieteen empiirisille tutkimustuloksil- le. Kirjaa voi avoimesti suosi- tella, sillä se on hyvä selven- nys tapa-käsitteen toiminta- teoreettiseen ja filosofiseen käyttöön. Tavat eivät varsi- naisesti ole yksilön ominai- suuksia, koska ne ovat mu- kautumista toiminnan ehtoi- hin yksilön ja ympäristön vä- lillä tapahtuvan vuorovaiku- tuksen kautta. John Deweyn

termein kyse on transaktiosta (Määttänen ei tosin mainitse tätä käsitettä). Jokin yksittäi- nen teko ei vielä tee tapaa, sillä se käy tavasta vain olles- saan osa tekojen sarjaa, siis kokonaista toimintaprosessia.

Vaikka tapa tarkoittaa yleen- sä toistoa tutussa ympäristös- sä, niin erilaisia toiminnan ennakointeja voidaan aina yh- distellä uusin tavoin. Tätä tapojen muuttumisen teemaa kirjassa olisikin voitu käsitel- lä hieman enemmän; toisaal- ta taas tiettyä toistoa ja myös yleistä antipsykologista asen- netta olisi hyvin voinut kar- sia. Lopuksi täytyy valittaa kustantajan suuntaan siitä, että kirjan lopusta puuttuu hake- misto. Kirja on toki aika ly- hyt, mutta hakemisto olisi silti oiva apuväline – varsin- kin, kun sisällysluettelo kat- taa vain lukujen pääotsikot.

Antti Gronow