Huittisten Museo- ja Kotiseutuyhdistys ry:n puheenvuoro SPR:n Huittisten osaston järjestämällä ystävänpalvelukurssilla 20.3.1978 · DIGI

Huittisten Museo- ja Kotiseutuyhdistys ry3n puheenvuoro SPR:n Huittisten osaston järjestämällä

ystäväpalvelukurssilla 20, 3. 1978

"Jos

ei

naapuri

käy pari

kertaa päivässä kylässä, ihmettelee ruuhi- mäkeläinen,

onko tämä

suuttunut vai sairas.tt

Tämä lainaamani toteamus sattui

silmiini

eräästä artikkelista, ^jossa kerrottiin keskisuomalaisen maalais- kylän

ongelmista

ongelmista, jot-

ka ovat tuttuja miltei

^jokaisessa maalaiskylässä tämän päivän Suo- messa. Nuoriso muuttaa pois, kylä- kaupp a

ja

koulu on lopetettu, liiken- neyhteydet huonontuvat

ja

autioitu- neeseen

kylään jäävät

yksinäset vanhukset.

Alussa mainitun Ruuhimäen ky- län asukkaat nousivat kuitenkin vas- tustamaan vallitsevaa kehitystä. Ky- läläisten aktiivisuuden ansiosta ja osittain paikallisen kotiseutuseuran puitteissa kylän autioituneisiin taloi- hin

on

saatu muuttamaan lapsiper- heitä läheisestä kaupungista

ja

kou- luun riittää jälleen oppilaita. Kylän harrastustoiminta on vilkastunut, jo- ten kylä on jälleen elävä yhteisö, on yhteishenkeä

ja

mukavia naapu- ruussuhteita. Varsinkin ^vanhenevat kyläläiset iloitsevat

jo

kuolemassa olleen kotikylänsä uudesta heräämi-

l8

sestä. Valitettavasti tällainen Ruuhi- mäen kaltainen kylämiljöön henkiin herättäminen lienee aika harvinaista tänä aikana.

Mikä sitten on tilanne täåillä Huit- tisissa? Käymmekö alussa mainittu-

jen

ruuhimäkeläisten tavoin ^päivit- täin tervehtimässä naapuriamme vai onko meistä

tullut

kaupunkimaisen etäisiä tuskin tuntien vastaantulevaa naapuria.

1600-luvun huittislainen talonpoi- kaisväestö asui ajan tavan mukaan savupirtissä, talolliset

ja

palkolliset yhdessä. Tästä yksihuoneisesta sa-

vupirtistä kehitys kulki

^vähitellen

väljempään asumiseen, onpa vuoden 1759 pitäjänkuvauksessa mainittu, että Huittisten talonpojat rakensivat varsin ylellisesti

-

^{taloissa oli pakari}

ja

muutamissa

jopa

vierastupa eli eteiseen tehty kamari. Sotilasvirkata- lot ja säätyläisten herraskartanot oli- vat tietysti huomattavasti komeam- pia. Vuoden 1825 tienoilla

oli

^pitä- jässä puolet savupirttejä

ja

puolet uloslämpiäviä taloja. Samoihin aikoi-

hin on

alettu rakentaa uljaita pyk- ninkirakennuksia, käsittäen yleensä neljä huonetta, salin, kolme kamaria

ja

eteisen. Usein

ne

sisälsivät ns.

vaarin- ja muorinkammarit. Vanhus- tenrakennus saattoi myös olla erilli- senä samassa pihapiirissä. Näin kol- me sukupolvea asui usein samassa taloudessa ellei aivan samassa ra- kennuksessa,

niin

ainakin samassa pihapiirissä. Kesäisin perheen työi- käisten jäsenten ahertaessa pellolla, isovanhemmat huolehtivat lapsista.

Talvisin tupa oli perheen yhteiseloa, padassa keitettiin ruokaa, tuvassa ri- kottiin pärepuita, höyläpenkin ympä-

rillä

miesväki

hääri

puhdetöineen, naiset rukin

ja

kangaspuiden äärellä

ja

kolmas polvi varttui kehdossa sa- massa huoneessa.

Agraariyhteisön luontaistalouden arkiaskareissa

riitti

puuhaa vanhene- vallekin väestönosalle,

-

^ei tullut tar- peettomuuden tunnetta eikä ^yksinäi- syyttä. Tämä aikakausi, jolloin _kol- mekin sukupolvea saattoi ^puulusi- koin syödä samasta keittoastiasta, ei varmaankaan aina ollut ongelmaton-

ta

yhteiseloa. Senaikainen vanhem- pien kunnioitus oli kuitenkin ehkåiise- mässä eri sukupolvien våilisiä erimie- lisyyksiä,

-

^olihan yleistä, että lapset

teitittelivät omia vanhempiaankin.

Tästä kollektiivisesta, ^yhteisvas- tuullisesta yhteiskunnasta kehitys on vähitellen kulkenut ajallemme omi- naiseen yksilökeskeisempään yhteis- kuntaan.

On toki

muistettava, että myös menneinä aikoina on ollut yk- sinäisiä vanhuksia, eikä kaikilla suin- kaan ollut samassa pihapiirissä asu-

via lapsia

tai

lapsenlapsia huolehti- massa elämän ehtoopuolesta. Kerjuu

oli

alkukantaista köyhänhoitoa, ^pu- huttiin kirkon- ja ruotuvaivaisista, oli kylänkierto ja huutolaiset. Silloisesta köyhäinhoidosta eli vaivaishoidosta, kuten ajan

termi

kuului,

on

^pitkä

harppaus tämän påiivåin kehittynee- seen sosiaalihuoltoomme.

Näille vuosikymmenille asti Huit- tinen on elinkeinorakenteeltaan ollut maatalousvaltainen. Perinteinen sa-

maan

kyläyhteisöön jääminen on maatilataloudessakin tullut yhä ^har- vinaisemmaksi. Parantuneiden opis- kelumahdollisuuksien ansioista käy usein niin, ettei perheen lapsista yksi-

kään jää hoitamaan

kotitilaa, vaan kaikki hankkivatjonkun muun ammatin

ja

muuttavat sitten työ- paikkakunnilleen. Vanhemmat hoita- vat tilaa niin kauan kuin voimat riit- tävät. Sen jåilkeen he myyvät kotinsa vieraille

ja

muuttavat

itse

tänne Lauttakylän taajamaan ^parempien palvelujen ulottuville, varsinkin sil- loin, kun toinen puolisoista

jää

yk- sin. Saattaa myös olla, että kotiky-

lässä ei enää ole naapuria låihettyvil- lä

ja

iän mukanaan tuomat sairaus- kohtaukset alkavat ^pelottaa. Tai koti

on vailla nykyajan

mukavuuksia, kylmä

ja

vetoinen. Vaikka kotitila

jäisi

_oman lapsenkin hoitoon, isiin- nyyden siirtyminen nuoremmalle su- kupolvelle aiheuttaa useimmiten van- hempien muuttamisen Lauttakylään, usein kerrostaloon.

On

selvää, että autioituvista sivukylistä

ja

huono- kuntoisista asumuksista muutto taa- jamien nykyaikaisiin kenos- tai van- hustentaloihin on huomattava paran- nus asumistasoon, mutta irtaantumi- nen tutusta kyläyhteisöstä on monel-

le hyvin

vaikeaa. Riippuu tietysti

paljolti

asianomaisesta henkilöstä, kuinka hyvin hän uudessa ympäris- tössään

viihtyy ja

kuinka ^helposti hän solmii uusia tuttavuuksia. Puoli-

son

kuoltuakaan

ei

yksinäisyyden ongelmaa helposti tule, jos _vanhene- va henkilö on luonteeltaan seuralli- nen. Täällä

on

vireää eläkeläistoi- mintaa

ja

mahdollisuus harrastaa monenmoista.

Mutta yksinäisiä vanhuksia löytyy muualtakin

kuin

autioituvista ^maa- laiskylistä, heitä on myös asutustaa- jamissa, kaupungeissa. Viime vuosi- na olemme usein saaneet lehdistä lu-

kea tapauksista, joissa kerrostalon huoneistosta on löytynyt jopa ^kuu- kausia kuolleena ollut ^vanhus. Ihmi- nen ihmisten keskelläkin on ^yksin.

Esimerkillisiä naapuuruussuhteita tiedän olevan täällä Lauttakylåin ker- rostaloissakin eläkepäiviäiin ^viettä- vien kesken. Samassa rapussa asu-

vat pitävät huolen toinen toisistaan.

Jos ei joka päivä naapuria näy, ^ote- taan asiasta selvää

ja

näin ei pääse tapahtumaan sellaista, että naapuri sairauskohtauksen saatuaan joutuisi virumaan yksinään påiiväkausia. Nä- mä eläkeikäiset ovat suhteellisen hy- väkuntoisia, sillä onhan selvää, ettei sairas vanhus pysty sairasta naapu- ria huoltamaan.

Monen ulospän suuntautuneen

ja

seurallisenkin vanhuksen kohdalla ti- lanne muuttuu,

kun

sairaus iskee.

Varsinkin, jos omaiset asuvat kauka- na ja on kyse pitkäaikaissairaudesta, tuleekin kysymykseen ehkä ^laitos- hoito. Sairas

ei

pysty enää liikku- maan kodin ulkopuolella. Tuttavat-

kin

ikäänkuin tottuvat pitkään sai- rauteen, ystävyyssiteet katkeavat

ja

vanhus unohdetaan. Henkisen virey- den vielä ollessa tallella hiin ^kuiten- kin hyvänkin ulkoisen hoidon lisäksi kaipaa vierailijoita laitoksen ulko- puolelta.

Huutava puute pitkäaikaissairai- den laitospaikoista pakottaa monet huonokuntoisetkin vanhukset koti- hoitoon. Niin hyvä asia kuin omassa

ympäristössä

tapahtuva

avohoito onkin, on tilanne vaikea silloin, kun tämä vanhus on kodin ainoa asukas.

Yksinäisyys on miltei vakituinen olo- tila. Påiivittäinkin käyvän kotiavusta- jan _aikataulu on tiukka, välttämättö- mät ostokset, ruoanvalmistus, pikai-

nen

siivous

ja

kiirehditään toisen vanhuksen

luo.

Tåillainen

työn

lo- massa tapahtuva seurustelu on mo- nelle huonokuntoiselle kotihoidossa- kin olevalle vanhukselle usein ainoa yhteys kodin ulkopuolelle.

Työikäisen väestönosan liikkumi- nen paikkakunnalta toiselle kulloi- senkin työpaikan mukaan

on

omi-

naista tälle ajalle.

Teollistumisen myötä on myös tänne Huittisiin vii- me vuosikymmeninä muuttanut työi- käisiä henkilöitä toisilta ^paikkakun- nilta, usein toiselta puolelta Suomea.

Myös he

ovat joutuneet ^katkaise- maan perhesiteensä edelliseen suku- polveen.

Maatilatalouden työntekij åimäåirän väheneminen, teollistuneen ^yhteis- kuntamme työikäisten kansalaisten muuttoliike

ja

myös nykyajan tavan mukainen perheenäitien työssäkäyn-

ti.

lapset lastentarhaan

ja

isovan- hemmat vanhustentaloon, ovat kaik-

ki

osaltaan vaikuttamassa siihen, et-

tä perhesiteet eri sukupolvien våilillä katkeavat helpommin kuin menneinä aikoina. Ilmeistä on, että yksi aikam- me suuria ongelmia onkin vanhusten

ja

sairaiden yksinäisyys, huolimatta sosiaalihuoltomme erittiiin korkeasta tasosta, eläkkeistä, kodinhoitajista, sosiaalisairaalasta, kotiavustajista jne.

Useimmat meistä haluaisivat viet- tää vanhuutensa tutussa ympäristös- sä, tuttujen ihmisten keskellä. Mutta

tuskin me

pystymme

kovin

äkkiä

muuttamaan kehityksen

suuntaa alussa mainitun Ruuhimäen kylåin tavoin, jolloin jokainen sivukylä saa-

taisiin

toimimaan entiseen tapaan kouluineen kaikkineen. Kunnallisen sosiaalihuollon rinnalla vapaaehtoi-

nen

huolehtiminen lähimmäsestä täyttää monta yksinäisyyden hetkeä

ja tähän on nähdäkseni parhaat edel-

lytykset Punaisen Ristin ystäväpal- velulla. Tähän palveluun osallistuval- le se ei ole pelkästään oman aikansa antamista. Siitä saa runsain mitoin myös korvausta. Se elämänkokemus

ja

tiedot pitkän taipaleen varrelta ei

nimittäin ole hetkessä hankittua, sillä on arvoa. Missä sen paremmin oppii tuntemaan tätä paikkakuntaa kuin kuuntelemalla täällä ikänsä asu-

nutta vanhusta. Meille muualta tul- leille se on elävää kotiseututietoutta

ja

paikallishistoriaa.

Jouko Vällmäkl

t9