Kirjallisuutta
että tuotos sittenkään olisi automaattista.
Dufvan vastaus morfologisten lipsahdusten syntyä koskevaan kysymykseen on pyöreä;
hänen mukaansa ››monet tilannekontekstin ominaisuudet» vaikuttavat siihen, millainen morfologinen muoto valitaan (s. 93).
Eri tilanteiden sanastossa aikaansaamat aktivaatiot eivät riitä selittämään esimerkik- si äännelipsahduksia, jotka vaikuttavatkin pragmaattisesti vaikeimmin tulkittavilta.
Myös näissä Dufva hylkää forınalistisen tulkintatavan. Sen sijaan hän esittää (s. 204, 205), että osa äännelipsahduksista olisi puh- taasti akustisia tai pelkästään artikulaati- oon perustuvia. Toiseksi hän puhuu mielen- lipsahduksista, joissa äänteiden lipsahdettua lopputuloksena on äänteellisesti oikea mut- ta kontekstin kannalta väärä sana. Kolman- nessa tyypissä, edellisten yhdistelmässä, vaihtuu kaksi sekä äänteellisesti että merki- tykseltään läheistä sanaa. Uudesta lähesty- mistavasta huolimatta tulos on tuttu jo for- malisteilta (ks. esim. Garrett 1988). Näyt- tääkin siltä, että vaikka pragmaattis-funldio- naalisen näkökulman avulla pystytään näp- pärästi selittämään sananvaihdot ja lause- kontaminaatiot, fonologisten lipsahdusten kuvauksessa sillä ei ole mitään uutta annet- tavaa.
Otsikossa herättää huomiota Dufvan ter- mi ››epåkieli›› (mislanguage). Voiko jonkin niinkin konkreettisen ilmiön kuin kieli rin- nalle asettaa vastakkaisen ilmiön pelkän etuliitteen avulla? Takaperoisjohdon avulla termin voisi ymmärtää syntyneen esimer- kiksi sarjasta epäkieliopillinen (lipsahdus)
> *epäkielioppi > *epäkie1i, mutta englan- ninkielinen mislanguage tuntuu silti mah- dottomalta. Epäkielen olemukseen väitös- kirja ei anna selvää vastausta.
Vaikka Väitöskirjassa pohditaan lipsah- dusten syitä ja vaikutusta dialogeihin, niiden esiintymisfrekvenssistä suomenkielisissä keskusteluissa ei esitetä edes summittaisia arvioita. Voidaksemme sanoa jotakin eri- tyyppisten lipsahdusten suhteellisista mää- ristä ja esiintymistiheydestä aineisto olisi koottava systemaattisesti. Luotettavuuden ja virheiden havaítsemisen kannalta taas olisi suotavaa, että tutkimukset perustuisivat nau-
500
hoittamalla dokumentoituihin aineistoihin.
Lipsahdusten syitä pohdittuaan Dufva näyttää päätyneen yksinkertaiseen ratkai- suun: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niinpä lip- sahduksen aiheuttajía voivat saınanaikaises- ti olla jokin kielenulkoinen havainto, puhu- jan huomion jakautuminen, lipsahtelevien yksiköiden rakenteellinen tai Semanttinen samankaltaisuus, keskustelunaiheen aiheut- tama sanaston aktivaatio, aiempi tekstikon- teksti ja sanojen kompleksisuus. Ratkaisu on äärimmäisen helppo, ja tällainen teoria on tuskin koeteltavissa saati falsifıoitavissa.
Vaikka selitykset eivät annakaan täsmällisiä vastauksia, pragmaattis-fiınktionaalisella kuvauksella lienee silti paikkansa lipsah- dusten tulkinnassa.
TAPIO HOKKANEN
LÄHTEET:
CUrLER, A. 1982: The reliability of speech error data. - A. Cutler (toim.): Slips of the tongue and language produc- tion s. 7 -28. Amsterdam, Mouton.
FERBER, R. 1991: Slip of the tongue or slip of the ear? On the perception and transcription of naturalistic slips of the tongue. - Joumal of Psycholin- guistic Research, Vol. 20, 2, s. 105- GARRETT, M. F. 1988: Processes in langu-122.
age production. - F. Newmeyer (toim.): Linguistics: The Cambridge Survey, Vol. 3, s. 69-96. Cambrid- ge, Cambridge University Press.
Erilaisia pääluokkia
M. H. KLAıMAN Grammatical voice. Cam- bridge studies in linguistics 59. Cambridge University Press, Cambridge 1991. XIX + 323 S. ISBN 0-521-36001-3.
Pääluokka (engl. voice) on aikamuodon, moduksen ja aspektin ohella yksi verbien
kieliopillisista kategorioista. Kaikista näistä ilmiöistä on nyt saatavilla Cambridge Uni- versity Pressin julkaisema yleisesitys:
vuonna 1976 ilmestyi Bemard Comrien As- pect, 1985 saman tekijän Tense, 1986 F. R.
Palmerin Mood and modality ja vihdoin vuonna 1991 M. H. Klaimanin Grammati- cal voice. Kolme ensin mainittua on myös esitelty Virittäjässä: Comrien aspektiteos vihkossa 3/1988 (Matti Larjavaara: ››As- pektologian aakkosia››), tempusteos vihkos- sa 2/1988 (Jyrki Kalliokoski: ››Ajan tasal- la››) ja Palrnerin modusteos vihkossa 4/1987 (Riitta Korhonen-Kusch: ››Modali- teetin oppikiıja››).Nyt on arvioitavana Klai- manin pääluokkatutkimus.
Yleensä pääluokalla tarkoitetaan sellaista verbin taivutusluokkaa, joka morfologisella tunnuksellaan kytkee kuvattavan tilanteen osanottajia edustavat lauseen nominaali- jäsenet tiettyihin syntaktisiin asemiin. Ensi sijassa kyse on lauseen subjektin valinnasta.
Pääluokkavaihtelun mahdollistamat vaih- toehtoiset tavat järjestää lauseen nominaali- jäsenten ja verbin väliset syntaktiset suhteet perustuvat siihen, että kuvattava tilanne voidaan kielentää sen eri osanottajien näkö- kulmista. Se nominaalijäsen, joka kuvauk- sessa nousee etualalle, päätyy lauseessa subjektin asemaan. Pääluokista tutuimmat ovat aktiivi ja passiivi. Aktiivissa tilanne kuvataan sen dynaamisimman ja aktiivisim- man, tyypillisesti agentiivisen osanottajan kannalta. Passiivissa tilannetta taas tarkas- tellaan ei-dynaamisen, tyypillisesti staatti- sen osanottajan näkökulmasta.
Klaiman haluaa tutkimuksellaan paitsi valaista myös avartaa perinteistä pääluok- kakäsitystä. Hän jakaa pääluokat kolmia pe- ruspääluokkiin (basic voice), johdettuihin pääluokkiin (derived voice) ja pragmaatti- siin pääluokkiin. Tyypillinen johdettu pää- luokka on passiivi, jonka parina on johta- maton peruspääluokka aktiivi. Pragmaatti- nen pääluokka hahmottaa ja kielentää ku- vattavan tilanteen suhteessa diskurssiin, kun muissa pääluokkatyypeissä tilanne hahmo- tetaan ja kielennetään suhteessa todellisuu- teen. Pragmaattisen pääluokan alalajeiksi Klaiman erottaa ontologiseen salienssiin
Kirjallisuutta pohjaavan käänteisen pääluokan sekä infor- maatiosalienssiin pohjaavan fokusoivan pääluokan.
Kirjansa toisessa luvussa Klaiman käsit- telee peruspääluokkasysteemejä ja me- diumia. Hänen mukaansa indoeurooppalais- ten kielten tyypillinen pääluokkavaihtelu ei ole aktiivin ja passiivin välinen, vaan aktii- vin ja mediumin. Indoeurooppalaisen me- diumin ohella Klaiman esittelee myös fulan (Pohjois-Afrikka) ja tamilin (Intia) mediu- mijärjestelmiä. Mediumin käsite on peräisin klassisten kielten kielioppitraditiosta, jossa se on erotettu aktiivin ja passiivin rinnalle kolmarmeksi pääluokaksi. Toisin kuin pas- siivi mediumi ei ole johdettu pääluokka, vaan se edustaa Klaimanin mukaan perus- pääluokkaa. Tämä tarkoittaa sitä, että me- diumin suhde aktiiviin ei perustu toisiaan vastaavien aktiivi- ja mediumilausevariant- tien olemassaoloon (vaikka tällainen pari suuresta osasta verbejä yleensä voidaankin muodostaa), vaan mediumin esiintyminen määräytyy verbikohtaisesti, kunkin verbin inherenttien leksikaalisten ominaisuuksien perusteella. Kyse on siis kielen verbileksi- kon yleisestä semanttispohjaisesta luokitte- lusta eikä yksityisen lauseen syntaktisen koodauksen valinnasta. Kielissä, joissa on aktiivi/mediumi-pääluokkavaihtelu, osa ver- beistä taipuu vain aktiivissa, osa vain me- diumissa ja (suurin) osa kummassakin. Ne verbinvartalot, jotka taipuvat sekä aktiivissa että mediumissa, ovat yleensä transitiivisia (mediumimuodossaan kuitenkin intransitii- visia). Ne verbinvartalot, jotka taipuvat vain mediumissa, ovat yleensä intransitiivisia.
Mediumin keskeiseksi semanttiseksi funk- tioksi on yleensä mainittu verbin valenssin alentaminen; toinen ominaisuus, joka me- diumiin usein yhdistetään, on refleksiivi- syyden ilmaiseminen. Klaimanin mukaan aktiivin ja mediumin välillä on merkitysero, joka johtuu erilaisista tavoista nähdä loogi- sen subjektin osallistuminen kuvattavaan ti- lanteeseen: mediumin kuvaamassa tilan- teessa toiminnan päävaikutus kohdistuu sii- hen nominaalitarkoitteeseen, joka esiintyy lauseen subjektina. Subjektilla on siis myös objektin ominaisuuksia. Toinen mediumille 501
Kirjallisuutta
ominainen Semanttinen piirre on kontrolli.
Luku 3 käsittelee kontrollin vaikutusta pääluokkasysteemien kieliopilliseen raken- teeseen. Kontrolli tarkoittaa tässä sitä, mis- sä määrin tilanne on sen osanottajien hal- linnassa. Aluksi Klaiman erittelee seikkape- räisesti, mitä kontrolli on suhteessa sellai- siin sille läheisiin käsitteisiin kuin esim.
agentiivisuus, kokijuus, intentionaalisuus ja tietoisuus. Kontrolli ja kontrolloimattomuus edustavat sellaista perustavanlaatuista se- manttista oppositiota, jolle on ominaista heijastua myös kielen rakenteeseen. Kuvat- tavan tilanteen kontrollisuhteet voivat eri kielissä säädellä pääluokankin, ja nimen- omaan johtamattoman peruspääluokan, va- lintaa. Sen määräytymisessä, mihin pää- luokkaan verbi kulloinkin kuuluu, on kes- keisenä erottimena usein agentiivisuuden ja kokijuuden oppositio, joka perustuu kont- rollin asteen eroon. Esimerkiksi utoatsteek- kikieliin kuuluva cupeño koodaa verbeis- sään kontrollin asteen morfologisesti. Cu- peñossa erotetaan kolme verbien taivutus- luokkaa: ensinnäkin kontrollin ja kontrol- loimattomuuden vastakohdan perusteella ja sitten kontrollin käsittävässä ryhmässä edel- leen agentiivisuuden ja kokijuuden opposi- tion perusteella. Jotkin cupeñon verbit tai- puvat vain yhdessä näistä luokista, jotkin kahdessa ja jotkin kolmessa.
Luvussa 4 Klaiman tarkastelee ns. kään- teisiä pääluokkasysteemejä (ínverse voíce systems), jotka ovat ominaisia mm. monille Pohjois-Amerikan intiaanikielille. Kääntei- nen pääluokkasysteemi on pragmaattisen pääluokan yksi laji, johon kuuluvat taivu- tusparina suora ja käänteinen pääluokka.
Tässä järjestelmässä lauseenjäsensuhteita ei merkitä nomineihin liittyvillä tunnuksilla, vaan verbiin kiinnittyvällä pääluokan tun- nuksella; mikään muu kuin pääluokan mor- fologinen tunnus ei ilmaise lauseen nomi- naaliaktantin lauseenjäsenasemaa. Se, mikä lauseen nominijäsenistä on kulloinkin sub- jekti, määräytyy käänteisissä pääluokkasys- teemeissä yleensä niiden tarkoitteiden onto- logisen salienssin mukaan. Ontologinen sa- lienssi noudattaa agentiivisuushierarkiaa, jossa ylimpänä ovat puheaktipersoonat (siis
502
l. ja 2. persoona), sitten 3. persoona ja edel- leen erisnimet, inhimilliset, elolliset ja elot- tomat tarkoitteet. Suorassa pääluokassa lau- seen subjektiksi nousee ensisijaisesti agen- tiivisin ja siis ontologisesti salientein osan- ottajatarkoite. Sen sijaan jos subjektina on- kin muu kuin salientein tarkoite, verbi mer- kitään käänteisen pääluokan tunnuksella.
Yhteistä käänteisellä pääluokalla (ínverse voice) ja tyypillisellä ››johdetulla›› pää- luokalla (derived voíce) - siis esim. passii- villa - on, että molemmat koodaavat asioi- den tarkastelunäkökulman vaikutuksia kie- len syntaktiseen rakenteeseen. Niiden erona taas on (käänteisen luokan pragmaattispoh- jaisuuden lisäksi), että käänteisen pää- luokan tunnus ei muuta verbin valenssia:
käänteisen pääluokan muodot ovat suoran pääluokan muotojen tapaan muodoltaan transitiivisia. Käänteinen pääluokka ei myöskään etualaista lauseen yhtä ja taka- alaista toista nominaalijäsentä, vaan tämä eronteko tapahtuu pragmaattisen tulkinnan perusteella. Erona on edelleen se, että pas- siivilauseen propositionaalinen sisältö on yleensä sama kuin vastaavan aktiivilauseen, mutta käänteisen pääluokan lauseen sisältö on eri kuin sellaisen suoran pääluokan lau- seen, jossa on mukana täsmälleen samat no- minaalikonstituentit.
Toinen pragmaattinen pääluokkatyyppi on inforrnaatiosalienssin pääluokka (luku 5), jossa lauseen rakenteellista jäsentymistä säätelee nominaalitarkoitteiden suhteellinen tärkeys tai prominenssi diskurssin infor- maatiorakenteessa. Kyse on toisin sanoen tiettyjen lauseenjäsenten fokusoimisesta pääluokkavalinnan avulla. Infomıaatiosa- lienssiin perustuvia pääluokkasysteemejä tavataan ainakin mayassa sekäfilippiiniläis- kielissä.
Olen tässä selostanut vain pääkohdat Klaimanin tutkimuksesta. Kaikkiaan hän onnistuu kirjassaan osoittamaan, että verbi- en pääluokkavaihtelussa on kyse paljon muustakin kuin vain lauseen syntaktisten suhteiden vaihtelusta. Pääluokka voi ilmetä erityyppisinä järjestelminä kielen eri tasoil- la. Yhteistä kaikille pääluokille näyttää ole- van, että niiden esiintymistä säätelee jon-
kinlainen lauseen nominaalijäsenten keski- näinen hierarkia, jonka rakentumisen perus- teet kuitenkin vaihtelevat pääluokkatyypeit- täin.
On ymmärrettävää, että Klaimanin tutki- mus on ilmestynyt Cambridge studies in linguistics- eikä Textbooks-sarjassa. Ylei- seksi oppi- tai käsikirjaksi siitä ei oikein ole. Tämä johtuu siitä, että kirja ei luo kat- tavaa yleiskuvaa pääluokasta (esim. ilmiön morfologinen puoli jää syrjään), eikä se esi- tystapansa vaikeuden vuoksi myöskään sovi kovin kokemattomalle lukijalle. Sen sijaan Klaimanin kirja on omaleimainen ja syväl- linen erityistutkimus todella monitahoisesta kielenilmiöstä, jonka universaali kartoitus on vielä pahasti kesken. Kirjan lukeminen on työläs kokemus siksikin, että se avaa niin uudenlaisia näkymiä aiheeseensa. Klai- manin teoksella on kaikki edellytykset toi- mia tukevana pohjana tulevalle pääluokka- tutkimukselle. Lisäksi se on tiedon ja aja- tusten lähde kaikille verbi-, lause- ja tilan- nesemantiikan tutkijoille.
VESA Koı vı sTo
Refl eksiiviverbien semantiikkaa
VESA Koı vı sroSuomen verbíkantaisten UtU- verbijohdosten semantiikkaa. Suomi 161.
SKS, Helsinki 1991. 120 s. ISBN 951-717- 688-0.
Oli mielenkiintoinen ja hauska kokemus tarttua Vesa Koiviston monografı aan,joka käsittelee samaa aihetta kuin oma suomen kielen proseminaariesitelmäni joskus kym- menisen vuotta sitten. Tutkimusintressim- me ovat pitkään olleet yhteneväisiä. Vesa Koivisto tarkastelee tässä tutkimuksessaan suomen kielen deverbaalisia UtU-johtimisia verbejä, ja nimenomaan niiden semantiik- kaa.Tutkimusaineisto on poimittu Nykysuo- men sanakirjasta ja käsittää noin viisisataa deverbaalista johdosta. Semanttinen analyy-
Kirjallisuutta si pohjautuu pääosin NS:n esimerkkilausei- siin. Analysointiin on käytetty verbiseman- tiikan tutkimuksessa totunnaista menetel- mää, joka perustuu verbiin liittyvien argu- menttien semanttisiin rooleihin. Koivisto käyttää tutkimusaineistostaan nimitystä ref- leksiiviverbit ja korostaa nimityksen morfo- logista luonnetta. Verbikantaisten UtU-joh- dosten nimittäminen semanttisestikin ref- leksiivisiksi on kyllä sikäli puolustettavissa, että nimenomaan tällä johdostyypillä puh- taasti refleksiivínen käyttö, sellainen, jossa agentiivinen subjekti kohdistaa verbin il- maiseman toiminnan itseensä eli on verbin argumenttina sekä agentti että patientti, on yleistä, vaikkei vallitsevaa. Koiviston ter- minologiassa refleksiiviverbi tarkoittaa kui- tenkin morfologista johdostyyppiä: johdos- ta, jossa johtimena on UtU ja kantasanana verbi. Siten verbi piilottautua (johdettu ver- bistä piilottaa) kuuluu aineistoon, mutta verbi piiloutua ei, koska sen kantana on Substantiivi piilo. Substantiivikantaisia joh- doksia Koivisto nimittää morfologisena luokkana translatiiviverbeiksi, mitä esim.
piiloutua ei semanttisesti missään tapauk- sessa ole. Kaksitulkintaiset johdokset, joi- den kantasanana voi olla joko nomini tai siitä johdettu supistumaverbi, Koivisto on kelpuuttanut mukaan aineistoonsa. Tuntuu siltä, että nominikantaisten johdosten jättä- minen tarkastelun ulkopuolelle aiheuttaa ai- nakin sen, että osa UtU-johtimen funktiois- ta ja koko johdostyypin piirteiden tulkin- nasta jää puolitiehen. Koiviston tutkimusta- voitteiden asettelusta käy kuitenkin ilmi, että päätarkoitus ei ole nimenomaan UtU- johtimen funktioiden selvittely vaan nimen- omaan refleksiivikäsitteen tarkentaminen semanttisena luokkana.
Kirjansa toisessa johdantojaksossa Koi- visto esittelee käyttämäänsä metodia. Hän tarkastelee kriittisesti johto-opissa ja sen se- mantiikassa käytettyjä menetelmiä, eritoten semanttisia rooleja sekä pinta- ja syvära- kenteen käsitteitä. Jälkimmäisistä hän to- teaa ilmeisen paikkansa pitävästi, että niitä on aiemmissa johto-opin tutkimuksissa käy- tetty kuvaamaan lähinnä ilmausten semant- tista (syvärakenne-) ja syntaktista (pintara-
