T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 1 75
Dialektiikalle on edelleen
tarvetta
Pekka Wahlstedt W. F . Hegel: Logiikan tiede 1.
Summa 2011.
Länsimaisella kulttuurilla on eri- tyispiirre, mikä erottaa sen monis- ta muista kulttuureista – usko eh- dottomiin ja toisensa poissulke- viin vastakohtaisuuksiin. Tätä to- dellisuuden halkaisemista kahtia pedattiin jo antiikissa etenkin Par- menideen ja Platonin ajattelussa, ja se kiteytyi Aristoteleen logiikassa, jonka mukaan A on A ja ei-A on ei-A, eivätkä A ja ei-A voi olla sa- manaikaisesti totta.
Länsimailla jakaminen jatkui, tunnettu on esimerkiksi Descar- tesin tekemä erottelu ulottuvan ai- neen ja jakamattoman hengen vä- lillä. Filosofit pohtivat ja kiistelivät siitä, onko maailmalla alku vai on- ko se eksistoinut aina, onko ava- ruus ääretön vai äärellinen, voiko ainetta jakaa loputtomiin vai py- sähtyykö jakaminen jakamatto- maan atomiin ja niin edelleen.
Käännekohta koettiin, kun Im- manuel Kant kuuluisilla neljällä an- tinomiallaan osoitti, että esimer- kiksi avaruuden äärettömyys ja ää- rellisyys voidaan molemmat todis- taa tai hylätä. Vastakkaiset väitteet ovat molemmat omasta kulmastaan katsoen tosia. Ne ovat kuin toisten- sa peilikuvia, joista kumpikin aina manaa esiin vastakohtansa.
Kant ei vielä oivaltanut että an- tinomiat edellyttävät toisiaan ja muuttuvat toisikseen. Hegel sen si- jaan tajusi, että vastakohdat tarvit- sevat ja edellyttävät toisiaan niin kuin valo hohtaa sitä kirkkaam- min, mitä mustempi pimeys si-
tään ja Jumala toisaalta tulee tietoi- seksi ja kohtaa itsensä juuri ihmi- sen tietoisuuden peilissä.
Dialektiikan ydin on se, että He- gel kohottaa filosofien kammoavan ja hyljeksimän ristiriidan ja siitä su- keutuvan liikkeen ajattelunsa kes- kiöön. Jo antiikissa Zenon oli to- distanut, että liikkuva esine, vaik- kapa nuoli, samanaikaisesti on ja ei ole lentoratansa eri pisteissä. Zenon toteaakin, että liike on pelkkä nä- köharha, koska mikään ei voi olla ja olla olematta.
Mutta Hegelille niin nuoli kuin muutkin aineelliset ilmiöt ja liikkeet, kuten ihmiskunnan historiallinen kehityskin, ovat ristiriitojen ilmaus- ta. Ilman ristiriitoja, vastakohtien kamppailua, yhtymistä ja eroamis- ta, kaikki jämähtäisi paikalleen ei- kä maailmaan syntyisi mitään uutta.
Yleisesti voi todeta, että jokai- nen olio ja asia ylittää omat rajan- sa ja kurottaa kohti muita asioita ja olioita. Minä olen minä, koska mi- nä en ole sinä, hän tai joku muu ih- minen tai olio. Näin asia tai olio saa rajansa ja identiteettinsä negaation, sen mitä se ei ole, kautta. Hegeliläi- nen dialektinen kehitys huipentuu Absoluuttiin, Jumalaan, jossa hen- ki ja aine, äärellinen ja ääretön, in- himillinen ja jumalallinen kohtaa- vat ja muodostavat elävän ja liikku- van ykseyden.
Ajatteluun, käsitteisiin ja kate- gorioihin keskittyvässä Logiikan tie- teessä käydään läpi kaikki perustavat käsitteet ja kategoriat matematiik- kaan ja geometriaan asti. Hegelin määritelmä nollasta on kiinnosta- va. Nolla on yhtäältä ei-mitään, ole- mattomuuden symboli. Toisaalta se on matemaattinen luku, ja lankeaa näin olemisen piiriin. Nolla on ole- mattomuuden ja olemisen synteesi, määrätty ei-mikään.
tä ympäröi. Voisikin metaforises- ti todeta, että Kant rakensi koneen, mutta Hegel kytki siihen virran ja sai sen toimimaan. Tämän Hegel teki kirjassaan Logiikan tiede, jossa hän esittelee kuuluisan – ja paha- maineisen – dialektiikkansa, jolla hän uskoi pystyvänsä yhdistämään ja laittamaan liikkeelle erilaiset vas- takohdat ja antinomiat.
Logiikan tiede alkaa olemisen käsitteestä. Hegel kehottaa ajattele- maan absoluuttista olemista, johon sisältyy aivan kaikki, ja josta voi- daan todeta vain, että se on. Mut- ta määreetön ja rajaton oleminen, joka sisällyttää itseensä aivan kai- ken, on sama kuin ei-mitään. He- gel vertaa olemista puhtaaseen va- loon, jossa näkee yhtä vähän kuin absoluuttisessa pimeydessä. Esi- neet saavat ääriviivansa ja muuttu- vat näkyviksi vasta, kun niissä yh- distyvät valo ja varjo. Tätä valon ja varjon, olemisen ja olemattomuu- den liikettä ja muuttumista toisik- seen Hegel kutsuu tulemiseksi.
Näin esimerkiksi Kantin antino- mian äärettömyys ja äärellisyys- muuttuvat toisikseen. Ääretön, jo- ka kohoaa äärellisten yläpuolelle ja asettuu sitä vastaan ja sen ulkopuo- lelle, muuttuu näin itse äärellisek- si ja rajalliseksi. Sekä ääretön että äärellinen jähmettyvät kiinteiksi ja kappalemaisiksi.
Sen sijaan todellinen äärettö- myys ei sulje äärellistä ulkopuo- lelleen vaan äärellinen ja ääretön muuttuvat alati toisikseen, ja juuri tämä äärellisen ja äärettömän dia- lektiikka muodostaa tosi äärettö- myyden. Ihmisen ja Jumalan vä- lisen suhteen kannalta voisi tode- ta, että Hegelillä ääretön Jumala ei asusta taivaiden tuolla puolen ää- rellisestä ihmisestä erillään, vaan ihminen löytää jumaluuden itses-
Helsingin kaupungin kongressiyksikkö auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä kokouksen kutsumisessa Helsinkiin, kutsumateriaalin valmistamisessa ja markkinoinnissa - veloituksetta.
Muita maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden ja kokoustilavarausten tekeminen, tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen.
Kutsu oman alasi kongressi Helsinkiin!
Kun suunnittelet kansainvälisen kokouksen tai kongressin järjestämistä Helsingissä, ota yhteyttä meihin.
09 310 36152 / convention.bureau@hel.fi / www.meethelsinki.fi
HKI_Matko_Tiet_tapahtuu_175x250mm.indd 1 9.3.2011 11.58
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 1 77 Hegelin astuminen kovien tie-
teiden alueelle on yksi syy siihen, että reviireitään suojelevat tiedeih- miset ovat pitäneet dialektiikkaa hölynpölynä. Mutta pääsyy lienee siinä, että Hegelin kieli on kaik- kea muuta kuin dialektisen elävää ja virtaavaa. Se on yhtä kankeaa ja monimutkaista kuin Kantinkin kieli. Joskus tuntuu siltä, että He- gelin kieli ja käsitteet ovat eksyneet omiin labyrintteihinsa ja keskuste- levat vain itsensä kanssa.
Herakleitos onnistui paremmin havainnollistamaan mistä on kyse.
Herakleitos tunnetaan ”kaikki vir- taa” , ”et voi astua kahta kertaa sa- maan virtaan” ja ” tie ylös ja alas on yksi ja sama” sekä muista paradok- seja ja metaforia hyödyntävistä lau- seistaan.
Hegelin oma suurin ja ratkai- sua vaille jäänyt ristiriita oli se, et- tä hän yritti rakentaa ristiriidois- ta voimansa ammentavasta dialek- tiikasta suljetun ja ehyen ajatusjär- jestelmän. Karl Marx ja Friedrich Engels erottivat toisistaan Hegelin konservatiivisen ja pysähtyneen järjestelmän sekä kumouksellisen ja edistyksellisen dialektisen me- netelmän.
Dialektiikka onkin vaikutta- nut moniin 1900-luvun filosofisiin suuntauksiin fenomenologiasta ja eksistentialismista jälkistruktura- lismiin saakka. Dialektiikalle on tarvetta edelleen, kun suuret kerto- mukset ovat päättyneet ja filosofi- sia suuntauksia ja muita maailman- katsomuksia on runsaasti. Dialek- tiikka estää niitä sulkeutumasta ja käpertymästä itseensä sekä auttaa luomaan erilaisia siltoja ja syntee- sejä niiden välille.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.
Kirjallisia ällötyksiä
Sanna NyqvistIrma Perttula, Groteski suomalaisessa kirjallisuudessa.
Neljä tapaustutkimusta.
SKS 2010.
Vaikka sana groteski herättää vah- voja mielikuvia, on vaikeaa määri- tellä, mistä siinä oikeastaan on ky- se. Taiteessa se on rajoja rikkova, normien vastainen ja šokeeraava esittämisen tapa, taiteen koke- muksessa siihen liittyvät epämu- kavuus, inho ja kauhu, mutta yh- tä lailla kiehtovuus, jopa omanlai- sensa perverssi nautinto. Se on jota- kin taiteelle perustavaa, sillä vaikka vallitsevat esteettiset arvot muuttu- vat, erilaisiin groteskin kuvauksiin sopivaa taidetta löytyy joka aika- kaudelta. Se on taiteen nurjaa, pi- meää puolta, joka usein unohtuu kaanoneista ja historiikeista.
Tätä puutetta korvaa kotimai- sen kirjallisuuden saralla Irma Perttulan tutkimus, joka neljän esi- merkkiteoksen kautta valottaa gro- teskin ilmenemismuotoja 1900-lu- vun suomalaisessa proosassa. Jo- el Lehtosen Rakastuneen ramman (1922), Sally Salmisen Prins Effla- min (1953), Juhani Peltosen ”Or- jien kasvattajan” (1965) ja Anni- ka Idströmin Veljeni Sebastianin (1985) vastaanotto on ollut ristirii- taista. Toisin kuin satiirilla tai pa- rodialla, groteskilla kirjallisuudel- la ei välttämättä ole selvää kohdet- ta, jota se vääristelyillään kritisoisi, pilkkaisi tai moralisoisi. Sen omi- tuisuus ei selity tai lievity. Grotes- kin lukukokemuksia leimaakin epävarmuus ja hämmennys, mi- tä Perttula pyrkii perusteellisissa
teos analyyseissaan perkaamaan.
Tutkimus ei kuitenkaan lähde liikkeelle teoksista tai niiden vas- taanotosta, vaan väitöskirjalle tyy- pilliseen tapaan teoriasta. Perttu- la ankkuroi groteskin käsitteen la- jiteoriaan: groteski on ”höllä”, alati muuttuva ja omia rajojaan kyseen- alaistava genre (s. 301, viite 1). La- ji puolestaan ei merkitse pysyvää, koko teosta määrittävä kategoriaa, vaan hahmottuu traditiojatkumo- na, perheyhtäläisyyksinä ja omi- naisuuksien kimppuna. Tästä pers- pektiivistä voidaan suomalaisessa- kin kirjallisuudessa nähdä grotes- kin jatkumo, vaikka lajitietoisuus ei ole ollut teosten kirjoittamista tai vastaanottoa leimaava piirre.
Lajikytkentä on Perttulan oma teoreettinen avaus, mutta jää sel- laisena varsin viitteelliseksi. Kir- jaimellisestikin, sillä osa lajista- tusta koskevasta olennaisesta poh- dinnasta löytyy vasta loppuviitteis- tä. Onko laji tutkijan pakkomielle (kuten Perttula itsekin ehdottaa, s.
15) vai aidosti groteskin tutkimusta syventävä jäsennys? Teosanalyysit- kaan eivät tarjoa tähän selvää vas- tausta, sillä niissä lajiteorian ha- vainnollistaminen jää monipolvi- sen tulkintaprosessin varjoon.
Perttulan tutkimuksessa koros- tuu kaksi groteskin piirrettä: nor- mien rikkominen ja epäsopivien tai ristiriitaisten elementtien yh- distely. Burleskin ja travestian lail- la groteski kääntää totunnaisuudet päälaelleen yhdistämällä ylevää ja alhaista. Tyypillisessä groteskis- sa hahmossa yhdistyvät ihmisen ja eläimen piirteet, kuten Lehto- sen romaanin päähenkilö Sakris Kukkelmanissa, joka loikkii nelin- kontin kuin koira tai jänis ja jon- ka ”naama on kuin jotain kalanli- haa”. Tämä ”surkeasti kierostunut
