G. Räntilä
H A U SK A -M A TTI
Sopivasti kum puileva m aasto ja ka
pea, koukeroinen järven lahti kiertelivät Juurikorven taloa ja sen viljelyksiä. V au
ras sukutila oli siirtyn yt suvusta sukuun, vuosisadasta toiseen, nyt oli talon ainoa perijä Risto-poika, viim e vuosisadan puolivälissä.
Harvoin tavataan niin särötöntä ystä
v y y ttä kuin Riston ja A atu-rengin välillä oli. Se kesti ihm iselon iltaan asti. Y stä
vyys alkoi siitä kun A atu joutui huuto- laispoikana Juurikorven taloon. Risto ja A atu olivat sam anikäisiä, kuusi vuotta vanhoja A atun tullessa taloon. Risto oli A atua paljon rotevakasvuisem pi. Talon ainoana lapsena Risto sai aina uusia vaat
teita pieneksikäyneiden tilalle. Vanhat vaatteet annettiin A atulle. Hänen ei näin- ollut tarvinnut koskaan kulkea huonois
sa huutolaispojan kamppeissa lapsuus- aikana.
Lapsuus on kuin aam unsarastus, joka huom aam atta vaikenee päiväksi. Samoin lapsuus vaihtuu ja nuoruus astuu tilalle.
Pian ollaan eläm än parhaassa iässä. N uo
ruusvuosien kala- ja eräretket he tekivät yhdessä. Näm ä sä ily iv ät valoisina m uis
toina. Samoin m uistona vaikkakin vä
hemmän hauskana, säilyi kamppailu syys- pimeässä, heikoissa jäissä luistinretkellä.
Sumu ja pimeä oli heidät eksyttänyt oikeasta suunnasta ja niin he joutuivat virran heikentäm älle jäälle, joka petti ensin Riston alla, samoin apuun rientä
neen A atun. K antavalle jäälle päästyään he eivät tienneet kumpi heistä oli pelas
taja, kumpi pelastettava. Osat olivat vaih
tuneet m onasti kamppailun aikana. Tuu
len henkäys hälvensi sumun. Kuun sirppi valaisi repaleisten pilvien aukoista seu
tua, joten he tunsivat rannan ääriviivat tutuiksi. Onneksi läheinen kalasauna oli lämm in päivällä rahenuottaa vetäneiden kalam iesten jäljiltä. Siellä he kiersivät valuvan veden vähem mäksi vaatteistaan ennen kotiin lähtöä.
Juurikorven talon historian lehti kääntyy m itään muuta kertom atta kuin sen, että talon isännyys siirtyy R istolle vanhempien siirryttyä suuren rajan taak
se. Risto tietää, että ajanratas pyörii ja hänen on otettava talon ohjat omiin kä
siin, m utta onhan hänellä hyvänä apu
na A atu. Kun nuori em äntäkin pitäisi pian tuoda taloon, niin hän nuoruuden innolla ottaisi talon emännyyden rohkein ottein käsiinsä.
R isto tietä ä A atun seurustelevan suu
tarin tyttären Tiinan kanssa, m utta eihän hänellä ole kattoa, jonka alle hän nuorik
konsa veisi. S y y styö t talossa ovat melkein lopussa. Isäntä ja renki peittelevät nau- riskopareita kylmän varalle. Kummatkin ovat vähäpuheisia työn touhussa. H arvi
naisen äänettöm iä m uihin päiviin verrat
tuna. Isäntä laukaisee tilanteen lausu
m alla A atulle leikkisää Tiinan ja A atun naim apuuhista, päästen asian alkuun lei
kin varjolla.
”Kuule A atu, sinun on teh tävä torppa tuonne savikkoaholle ja vietävä Tiina sinne em ännäksi.”
"Millä kaksi köyhää, tyhjää kuin nuoltu lusikka, tekee torpan rakennuk
set itselleen ?”
”Kaksi tervettä, nuorta ihm istä ja
24
Juurikorven jyväaitassa on rukiita, liha-
♦
puodissa särvintä. N äillä sitä on ennen
kin taloja teh ty ”, tuum i R isto. ”En minä pelkää Sinua auttaa saadaksesi katon pääsi päälle. Sekin m itä m inulla on, se on vain lainana. Tyhjänä synnyin tänne m aailmaan ja samoin lähden tää ltä pois.
Kun huomenna on sunnuntai, niin ilta päivällä lähdetään. Sano Tiinalle, että hänkin tulee, katsom aan mihin päin se ikkuna pannaan, josta aurinko kehtaa paistaa.”
S yystu u li irrotti väsyneitä lehtiä puis
ta polulle, jota kolme ihm istä asteli ran
taan päin uudisasukkaan toivein. Pitkin vedoin vene kulki A atun soutaessa. Lai
neet lip a ttiv at hauskasti kesällä tervatun veneen laitoja. Isäntä piti perää, Tiina is
tui keskituhdolla ja hänen vallattom at hiussuortuvansa heiluivat tuulessa. Tiina vilku ili A atua hym ynväre suupielessä ja alkoi sointuvalla altto äänellä laulaa:
Puna ruusuja tiellesi poimin vaikk’ polkumme kivinen lie.
Elon m yrskyjen viim at koskaan kuihtum aan niitä ei saa.
Venematka ei ollut pitkä. He saapui
vat pienen lahden poukamaan. Tähän luonto oli tuhlannut kauneuttaan. Loiva hietikkoinen ranta, toisella sivu lla kivik
ko, toisella pilliruohikko, joka syystuu les
sa keinui keltaisena. Pari riippakoivua kunniavartiossa karjapolun rannan puo
leisessa päässä. Täältä on hyvä astella savikkoiselle aholle, joka on muutaman kivenheiton päässä rannasta. Ahoa ympä
röi m usta, teloista tehty aita. A itauksen keskellä on kaksi isoa ruislyhdeaum aa.
H iiltyneet kannot törröttävät pitkien sän- kien seasta. Pari ukkometsoa on tullut herkuttelem aan laiholla, joka on noussut varisseista rukiin jyvistä. Kohoutuma ahon keskellä on tasainen kallio, jonka kontu on tu llu t näkyviin kaskea poltet
taessa. Ahon Risto haluaa torpan raken
nuspaikaksi.
Tiina ja A atu m yöntyvät. He sanovat että on hauska maa. "Siinähän se tuli torpan nim ikin”, sanoo R isto, "olkoon sit
ten Hauskamaa. Tuolta läheiseltä kan
kaalta, jonka m äntyjen kupeisiin aurinko
luo väriään, kaadetaan torpan ainespuut.
Tiinan on vielä syksyn aikana kerättävä sam m alet tuon suuren kuusen alle, että ovat valm iina keväällä vaikka olisi pal
jonkin lu n ta.”
K eväällä käen ensi kukunnan aikoihin Hauskamaan torppa on jo katossa ja uudisasukkaat käyvät taloksi juhannuk
sen aikaan. Elämä uudistorpassa ei ole m itään haaveilua vaan raskasta työtä huom ispäivän eteen.
Tiinan ja A atun kolm esta lapsesta vanhin, M atti, on valm is lähtem ään kym
m envuotiaana Juurikorven taloon pai
menpojaksi. Kun keväällä luonnon suuri m aalari lev itti satusiveltim ensä vihreää lehtipuiden oksille ja peltojen pientareille, oli M atin lähdettävä paimeneen karjan kanssa. M atti tiesi hyvin ahon polut, sillä hän oli monet kerrat käynyt isänsä kans
sa katsom assa ansoja niillä seuduilla.
Emäntä antoi pojalle paljon ohjeita.
Evästä oli pieni kontillinen. Sitten hän sanoi pojalle: "Tässä on Uusi K atekis
mus, opettele lukemaan, m utta pidä kirja puhtaana.”
Kun karja oli syönyt tarpeekseen vih- reätä ruohoa, se paneutui lepäämään ahon kumpareelle. M atti kaivoi puukon kontista ja valkotuohinen koivu sai luo
vuttaa pintaansa m ahlaslippaa varten.
Hän tiesi, että koivikkorinteen koivusta tulee paras mahlas. Hän teki v-kirjaimen m uotoisen viillon puun tyveen, sen ala
puolelle tiputustikku ja lippa alle. Hy
v ä ltä m aistuivatkin emännän konttiin laittam at eväät. V ielä tuntui savuriihen maku äsken leivotussa leivässä. Pienellä tiku lla M atti pudotteli m uurahaiset pois m ahlaslipasta puhellen itsekseen: "Ä l
käähän nyt etuilko, jäähän täm ä koko
naan teille kun minä lähden karjan kans
sa pois.” Syötyään ja juotuaan mahlan, hän silm äili uutta kirjaansa. Sitten hän m uisti emännän käskyt. M atti piti koh
tuuttom ana molempien käskyjen tä y ttä m istä. Hän v alitsi kirjan puhtaana pitä
misen.
Läheisestä pajupuskasta M atti otti kuorta, joka oli kuin m änttirem m iä. Hän oli nähnyt m iten hämähäkki kapaloi saa
25
liinsa. Samoin hänkin teki kirjallensa, pajunparkki kapaloimisaineena.
Paimenpojen kesä on yksitoikkoinen ja pitkä, m utta syksy sentään tuli. Kirja pysyi puhtaana ja lukutaito entisellään.
Muutaman vuoden m etsässä sam oiltuaan karjan kanssa, M atti oppi tuntem aan pal
jon luontoa, johon hänellä alkoi olla pal
jon kiinnostusta. H arvoilla oli siihen ai
kaan kello. M atilla oli "paimenen kello”
aina m atkassa. Vuohen silm ästä hän tiesi ajan. Silm äterä pienenee puoleen päivään asti, oli kirkas tai pilvinen päivä. Illan tullen laajenee. M itähän nykyajan nuoriso tietäisi kun heillä on kirjat, kou
lut ja opettajat? M uurahaisten elämä kiinnosti häntä hyvin paljon. M atti rupesi ennustelem aan sään vaihteluita. Jos tuo
reen, lehtipuisen kepin kuorta hankaa suolarakeella noin kyynärän m italta ja painaa kepin tyvipuolen pesään, niin kau
niin sään v a llitessa m uurahaiset nouse
vat kepin latvaan asti. Jos taas on tulossa m yrskyt ja sateet, se ei kiipeä puolta ke
pin m ittaa korkeammalle. Tämän M atti piti omana tietonaan, vaikka isännälle m onasti ennustikin osuvasti sään vaih
telut.
Paikkakunnan tavan mukaan M attia ei koskaan sanottu Hauskamaan Matiksi.
Hän oli vain hauska-M atti. Se hän todella olikin monessa tilanteessa. Lukutaito oli arvostelussa pakkasen puolella. M utta ei
hän sitä paljon voinut vaatiakaan, kun isäntä ja em äntäkin elivät puumerkin kanssa hyvässä yhteisym m ärryksessä.
M atista oli vuosien varrella kasvanut roteva nuorimies. Lukuset eli kinkerit tuli naapuritaloon ja sinne hänenkin oli m entävä. K inkerituvan la ttia oli pesty hohtavan valkoiseksi, tumm at oksat erot
tu ivat honkapalkeista. Lehvistä, joita oli tuotu la ttia lle levisi hyvä tuoksu. Parem
pi väki sai kahvit kamarissa. Toiset uuni- nurkkapöydällä ennen toim ituksen alkua.
Seutukunnan hyvän tavan mukaan rovas
tille tuotiin leipäjuustoja kinkeritaloon.
Juustojen koko ja luku m ääräsivät talon varallisuuden.
Kun rovasti oli asettunut pöydän taa, antoivat emännät hänelle tuomisensa.
Näm ä hän pinosi penkille viereensä. Har
taan tunnelm an v allitessa päästiin al
kuun. S itten tuli ruotikunnan vaikein kohta kinkerissä, lukutaidon näyte kir- konm iehille. Lukkari ja suntio saivat omat kuulusteltavat. M atti joutui rovas
tin ryhmään. Hän y ritti olla ryhmän takim m aisena ikäänkuin luntatakseen toisten taitoa, m utta m yöhäistä sitä on enää rypistellä, k u n ---
Pienin eväin M atti joutui viim ein ro
vastin eteen näyttäm ään olem atonta lukutaitoaan. K uiskaam alla hän ei Mat
tia torunut, vaan koko tupa jym isi hänen m ullikkam aisesta osaam attom uudestaan.
Pieni jyvänen jäi rovastin sanoista hänen m ieltään läm m ittäm ään: ”ja vielä noin komea m ies”. Toisille kauhuksi M atti jou
tui pöydän alle häpeämään, vaikka saman kaliperin taitajia oli paljon, taisivat m aukkaat juustot auttaa.
Pöydän alla M atti tunsi vajonneensa eläm änsä syvim pään rotkoon, kun toiset katselivat häntä ivallisesti. Mutta hän ei ole koskaan ollut niitä miehiä, joka kauan olisi räm pinyt eläm änsä ryteikössä, vaan ponnahtaisi kuivalle maalle.
Ruotikunnan siveellinen elämä oli siihen aikaan aina esillä kinkereillä. Tä
mä oli kyläkunnan m ustimpia pitkiin ai
koihin. Matin silm ät tarkkailivat vuoroin rovastin herkullisia leipäjuustoja ja kin- keriyleisöä voitonriem ussa. Samaan ai
kaan kun rovasti puhui äpärälapsista, M atti kähvelsi ruskeaksi paistuneen juus
ton pöydän alle, auttaakseen rovastin ruoansulatusta om alta osaltaan. Solmu- päisestä sananruoskasta sai koko kinkeri- väki ympäri korvia. Kaikkien päät painui
vat alas. Ei niin rovastin nuhdesaarnasta, vaan siitä kun M atti söi rauhallisin ilm ein juustoa. Koko kinkeriväki huuliaan purren pidätteli nauruaan. M yllärin tytär Impi, punakka kuin itse terveys, istui vas
tapäätä M attia. H änellä oli kaikkein v a i
kein pitää itsensä kurissa, vähänkin pöy
dän alle vilkaistuaan.
R ovastin m uistiinpanoissa oli viim ei
senä naapuritalon piian monikkovahinko.
N yt oli ponteva loppuveto tehtävä nuhde- saarnaan. Hän oikaisi koko komean var
26
talonsa ja lausui: "Tämän ruotikunnan siv eellisyys ei ole enää pysynyt kohtuu
den rajoissakaan.” Samaan aikaan M atti oli jo ottanu t toisen juuston, kääntänyt ohuen juuston nelinkerroin ja haukkasi suuren palan. N yt ei m yllärin tytär enää voinut pidättää, vaan purskahti nauruun.
”M itä sinä letukka tirskut, vastaa h eti” , karjaisi rovasti. Impi nousi posket heh
kuen ja vastasi: ”Hauska-Matin hyvä ruoka.” ”Noh, tietäähän sen”, jylähti pappi. M yllärin tytär nousi uudestaan vähän loukkaantuneena seisom aan ja sa
noi: "Hyvä rovasti, enhän minä oikeas
taan sitä tarkoittanut, vaan sitä, kun M atti syö tuolla pöydän alla jo toista ro
vastin leipäjuustoa.”
M atti seurasi keskustelua, hän tiesi,
että linnutkin myrskyn edellä hakevat suojaa. Sam oin hänkin siirsi itsensä tur
vallisen matkan päähän rovastin saap
paiden kärjistä. "Senkin vintiö!” ”A i!”
M utta rovastin potku osui vain säärestä jännepuuhun. Suntion toim esta M atti vie
tiin ulos ja tarpeen se olikin, sillä joihan hän neljä kupillista voim akkaasti sikuril- la höystettyä kahvia ennen kinkereiden alkua.
Nuhdesaarna jäi tähän. Ruotikunnan omaan harkintaan taas kohtuukäsite.
Liekkö rovastin kirvelevä sääri antanut loppukiriä, m utta pian kinkerit loppuivat.
Kun M attia nuhdeltiin juuston syönnistä, hän vain vasta si: "Enhän minä muuta kuin pidin m aistiaisia, etteiv ät emännät olisi tuoneet huonoja juustoja rovastille.”
27
