O v/>'/ (^Kaavio
JCertomus koulutiestä
Olen syntynyt Saarijärvellä v.1932 ja viettänyt siellä lapsuuteni. Vanhem
pani Vilma ja Heikki Haavio toimivat Yhteiskoulun opettajina liki 20 vuot
ta, isä koko ajan myös koulun rehtorina. Sodan jälkeen muutimme Tur
kuun.
Olen viime aikoina yrittänyt panna paperille joitain muistoja Saari
järveltä, huolettomasta varhaislapsuudesta ja myöhemmästä lapsuudesta sodan varjossa.
En ole pyrkinytkään antamaan vaativan todenmukaista, tiukasti histo- riatieteellistä kuvausta tapahtumista ja sattumuksista, vaan kirjannut jo i
tain kokemuksia ja elämyksiä, episodeja, joilla on ollut itselleni merkitys
tä. Fakta ja fiktio lomittuvat. Puhumatta ollenkaan suoranaisista muisti- virheistä!
I K a p p a le
j utsun perheeni jäseniä sekä satunnaisia samaan suuntaan aikovia matka- , miehiä kulkemaan muu
taman kappaleen verran lapsuuteni maisemassa, valtatien 13 pientareella, koulutiellä kirkonkylän kansakoululle. Uljaita honkia kasva
van pihan kautta ja valkean portin läpi ylös tielle. Sairaalan ja Sivulan mat
kustajakodin suuntaan vievän tien ris
teyksen tuntumassa, Rannan Iitan kul- mamännyn kohdalla: siinä oli koulu
tieni lähtöpiste.
Itse koulumatka ei ollut pitkän pit
kä, kenties runsaan puoli kilometriä.
Mutta sen varsi oli tiheään rakennettu, keskustan läntistä laitaa. Tuolle tapah
tumien ja toiminnan areenalle mahtui kaikenlaista: julkisia rakennuksia, ih
misiä, liikennettä, kaupan tekoa; muis
toja.
Maantieltä katsottuna Yhteiskou
lun rakennus näytti isolta ja aika ko
mealtakin: hirsinen, seinät punamullal
la sivellyt, tuohon aikaan vielä päre- kattoinen, avaran tontin keskellä - se ei voinut jäädä ohikulkijalta huomaa
matta. Tieltä katsottuna vasemmalla kädellä oli opettajainrakennus, kotini koko Saarijärvellä olomme ajan. Oi
kealla kädellä, tontin laidassa oli ulko- huonerivi: hyysit opettajille, tytöille ja pojille, liiterit ja sauna. Vastaavasti naapureina asuivat Virkkuset ja Mäki
set. Samassa opettajainrakennuksessa asuivat Mustakalliot.
Kirkonkylän kansakoulu oli pitkä, valkoiseksi maalattu rakennus kumpa
reella, vähän valtatiestä sivussa. Suuret ikkunat, korkea eteishuone, laajahko pihakenttä voimistelutelineineen teki
vät kaikkiaan asiallisen, jotenkin pelot- tavankin vaikutelman. Jos pujahti kou
lutalon sivuitse päärakennuksen taak
se, tuli vastaan alakoulun kooltaan vä
häisempi, ruosteenruskeaksi maalattu toimitalo, ensimmäinen opinahjoni siis.
II K a p p a le
Yhteiskoulun johtaja Heikki Haavio seisoo Roikolankosken sillalla ja kat
selee avautuvaa maisemaa. Jyrki ja Ari syövät eväitä sillan reunuspenkillä. - Niin, Jyrki: monissa, kenties useim
missa muistelmien otoksissa seisoo vierelläni Jyrki Mustakallio, kasvin
kumppanini, minua (suureksi har
mikseni) yhden päivän vanhempi. Aina yhdessä kanssani työssä ja touhussa, leikeissä ja urheilussa - tietenkin myös koulutiellä. - Jyrkin varhainen kuole
ma v. 1979 oli minulle suuri suru.
Heidän siinä ollessaan muuan Marko-niminen poika ajaa pyörällä ohi ja tervehtii johtajaa. Haavio viittaa Markoa pysähtymään, minkä tämä te-
Vilma, A ri ja Heikki Haavio 1940-luvulla.
Vilma j a Heikki Haavio Yhteiskoulun portilla 1930-luvun alussa.
keekin. - ”Tule Yhteiskouluun”, johta
ja sanoo. "Sinulla on siihen kaikki edellytykset. Näin on kertonut kansa
koulunopettajasi. Vain kouluttautumal
la voi nykyaikaisessa yhteiskunnassa saada työtä ja toimeentuloa. Sama kos
kee veljiäsi. Saanen tulla jonain päivä
nä käymään kotonasi ja keskustele
maan vanhempiesi kanssa.”
Tuosta käynnistä on säilynyt eloi
sa kuvaus Marko Tapion romaanissa
"Vuoden 1939 ensilumi”. Romaanin päähenkilöt kertovat seuraavasti (olen siteerannut tekstiä osin sanatarkasti,
Jy rk i M ustakallio ja A ri Haavio 40-luvulta.
osin lyhennellen): - Kerran Hiltun ja Jannen myllyyn ilmestyi niin hieno mies, ettei meillä milloinkaan muul
loin semmoista käynyt ole. Se oli sem
moinen pitkä ja laiha mies. Ihan tum
mat vaatteet sillä oli ja kävelykeppi.
Mutta kyllä se kansanmies oli. Oikeas
taan enemmän kuin moni kansan mies olikaan. Silmälasitkin sillä oli sen ke
pin lisäksi ja leveälierinen hattu. Niitä silmälasiaan se koko ajan pyyhki nenä
liinaan. Sillä oli niin pitkät housut, että ne oli takaa kuluneet semmoiselle he-
taleelle, kun lahje veti maata kun se seisoi. Sillä oli sellaiset erityiset huu
let, Hiltu muisteli. Tämä mies oli ni
meltään Heikki Haavio. Hän oli Yh
teiskoulun rehtori. Se tiedettiin, että hänellä oli pulaa oppilaista ja toisinaan muodollisesti pätevistä opettajistakin.
Nämä oppilaiden värväys- tai pestuu- matkat tuottivat kuitenkin sen tulok
sen, että Kouluhallitus hyväksyi Yh
teiskoulun valtionavun piiriin, ja työ saattoi taas jatkua.
III K a p p a le
Kuvailen seuraavassa omaa koulumat
kaani, sen kahta eri versiota.
Lyhyempi reitti kulki alkuun met
sikön läpi, Leskelän ulkohuoneraken- nuksen editse pääasiallisesti mustilais- ten asuttaman talorötiskön ohitse kohti
”Kapsäkkikaupunkia”. Yleisesti kehoi- tettiin tuohon aikaan varomaan musti- laisia, sillä kiertelevien romanien ker
rottiin matkoillaan ryöstävän lapsia.
Mutta nämä eivät olleet vaarallisia; kä
vipä Mustilais-Santeri pilkkomassa koululle lapujakin. Leskelän rouva taas antoi silitellä kissojaan, joita hänellä oli kotona puolisen tusinaa. Aika usein Leskelässä tulikin pistäydyttyä.
”Kapsäkkikaupunki” oli tiheään rakennettu alue, ei kovin laaja, mutta selkeästi kaavoitettuna se kyllä ansaitsi nimensä. Kapsäkkikaupungissa asui läheisen myllyn ja sahan väkeä. Sieltä löytyi edelleen monia palvelusektorin ihmisiä, mestareita ja alaisiaan palkka
työläisiä kuten ompelijoita, pyykkärei- tä, kutojia, viljelysten ja keittiötarho
jen hoitajia, halonhakkaajia ja siivoo
jia. Monet koulutovereistani Yhteis
koulussa asuivat kotona tai kortteerissa juuri noiden katujen ja kujien varsilla.
Ja siellähän asui - myöhemmin, oppi
koulun alaluokilla - hän, jonka ikku
nan alla Kokkilan Veli, Mustakallion Jyrki ja minä soitimme pirunviulua suuren ihailumme ilmentämiseksi.
Irrallaan juoksevia koiria minä pelkäsin.
IV K a p p a le
”Muistatko Ari, kun sinulta kiellettiin kulku Virkkusen pihan läpi maantiel
le”, kysyi Jyrki erään kerran. Kun va
litsi Yhteiskoulun portin asemasta rei- tikseen vahtimestari Martta Rautavan perunapalstan ja meidän likakaivon vieritse tallatun polun, kiipesi naapuria erottavan aidan kulmalla olevan raja
pyykin yli ja pujottautui aidassa olevan aukon läpi, saunan taitse ja tallin editse ja syöksyi - vähän kai hävetti tuo kiis
tanalainen oikaisu - Virkkusen keittiön oven ohi etupihan portille, olikin jo maantiellä ja valmis suunnistamaan koulua kohti.
Tai oli Jyrki tahi Ari valmis poik
keamaan postiin äidin lähettämänä apulaisena, ostamaan Edvin Salosen siirtomaatavarakaupasta ostoslistan jatkeeksi tikkukaramellin taikka Miet
tisen kahvilasta ison pullon Portteria.
Sanotunlaisen virvoitusjuoman nautti
minen oli koululaisilta kyllä oikeas
taan kiellettyä. Opettaja Hilja Vienola katsoi, että siinä oli alkoholia ja että sen säännöllinen nauttiminen voisi johtaa myöhemmin juopottelevaan elä
mään. Olin nyt koulutieni toisella, sa
noisinko virallisella väylällä. "Muistan kyllä”, minä vastasin ja palautin mie
leen normiohjauksen kannalta huomat
tavan merkityksellisen episodin. Vii
ma-äiti oli nähnyt poikansa uhmaavan mainittua oikaisukieltoa ja ryntäävän pihan kautta valtatielle päin. Eivät Virkkuset olleet suinkaan kieltäneet pi
hansa läpi kulkua; normi ja siihen liit
tyvät sanktiot olivat äitini säätämiä ja osaltaan tähtäsivät hyvän käytöksen si
nänsä kunnioitettavaan omaksumiseen.
Normiohjaus toteutettiin tässä ta
pauksessa selkeästi ja karusti: äiti antoi pojalle selkäsaunan (isä oli tuolloin so
tapolulla antamassa ryssille selkään).
Rangaistuksen jälkeen itkimme mo
lemmat: äiti huomattuaan joutuneensa käyttämään väkivaltaa, minä kivusta ja kiukusta.
V K a p p a le
Heikki Virkkunen oli metsäyhtiön os- topäällikkö, ja myöhempi presidentti
ehdokas Matti Virkkunen oli hänelle sukua. Virkkunen ajoi alkuaikoina yh
tiön puuhankintoja tarkastamaan sivu
vaunullisella moottoripyörällä - kes
kellä tietä, snellmanilaisuudestaan il
meisen tietoisena. Me Jyrkin kanssa seisoimme usein Yhteiskoulun portilla tien poskessa huutaen ”kyytii, kyytii!”
Joskus hän ottikin meidät mukaansa.
Sivuvaunuun ahtautuneina me pojat koimme vauhdin hurmaa niin kuin ei koskaan ennen.
Sittemmin Virkkusella oli avopa- kettiauto, harmaa, aika pieni kooltaan, mutta tehtäväänsä ilmeisen sopiva.
”Hei, jouluauto menee”, huusimme Jyrkin kanssa. ”Että mikä”, kysyivät
vanhempamme. ”Se ilmestyy aina juu
ri joulun alla liikenteeseen. Varmasti se toimittaa jotain joulupukin antamaa tehtävää”. Olimme varmoja havain
nostamme ja sen tulkinnasta.
V I K a p p a le
Me Jyrkin kanssa olimme nyt siis tien laidassa tallustaen, reppu selässä, kan- sakoulutiemme yhteisellä osuudella.
Postineiti Saima Lundberg nojaili toi
miston porttiin odotellessaan Jyväsky
län - Kokkolan keltaisen postilinjurin tuloa. Lumperin tätiä on tervehdittävä, oli äiti teroittanut. Saima Lundberg an
toi joskus meidän leimata kirjeitä sekä lajitella tulevaa postia lokeroihin. Vas
tapäisen kahvilan ja kaupan edessä oli hevospuomi, johon syrjäkyläläiset kiinnittivät ajokkinsa asiointinsa ajak
si. Jotkut hevoset rouskivat heiniä, joi
ta isännät olivat heittäneet niiden eteen. Ainakin yhdellä hevosella näkyi tuona päivänä roikkuvan kangaspussi turvan jatkona. Pussissa oli arvattavas
ti kauroja hevosen syödä. "Kauraryy- neistä keitetään kaurapuuroa”, tiesi Jyrki kertoa ja lisäsi: ”Yök”. Markus- sedän vaatimuksesta kaurapuuroa il
mestyi tuolloin tällöin Haavioidenkin ruokapöytään. "Ossianpa syö kaura
puuroa nykyisin joka aamu”, mainitsi Hannukka-äiti. Mutta joskus me Jyrkin kanssa verotimme hevosen heinäkasaa siinä kauppapaikalla. Kun isännät is
tuivat Miettisen kahvilassa odotellen postiautoa tai emäntien kauppa-asioi- den valmistumista, me sieppasimme syliin tukun heiniä ja kiiruhdimme pois. Sillä meillä oli kaneja elättinä.
Heinävarkaissa ei tietenkään käyty
koulumatkalla, senhän nyt jokainen ymmärtää.
V II K a p p a le
Edvin Salosen kauppatalon jälkeen seisoi tien varrella vaatimaton osuus
kauppa Paavonseudun liikerakennus.
Paavonseutu edusti osuuskauppaväen edistyksellistä haaraa. Vähäväkinen osa kirkonkylän asukkaista (maa- ja metsätyöläiset, sekatyömiehet yms.) tekivät ostoksensa sieltä. Me emme.
Yhteiskunnallinen kerrostuneisuus ja vanhempieni asema siinä, objektiivi
sesti ja subjektiivisena kokemuksena vilahtaa tässä niukasti, mutta selvästi esiin. Minulle se näyttäytyi lapsuudes
sa "meidän” ja "noiden” erona. Me os
timme maalaisvoita Sivulan maatilalta, jossa meillä oli maitotinki. Nuo ostivat margariinia Paavonseudusta. Meidän eväsvoileiville kouluateriaa varten oli levitetty tuhdinpuoleisesti voita, noi
den leipäpalasia oli sivelty margariinil
la. Luulen, että äiti ei koskaan asioinut Paavonseudussa; hän oli vakioasiakas Sieväsellä "peräkirkolla”. Mutta muis
takaamme, mitä Hiltu sanoi isästä:
”Kyllä se kansanmies oli...”
Samalla puolen tietä, aivan naapu
ritontilla oli Saarijärven Työväentalo.
Muistan hyvin sen hirmuisen äitienpäi- väjuhlan, jolloin jouduin lausumaan runon juuri tuossa paikassa. Minulle on jotenkin kasautunut painetta sanoa, että en suinkaan kauhistellut talon po
liittista identiteettiä. Yhteiskoulun pi
halla harrasti vapaa-ajan leikkiä ja ur
heilua yhtä hyvin Työväentalon kuin Saarijärven Pullistuksen kasvatteja.
Savolaisen Reijokin oli meidän parhai
ta kevereita, vaikka kävi harjoittele
massa painia Työväentalolla. Sitäpaitsi oli ainakin sotavuosina - joiksi kansa- koulunkäyntini ajoittuu - tärkeää, että mahdollisia sosiaalisia rajoja ja epä
luuloja häivytettiin. Kauheaksi tilan
teen teki itse runonlausunta institutio
naalisessa katsannossa: senhän katsot
tiin kuuluvan likkojen toimialaan. Aika paljon minua jälkeenpäin kiusattiinkin.
Muuten; äitini, suomen opettaja, val
misti minua kyseisessä ohjelmanume
rossa, ja hyvin tehtävästä suoriuduin- kin...
V III K a p p a le
Paavonseutua vastapäätä, samalla puo
len tietä kuin posti, sijaitsi Kristiansso- nin Veikon talo ja Paavo Kurosen pol
kupyöräkorjaamo. Me pojat poikke
simme siellä tuolloin tällöin koulumat
kalla ja muutenkin, kun oli asiaa. Oli hauska seurata työn kulkua. Sieltä sai ilmaiseksi vanhoja vanteita, joita oli mukava pyörittää. Siellä opin niin
ikään paikkaamaan itse oman pyöräni kumin.
Veikon talon yläkerrassa pidettiin kortteeria kauempaa tuleville yhteis- koululaisille, karstusille, kalmarilaisil- le ja muille. Myöhemmin siellä asui
minunkin luokkatoverejani - muiste
len ainakin Kokkilan Velin ja Nurmis
ten Ahdin asuneen siellä. Pistäydyin talossa melko usein. Meno kortteerissa oli aikamoista. Ahtaiden huoneiden ilma oli tunkkaista. Märät vaatteet hai
sivat. Isommat pojat löivät korttia ja huusivat, jos epäilivät toisen pluhvaa- van. Joskus Veikko itse tuli vaatimaan järjestystä. Luulen, että kaikkiaan asu
minen siellä kasvatti sosiaalisuuteen, ja ainakin asukkailla tuntui olevan hauskaa.
IX K a p p a le
Tammion maitokauppa ja kahvila, sit
ten Varvikon iso rakennus, jossa oli monenlaista toimintaa. En juurikaan käynyt siellä. Mutta yhtä kohdetta en voi näin maininnalla sivuuttaa. Kau
heata, jos olisin vallan unohtanut Kä
märäisen polkupyöräkorjaamon aivan yläkansakoulun portin tuntumassa. Kä
märäisen Helmeri oli kai noihin aikoi
hin Saarijärven Pullistuksen yleisur
heiluvalmentaja. Itse hän oli mestari seiväshypyssä tai paremmin kamppaili voitosta Mäkisen Eetun kanssa Pullis
tuksen alkuperäisissä juhannuskisois
sa.
Lehdestä luin, että Kaj Edvin Mä
kinen kuoli kesällä 2000 ja Helmer Kämäräinen vähän myöhemmin kor
keassa iässä. Eetu oli lapsuuteni par
haita leikkikavereita, aitanaapuri meil
le.
X K a p p a le
Nyt Jyrki ja Ari olivat yläkoulun pihas
sa. Alussa he olivat jatkaneet vielä sa
takunta metriä koulurakennuksen nur
kan ympäri ja alakoulun ovelle. Sillä kohtaa Kapsäkkikaupungin oikopolku ja tämä valtatien kautta kulkeva viralli
nen koulutie yhtyivät. Ja iltapäivällä päinvastaiseen suuntaan. Kaksi erillis
tä episodia on tarpeen vielä kirjata koulunkäyntini ajalliselta alkutaipa
leelta, edellinen vain hämärä muistiku
va alakoulusta, jälkimmäinen yläkou
lun päättäjäispäivältä, kevätjuhlan jäl
keen, viimeiseltä koulumatkalta tällä reitillä. (Myöhemmin koulumatkani supistui todella vähäiseksi. Seikasta on Harri Tapper huomauttanut romaanis
saan "Kerrothan, oi koivu:” ”Minun mielestäni jokainen oppilas kulkee kouluunsa tietä. Haavion Arijoutsikin joutuu kulkemaan 52 metriä, sitten kun yhteiskoulunsa aloittaa.”)
Äiti Vilma oli varoitellut kansa
koulun "yhdestä paikasta”. Hän viittasi
tässä koulun hyysin mahdolliseen epä- hygieniseen olosuhteeseen. ”Koeta hoitaa toimesi ja ajankäyttösi niin, että sinun ei tarvitse ainakaan isommalle asialle koulun yhteen paikkaan poike
ta”, hän oli neuvonut.
Kerran isompi hätä kuitenkin yl
lätti juuri koulupäivän päätteeksi. Ur
hoollisesti lähdin silti kiirehtimään ko
tia kohti päästäkseni pinteestä Yhteis
koulun tutussa käymälässä. Matka oli tuskallinen. Yritin panna juoksuksi.
Mutta voi ei: postin kohdalla. Onneksi Lumperin Saima ei juuri silloin odotel
lut postiautoa veräjän vieressä.
Kotiintulo yläkoulun kevätjuhlas
ta, suunnilleen neljä vuotta edellisestä, ei ole minulle kunniaksi, mutta se näyttää sitkeästi pysyvän muistissa putkahtaakseen tuolloin tällöin ilmoil
le asti. Minulla oli - ja on - peukalo keskellä kämmentä. Rito-ukko, joka ohjasi poikien käsitöitä, huomasi var
sin pian sanotun tosiasian. Juoksupyö- rä, kukkateline, saapasrenki - aina sama arvio: "viitonen”. Muistaakseni vain kerran oli osani kunniakkaampi, sain verkkopuikkarista kahdeksaisen.
No entä sitten? Sitä vaan, että suutus- päissäni heitin kaikki onnettomat teke
leeni, jotka oli juuri annettu kotiin vie
täviksi, Salosen hiekkakuoppaan koti- porttia vinottain vastapäätä. Paitsi verkkopuikkarin: se on nyt naulassa Askaisten kesätuvan seinällä, kunnia
paikalla.
X I K a p p a le
Kävin siis Saarijärven Yhteiskoulua kaksi alinta luokkaa. Järvimalmia
emme enää sukeltaneet. Hätälaskun tehnyttä lentokonetta ei menty katso
maan. Hiihtoretket lyhenivät. Suojan elokuviin oli mahdollista päästä vain poikkeustapauksessa. Oli pakko kes
kittyä lauseenjäsennykseen, jota
”Manta” antaumuksella opetti ja har
joitutti. Lauseenjäsennys helpottaa kie
len hahmottamista. ”Jäsentäkää virke:
Minulla on 50 erilaista koppakuoriais
ta kokoelmassani, jota olen kartuttanut jo usean vuoden ajan. -Sen, joka tässä onnistuu tyydyttävästi, on myöhemmin helppo oppia vieraita kieliä”, Manta vakuutti. Minulta kävi jäsennys kivuli
aasti, mutta niinpä en ole koskaan op
pinut vieraan kielen luontevaa kirjal
lista tai suullista käyttöä.
Jä lk isa n a t: L ä h tö j a p a lu u
Oli elokuun 20 päivän aamu vuonna 1945 Saarijärven Yhteiskoulun pihalla.
Väinö Lieska & kumppanin kuorma- auto (nimi oli tekstattu keltaisella tum- manvihreän Fordin oveen), ratissa sa
nottu kumppani Viljami Rautava, oli kuskannut huonekalujamme ja muuta irtainta omaisuuttamme Suolahden rautatiasemalle lastattavaksi tava
ravaunuun ja kuljetettavaksi Turkuun.
Sovitimme viimeisiä kapsäkkejämme ja itseämme Mäen Veljesten taksiin tarkoituksella matkustaa Jyväskylään ja jatkaa sieltä junalla Turkuun. Paikal
la oli opettajainrakennuksen väkeä.
Naiset itkivät. Minä yritin olla rento ja leuhkakin, olihan minusta tulossa kau
punkilainen. Hyvästeltiin näitä kaik
kein lähimpiä vielä kerran.
Edellisenä iltana oli vietetty läksi-
äisiä Suojan talossa, jonka juhlasali oli täyttynyt ääriään myöten ystävistä ja jossa kiitoksista ei tahtonut tulla lop
pua. Jyväskyläläinen sanomalehti Sisä- Suomi otsikoi selostuksensa: Kulttuu- rijuhla Saarijärvellä.
Mutta missä oli Jyrki? Arvasin mennä etsimään häntä oikeasta paikas
ta: poikien hyysistä, missä hän istui paossa reiällä kyyneleitä niellen. Pala nousi minunkin kurkkuuni. Oli eron hetki. Se oli lapsuuden loppu. Ei ollut kameran käyttäjää paikalla; muisto sii
tä hetkestä säilyy kuitenkin sydämes
säni.
Kävimme Turusta käsin muuta
man kerran Saarijärvellä, ja meidät otettiin vastaan aidosti ja ystävällisesti kuin vain saarijärviset osaavat. Sitten käynnit harvenivat ja loppuivat. Mutta syksyllä 1983 lähdimme matkaan: äiti
ni (tuolloin 81-vuotias), vaimoni ja minä. Meidät oli kutsuttu Saarijärven oppikoululaitoksen 75-vuotisjuhlille.
Kun ”Manta” kanssamme astui autosta juhlakentälle, hän joutui oitis huomion kohteeksi, hetkeksi jopa keskipisteek
si. Vanhat oppilaat piirittivät hänet, huusivat, nauroivat, halasivat ja itki
vät. Monet Vilman oppilaat olivat itse seitsemissäkymmenissä! Heikki-rehto- rin muotokuva paljastettiin. Istuimme juhlaillallisilla pääpöydässä, ja "pro
fessori Ari Haavio esitti juhlan päätös- sanat”. Puhuin ennen muuta isän ja äi
din edustajana, mutta viittasin myös omaan koulutieheni Saarijärvellä. Suo- ritinhan puolet koulunkäynnistäni siel
lä: neljä luokkaa kansakoulua ja kaksi Yhteiskoulua. Turun klassillisen lyse
on pulpettien istuinta hinkkasin toiset kuusi vuotta (ylioppilaaksi tulosta on itse asiassa tätä kirjoittaessani kulunut tasan 50 vuotta).
Mainitsin puheenvuorossani myös hyysin portaat. Viittasin portaiden merkitykseen omassa elämässäni: var
haisten sosiaalisten suhteiden muodos
tumisen ympäristö, monenlaisten ta
pahtumien ja toiminnan areena sekä lopuksi luopumisen ja poislähdön paikka - haikea ero lapsuudesta.
K ir j o it t a j a o n e lä k k e e llä o le v a T u r u n y lio p is t o n s o s io lo g ia n
a p u la is p r o f e s s o r i.
”Hyysin p o rtaat” , kokoontum ispaikka.
